VIIDES LUKU.
Kultavirralla Sisä-Afrikassa.
Suunnattomin ponnistuksin palailtuamme näiden vuorten yli ja saadessamme niiden takana avautuvan maan näkyviimme, olipa näköala omiansa järkyttämään lujintakin sydäntä. Siellä levisi rajaton apo autio erämaa — ei puuta, ei pensasta, ei hituakaan vehreyttä pilkahtanut mistään. Niin kauvas kuin silmä kantoi ei näkynyt muuta kuin hehkuvata hiekkaa, jota tuuli pölläytteli sekä ihmiselle että elukalle vaarallisina pilvinä. Eikä se näkynyt rajottuvan edessä päin, ei vasemmalla eikä oikeallakaan, joten miehemme alkoivat toden teolla lannistua ja puhella takaisin pyörtämisestä. Tuntui mahdottomalta uskaltaa yrittää moisen aavikon yli, joka näytti varmalta kuolemalta kaikille matkamiehille.
Lannistavasti vaikutti minuunkin näky, mutta silti en sietänyt ajatellakaan paluuta. Huomauttelin heille, että olimme marssineet 700 engl. penikulmaa taipaleestamme ja että takaisin yrittäminen olisi pahempi kuolemaa. Jos he pitivät mahdottomana samota erämaan halki, niin piti meidän mielestäni pikemmin muuttaa suuntaamme ja tunkeutua etelään päin, kunnes saapuisimme Hyväntoivonniemelle, tai pohjoiseen Niilin varrella olevaa maata kohti, niissä kenties keksisimme jonkun tien länsirannikolle, sillä eihän toki kaikkialla voisi erämaa sattua eteemme.
Olen jo sanonut, että tykkimies toimi oppaanamme paikkojen asemiin nähden. Hän ei sanonut voivansa virkkaa mitään Hyväntoivonniemelle yrittämisestä, sillä se taival oli suunnilleen kokonaista 1500 engl. penikulmaa, ja hänen laskelmiensa mukaan olimme nyt suorittaneet kolmanneksen matkasta Angolan rannikolle, mistä varmasti pääsisimme lähtemään kotiin. Toiselta puolen, vakuutti hän meille karttaa näytellen, ulottui Afrikan länsirannikko pohjoisempana tuhatkunta engl. penikulmaa kauvemmas länteen. Jos siis tekisimme kaarroksen pohjoisempaan, niin olisi meillä jälkeenpäin noin paljoa pitempi maamatka edessämme, ja seutu saattaisi siellä olla yhtä karu kuin täälläkin. Hän ei sen vuoksi kyennyt muuta esittämään, kuin että koettaisimme päästä tämän erämaan yli, joka kenties ei ollutkaan niin pitkä kuin pelkäsimme. Ainakin piti meidän katsoa kuinka pitkälle kykenisimme etenemään ruoka- ja etenkin vesivarojemme puolesta, Emme lähtisi kauvemmas kuin puolella vesivarastollamme ehtisimme, ja ellei erämaan rajaa silloin näkyisi, niin saisimme turvallisesti palatuksi takaisin.
Neuvo oli niin järkevä, että me hyväksyimme sen kaikki. Arvioitsimme voivamme kuljettaa mukanamme ruokavaroja kahdeksiviidettä päiväksi, mutta vettä emme saisi riittämään yli kahdenkymmenen päivän, ja lopulla sen täytyisi silti jo olla jokseenkin pilaantunutta. Päätimme siis palata, ellemme kymmeneen päivään tapaisi vettä, mutta jos joutuisimme jollekulle lähteelle, niin voisimme samota kaikkiaan kolme viikkoa ennen kuin paluu pahimmassa tapauksessa kävisi välttämättömäksi.
Painuimmepa siis vuorten kupeita alas ja vasta toisena päivänä pääsimme varsinaiselle tasangolle. Onneksi löysimme sieltä sievän pikku puron, yltäkyllin hirviä sekä jonkunlaisia jäniksen tapaisia otuksia, joiden liha oli varsin maukasta. Mutta tietomme aavikon laidan asutuksesta osottausivat erehdyttäviksi, sillä me emme nähneet missään ihmisiä. Jäimme siten vaille oppaita ja lisäkantajia.
Riistan runsauden tietysti vaikutti erämaan läheisyys, otukset kun pistäysivät sieltä tänne vehmaalle keitaalle. Valmistimme varastoksemme lujasti lihaa ja monenlaisia juuria, joita neekerimme tunsivat paremmin kuin me, ja joita käytimme leivän asemesta. Vettä varasimme kahdeksikymmeneksi päiväksi, kaksi kolmanneslitraa päivässä kutakin neekeriä kohti, litran itseämme ja kaksi litraa kutakin puhveliamme kohti. Siten kuormitettuina pitkää viheliäistä taivallusta varten läksimme matkaan, kaikki terveinä ja reippaina, mutta emme kaikki yhtä voimakkaina noin uuvuttavaa yritystä kestämään.
