NELJÄS LUKU.
Minusta tulee kapteeni.
Ennen kuin jatkan pitemmälle täytyy minun lukijalle vihjata, että minä tästä hetkestä alkaen kävin vakavammin käsiksi asioihin, pitäen parempaa väliä kohtalostamme. Sillä vaikka kaikki kumppanini olivat vanhempia miehiä, niin aloin kuitenkin huomata heidät neuvottomiksi — tai kuten nyt sanoisin kylmäverisyyttä puuttuviksi — silloin kun tarvittiin toimintaa. Ensimäisen varsinaisen tilaisuuden tälle havainnolle antoi äsken mainittu kahakka alkuasukasten kanssa, Lujasti päätettyänsä hyökätä ampuma-asein noiden kimppuun ja havaittuansa että nämä eivät luulon mukaan karanneetkaan pakoon, alkoi heitä jänistää niin, että he kaiketi olisivat kiireimmiten vilistäneet takaisin laivaan, jos se olisi ollut lähellä.
Tällä hetkellä minä innostuin heitä rohkaisemaan. Hoilasin että heidän piti ladata, uudestaan ja ampua toinen yhteislaukaus, vakuuttaen meneväni takuuseen siitä, että neekerit pakenisivat minkä käpälistä lähtisi, jos vain neuvoani noudatettaisiin. Tästä reipastuneina he laukaisivat toistamiseen, säästäen minun esityksestäni muutamia panoksia varallekin.
Toisen yhteislaukauksen jälkeen minun oli suorastaan pakko asettua käskijäksi.
"Nyt, seigneurs", huudahdin, "hurratkaamme."
Avasin oman kurkkuni ja huikkasin kolmasti, kuten englantilaisilla merimiehillä on sellaisissa tilaisuuksissa tapana.
"Ja nyt seuratkaa minua", kehotin niitä seitsemää, jotka eivät olleet ampuneet, "niin vannonpa tekevämme puhdasta heistä", ja oikeassa olinkin, kuten olen jo kertonut.
Tästä päivästä alkaen olin heidän puheissaan aina Seignior Capitanio, mutta kun minä vastustelin seignioria liian ylhäisenä nimityksenä, niin lausui tykkimiehemme, joka sujuvasti puhui englantia: "No, olkoonpa siis nimenäsi kapteeni Bob", ja kapteenin nimeä sain sitte vakinaisesti kantaa.
Portugalilaiset kunnostautuvat kyllä silloin, kun heidän edellään käy joku esikuvana, mutta oman onnensa nojaan jäädessään he peräti lannistuvat. Sitä sain jälkeenpäin kokea monet kerrat, ja olenkin usein kummastellut, että joukko miehiä, joiden oma miehuus pyrki lujalle ottaessa pettämään, alun pitäenkään uskalsi ajatella ja alottaa niin tuiki epätoivoista ja suurisuuntaista yritystä kuin meidän edessämme oleva matka oli.
Heidän joukossaan oli tosin pari kolme uupumatonta miestä, joiden rohkeus ja uutteruus oli kaikkien muiden tukena, ja he alusta asti ratkaisivatkin asiain menon. Nämä olivat tykkimies ja sepäksi sukeutunut taiturimme, sekä osaltaan myöskin toinen kirvesmiehemme. Nähdessään minun ottavan hiukan ryhtiä he pysyväisellä ystävällisyydellä liittyivät minuun.
Tämä tykkimies oli nerokas matemaatikko, monipuolisesti opiskellut mies ja sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti kehittynyt merenkulkija. Alituisissa keskusteluissani hänen kanssaan minä opin oman varsinaisen kasvatukseni perusteet, joita minun oli helppo sittemmin täydennellä. Hän erityisesti kannusti minua pyrkimään eteenpäin maailmassa ja hankkimaan tietoja, jotka tekisivät minut päteväksi suuriin yrityksiin. Vahinko vain, että hyvät päätökseni tässä suhteessa pyrkivät unohtumaan, milloin sattui kylläkin rauhallista tilaisuutta niiden toteuttamiseen.
Mutta palatakseni asiaan: kun tykkimies näki osuuteni taistelussa ja kuuli ehdotukseni, että pidättäisimme joukon vankeja kuormastomme kantajiksi, niin hän kääntyi minuun koko joukkomme edessä.
"Kapteeni Bob", sanoi hän, "sinun on mielestäni ruvettava päälliköksemme, sillä tämän yrityksen onnistuminen on kokonaan sinun ansiotasi."
"Ei, ei," intin vastaan, "älä minua imartele. Sinun pitää olla Seignior
Capitanio, meidän kenraalimme; minä olen siihen virkaan liian nuori."
Lopuksi sovimme, että hänestä tuli meidän päällikkömme, minun pakostakin jäädessäni hänen virkatoverikseen.
