KOLMAS LUKU.
Matka Afrikan mantereelle.
Eteläinen päivänseisaus oli kestetty, ja aurinko palannut päiväntasaajaan päin, kun rupesimme suunnittelemaan seuraavata seikkailuamme, lähtöä Afrikan mantereelle.
Alkuasukkailta saimme ainoastaan sen verran selville, että meren takana oli avara leijonien asuttama maa, ja se hyvin kaukana, Tiesimmehän me itsekin sen kaukana olevan, mutta olimme kovin eri mieltä matkan pituudesta; toiset sen arvioittivat 450 meripenikulmaksi, toiset korkeintaan kolmeksisadaksi, mutta yksi todisteli maailmankarttansa mittakaavalla, ettei se voinut olla yli kahdensadanneljänkymmenen. Minä puolestani vähät välitin siitä, oliko mantere kaukana vai lähellä, läksimmekö liikkeelle vai pysyimmekö paikoillamme; minulla ei ollut kotia, ja koko maailma oli minulle yhtä, joten miehet turhaan kyselivät "Kapteeni Bobin" mieltä.
Muutamalta pienen pojan opastelemalta sokealta ukolta saimme kuulla, että jos yrittäisimme matkaa elokuun lopulla, niin saisimme olla varmat siitä, että tuuli pysyisi kaiken aikaa suotuisana ja meri rauhallisena. Mutta miehiä arvelutti viipyminen, syystä että aurinko silloin jälleen tekisi paluutansa etelää kohti helteinensä. Monen monituiset neuvottelut lopulta johtivat päätökseen, että uskaltaisimme yli ulapan.
Ja me uskalsimme, järjettömästi kylläkin, sillä vuoden-aika oli aivan sopimaton. Sikäläiset tuulet nimittäin pysyttelevät idän kulmilla, aina syyskuusta maaliskuuhun, joten ne yleensä puhaltelevat lännestä kaiken muun ajan vuodesta, siis suoraan vastaamme. Olimmekin siis jonkunlaisella maatuulella päässeet vasta viitisenkymmentä meripenikulmaa ulohtaalle, sen verran että olimme meriajolle joutuneet, kun havaitsimme navakan tuulen puuskuvan mereltä päin, lännestä, länsilounaasta tai lounaslännestä, kertaakaan kääntymättä sen enempää sivulle.
Meidän aluksemme tapaisella ei käynyt luoviminen kylliksi tiukasti tuuleen; muutoin olisimme voineet viilettää pohjoiskoilliseen ja matkallamme olisimme tavanneet joukon saaria, kuten jälkeenpäin huomasimme. Yritimme tosin, mutta siinä uhkasi meitä kaikkia tuho, sillä painuessamme pohjoista päin niin läheltä tuulta kuin suinkin, olimme unohtaneet itse Madagaskarin saaren muodon ja aseman. Saaren keskikohdalta lähdettyämme kauvas mereen ulottuvalta niemimaalta ja nyt toista sataa meripenikulmaa pohjoisemmaksi edettyämme jouduimme saaren rannikon jälleen itää kohti kääntyessä avaralle merelle, noin kolmensadan meripenikulman vaiheille kumpaisestakin rannikosta.
Ei ollut muuta neuvoksi kuin pyörtää täysin purjein länsituulen kiidättäminä taivaisin Madagaskaria kohti, ottaen pienimmän kanoottimme hinattavaksi. Tämä oli kamalaa uhkapeliä, sillä pieninkin vihurinpuuska olisi meidät kaikki hukuttanut, kanoottimme kun kulkivat syvässä eivätkä olisi kestäneet ankarampaa aallokkoa.
Tätä matkaa kesti kaikkiaan yksitoista päivää. Meiltä alkoi jo ruokavarat loppua, eikä ollut pisaraakaan vettä jäljellä, kun vihdoinkin suureksi iloksemme näimme maata, vaikkakin vasta kolmisenkymmenen meripenikulman takana. Mutta samalla alkoi maatuulikin puhallella vastaamme, ja meiltä meni kaksi sietämättömän helteistä vuorokautta ennen kuin pääsimme maihin, janomme ainoana lievikkeenä muutamia matkaan tulleita liköörin tähteitä.
Seikkailumme opetti meille, mikä olisi koitunut kohtaloksemme, jos olisimme lähteneet ulapalle heikolla tuulella ja epävakaisella säällä. Se kukisti kerrassaan aikeet yritellä meren yli ainakaan moisilla aluksilla. Leiriydyimme siis maihin kuten ennenkin ja niin mukavasti kuin osasimme, varustaen itsemme rynnäkköjen varalle; mutta alkuasukkaat olivat siellä päin erinomaisen säyseitä ja paljoa kohteliaampia kuin saaren eteläosassa.