Heti alussa tuskaannuimme huomatessamme hiekan niin vajottavaksi ja polttavaksi, että seitsemisen engl. penikulmaa kahlattuamme olimme menehtyä. Neekeritkin heittäysivät hiekalle läähättäen kuin viimeisillensä rasitetut juhdat. Erilaiset yöpymis-olot niinikään tuottivat suurta haittaa. Tavallisestihan olimme kyhänneet majoja suojaksi näissä kuumissa maissa vahingolliselta yö-ilmalta, mutta täällä ei meillä ollut mitään suojaa. Kamaluutta lisäsivät pimeän tullen susien ulvonta, leijonien karjahdukset, villiaasien inuminen ja monet meille tajuamattomat karmivat äänet.
Kaduimme varomattomuuttamme, kun emme olleet tuoneet mukanamme edes salkoja, joita olisimme voineet öisin käyttää paaluaitauksina, saadaksemme olla ainakin pedoilta turvassa. Jonkunlaisen teltin tapaisen saimme kuitenkin syntymään keihäittemme, takkiemme ja taljojemme avulla, nukkuen väsymyksemme johdosta hyvinkin sikeästi tämän ensimäisen yömme, kahden oman miehemme vuorotellessa vartijoina pyssy kädessä. Näiden täytyi alituiseen säikytellä ympärillä hiipailevia petoja sankkiruudin leimautteluilla.
Aamulla olimme surkeasti voipuneita. Musta prinssi antoi nyt meille hyvän neuvon. Hän vakuutti, että henkemme oli ilmeisessä vaarassa, jos etenisimme näin huonosti varustettuina; meidän piti palata takaisin puron partaalle, ottaa sieltä mukaamme salkoja ja punoa siellä nilamattoja, jotta saisimme kunnollista leirilepoa, vaikkapa joutuisimmekin siten tyytymään niukempiin muona-kantamuksiin. Ja niinpä me koreasti käännyimme takaisin, taipaleella onnellisesti väistäen takaapäin suunnattomassa pölypilvessä laukkaavan elefantti parven, joka oli samoamassa juomapaikalleen.
Uudesta hommastamme oli sekin ensin havaitsemattamme jäänyt hyöty, että salkojen avulla saivat neekerit kaksittain kannetuksi entistä runsaamminkin ruoka- ja vesivaroja, sälyttäen matot selkäänsä; tulos oli siten päinvastainen kuin olimme arvelleet. Kahdeksan päivän kuluttua läksimme uusin varustuksin jälleen matkalle. Suurta lievennystä tuotti meille edellisen yön rankka sade, joka teki piankin kuivuvan hiekan syvemmältä kovemmaksi ja jaloillemme viileämmäksi. Siten saimme nyt ensimäisenä päivänä samotuksi suunnilleen neljätoista engl. penikulmaa, entisten seitsemän asemesta, ja paljoa keveämmällä punnerruksella.
Leiriytyessämme oli kaikki tuossa tuokiossa valmiina, sillä me olimme jo työpaikallamme kertaalleen kokeeksi pystyttäneet telttimme. Vajaassa tunnissa oli pystössä tilava telttimme, jossa oli sisempi ja ulompi osasto sekä kaksi oviaukkoa. Toisessa makasimme me, toisessa neekerit, keveitä mattoja verhonamme ja alustanamme. Puhveleillamme oli oma pikku alansa ulkopuolella, sillä ne ansaitsivat kaikkea mahdollista huolenpitoa suuren hyödyllisyytensä vuoksi, jotapaitsi ne kantoivat omat muona- ja vesivaransa. Niille syötettiin eräitä mustan prinssimme neuvomia mehukkaita ja ravitsevia juuria, joita oli runsaasti kasvanut kaikkialla paitsi tässä hirmuisessa erämaassa.
Kahdeksan päivää samottuamme näytti kaikki yhä yhtä autiolta ja hedelmättömältä kuin alussakin. Ainoana muutoksena oli se, ettei hiekka ollut enää missään niin syvää ja raskasta kuin ensimäisinä kolmena päivänä. Syynä tähän päättelimme olevan sen, että tuuli puhaltaa vuorotellen kuusi kuukautta lännestä ja idästä, jolloin hiekka etupäässä kasautui vuoriston suojaamalle erämaan laidalle länsimyrskyn vaikutuksesta.