Vangeissa oli eräs kookas, solakka, kaunismuotoinen mies, jolle kaikki toiset näyttivät osottavan suurta kunnioitusta. Hän oli, kuten jälkeenpäin käsitimme, erään heidän kuninkaansa poika; isä oli kaatunut ensimäisellä yhteislaukauksellamme, ja hän itse oli saanut luodin käsivarteensa ja lantioonsa. Jälkimäisestä haavasta vuoti runsaasti verta, joten hän oli jo kovin heikossa tilassa, jotapaitsi edellinen luoti oli murtanut ranteen. Eläjäksi ei näyttänyt poloisesta olevan, mutta kun hän tuntui tavallista tärkeämmältä henkilöltä, niin johtui mieleeni, että voisimme käyttää häntä hyödyksemme ja kenties tehdä hänestä jonkunlaisen johtajan oman väkensä keskuudessa. Annoin hänet senvuoksi haavurimme hoitoon, ja koetin merkeillä ilmaista onnettomalle, että me kyllä vielä tekisimme hänestä terveen.
Tämä herätti heissä uutta jumaloitsemisen tunnetta, he kun uskoivat, että me saatoimme näkymättömillä välikappaleilla sekä surmata että jälleen saada vainajat virkoamaan. Nuoren prinssin pyynnöstä jotkut hänen lähimpänsä vaivalloisesti tulkitsivat meille, että armollisesti parantaisimme hänen isänsäkin, joka makasi kentällä ruumiina, otsa lävistettynä.
Emme ilmaisseet itseltämme puuttuvan kykyä siihen, mutta annoimme heidän ymmärtää, että surmansa saaneet olivat ensin osottautuneet meille vihamielisiksi, joten heidän kuolemansa oli varottavana esimerkkinä pidettävä voimassa. Siten kävisi peruuttamattomasti kaikille niskureille. Mutta jos hän, prinssi, suostuisi tulemaan matkassamme ja noudattaisi ohjeitamme, niin me emme häntä jättäisi kuolemaan vammoihinsa. Tämän oivaltaessaan hän pyysi eräältä seuralaiseltansa nuolen, otti sen vioittumattomaan käteensä, nosti sen kohti aurinkoa, taittoi sen kahtia ja asetti kärjen rintaansa vasten, ojentaen sitte tuon puolikkaan minulle. Tämän käsitin valaksi, että valon jumala aurinko häneen nuolensa iskeköön, jos hän konsanaan herkeäisi olemasta ystäväni. Ja niinpä hän todella ahersikin uskollisesti palveluksessamme sittemmin kuukausimääriä.
Haavuri huomasi vammoista toisen pelkäksi lihashaavaksi, mutta ranteesta oli yksi luu murtunut. Sen hän lastoitti, sovittaen käsivarren kaulasta riippuvaan silmukkaan ja merkeillä opastaen häntä suureen varovaisuuteen liikkeissään. Kuuliaisesti mies tottelikin määräyksiä, jotta paraneminen edistyi säännöllisesti.
Perusteellisesti tulkitsin tälle neekerille suunnitelmiamme, samalla kun jo alussa opetin hänelle myöntävän ja kieltävän vastauksen portugalinkielellä. Ruokavarojen hankkimisesta hän sai selitetyksi, että niitä ei pitkään aikaan tarvittaisi, sillä matkan varrelta kyllä löytyisi riistaa. Kantamuksiemme painavuudelle hän pudisteli päätänsä, joten annoin väelle käskyn jakaa ne pienemmiksi nipuiksi, ja me jätimme sen vuoksi kaikki yksitoista kirstuamme tyhjilleen rannalle. Hän ilmaisi toimittavansa meille puhveleita avuksi kantamisessa, arvelipa että mekin voisimme niillä ratsastaa, jos olisimme väsyneitä; mutta sillä me emme pitäneet väliä, olimmehan vain hyvillämme siitä, että kuormajuhdat vielä hädän tullen kelpaisivat syödä.
Kannatin hänet sitte laivaamme ja annoin hänen katsastella kaikkea mitä meillä siellä oli. Hän oli kovin hämmästyksissään, sillä heidän veneensä ovat viheliäisiä pukinnahoista ommeltuja kaukaloita, jotka oli sivelty jollakin iljettävän hajuisella voiteella. Autoimme hänet laivamme kannelle ja osotimme merkeillä, että jos hän johtelisi miehiänsä tavaraimme kantamisessa, niin me emme hänellä kannattaisi mitään. Rantaan palattuamme veimme hänet miestensä luo, ja pyysimme häntä selittämään heille matkamme määrän.