Saimme heti osotuksen heidän ystävällisyydestään. Niin pian kuin he näkivät meidän käyvän majoittumaan rannalle saapui luoksemme joku heidän päällikkönsä, mukanaan viisi, kuusi miestä ja joitakuita naisia, tuoden meille viisi vuohta ja kaksi lihavaa mullia, jotka antoi ilmaiseksi. Jos tarjosimme heille jotakin, niin päällikkö ei antanut kenenkään seurueestaan koskeakaan mihinkään. Pari tuntia jälkeenpäin ilmestyi toinen päällikkö, ja tällä oli neljä- tai viisikymmentä miestä saattueenansa. Me kävimme jo käsiksi aseihimme, jolloin toinen alkoi rauhan merkiksi kannatuttaa kahdella miehellä pitkiä seipäitä edellään korkealla pystyssä. Seipäät pystytettiin sitte maahan ja joukko iski keihäänsä niiden taakse, jättäen sinne jousensakin, niin että he loppumatkan lähenivät aseettomina.
Kun päällikkö näki muutamien miestemme jokseenkin kömpelösti rakentelevan mökkejään, niin hän viittasi omaa väkeänsä käymään apuumme. Puolitoistakymmentä villiä ryhtyi heti töihimme osallisiksi, ja parempia työmiehiä he olivatkin kuin me, sillä he kyhäsivät kolme tai neljä majaa tuossa tuokiossa, sommitellen ne paljoa taidokkaammin kuin me olimme osanneet.
Senjälkeen he lähettivät meille maitoa, pisangeja, kurpitsoita sekä yllinkyllin juuria ja kasviksia, jotka maistuivat mainiosti, huolimatta mitään vastalahjaksi. Päällikkö sentään kulautti erään miehemme tarjoaman ryypyn ja oli siitä niin hyvillään, että hänelle kelpasi toinenkin; hän kävi sitte melkein säännöllisesti pari kertaa viikossa vieraanamme, aina tuoden jotakin hyvää mukanaan. Kerran hän lähetti meille seitsemän mustaa juhtaa, joista me entiseen tapaan valmistimme joitakuita kuivatuiksi lihoiksi.
Tässä johtuu mieleeni eräs seikka, josta meillä oli ajan mittaan suurta hyötyä. Heidän karjansa ja etenkin vuohiensa liha oli valmistettuna ja kuivattuna punaista ja tukevaa, kuten hollantilainen kuivaliha, ja se oli villeille niin oivallista herkkua, että he olivat makuun päästyänsä aina valmiit vaihtokauppaan siitä, aavistamattakaan mitä se oli. Kymmenkunta naulaa savustettua lihaa vastasi siten kokonaista mullia tai lehmää, tai mitä vain mielemme teki.
Havaitsimme että näillä villeillä oli melkoiset määrät saviastioita, joita he käyttivät moneen samanlaiseen tarkotukseen kuin mekin; erityisesti oli heillä pitkiä savikirnuja, joita vajotettiin maahan vesisäiliöiksi, näissä kun juomavesi siten pysyi viileänä ja raittiina. Toisekseen huomasimme heidän kanoottinsa isommiksi kuin naapurien, ja tämä sai meidät utelemaan, oliko heillä tai muilla asukkailla kenties vielä isompiakin. He ilmaisivat merkeillä, että saaren toisella puolella kyllä oli isompia aluksia, kannellisia ja isoilla purjeilla varustettuja, ja tämä se sai meidät päättämään purjehtia pitkin rannikkoa koko saaren ympäri niitä katsomaan.
Valmistausimme matkaan, ja niinpä läksimme merelle kolmannen kerran. Purjehdustamme kesti puolisentoista kuukautta, nyt pohjoiskärjestä itäistä rantaa myöten, kuten olimme aikaisemmin purjehtineet läntistä rannikkoa pitkin pohjoiseen. Useat kerrat poikkesimme maihin hankkimaan juomavettä ja ruokavaroja; alkuasukkaat käyttäysivät kaikkialla ystävällisesti. He eivät missään muistaakseni suurestikaan eronneet toisistaan ruumiinrakenteeltaan tai väriltään, tavoiltaan, aseiltaan tai muissakaan suhteissa, mutta emme kuitenkaan huomanneet heimojen tietävän toisistaan.