Yhdeksäntenä päivänä näimme ison järven, ja sen voipi arvata kuinka riemastuttava näky se oli meille, vettä kun oli enää pariksi, kolmeksi päiväksi jäljellä säästäväisimminkin käyttäen — tarkotan eteenpäin matkustamista varten, sillä meidän täytyi ehdottomasti varata mahdollinen paluumatka turvalliseksi. Vesivarojamme oli riittänyt kahta päivää kauvemmin kuin olimme odottaneet, sillä puhvelimme olivat parin kolmen päivän aikana tavanneet erästä hiekassa levällään rehottavaa kasvia, jota ne ahnaasti söivät rehuksensa ja jonka litteät haarat sisälsivät runsaasti vettä.
Seuraavana päivänä saavuimme järven reunaan, hyväksi onneksemme eteläpäähän, sillä pohjoisessa emme nähneet sen rajaa. Sivuutimme sen ja samosimme kolme päivää sen partailla suureksi kevennykseksemme, sillä meidän ei tarvinnut kantaa mukanamme vettä niin kauvan kuin se pysyi tiemme varrella. Mutta erämaassa emme mitään mainittavaa muutosta nähneet, emme puita emmekä pensaita; vain muutamia kasvilajeja ilmestyi lisää, jotta aavikon väri hiukan muuttui. Raatelevia petoja esiintyi kuitenkin yhä entistänsä enemmän.
Esitin tykkimiehellemme, että kun olimme nyt kaksi viikkoa vaeltaneet levähtämättä ja kun meillä oli täällä vettä kylliksi eikä vielä ruuasta puutetta, lepuuttaisimme väkeämme tovin ja samalla katsoisimme, eikö olisi mitään syötävää riistaa pyydystettävissämme. Tykkimies oli samaa mieltä, vieläpä lisäsi, että voisimmehan koettaa kalastellakin järvellä. Seppätaiturimme joutui kovalle koetukselle koukuista, mutta ahertamalla hän suoriutui tehtävästään aika näppärästi ja me ongiskelimme useammanlaisia kaloja. Kuinka ne olivat järveen tulleet, sen tietää ainoastaan Hän, joka teki järven ja koko maailman; sillä varmasti eivät ihmiskädet konsanaan olleet sinne kaloja istuttaneet eivätkä ennemmin sieltä ylös nostaneet. Useita isoja kaloja kuivasimmekin auringon paisteessa kelpo lisäksi muonavaroihimme. Lepäilimme siten viisi, päivää, joll'aikaa meillä oli monia mieluisia seikkailuja villien petojen parissa; kerron niistä kuitenkin vain kaksi tapausta.
Toinen niistä oli naarasleijonan ja ison hirven kilpajuoksu. Vaikka hirvi on tavattoman nopea otus ja viuhahti ohitsemme kuin tuuli, ollen kolmisensataa metriä ahdistajastaan edellä, niin huomasimme leijonan lyhentävän välimatkaa sitkeällä voimallaan ja keuhkojensa kestävyydellä. Ne sivuuttivat meidät puolen kilometrin päässä ja seurasimme niitä kauvas katseillamme. Tunnin verran jälkeenpäin huomasimme kummaksemme niiden tulla tuiskivan takaisin toiselta puoleltamme, ja silloin oli leijona enää kolmen- tai neljänkymmenen metrin päässä saaliistansa. Molemmat ponnistivat viimeisetkin voimansa, kunnes hirvi järven rantaan ehtiessään syöksähti veteen ja ui henkensä edestä kuten oli juossutkin. Leijona säntäsi perässä, uiden jonkun matkaa, mutta kääntyi takaisin. Rannalle kavuttuaan se päästi kamalan ärjynnän tappionsa raivossa.
Eräänä aamuna varahin näimme toisen takaa-ajon, joka koski meitä likeisemmin. Mustan prinssimme kävellessä järven rannalla karkasi vedestä julman iso krokotiili häntä ahdistamaan, ja nopsajalkaisuudestaan huolimatta oli hänellä täysi työ pelastautumisessaan. Hän viiletti suoraan meitä kohti, ja totisesti olimme ymmällä mitä tehdä, sillä olimme kuulleet, ettei tuohon kuvatukseen pysty luoti. Eikä kolme kovaa laukausta tosiaan tehonnut siihen vähintäkään, kunnes uljas ja kylmäverinen tykkimies suorastaan käveli hirviön luo, työnsi pyssyn piipun sen kitaan ja laukaisi, samassa heittäen aseensa ja ponnahtaen syrjään. Peto riehui melkoisen tovin ja kohdisti raivonsa pyssyyn, purren sen rautaankin merkkejä hampaillaan, mutta voipui sitte ja heitti henkensä.