Hän piti heille pitkän puheen ja ymmärsimme hänen sanovan heille, että jos he suostuisivat lähtemään kantajiksi retkelle leijonain maihin, niin heidän piti vastata: "Si, Seignior" ("kyllä, herra"). He vastasivat heti: "Si, Seignior", ja taputtivat käsiään katseensa aurinkoon kohottaen, minkä prinssi tulkitsi meille uskollisuuden vannomiseksi. Mutta pitipä sitte heistä muuan pitkän puheen prinssille, ja hänen eleistänsä käsitimme, että villit suuressa huolessa halusivat jotakin meiltä. Prinssi sai meille selitetyksi, että mekin taputtaisimme käsiämme auringolle (vannoisimme siis), että me emme surmaisi heitä, että me antaisimme heille khiarukkia (leipää), emme pitäisi heitä nälässä emmekä antaisi leijonain heitä syödä. Sanoin olevamme valmiit lupaamaan tuon kaiken, ja hänen uudistetusta kehotuksestaan taputin käsiäni aurinkoa kohti, jolloin kaikki vangit lankesivat kasvoilleen maahan ja noustessaan päästelivät mitä kummallisimpia huutoja.
Lähinnä huolenamme oli nyt saada ruokavaroja sekä vankiemme että omaksi nykyiseksi toimeentuloksemme. Merkeillä ilmottaessani prinssille, mitä mietiskelimme, ilmaisi hän että joku vangeista voisi kylältä noutaa ruokavaroja ja muutamia kuormajuhtia. Kun näytin vastahakoiselta sellaiseen luottamukseen osotti hän monilla merkeillä uskollisuuttaan, sitoipa omin käsin nuoran kaulaansa ja tarjosi minulle sen toisen pään, huomauttaakseen että hänethän perisi hirsipuu, ellei mies palaisi takaisin. Suostuin siis, ja hän antoi eräälle miehelleen tarkkoja ohjeita matkaa varten, viitaten lopuksi aurinkoon, osottaakseen mihin aikaan hänen oli jouduttava takaisin.
Mies läksi vimmatusti juosta porhaltamaan ja piti vauhtinsa kunnes katosi näkyvistä; taival näytti siis olevan melkoinen. Seuraavana aamuna, paria tuntia aikaisemmin kuin oli määrä, huhuili musta prinssi minulle ja viittasi parin engl. penikulman päässä kohoavaa kunnasta kohti, jolla näin pikku karjaa ja useita miehiä ajamassa sitä leirillemme. He toivat ruokavaroiksemme paljon lehmiä, nuoria hiehoja, puolitoistakymmentä vuohta ja kuormajuhdiksi neljä mullia.
Muonavarastoa oli siinä riittävästi, leiväksi saivat meille kelvata eräät juuret, joita olimme ennenkin käyttäneet. Tapettujen vuohten nahat määräsin kuivattavaksi päiväpaisteessa ja niistä ryhdyimme valmistamaan reppuja, sulloaksemme niihin matkatarpeitamme, jotta näitä olisi helpompi kantaa. Nähdessään puuhamme lähetti musta prinssi noutamaan meille kolmen miehen kantamuksen paljoa parempia nahkoja, jotka käytimme suurella menestyksellä siihen tarkotukseen. Samalla kertaa tuotiin prinssille kaksi keihästä, tavallista hienompia, ne kun olivat tehdyt mustasta sileästä puusta ja kärjikseen saaneet jonkun tuntemattoman otuksen hampaan, joka oli peukalon paksuinen ja varsin terävä. Prinssi ei tahtonut ottaa niitä vastaan ennen kuin minä annoin luvan, vaan käski tuomaan ne minulle. Olin tullut vakuutetuksi siitä, että hän oli sanansa pitävä ja rehellinen, joten luovutin nuo komeat aseet hänelle.
Valmistausimme lähtemään. Prinssi kuitenkin ilmaisi minulle, että jonkun matkaa pohjoisempana oli joki, jota myöten pääsisimme laivallamme melkoisen kauvas länttä kohti. Nähtävästi oli joki sama, joka näkyy Quilloan nimisenä kartallamme Mosambikin rannikon pohjoisimmassa osassa. Me päätimme ottaa prinssin ja niin monta villiä kuin laivaamme saatiin mahtumaan, purjehtiaksemme virran suuhun; minun osakseni tuli karavaanin kapteenina marssia samaan paikkaan maitse. Kahdeksan miehistämme jäi saattueekseni sekä kolmekymmentäseitsemän vankia; kaikki matkatavarat kuljetettiin laivalla. Ajoimme mulleja edellämme; ne olivat aivan kesyjä ja vantteria halukkaasti kantamaan mitä hyvänsä — neekerit ratsastelivatkin niiden seljässä neljä kerrallaan. Ne söivät kädestämme, nuoleskelivat jalkojamme ja olivat säyseitä kuin koirat.