Lopulta kaartaessamme niemekkeen, joka pistäysi meripenikulman verran ulommaksi kuin muut, osui silmiimme näky, joka oli epäilemättä ollut yhtä ikävä asianomaisille kuin se oli mieluisa meille: europalaisen laivan hylky, joka oli paiskautunut kauvas merelle ulottuvaan kivimatalikkoon.
Matalalla vedellä oli iso osa laivasta kuivilla, eikä sitä nousuvesikään kokonaan peittänyt; se oli enintään meripenikulman päässä rannasta. Uteliaisuutemme tietysti vei meidät suoraa päätä sen luokse, kun tuuli ja sää olivat suotuisat. Laiva oli hollantilaista tekoa eikä hylkynä kovinkaan vanha, sillä peräpään yläosa oli enimmäkseen pysynyt lujana ja mesaanimastokin törrötti vielä pystyssä. Peräpää näytti sulloutuneen kahden kallioriutan rakoon ja siten säilyneen, kun sitävastoin koko keulapuoli oli hakkautunut pirstaleiksi.
Emme nähneet hylyssä mitään korjaamisen arvoista, mutta päätimme poiketa maihin ja viipyä lähitienoolla jonkun aikaa, nähdäksemme olisiko mitään vihiä saatavissa sen kohtalosta. Saattaisimmehan kuulla laivan miehistöstä jotakin, ehkäpä tavata joitakuita haaksirikkoisia rannaltakin samassa tilassa kuin itsekin olimme, siten lisätäksemme lukuamme.
Iloksemme näimme rantaan tullessamme kaikkia merkkejä ja jäännöksiä laiva-kirvesmiehen telakasta, kuten nosto-vipukiekan ja laskujalaksia, telineitä ja lankkuja sekä lankunpätkiä — laivanrakennuksesta jääneitä rippeitä, sanalla sanoen ison joukon kapistuksia, jotka suorastaan kutsuivat meitä ryhtymään samanlaiseen työhön. Haaksirikkoiset olivat siis veneellään pelastuneet maihin ja rakentaneet kuunarin tai kutterin, siten päästen merelle jälleen. Kyselimme alkuasukkailta, minne päin he olivat lähteneet, ja he viittilöivät etelään ja lounaaseen, mistä helposti käsitimme matkan määräksi Hyväntoivonniemen.
Nyt kävimme uudella innolla aluksen rakentamiseen käsiksi. Kaksi kirvesmiestämme nuuskivat esille kaikki hollantilaisten jättämät käyttökelpoiset ainekset, ja yksi niistä, varsin hyödyllinen, antoi minulle paljon askartelua, nimittäin pikipata, jossa oli vielä jonkun verran pikeäkin tallella. Työn edistyessä jouduimme pulailemaan sen suunnattomissa vastuksissa, meillä kun oli vain harvoja työkaluja, eikä ollenkaan rautatavaraa, ei köysiä, ei purjeita. Meidän oli oltava omia seppiämme, köydenpunojiamme, purjeidentekijöitämme, harjottaen pariakymmentä ammattia, joista tiesimme vähän tai emme mitään. Mutta pakko kannusti kekseliäisyyttä, ja me suoriuduimme monesta tehtävästä, joita olimme ajatelleet meidän oloissamme mahdottomiksi.
Kirvesmiesten sovittua aluksen mittasuhteista me aluksi jouduimme veneillämme hyörimään laivanhylkyä pirstomassa, siitä kun oli tuotava rakennuspuuhaan kaikki mitä irti saatiin. Suurin ponnistuksin saimme korjatuksi mesaanimaston, kun neljätoista miestä siihen urakkaan käytti kolmen viikon ajan. Samalla saimme talteen melkoisen määrän rautatavaraa, kuten vaajoja, vaarnoja, nauloja ja muuta sellaista, minkä nyttemmin näppäräksi sepäksi kehittynyt taiteilijamme muovaili tarvituiksi välikappaleiksi aina peräsimensaranoita myöten.