Neekerit saivat järven rannoilla vaaniskellessaan kaadetuksi kolme hirveä, joista kaksi hyvin pientä. Järvessä liikkui myös vesilintuja, mutta niitä emme saaneet lähestytyksi ampumamatkan päähän. Tapoimme myöskin pari kolme sivettikissaa, mutta niiden liha on pahinta lajia raatoa. Etäällä näimme runsaasti elefantteja ja huomasimme niiden aina kulkevan isoin laumoin, taistelurintamassa. Tällä tavoin ne torjuvat vihollisiansa, siliä jos leijonain tai susien tekisi mieli käydä niiden kimppuun, niin ne pitkänä rivinä ollen saavat varmasti tallatuksi alleen mitä tielle sattuu ja kärsällään viskotuksi vihaisimpia vastustajia silmiltään pois. Isoimmatkin petoparvet väistävät sen vuoksi tuollaista laumaa, jos ehtivät sen kaartamaan, sillä muutoin on varma tuho seurauksena. Nämä jättiläiset esiintyivät tavattoman lukuisina, ja paljon näimme niiden luurankojakin kallisarvoisine hampainensa tiemme vieressä.
Eräänä iltana meitä kohtasi suuri yllätys. Olimme useimmat jo laskeutuneet matoillemme nukkumaan, kun vartijamme ryntäsivät keskeemme säikkyneinä muutamien leijonien äkillisestä karjunnasta, näiden päästyä pimeän suojassa ihan heidän viereensä. Niitä oli, kuten näyttäysi, kookas vanha koiras ja sen koko perhe, nimittäin emo ja kolme penikkaa. Yksi penikoista — jotka olivat vauraita nekin — hyppäsi erään vartiopalveluksessa olevan neekerimme kimppuun ennen kuin mies sitä näkikään, ja tämä se kauhistuneena syöksähti etumaisena telttiimme. Toisella miehellä oli pyssy, mutta hänellä ei ensimältä ollut malttia ampua petoa, hän vain iski sitä pyssyntyvellä. Otus vinkaisi, ja puhkesi sitte kamalasti murisemaan, miehen puikkiessa meidän suojaamme. Me hypähdimme jaloillemme, kolme miestä sieppasi pyssynsä ja juoksi oviaukkoon, ampuen petojen keskeen missä näkivät vanhan koiraan silmien hehkuvan. Pedot peräytyivät ja ärjyivät täyttä kurkkua, jolloin niitä kertyi paikalle yhä lisää, pitäen niin huumaavaa meteliä kuin olisivat erämaan kaikki pedot keräytyneet meitä raatelemaan.
"Minä mennä", mongersi musta prinssi meidän kielellämme, "pelottamaan kaikki ne."
Hän sieppasi pari kehnointa mattoamme, sitoi aluksi toisen niistä seipään kärkeen, sytytti sen ja huiskutteli sitä tovin ympäriinsä. Pedot kaikkosivat paikalla, sillä niiden meteli kuului nyt paljoa etäämpänä.
"No", virkkoi tykkimiehemme, "jos tuollainen riittää, niin ei meidän ole tarvis mattojamme polttaa, sillä niitähän käytämme sekä alusina että peitteinä. Antakaa kun minä käyn toimeen."
Ja hän palasi telttiimme, ryhtyen valmistamaan ilotulitusvehkeitä; niitä hän antoi vartijoillemme tarpeen tullen käytettäväksi, tällä kertaa kiinnittäen äskeiseen seipääseen sellaisen roihun, että kaikki pedot hävisivät kerrassaan kuulumattomiin.
Mutta moinen seura alkoi meitä kuitenkin väsyttää, ja siitä eroon päästäksemme läksimme jälleen matkalle kahta päivää aikaisemmin kuin olimme aikoneet. Laidun kävi yhä paremmaksi, ja järveen juoksi useampia pikku jokia, joten ei tullut vedestä pulaa. Siten samosimme vielä kuusitoista päivää, ennen kuin maaperä alkoi vähitellen nousta, niin verkalleen, että vasta kolmen päivän kuluttua äkkiä huomasimme olevamme hyvin korkean vuoristoharjanteen laella, vaikkei se ollut niin korkea kuin edellinen.
Rajattomaksi riemuksemme näimme nyt erämaan loppuneen. Ison virran halkaisema metsäinen maisema levisi eteemme. Erämaa oli vienyt meiltä neljäneljättä päivää ja lisännyt nelisensataa engl. penikulmaa taipaleesemme, joten nyt olimme edenneet kaikkiaan noin 1,100 engl. penikulmaa. Seuraavana aamuna lepäilimme jo muutamien siimeisten puiden varjossa, jotka nyt tuottivat meille sanomatonta virkistystä, oltuamme yli kuukauden ajan herkeämättömässä helteessä. Hirviä näkyi olevan runsaasti, ja muutamia niistä joutui piankin saaliiksemme, samoin kuin eräitä vuohen näköisiä otuksia joiden liha maistui oivalliselta. Lintuja oli niinikään saatavissa, joten tulimme mainiosti toimeen, joskin leijonat hiukan laimensivat riemuamme, häiriten meitä melkein joka yö; elefantteja taasen emme näillä seuduin ollenkaan nähneet.