Meillä oli ruuaksemme mukanamme kuusi tai seitsemän lehmää, ja neekerit oppivat kerkeästi suolaamaan ja kuivaamaan niiden lihoja. Maitse oli pääsy virralle hyvin helppoa ja jouduimme perille saman päivän iltana; mutta laiva ehti jokisuuhun vasta viiden vuorokauden kuluttua, sillä lahdella oli tuuli tyventynyt ja joki teki alajuoksunsa varrella pitkän kaaren pohjoiseen päin, meidän osuessamme tämän eteläiseen polvekkeeseen. Tällävälin me neekerien alotteesta valmistimme oivallisia nahkaisia vesileilejä.
Taatakseen väkensä uskollisuuden tällä matkallamme oli prinssi jättänyt neljän miehensä tehtäväksi pitää vankeja kytkettyinä kaksittain ranteista yhteen. Mutta me havaitsimme heidät niin rehellisiksi ja varsinkin niin tottelevaisiksi häntä kohtaan, että me jonkun matkan päähän hänen maastansa päästyämme laskimme heidät vapaiksi, vaikkakin hän palattuansa sidotutti heidät uudestaan ja säilytti sen kurin pitkän aikaa.
Maa oli jokivarressa ylävää, ruoho rehotti vehmaana, karjaa kävi laitumella joka suunnalla; metsää ei ollut lähellä, mutta loitompana näkyi kasvavan tammea, seeteriä ja mäntyä, aimo jättiläisiä seassa. Joki oli sievoinen avoin kanava, jolla nousu- ja laskuvesi tuntui kuudenkymmenen engl. penikulman päähän; vireästi laskettelimme ylös virtaa nousuveden aikoina, tuulen navakasti puhallellessa idän kulmilta. Niin kauvan kuin uoma pysyi leveänä ja syvänä painalsimme kepeästi laskuvettäkin vastaan, mutta ylävarrella jouduttuamme kulkemaan joen omaa häiriintymätöntä juoksua päin huomasimme sen liian voimakkaaksi itsellemme ja aloimme pohtia laivamme jättämistä.
Mutta prinssi ei tahtonut mitenkään suostua siihen, sillä huomatessaan laivassa aikoinaan punomamme köysivaraston komensi hän kaikki rantaa myöten samonneet vangit hinaamaan meitä pitkin äyrästä, ja kun heidän työtänsä keventääksemme pidimme purjettamme yllä, niin miehet juoksentelivat kelpo vauhtia kiidättämässä meitä. Tällä tavoin olimme hinaajia vaihdellen kaikkiaan edenneet ylös virtaa parinsadan engl. penikulman vaiheille, kun se alkoi vähitellen soukentua, ja seuraavana päivänä saavuimme isolle vesiputoukselle, joka näytti aivan pelottavalta, sillä vesi syöksyi jokseenkin kohtisuoraan runsaasti kuusikymmentä jalkaa alas, pauhaten niin ettemme voineet kuulla toisiamme; sen kuohun olimme erottaneet jo kymmenkunta engl. penikulmaa alempana.
Tässä oli meidän tehtävä täysi pysähdys ja nousimme maihin joka mies; jos meillä olisi ollut pienempiä veneitä, niin olisimme voineet kannatuttaa ne kosken ohi ja pitkittää niillä matkaamme paljoa edemmäksi ylös virtaa. Maaseutu näytti yhäti rehevältä ja kuhisi karjaa; joitakuita ihmisiäkin näimme, mutta he puhuivat aivan toista kieltä kuin meidän vankimme. Villipetoja näimme aivan lähellämme vasta kaksi päivää ennen koskelle tuloamme, jolloin kolme mitä upeinta leopardia seisoi virran pohjoisella äyräällä, maissa matkaavien vankiemme käyttäessä yksinomaan eteläistä parrasta.
Tykkimiehemme huomasi ne ensimäisenä, juoksi sieppaamaan luikkunsa ja sulloi siihen kelpo panoksen.
"Nyt, kapteeni Bob", sanoi hän, "missä on prinssisi?"
Huusin tämän esille.
"Kuulehan", selitti tälle tykkimies, "rauhota nyt väkeäsi ja sano heille, että he saavat nähdä tämän kapineen puhuvan tulta yhdelle noista otuksista, tuottaen sille kuoleman."
Neekeriparat olivat sen näköisiä kuin olisivat he kaikki olleet joutumassa surman suuhun, vaikka prinssi heille mitä vakuutteli. He seisoivat ällistellen, kun tykkimies äkkiä laukaisi. Hän oli aika tarkka ampuja ja kaatoi pedon kahdella päähän osuneella rautapalalla. Leopardi tempautui takajaloilleen, huitaisi etukäpälillään ärähtäen ilmaa ja kaatui kuolleena seljälleen; toiset kaksi säntäsivät säikähtäneinä pakoon.