Ankkuri meiltä puuttui, ja me tyydyimme alkuasukasten avulla punomaan heidän mattoaineksistansa joitakuita köysiä, joista saimme laivamme rantaansitomiseksi välttävän touvin. Kaikkiaan kului uuraaseen aherteluumme neljä kuukautta, kunnes laskimme vesille tekeleemme. Se oli jonkunlainen kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tonnin vetoinen pursi, ja jos meillä olisi ollut sellaiseen tarvittava taklaasi [taklaasi on kaikki mikä laivassa kohoaa laidan yläpuolelle], niin olisimme voineet pyrkiä minne mieli teki. Mutta tukalimpana puutteena oli se, että meillä ei ollut tervaa eikä pikeä saumojen tilkkeeksi, ja vaikka parhaamme mukaan käyttelimme talin ja öljyn sekotusta, niin emme kunnolleen selvinneet pulmasta. Vesille laskettuna oli aluksemme niin hatara, että jo pelkäsimme kaiken vaivannäkömme menneen tyhjiin, sitä kun oli pula ehkäistä täyttymästä vedellä; pumppujakaan ei ollut, eikä keinoa sellaisten valmistamiseen.
Mutta vihdoin muuan musta mies osotti meille puulajin, josta polttamalla kihoilee yhtä tahmaista ja melkein yhtä lujaa nestettä kuin terva. Keittämällä saimme siitä pien sijaisen ja pääsimme tarkotuksemme perille, sillä sen avulla saimme laivan täydellisesti vedenpitäväksi. Se keino auttoi minua sittemmin monena kertana samoilla seuduilla.
Laivamme lopullisia valmistuksia olivat mesaanimaston pystyttäminen sille tukevaksi mastopuuksi, vanhojen purjeittemme sovitteleminen parhaamme mukaan sekä peräsimen veistäminen. Otimme mukaan ruokavaroja ja vettä niin paljon kuin luulimme tarvitsevamme, ja niin läksimme suotuisalla tuulella merelle.
Olimme kuluttaneet lähimain toisen vuoden noihin harhailuihin ja tähän rakentelupuuhaan, sillä miehet laskivat joutuneemme helmikuun alkuun ja aurinko loittoni vähin erin luotamme, hyvä kyllä, sillä, kuumuus oli kovin rasittanut meitä. Matkan suunnasta olimme olleet aivan epätietoisia. Jotkut olivat tahtoneet yritettäväksi suoraan itää kohti Malabarin rannikolle, mutta toiset olivat vakavammin pohtineet matkan pituutta ja huomautelleet, ettei aluksemme asu ja sen ruokavaroille ja juomavedelle myöntämät mahdollisuudet soveltuneet 2000 engl. penikulman taipaleelle. Sitäpaitsi ei vuoden-aikakaan sallinut sitä suuntaa, sillä auringon edetessä pohjoiseen päin pysyttelevät tuulet parhaasta päästä idän tienoilla; olisi siten ollut odotettava huhti- tai toukokuuhun.
Vihdoin, tuulen ollessa kaakossa ja itäkaakossa, me kaikki yhdyimme entiseen suunnitelmaamme, Afrikan manteretta tavottamaan. Monet olivat kaiken aikaa vakuutelleet, että meillä oli mantereella kunnollinen tulevaisuuden, jopa rikastumisenkin mahdollisuus, menimmepä mille suunnalle tahansa, meritse tai maitse, missä vain etenemään pääsisimme. Pohjoiseen purjehtien me jälleen kiersimme saaren kärjen ja käännyimme rannikon suojassa etelään, aikoen tavottaa sen läntisimmän niemekkeen, entisen lähtökohtamme. Mutta noin yhdeksänkymmentä meripenikulmaa sitä suuntaa purjehdittuamme kävivät tuulet epävakaisiksi ja puhaltelivat suoraan vastaamme. Meidän oli siis kääntyminen kulkemaan jo siitä yli ulapan, jotta tuuli olisi suotuinen, sillä aluksemme oli kehno pyrkimään liki tuulta tai kulkemaan oikeastaan millään muulla kuin peräntakaisella.
Varustausimme maissa uusilla vesi- ja muonavaroilla, ja maaliskuun lopulla käänsimme keulamme Afrikan manteretta kohti, osottaen enemmän uskallusta kuin järkeä, enemmän päättäväisyyttä kuin harkintaa. Mutta kun tuuli pysytteli kaakossa ja itäkaakossa, niin katsoimme parhaaksi suunnaksemme käyttää pelkkää myötätuulta kompassinamme, siten soluen länsikoillista kohti; varsinaista kompassia ei matkassamme ollutkaan muuta kuin erään miehen pieni messinkinen taskukompassi.