Kolme päivää samottuamme saavuimme virralle, jonka olimme jo vuoriston laelta nähneet. Se oli ensimäinen matkallemme sattunut pohjoiseen juokseva virta, hyvinkin vuolas, ja tykkimies vakuutteli minulle karttansa avulla, että se oli joko Niili itse tahi ainakin laski siihen isoon järveen, josta Niilin sanottiin alkunsa saavan.
"Miksi emme rakentaisi muutamia kanootteja", esitti hän, "laskeutuaksemme alas tätä virtaa mieluummin kuin edelleenkin antaudumme erämaiden helteisiin tavottelemaan merta, jonka rannikolta meidän kenties on yhtä vaikea päästä kotiin kuin oli Madagaskariltakin?"
Mutta se esitys ei saavuttanut kannatusta. Suurimmat vastukset suunnitelmalle esitti haavurimme, joka oli lukenut ja tietorikas mies, vaikk'ei tuntenutkaan merimiehen ammattia. Ensinnäkin oli matkan pituus mutkinensa arvioittava 4,000 engl. penikulmaksi, toisekseen emme mitenkään säästyisi krokotiileilta, kolmanneksi kohtaisimme ihan karua ympäristöä pitkin taipalein, ja lopuksi oli sadekausi lähenemässä. Silloin paisuisivat Niilin vedet niin vuolaiksi ja nousisivat niin laajalti peittämään alavia tasankoja, ettemme osaisi pysytellä virran uomassa, vaan joutuisimme vesiajolle, keikahtelisimme kumoon tai tarttuisimme särkille niin useasti, että vaarallinen eteneminen kävisi mahdottomaksi kestää.
Me siis pysyimme päätöksessämme vaeltaa länttä kohti. Mutta ikäänkuin vastahakoisina poistumaan tämän väylän varrelta kuljeskelimme me virkistykseksemme vielä kaksi päivää virran lähettyvillä. Eräänä iltana musta prinssi näytti minulle muutamia löytämiänsä kauniin näköisiä ja raskaita muruja, ja sekä tykkimies että minä huomasimme niiden varmasti olevan kultaa. Sovimme siitä, että lähtisimme huomenna mustan prinssin kanssa tarkastelemaan paikkaa, mistä hän oli murut löytänyt, ja jos tätä kallista metallia näkyisi vähänkin runsaammin olevan, niin ilmottaisimme löydön koko joukollemme; muussa tapauksessa emme asiasta suotta hiiskuisi mitään.
Mutta me emme muistaneetkaan ottaa mustaa prinssiä samaan suunnitelmaan. Hän mitään aavistamatta jutteli muillekin löydöstänsä, ja asian laadun arvaten he tulivat luoksemme katselemaan kultajyviä. Huomatessamme asian joutuneen julkiseksi oli meille tärkeätä estää heitä epäilemästä mitään salailua ajatelleemme. Lausuimme olevamme vakuutetut siitä, että metalli oli kultaa, ja kutsuimme taiturimmekin sitä tarkastamaan, saaden häneltä vahvistuksen käsityksellemme. Esitin siis, että kävisimme kaikin löytöpaikalle tutkimaan, kannattaisiko meidän jäädä joksikin aikaa huuhtomaan kultaa.
Ja kaikki me menimme, sillä yksikään ei ollut halukas jäämään syrjään sellaisesta löydöstä. Paikka ei ollutkaan päävirran varrella, vaan siihen lännestä laskevan pikku puron uomassa. Huuhtelimme hiekkaa, ja melkein jokaisesta kourallisesta jäi muutamia kultajyväsiä saaliiksemme. Minun neuvostani päätimme tuhoisien riitaisuuksien karttamiseksi pitää kaiken kultahiedan yhteisenä, jotta kenelläkään ei olisi huonompaa onnea kuin toisellakaan; neekereitä käytettäisiin huuhtelutyössä apunamme, ja saalis tasattaisiin meidän valkoisten kesken sitte kun matkamme perillä eroaisimme. Kaikki vannoivat olevansa yrittämättä kätkeä mitään omaan laskuunsa, ja kaikki rahasta tai kullasta pelaaminen tai vedon lyöminen kiellettiin ankarasti.