Mutta kylläpä olivat vankimmekin pökerryksissään. Neljä, viisi suistui maahan kuin ammuttuina, monet lysähtivät polvilleen ja ojensivat kätensä meitä kohti joko palvoaksensa meitä tai rukoillen oman henkensä puolesta, ja hätkähtipä prinssikin kaikesta valmistelustansa huolimatta niin kuin olisi ollut hyppäämäisillänsä virtaan. Hän sitte suurella vaivalla sai väkensä jälleen viihdytetyksi.
Nähdessämme otuksen saaneen surmansa teki minun kovasti mieleni korjata sen talja. Ilmaisin merkeillä prinssille, että hän lähettäisi joitakuita miehiänsä tuonne nylkemään pedon. Heti kun hän oli vain sanan lausahtanut, kirvoitettiin heistä neljä tarjokasta irti siteistänsä; nämä syöksyivät päistikkaa virtaan, uivat ylitse ja kävivät käsiksi työhön hänen kanssansa. Me olimme antaneet prinssille veitsen ja sillä hän vuoli neljä puuveistä niin näpsää, etten ole eläissäni niiden veroista nähnyt; ja vajaan tunnin kuluttua he toivat minulle taljan, joka olikin harvinaisen iso, nimittäin noin seitsemän jalkaa korvista häntään ja lähes viisi jalkaa leveä seljästä, viehättävän täplikäs kauttaaltansa. Tämän leopardintaljan toin monia vuosia myöhemmin Lontooseen.
Olimme nyt matkaamiseemme nähden kaikki samalla tasalla, jalankulkijoita, koska kerran aluksemme ei edemmäksi päässyt. Kiskoimme laivamme pieneen poukamaan, missä pääjokeen yhtyi soukempi sivuhaara, ja jätimme sen sinne jälkeentulevaisten ihmeteltäväksi. Käytimme kaksi päivää matkatavaraimme jakamiseen sekä kesyjen puhveliemme ja neekeriemme kuormittamiseen. Tärkeimmät matkatarpeemme olivat ruuti ja luodit. Ruudin me sulloimme pieniin kuivatuista nahoista neulottuihin reppuihin, joissa karvapuoli oli sisäänpäin, jotta kosteus ei pääsisi tuntumaan, ja nämä reput sovitimme toisiin, mullinnahoista tehtyihin säkkeihin, jotka olivat hyvin paksuja ja kovia, karvapuoli ulospäin, jotta mitään märkyyttä ei pääsisi tunkeutumaan sisälle. Tämä menettelytapa tehosi niin hyvin, että ruutimme aina säilyi kuivana rajuimpina ja pisimpinäkin sadeaikoina. Kukin meistä sai sitäpaitsi aina mukanansa pidettäväksi neljänneksen naulaa ruutia ja puoli naulaa luoteja; se riitti nykyiseen tarpeeseemme, eikä meidän tehnyt helteen vuoksi mieli kantaa enempää painoa kuin oli ehdottomasti välttämätöntä.
Pysyttelimme yhä virran partaalla ja jouduimme siten varsin vähän tekemisiin maan asukasten kanssa; mutta nyt jalkaisin taivaltaessamme satuimme sentään jonkun verran poikkeilemaan tähystelemässä seutuja ruokavarojen hankkimiseksi. Ensimäisen kerran jouduimme jokivarrella hiukankin pysähtymään erään noin viisikymmentä mökkiä käsittävän pienen neekerikaupungin luona, jossa näytti olevan nelisensataa asukasta, sillä he parveilivat kaikki ulos meitä katselemaan ja ällistelemään. Neekeriemme ilmestyessä näkyviin alkoivat asukkaat kapaista aseisiinsa, luullen vihollisten olevan tulossa kimppuunsa; mutta vaikka neekerimme eivät osanneetkaan heidän kieltänsä, saivat he kuitenkin merkeillä sanotuksi, ettei heillä ollut aseita ja että he olivat kaksittain sidotut vangiksi sekä että heidän takanansa oli sellaisia ihmisiä, jotka tulivat auringosta ja pystyivät mielensä mukaan tappamaan ja taas henkiin herättämään heidät kaikki. Mutta nämä suuret miehet eivät toki tekisi heille mitään pahaa, vaan saapuivat rauhallisin aikein. Tämän kaiken tajuttuansa he laskivat pois keihäänsä ja jousensa, ja lähenivät pystyttämään maahan rauhan merkiksi kaksitoista isoa salkoa, alistumisen osotukseksi kumarrellen. Mutta oitis nähtyänsä parrakkaita valkoisia miehiä he kirkuen juoksivat tiehensä kuin säikkyneinä.