Matka oli paljoa pitempi kuin olimme luulleet, ja laivamme oli pikku purje-pahasiensa vuoksi hyvin hidaskulkuinen sekä muutenkin rakenteeltaan raskas. Emme koko aikana nähneet minkäänmoista alusta, se meri kun on kokonaan kauppateistä syrjässä. Kahdeksan tai yhdeksän vuorokautta purjehdittuamme kajautti yksi miehistämme ilosanoman: "Maa!" Meillä oli syytä riemuita, sillä vettä oli säästäenkin enää pariksi kolmeksi päiväksi. Mutta vaikka se nähtiin aikaisin aamulla, kesti perilletulo iltahämyyn, sillä tuuli heikkeni melkein tyveneksi, ja aluksemme, kuten sanottu, oli kömpelö purjehtija.
Murheellinen ällistys valtasi meidät, kun huomasimme mantereen sijasta saavuttaneemme pienen saaren, jolla ei näkynyt mitään asukkaita eikä karjaa muuta kuin joitakuita vuohia, joista tapoimme ainoastaan kolme. Mutta lähtihän niistäkin tuoretta lihaa, ja me löysimme hyvin maukasta juomavettä. Vasta viisitoista päivää vielä purjehdittuamme pääsimme mantereelle, ja se tapahtuikin ruokavarojemme puolesta viime hetkessä, niin että meillä oli viimeisenä kahtena päivänä ollut vain kortteli vettä miestä kohti päivässä. Mutta sanomattomaksi riemuksemme näimme edellisenä iltana maata, joskin hyvin etäällä, ja pirteä tuuli työnteli meidät aamuksi kahden meripenikulman päähän rannasta.
Emme siekailleet astua maihin ensimäisessä kohdassa mihin osuimme, vaikka olisimme pikku kärsivällisyyttä noudattaen löytäneet hiukan pohjoisemmasta hyvin mukavan jokisuun. Kiinnitimme aluksemme kahteen isoon salkoon, jotka iskimme maahan, ja katseltuamme tovin ympäristöämme, hankittuamme hiukan vettä ja kerättyämme muonavarojakin, joita näkyi siinä paikassa olevan kovin niukasti saatavissa, palasimme laivaan varastoinemme. Saaliinamme oli kaiken kaikkiaan moniaita lintuja ja hyvin pieni, mutta hyvänmakuinen puhvelihieho. Päätimme purjehtia pitkin rannikkoa kunnes tapaisimme jonkun puron taikka joen, jota myöten voisimme viilettää sisämaahan, tai kaupungin taikkapa kylän. Seudun kyllä tiesimme asutuksi, sillä monessa kohti näimme yöllä tulta ja päivällä savua kaukana joka suunnalla.
Lopulta saavuimme hyvin avaralle lahdelle, johon laski useita pikku jokia. Rohkeasti ohjasimme aluksemme ensimäiseen suistoon; nähdessämme rannalla muutamia hökkeleitä ja niiden ympärillä ihmisiä purjehdimme pieneen poukamaan joen pohjoisrannalle ja kohotimme rauhan merkiksi pitkän seipään, jonka nokkaan olimme sitoneet valkean kangaskaistaleen. Huomasimme heidän oivaltavan tarkotuksemme, sillä luoksemme parveili miehiä, naisia ja lapsia, kaikki ilkosen alastomia.
Ensimältä he vain kummissaan ällistelivät meitä kuin peljättäviä kummituksia, mutta olivat kyllä sitte myöhemmin taipuvaisia tuttavallisuuteen. Alustavaksi kokeeksi osotimme merkeillä, että meidän oli jano. Kolme naista ja kaksi poikaa juoksi piankin sisämaahan päin, palaten muutaman minuutin kuluttua, mukanansa useita nähtävästi auringonhelteessä paahdettuja saviruukkuja. Nämä olivat vettä täynnä, ja asetettuaan ne rannalle he peräytyivät hiukan, jotta me voisimme noutaa ne, kuten teimmekin.
Tuokion kuluttua he toivat meille juuria ja yrttejä sekä muutamia hedelmiä, joiden laatua en enää muista; mutta kun meillä ei ollut mitään antamista vastavuoroon, niin saimmekin huomata heidät säästeliäämmiksi kuin madagaskarilaiset olivat olleet. Seppätaiturimme ryhtyi nyt työhön, ja kun hän oli laivahylystä varannut itselleen rautaromua, niin lähti hänen käsistään yltäkyllin leluja, lintuja, koiria, neuloja, koukkuja ja sormuksia. Me auttelimme niiden viilaamisessa ja kiillottamisessa, ja näilläpä saimmekin vaihdetuksi mitä vain ruokavaroja oli tarjolla, kuten vuohia, sikoja ja lehmiä, joten ei puutteesta ollut tietoakaan.