Tämän terveellisen sopimuksen tehtyämme me kävimme vireästi työhön, osottaen neekereille, miten heidän oli meneteltävä. Virran ylävarren molempia äyräitä ja sen pohjasakkaa huuhdellen velloimme märässä työssämme kolmisen viikkoa, edeten sill'aikaa ainoastaan kuusi engl. penikulmaa. Mitä ylemmä jouduimme, sitä runsaampi oli sato, kunnes vihdoin erään kunnaan rinteen tuolla puolen kulta kerrassaan ehtyi; ei hituakaan löytynyt ylempänä. Piankin johtui mieleeni, että kulta siis arvatenkin oli kaikki tuosta rinteestä huuhtoutunutta.
Palasimme kunnaan luo ja ryhdyimme sitä penkomaan. Maaperä oli mureata, keltaisen savimaista väriltään, ja toisin paikoin tapasimme kovaa valkeata kivilajia, arvatenkin samaa sälpää, jonka mainitaan kultakaivoksissa ympäröivän metallimalmia. Mutta vaikka se olisi ollut puhdasta kultaa, niin emme olisi voineet sille mitään, meillä kun ei ollut murtamisvälineitä. Kuohkeata kamaraa raapiessamme sitävastoin tapasimme erään kohdan, missä multa mureni melkein pelkästä kosketuksesta, ilmeisesti osottaen runsasta kultapitoisuutta. Keräsimme sen kaiken huolellisesti ja huuhtelimme kultahiedan erilleen; kovaan kallioon päästessämme ei taaskaan ollut rahtuakaan kultaa löydettävissä.
Illan suussa saatuamme puuhamme valmiiksi huomasimme tuon kunnaan antaneen meille kaikkiaan noin viisikymmentä naulaa kultahietaa; kaikki edellinen työ virran varrella oli tuottanut neljättä naulaa. Meille oli onnellisenlainen pettymys se, että huomasimme kultasatomme lopullisesti sulkeutuneen, sillä vaikka kultapitoisuus olisi kuinkakin mitättömäksi vähentynyt, niin enpä tiedä milloin olisimme malttaneet herjetä työstämme. Sillä tyyten nuuskittuamme koko ympäristön ja kunnaan itsensä, enää mitään löytämättä, me palasimme takaisin alas virtaa, muokaten yhä uudestaan ja uudestaan niin kauvan kuin hitunenkaan jäi vaivojemme palkkioksi; ja tällä toisella kerralla saimme kuusi tai seitsemän naulaa lisää. Sitte palasimme ensimäiselle virralle ja seuloimme tarkoin molemmat äyräät, ylös virtaa ja alas virtaa. Yläjuoksun varrelta emme löytäneet mitään, ei, emme ainoatakaan hituista; alavarrelta löysimme hyvin niukasti, emme enempää kuin puoli unssia kahden engl. penikulman taipaleelta. Vielä kerran pyörsimme takaisin Kultavirralle, joksi sitä täydellä syyllä nimitimme, ja tarkastimme sen kahteen kertaan ylös virtaa ja alas virtaa, kumpaisellakin kerralla saaden jonkun verran kultaa kokoon. Kenties olisi tulos ollut sama, jos olisimme viipyneet siellä tähän asti, mutta määrä oli lopulta niin mitätön ja työ niin paljon raskaampaa, että yksimielisesti päätimme herjetä puuhasta, jott'emme rasittaisi itseämme ja neekereitämme kykenemättömiksi matkaa jatkamaan.
Lopullinen saaliimme oli kolme ja puoli naulaa kultaa miestä kohti, nerokkaan seppätaiturimme valmistaman summittaisen vaa'an mukaan. Musta prinssi sai lahjaksi naulan verran, ja siitä hän seppämme työkaluilla kuukausien kuluessa takoi itselleen kerrassaan muhkean kaulaketjun. Yhteiseksi varastoksi jätettiin sitäpaitsi noin seitsemän naulan vaiheille, jotta voisimme tarpeen tullen lahjottaa kullasta muovailtuja koruja henkilöille, joilta saisimme palveluksia osaksemme, tahi ostaa ruokavaroja ja muuta sellaista.
Mutta sadekausi teki jo tuloansa; olimme nyt olleetkin runsaasti viisi kuukautta taipaleella. Useampina päivinä olimme jo kokeneet rajuja sateita. Haimme senvuoksi tämän onnea tuottaneen Kultavirran varrelta soveliaan paikan talvileiriämme varten, ja neekerimme rakensivat näppärästi majoja asunnoiksemme. Yhdyskuntamme oli kuin pikku kaupunki, ja elämämme kului muutoin kaikin puolin hauskasti, paitsi että petoja oli täällä paljo runsaammin kuin itse erämaassa. Niinkuin hirvet ja muut ruohonsyöjät täältä etsivät parhaita laidunmaita, samaten leijonat ja leopardit riistan ajossa laumoina liikkuivat.