Me pysyttelimme heistä arvomme mukaisen matkan päässä, ja näyttäysimme vain kaksi tai kolme kerrallaan. Vankimme selittivät meidän haluavan heiltä ruokavaroja, ja he toivat nähtäväksemme mustaa nautakarjaa. Veitsisepällämme oli nyt runsas varasto kättensä tuotteita valmiina; hän tuli mainiosti toimeen kaupoissa heidän kanssaan. Varasimme mukaamme niin paljon lihaa ja juuria kuin saatoimme neekerien taakoiksi mukavasti jakaa, kolme-, neljäkymmentä naulaa miestä kohti, mikä mielestämme oli tosiaan kuormaa kylliksi noin kuumassa maassa. Neekerit eivät ollenkaan rasittuneet niistä, joskus vain auttelivat toisiansa jonkun tuntiessa väsymystä; ja kun enin osa matkatarpeistamme täten oli ruokavaroja, niin kevenihän kuorma sitäpaitsi aina päivä päivältä, kunnes taas saimme sitä täydennellyksi. Kuormia kantaessaan oli neekereillä kädet vapaina, heidät pidettiin toisesta jalastaan sidottuina kaksittain yhteen.
Vähitellen päästimme joitakuita neekereitä kokonaan vapaiksi, saatuamme heidän prinssinsä vakuutuksen heidän uskollisuudestaan. Kaksi heistä sai muutaman päivän kuluttua lähteä tähystelemään metsänriistaa, ja taitavastipa he jousihaan kaatoivatkin eräällä heinätasangolla tapaamastansa isosta hirvilaumasta kolme muhkeata haarasarvea. Nämä olivat ensimäinen koko maamatkallamme kaadettu riista, ja söimme suurella ruokahalulla. Aloimme opettaa prinssiämmekin syömään meidän tavallamme valmistettua lihaa, ja neekerit piankin seurasivat hänen esimerkkiänsä, ennen enimmäkseen käytettyänsä lihaa ainoastaan raakana.
Olisimme nyt suoneet ottaneemme enemmän jousia ja nuolia mukaamme, kuten olisimme voineet. Neekerimme pääsivät yhä enemmän kulkemaan irrallaan, vakuutettuja kun olimme siitä, että he eivät jättäisi meitä eivätkä ilman meitä osaisikaan pyrkiä minnekään päin. Mutta pyssyjemme lataamista emme heille uskoneet emmekä ilmaisseet; he jäivät siihen uskoon, että pyssyillämme oli joku taivaallinen voima, joka tuiskautteli tulta ja savua, puhuen hirmuisin jyrähdyksin ja käskystämme tappaen matkan päästä mitä vain tahdoimme.
Petoja aloimme edemmäksi joutuessamme nähdä runsaammin, kuten elefantteja ja leijonia, ensi kertaa elämässämme. Huomasimme neekerien pelkäävän niitä paljoa enemmän kuin me itse, varsinkin syystä että olivat melkein kokonaan vailla omia vakituisia aseitansa; mutta olivathan meidän pyssymme sentään ainaisena turvana. Me taasen halusimme säästellä ruutiamme, kun tuollaisten otuksien tappamisesta ei ollut mitään hyötyä, sillä emmehän voineet raahata nahkoja mukanamme ja lihat eivät kelvanneet syötäväksi. Senvuoksi pidimme muutamissa pyssyissämme ruutia ainoastaan sankkireijässä, jossa leimahtaessaan se säikytteli leijonatkin suoraapäätä pakosalle.
Virran yläjuoksun varrella tapailimme tiheässä alkuasukkaita, melkein jokaisen kymmenen engl. penikulman päässä eri heimon, joka ei naapuriensa kieltä osannut. Kaikkialla oli runsaasti karjaa; eräässä neekerikaupungissa huomasimme viljeltävän riissinkaltaista hyvänmakuista viljakasvia, jota itsellemme vaihdettuamme valmistimme hiilillä paistamalla varsin hyvää leipää. Ruokavarojen puolesta tulimme siis oivallisesti toimeen.
Samosimme arviolta kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä. Kohottuamme vielä toisenkin selänteen yli ja sitte muutamia päiviä taivallettuamme alkoi luotsinamme toiminut tykkimiehemme huomata, että suuntamme ei pysynyt niin oikeana kuin olisi pitänyt. Joki nimittäin taipui hiukan pohjoista kohti, ja hän huomautti meille siitä. Jatkoimme kuitenkin vielä kulkuamme jonkun aikaa sen tutussa läheisyydessä, kunnes se lopulta haarautui pikku puroiksi. Nyt koetimme muulla tavoin huolehtia parhaamme mukaan vesivarastosta. Kiipeilimme aina korkeimmille kukkuloille tähystelemään suuntiamme sellaisiin alaviin paikkoihin, missä vettä oli saatavissa, varsinkin pysytellen jokien varsilla mikäli vain kävi päinsä.