Olimme nyt siis Afrikan mantereella, maailman autioimmassa ja suvaitsemattomimmassa maassa, yksinpä Gröönlantikin ja Novaja Semlja lukuunotettuina, vain sillä erotuksella, että sen pahimmatkin tienoot olivat asuttuja, vaikka sen muutamien kansojen luonteesta päättäen olisikin ollut meille vähemmän vaarallista joutua aivan asumattomiin erämaihin.
Ja siten perille tultuamme me teimme päätöksen, joka varmaan on hurjimpia ja toivottomimpia mitä mikään toverijoukko on maailmassa tehnyt. Päätimmepä nimittäin lopullisesti samota mantereen poikki sen keskeltä, Mosambikin rannikolta idästä Angolan tai Guinean rannikolle Atlantin valtamereen asti — vähintään 1800 engl. penikulman taipaleen. Matkalla tulisi meidän kestää tavatonta kuumuutta, taivaltaa tiettömiä erämaita, ilman minkäänlaisia juhtia tamineittemme kantamiseen, vastassamme laumoittain raatelevia ja vaarallisia petoja, kuten leijonia, leopardeja, käärmeitä ja elefantteja. Me joutuisimme kulkemaan päiväntasaajan maissa ja siis kuivan vyöhykkeen keskuksessa; tiellemme sattuisi sotaisia ja verenhimoisia villikansoja; nälkä ja jano olisivat ainaisena uhkana. Sanalla sanoen, olisipa siinä pitänyt olla pelotuksia kylliksi järkyttämään uhkamielisintäkin luonnetta.
Mutta me emme säikkyneet, vaan päätimme antautua seikkailuihin. Eihän nimittäin edes ollut muuta pelastuksen mahdollisuuttakaan. Jos nimittäin olisimme purjehtineet pitkin Afrikan kolkkoja rantoja pohjoiseen päin Punaisellemerelle asti, niin oli ainoana toiveenamme siellä joutua arabialaisten vangiksi. Nämä möisivät meidät turkkilaisten orjiksi, mikä ei olisi paljoakaan parempi kohtalo kuin kuolema. Hyväntoivonniemelle emme voineet pyrkiä, sillä tuulet olivat kovin vaihtelevia ja meri sillä leveys-asteella liian myrskyinen. Mutta me tiesimme kaikki, että jos kykenisimme vaeltamaan kylliksi kauvas sisämaahan, niin saattaisimme tavata jonkun niistä isoista virroista, jotka laskevat Atlantiin. Sellaisen virran partailla voisimme rakentaa kanootteja, jotka kuljettaisivat meidät meren rantaan, olipa se miten kaukana tahansa. Meillä ei olisi silloin muuta huolta kuin ruokavarojen saanti, ja toivoimme ampuma-aseillamme kaatavamme riistaa kylliksi. Vieläpä päättelimme mahdolliseksi lisätä pelastuksemme riemua kultalöydöillä, jotka monin verroin korvaisivat kärsimyksemme, jos hengissä pääsisimme ihmisten ilmoille.
Vasta nyt aloin minäkin toden teolla ottaa osaa neuvotteluihin. Kahden- tai kolmentuhannen engl. penikulman jalkamatka erämaissa petojen ja villien keskessä karmi pintaani, kun päätös tuli tehtäväksi. Luopuen entisestä välinpitämättömyydestäni minä käytin kaiken kaunopuheliaisuuteni oman alkuperäisen suunnitelmani puolesta, nimittäin että yrittäisimme Punaisellamerellä vallata jonkun laivan. Mutta he pitivät hanketta haaveena, sitä lähemmin ajatellessaan.
Auringosta havainnon tehden laskimme olevamme 12. astetta 15. minuuttia päiväntasaajan eteläpuolella. Kartalta näimme Angolan rannikon olevan 8. ja 11. eteläisen leveys-asteen välillä, kun taasen Niger-virran avulla Guinean rannikolle pyrkiminen olisi kääntänyt suuntamme 12. ja 29. pohjoisen leveys-asteen välille. Angolan siis valitsimme, joten matka kävisi jokseenkin suoraan länttä kohti. Virtojen avulla toivoimme keventävämme matkaamme, kuten sanottu, varsinkin jos keksisimme keinon päästä sen ison sisäjärven ylitse, jota alkuasukkaat nimittävät Coalmucoaksi ja josta Niilin sanotaan johtavan juoksunsa. Mutta kertomukseni osottaa vielä, että sellaisia toiveita helposti kohtaa paha pettymys.