Puuseppämme ympäröivät koko leirimme korkealla paaluaitauksella, sillä puuta oli kylliksi saatavissa. Näitä salkoja ei isketty rinnakkain riviin, vaan säännöttömästi parin metrin paksuiseksi valliksi, toiset syvemmälle, toiset matalammalle, kaikki päistään terotettuina ja noin jalan päässä toisistaan. Minkään pedon oli vaikea ajatella loikkaavan tuollaisen muurin yli, joten sellaisen ponnistuksen yrittäminen toimittaisi hyökkääjän seivästetyksi. Aitauksen sisäänkäytävä oli paalutettu hyvin kapeaksi ja kolme, neljä mutkaa tekeväksi, jotapaitsi sen ulkopuolella pidettiin joka yö suurta nuotiota vireillä, käyttämällä kahta vartijaa käytävään rakennetussa vedenpitävässä kojussa. Nuotiota varten hakkasimme aitaukseemme kuivamaan valtaiset pinot puita, valmistaen pikku oksista paksut varakatot mökkeihimme. Hyvä olikin kaikessa varansa pitää, sillä sateet olivat sitte erinomaisen runsaita ja tiheästi uudistuvia.
Noissa kuumissa maissa on kastuminen europalaisille hyvinkin vaarallista, joten emme paljoakaan päässeet liikkeelle riistaa hankkimaan. Neekerit, joilla ei mitään vaatteita ollut, eivät näyttäneet sateista mitään haittaa tuntevan. Neljä kuukautta olimme siten asemillamme, nimittäin kesäkuun puolivälistä lokakuun puoliväliin; sateet tosin parhaasta päästä taukosivat päiväntasauksen aikaan, mutta kun aurinko oli silloin juuri kohtisuoraan yläpuolellamme, niin päätimme viivyskellä kunnes se olisi siirtynyt hiukan etelämmäksi.
Leiri-elämäämme liittyi monia seikkailuja petojen kanssa; öiseen aikaan ne meitä metelillänsä häiritsivät ja keräysivät toisinaan sellaisiksi joukoiksi, että tuntui kuin olisivat kaikki Afrikan raatelijat hyökkäämässä päällemme. Eräänä sateista päivää seuranneena myrskyisenä yönä meidät todella kaikki hälyytettiin jalkeille, sillä verenjanoiset laumat kiertelivät leiriämme niin sankkoina joukkoina, että vartijamme joutuivat ihan ymmälle. Nuotiopuolta ne paremmin karttelivat, ja vaikka olimme jälkeenpäin lujentaneetkin paalutustamme, niin katsoimme kuitenkin viisaaksi käydä aseisiin ja pitää pimeämpää taustaa silmällä. Oli melkein täysikuun aika, mutta ilmassa ajelehti repaleisia pilviä ankaran vihurin puskemina, ja yö tuntui hyvin kaamealta.
Olinpa aitauksen takaosassa näkevinäni jonkun otuksen linnoituksemme sisäpuolella, ja niin olikin asian laita, paitsi että peto oli huiman hypyn tehdessään lantiostaan lävistynyt sisimpään ja muita pitempään salkoon, joten se nyt roikkui pää alaspäin ja karjuen pureskeli paalua. Sieppasin vieressäni seisovalta neekeriltä keihään ja lopetin pedon — ison leijonan — vaivat; samalla näin ulkopuolella seisoskelevan sen kumppaneita tiheässä kuin härkälauma. Me ammuimme siekailematta yhteislaukauksen niiden keskeen ja se sai ne hajalle; aamulla löysimme tappotantereelta useita raatoja. Olimme päivällä tappaneet hirven ja muutamia vuohimaisia otuksia, sekä heittäneet sisälmykset leirimme takalistolle. Tämä se nähtävästi oli johtanut niitä niin suuret joukot paikalle, emmekä sitä huolimattomuutta enää toistamiseen tehneet.
Petojen keskittyminen leirimme ympärille pelotteli etäämmälle hirviä ja muita sellaisia naapureita, joiden läheisyydessä todella halusimme olla. Neekerimme kävivät kuitenkin joka päivä metsästelemässä jousillaan, ja varsinkin sekä vesi- että metsälintuja ilmestyi sadekauden alettua yhä runsaammin. Virrasta saimme helpolla vaivalla kaloja, ja yleensä tulimme varsin hyvin toimeen, vaikka suolavarastomme oli melkein liian säästellen käytettävä siitä huolimatta, että neekerit eivät siitä höysteestä välittäneet.