Maaseutu pysyi rehevänä, puita kasvoi joka taholla, jokia ja puroja esiintyi yhtenään, asukkaita näkyi jokseenkin joka paikassa. Siten tulimme jokseenkin hyvin toimeen kaiken kaikkiaan puolitoista kuukautta taipaleelle lähdöstämme asti. Emme sitoneet itseämme mihinkään määrättyihin päivämatkoihin ja levähdys-aikoihin, vaan annoimme oman mukavuutemme ja väkemme voinnin sen määrätä.
Taipaleemme keskivälillä saavuimme alavalle tasangolle, jonka huomasimme tiheämmin asutuksi kuin minkään edellä sivuuttamamme seudun. Mutta pahaksi onneksemme olivat asukkaat riidanhaluista ja petollista kansaa, joka katsoi meidät ensimältä rosvoiksi ja kokoontui joukolla hyökkäämään kimppuumme.
Väkemme ensin kauhistui heitä ja alkoi osottaa tavatonta pelkoa. Musta prinssimmekin näytti nolostuneelta. Mutta minä myhäilin hänelle ja kysyin pyssyjämme näyttäen, eikö hän ajatellut, että täplikkään kissan (siksi he omalla kielellään nimittivät leopardia) tappaja voisi syöstä noita alastomia olentoja tuhannen kerrallansa kuolemaan? Hän silloin naurahti, sanoen pitävänsä sen varmana.
"No, sanoppa siis miehillesi, etteivät tyhjiä pelkäile", kehotin minä, "sillä pianpa päästämme heidät makuun siitä mitä voimme tehdä, jos he yrittävät sekaantua hommiimme."
Otimme kuitenkin lukuun, että me olimme keskellä avarata maata emmekä tienneet kuinka runsaslukuisia kansoja oli ympärillämme. Saatoimmepa suuresti tarvita näidenkin ystävyyttä, joiden joukkoon nyt olimme joutuneet, ja käskimme senvuoksi neekereitä koettamaan kaikin mahdollisin keinoin hieroa heidän ystävyyttänsä.
Tavallisin rauhan merkein pääsikin kymmenmiehinen neekerilähetystömme lähenemään likintä kaupunkia ja sai sen asukkailta leluillamme vaihdetuksi melkoisen määrän hirvenlihaa, juuria ja ennenmainitsemaani viljaa. Asukkaat näyttivät olevan ihastuksissaan saamistansa koruista ja lupasivat huomenissa tuoda lisää ruokavaroja kaupan. He palasivatkin, mutta miehemme huomasivat heidät nyt monin verroin lukuisammiksi kuin edellisellä kerralla. Me emme sentään suurestikaan hämmästyneet, sillä me olimme lähetystömme suojaksi lähettäneet kymmenen pyssymiestä seuraamaan jonkun matkan päässä taampana, ja olimme kaikki muutkin näkösällä. Eikä vihollisen petollisuus ollut niin ovelasti harkittua kuin muulloin, sillä he olisivat voineet rauhaa teeskennellen saartaa aseettoman neekerilähetystömme; mutta nähdessään miestemme edenneen jokseenkin niin lähelle kuin edellisenäkin päivänä tempasivat nuo konnat jousensa ja nuolensa ja hyökkäsivät päin kuin raivonhenget.
Tällöin kymmenen asemiestämme huusivat neekereitä pyörtämään takaisin; sen nämä vinhasti tekivätkin toista käskyä odottamatta ja asettuivat suojelusvartionsa taakse. Villit samalla porhalsivat perässä ja ampuivat satakunta nuolta, joista kaksi neekeriämme haavoittui ja yksi sai surmansa. Saapuessaan paikalle, mihin neekerimme olivat pystyttäneet viisi salkoa rauhan merkiksi, hyökkääjät toviksi keräysivät salkojen ympärille, katsellen ja hypistellen niitä ikään kuin arvaillakseen niiden merkitystä. Silloin me, jotka olimme kaikkein taaimpana, lähetimme kymmenelle miehellemme käskyn ampua joukkoon sen seistessä noin tiheänä ja panna pyssyihin raehauleja tavallisen panoksen lisäksi, ilmottaen itsekin pian saapuvamme leikkiin.
He valmistausivat sikäli, ja samalla alkoikin jo musta armeija lähteä jälleen liikkeelle, vaikka se näyttikin lisää väkeä neekerien takana nähdessään kummastelevan mitä me oikein olimme. Mutta jos he eivät käsittäneet meitä ennen, niin sitä vähemmin he meitä jälkeenpäin käsittivät, sillä miehemme laukaisivat tiheimpään kohtaan oitis kun näkivät heidän käyvän jatkamaan rynnäkköä. Välimatka oli arviolta suunnilleen 120 metriä.