Ryhdyimme siis valmistautumaan retkeämme varten sen mukaan kuin olopaikassamme kävi päinsä ja pieni kokemuksemme maan luonteesta meille opetti.
Olimme jo jonkun aikaa takaperin tottuneet astelemaan paljain jaloin kallioilla, somerolla, ruohokossa ja rantahiekalla. Mutta kun huomasimme tukalimmaksi totuttaa jalkapohjiamme sisämaan kuivana kuumentuvaan hietaan, niin varustimme itsellemme jonkunlaisia villi-eläinten nahoista ommeltuja tallukoita, karvapuoli sisäänpäin. Auringossa kuivaten koveni nahka niin lujaksi, että tällaiset jalkineet kestivät kauvan; ne olivat keveitä ja mukavia.
Koetimme houkutella jotakuta alkuasukkaista oppaaksemme matkalle länttä kohti, mutta nämä vain kohauttelivat olkapäitänsä, osottaaksensa kuinka vähän heitä miellytti aikeemme. Kysellessämme heiltä leijonista ja muista pedoista he nauroivat ja ilmaisivat merkeillä, että ne saa nuotion avulla helposti häädetyksi; ja hyvään tarpeeseen se neuvo meille olikin, rohkaisten mieltämme jo ennakolta.
Paljon yritimme pohtia, millä tavalla saisimme tamineemme kuljetetuksi, sillä jo ampumavarammekin olivat liian raskas taakka meidän kantaa maassa, jossa kuumuus teki meidät itsemme kyllin raskaaksi kuormaksi meille. Maan asukkaat eivät tunteneet mitään kuormajuhtaa, kuten hevosta tai muulia, aasia, kamelia tai dromedaaria. Jonkunlaisena puolittain kesytettynä koti-eläimenä oli heillä samaisia pikku puhveleita, joita olimme yhden tappaneet, ja näitä he kyllä käyttivät kantamaan taakkoja. Huomasimme myös, että nämä elukat olivat ketteriä ja voimakkaita uimareita. Mutta me emme tienneet mitään sellaisen eläimen ohjaamisesta ja hoidosta, tai millä tavoin kantamukset olisivat kiinnitettävät.
Viimein minä esitin heille menettelytavan, joka piankin saavutti heidän hyväksymisensä, nimittäin että haastaisimme riitaa joidenkuiden alkuasukkaiden kanssa ja ottaisimme kymmenkunta vankia, sitoen nämä orjiksemme, kantamaan matkatarpeitamme. Samallahan saisimme opastusta ja puheluseuraa, sekä oppisimme edes jotakin maan kieltä. Ihan heti ei neuvooni tartuttu, mutta alkuasukkaat antoivat pian itse aihetta sen toteuttamiselle ja samalla tilaisuudenkin siihen.
Pikku vaihtokauppamme alkuasukasten kanssa oli tähän asti tapahtunut heidän ensin osottamaansa ystävällisyyteen luottaen, mutta lopulta havaitsimme heissäkin koirankuria. Ostettuaan muutamia päitä karjaa heiltä seppämme kaavailemilla leluilla sattui nimittäin eräälle meidän miehellemme erimielisyyttä vastakumppaninsa kanssa. Silloin villit ähittelemään hänelle omalla tavallansa, ja pitäen hänen karjan hinnaksi tarjoamansa lelut he panivat kumppaninsa ajamaan karjan pois hänen nenänsä alitse ja ilkkuivat täyttä kurkkua. Miehemme nosti sellaisesta oman käden oikeudesta melun ja huusi tovereitansa avuksi, mutta silloin se neekeri, jonka kanssa hän oli kauppaa hieronut, paiskasi häntä keihäällä niin paikalleen, että ase olisi lävistänyt hänen ruumiinsa, ellei hän olisi mitä vikkelimmin poukannut syrjään samalla kun torjuvasti nosti kätensä ylös. Nyt keihäs kuitenkin ruhjaisi käsivartta; mies julmistuneena sieppasi luikkunsa ja ampui neekeriä sydämeen.
Toiset lähellä olevat villit, samoin kuin nekin, jotka olivat meidän muiden seurassa loitompana, säikähtyivät niin kamalasti tulen leiskahdusta, pamausta ja maanmiehensä äkkikuolemaa, että ensin tovin seisoivat turraksi hätääntyneinä. Mutta heidän toinnuttuansa muuan etäämpänä meistä seisonut alkoi äkkiä kirkua jotakin taisteluhaastetta; muut kaikki vastasivat, juosten hänen ympärilleen, meidän tyhmistyneinä ällistellessämme tätä menoa.