Hirveä säikky ja kirkuna seurasi tätä ensimäistä laukausta. Haulit, rautapalat ja naulanpäät kartuttivat haavoittuneiden lukumäärää, kuolleina jäi tantereelle kuusi. Toiset olivat kuin puusta pudonneita, kykenemättä käsittämään millä tavoin heidän toveriensa ruumiisiin oli tullut tuhoisia reikiä. Tuli ja pamahtelu pelotti naiset ja lapset järjiltään, niin että he juoksentelivat mielipuolina ulvoen.
Mutta tästä kaikesta huolimatta he eivät paenneet, kuten tarkotuksemme oli ollut, emmekä myöskään huomanneet kenenkään heistä pyörtyvän pelosta, kuten ensi kertaa Afrikan mantereella taistellessamme. Päätimme yrittää toista yhteislaukausta ja sitte hyökätä päin, kuten olimme silloinkin tehneet. Varaväkemme astui esille; kolmen miehen piti ampua kerrallaan, kaikkien edetessä yht'aikaa. Riviksi järjestyttyämme me siten ammuimme aina kolme miestä vuoronsa jälkeen; aina kaatui ja haavoittui uusia onnettomia, mutta yhä vieläkään eivät ahdistajamme kääntyneet pakosalle, vaikka olivatkin niin säikähdyksissään, ettei yksikään käyttänyt joustansa tahi keihästänsä. Heidän lukumääränsä tuntui vain lisääntyvän, ainakin hälinästä päättäen. Käskin senvuoksi miesten seisahtua, ampua yhteislaukauksen ja sitte hurraten rynnätä iskemään heidät maahan musketeillansa.
Tämä koeteltu keino toki tehosi; he pinttivät tiehensä jokainen ken kynsille kykeni. Tappotantereella näimme seitsemänneljättä ruumista, joukossa kolme naista; haavoittuneista oli neljäseitsemättä jäänyt paikalle vammojensa johdosta. Meidän neekerimme surmasivat tunnottomasti nämä jälkimäiset, ja siitä me olimme kovasti kiukuissamme, uhaten antaa heille saman kohtalon, jos vastakertana niin menettelisivät.
Sotasaaliikseemme jäi runsaat määrät jousia ja nuolia, joista meillä sittemmin oli paljon hyötyä. Neekerimme saivat sitte haalituksi kokoon jonkun verran ruokavaroja, vieläpä neljä työjuhdiksi kesytettyä sonniakin, mikä oli parasta kaikista. Ne oli helppo tuntea kuormanlyöttymistä kupeillansa. Näiden avulla saimme kuljetetuksi mukanamme enemmän ruokavaroja, samalla kun ne toisin ajoin kevensivät neekerien vakinaisia taakkoja.
Tässä kaupungissa tapasimme pikkaraisen nuoren leopardin; se oli aivan kesy ja kehräsi kuin kissa, kun silittelimme sen selkää — villit nähtävästi olivat kasvattaneet sitä kuin talonkoiraa. Musta prinssimme se autioiksi jätetyillä kujilla kuljeksiessaan sai käsiinsä tämän otuksen, hyväili sitä ja houkutti sen mukaansa parilla lihapalalla.
Tältä tienoolta samosimme edelleen parin viikon ajan. Saavuimme silloin kamalan jyrkkään vuoristoon, jonka yli meidän oli pakko pyrkiä niistä vain parhaiten luulimme pääsevämme. Tasangolla olimme tavanneet useita villiheimoja, joiden kanssa olimme taas tulleet hyvin toimeen, ja heidän olimme ymmärtäneet merkeillä selittelevän, että vuorten takana oli laaja erämaa, niissä tapaisimme runsaasti leijonia ja leopardeja ja missä meillä pitäisi olla vesivaroja mukanamme. Viimeisen heimon luona hankimme niin paljon ruokavaroja kuin kuljettamaan kykenimme, koska emme tienneet millaisia vaiheita olisi edessämme. Tehdäksemme tuon taipaleen niin turvalliseksi kuin mahdollista esitin, että ottaisimme erämaan rajalta joitakuita vankeja oppaiksemme ja avuksi ruokavarojen kantamisessa, ehkäpä hankkimisessakin. Neuvo oli välttämätön, ja saatuamme merkkien avulla selville, että vuorten juurella toisella puolen asui joku kansa, päätimme sieltä saada oppaita mukaamme vapaaehtoisesti tahi väkisin.
Kohtuullisen arvion mukaan olimme nyt päässeet 700 engl. penikulmaa rannikolta. Musta prinssi sai tänä päivänä käsivartensa vapaaksi silmukasta ja hänen maanmiehensä kovin ihmettelivät nähdessään hänen ranteensa ihan terveeksi. Nopeasti olivat myöskin paranemassa kaksi edellisessä kahakassa haavoittunutta neekeriämme, sillä haavalääkärimme oli varsin taitava mies.