Parin kolmen minuutin kuluttua alkoi kirkuva kutsu kiiriskellä paikasta toiseen, kylästä kylään ja toiselle puolelle jokeakin, ja tuossa tuokiossa näimme alastoman liudan kiitävän joka taholta kokouspaikalle. Vajaassa tunnissa oli niitä viitisensataa koolla, joillakuilla jouset aseinaan, useimmilla keihäät, joita he osaavat käytellä niin taitavasti, että voivat linnunkin keihästää lennosta.
Meillä ei ollut pitkiäkään aikoja neuvotellaksemme, sillä väenpaljous karttui hetki hetkeltä; ja uskonpa, että jos olisimme kauvan siekailleet, niin heitä olisi kertynyt vaikkapa kymmenen tuhatta. Meillä ei senvuoksi ollut muuta valittavana kuin paeta laivaamme, jossa tosiaan olisimmekin varsin vankasti puolustautuneet, tai astua eteenpäin ja koettaa, mitenkä yhteislaukaus tai pari raehauleilla tehoaisi.
Päätimme heti käyttää jälkimäistä keinoa, luottaen siihen että jyske ja tuhoisat seuraukset ajaisivat heidät oitis pakoon. Asetuimme riviin joka mies ja marssimme rohkeasti heitä vastaan. He seisoivat valmiina vastaanottamaan meidät, nähtävästi luottaen siihen, että heidän keihäänsä tekisi lopun meistä kaikista; mutta me pysähdyimmekin keihäitten kantomatkan ulkopuolelle. Seisoimme melkoisen matkan päässä toisistamme, jotta ampumalinjamme ulottuisi laajalle, ja annoimme heille sellaisen tervehdyslaukauksen, että kuusitoista kuukertui paikalle ja kolme kaatui moniaan kymmenen askelta juostuansa.
Yhteislaukaustamme seurasi hirmuinen kirkuna ja ulina. Me seisoimme liikkumattomina ja latasimme pyssymme uudestaan. Kun hekään eivät kaikonneet, niin me ammuimme toistamiseen heidän keskeensä. Tällä kertaa sai kymmenkunta surmansa, mutta kun he eivät seisseet yhtä tiheässä kuin ennen, niin kaikki miehemme eivät ampuneet. Seitsemän oli nimittäin saanut käskyn säästää laukauksensa ja edetä heti kun toiset olivat ampuneet, näiden vuorostaan ladatessa jälleen.
Heti toisen laukauksen jälkeen me luikkasimme huikeasti ja nuo seitsemän marssi parikymmentä askelta lähemmäksi, ampuen taaskin. Taakse jääneet latasivat kaikella kiireellä ja etenivät vuorostaan, mutta nähdessään meidän lähenevän villit karkasivat tiehensä kiljuen kuin noidutut.
Saapuessamme taistelukentälle näimme ison joukon ruumiita kentällä hajallaan, paljoa enemmän kuin saatoimme olettaa tappaneemme tai haavoittaneemme, niin, enemmän kuin meillä oli ollut luotejakaan pyssyissämme. Olimme tästä seikasta ihan ymmällä, kunnes huomasimme, että pelkkä säikähdys oli pökerryttänyt monet; saattoipa joku olla haavatta kuollutkin.
Näistä kauhistuksen herpaamista tulivat useat toinnuttuansa palvomaan meitä, otaksuen meidät jumaliksi tai paholaisiksi — en tiedä kumpaisiksiko, emmekä sillä suurta väliä pitäneet. Toiset polvistuivat eteemme, toiset heittäysivät kasvoilleen, ja kaikki tekivät lukemattomia mitä täydellisimmän alistumisen merkkejä. Nyt juolahti mieleeni, että me saatoimme sodan oikeudella ottaa niin monta vankia kuin mielemme teki, viedäksemme ne retkellemme kuormankantajiksi. Miehet olivat oitis minun mieltäni, ja niinpä sidoimme noin kuusikymmentä rotevaa nuorta miestä, selittäen heille, että ottaisimme heidät mukaamme. Nämä näyttivätkin varsin suostuvaisilta, mutta luonnollisesti piti meidän silti pysyä varuillamme, huomattuamme tämän kansan rajuksi, kostonhimoiseksi ja petolliseksi, joten orjiimme ei käynyt ollenkaan luottaminen.