Ilma alkoi seestyä, sateet herkesivät, tulvat alenivat, aurinko oli jo melkoisen matkan etelässä, ja niinpä valmistausimme jälleen lähtemään vaelluksellemme. Lokak. 14. p:nä läksimme liikkeelle; seutu oli helppoa kulkea ja riistarikasta, vaikka vielä asumatonta. Etenimme yhtenätoista päivänä suunnilleen kahdestakymmenestä viiteenkolmatta engl. penikulmaan päivässä, emmekä kohdanneet muuta pysähdystä kuin pikku joen, joka oli vielä sen verran tulvillaan, että meidän oli rakennettava lautta päästäksemme ylitse. Se takana oli edessämme iso kukkulaharjanne, ja kun emme tahtoneet tolaltamme poiketa sitä kaartuaksemme, niin kapusimme vain suoraan eteenpäin.
Mutta suuresti hämmästyimme, kun ensimäisenä selänteen laelle päässyt mies huudahti: "Meri! meri!" ja alkoi ilosta tanssia. Tykkimies ja minä ällistyimme enimmin, sillä olimme juuri samana aamuna laskeneet, että meillä oli vielä yli 1000 engl. penikulman matka merenrannikolle ja ettemme voineet odottaa sitä saavuttavamme ennen uutta sadekautta. Tykkimies suuttui noin hullulle huudolle, mutta olimmepa molemmat kuin puusta pudonneita, kun korkealla laelle ehdittyämme näimme rajattoman ulapan, joka sekä edessämme että oikealla ja vasemmalla päättyi vasta taivaanrantaan.
Hämmentynein mielin laskeusimme alas, käsittämättä minne olimme joutuneet. Mutta rantaan tultuamme huomasimme veden suolattomaksi; olimme kohdanneet suunnattoman suuren sisäjärven. Päätimme kiertää sen pohjoispuolitse, mutta vasta kolmekolmatta päivää pitkin rantaa samottuamme huusi muuan miehistämme eräänä aamuna aikaisin: "Maa!" Järven länsipuolella häämötti silloin hyvin kaukana joitakuita vuorenhuippuja, mutta meidän täytyi kulkea kahdeksan päivää vieläkin pohjoista kohti, ennen kuin järvi päättyi hyvin isoon virtaan, joka juoksi pohjoiseen tai koilliseen suuntaan.
Ystäväni tykkimies arveli nyt, että hän oli edellisellä kerralla erehtynyt ja että tämä vasta oli Niili. Virran yli ei ollut helppo päästä, sillä sen juoksu oli hyvin vuolas ja uoma leveä. Viikon ajan kesti koota ainekset itsemme ja karjan viemiseksi toiselle rannalle, sillä metsä oli lähistöllä pienikasvuista vesaikkoa. Koko vaellus pitkin järven rantaa oli ollut kovin väsyttävää, lyhentäen päivämatkojamme; itäisestä vuoristosta nimittäin laski tavaton määrä pikku puroja ja jokia järveen, kaikki äskeisen sadekauden johdosta vielä tulvillansa. Asukkaita olimme vilahdukselta nähneet viimeisinä kolmena päivänä, mutta huomasimme heidän majailevan vuoriston rinteillä eikä järven rannalla. Poikkeamisemme pohjoista kohti oli tykkimiehen havaintojen mukaan saattanut meidät 6. ja 7. eteläisen leveysasteen välille.
Vaivalla päästyämme tuon virran yli jouduimme outoon aarnioseutuun, joka alkoi meitä hieman pelottaa. Sillä vaikka nyt emme olleetkaan polttelevalla hieta-aavikolla, niin kuljeksimme kuitenkin karussa vuoriseudussa, jossa petoja oli vielä runsaammin kuin olimme tähän asti tavanneet. Maaperä kasvoi karkeata heinää ja siellä täällä näkyi pensastelevia puita. Ihmisolennoista ei ollut merkkiäkään nähtävissä, ja syötävästä riistasta oli täydellinen puute. Raskain mielin oli meidän pakko kelpo paaston jälkeen tappaa yksi uskollinen kuormapuhvelimme, jonka lihoja käytimme niin säästäväisesti, että vasta kahdeksan vuorokautta täten taivallettuamme valmistausimme tappamaan toista. Mutta samassa avautuikin eteemme lupaavampi seutu, joka kasvoi rehevää metsää ja jonka halki juoksi luoteiseen suuntaan iso virta.
Näky elvytti mieliämme ja me joudutimme askeleitamme, vaikka tyhjin vatsoin ja hyvin heikkoina. Emme kuitenkaan olleet vielä virrallekaan päässeet, kun jo saimme tiellemme osuneesta hirvilaumasta pyydetyksi kolme. Virran tuolla puolla jouduimme asutulle seudulle; sikäläinen alaston neekerikansa oli erinomaisen ystävällistä ja luottavaista, ja meidän välillemme syntyi heti täysi rauha. Korukapineillamme vaihdoimme itsellemme runsaat määrät ruokavaroja. Matkasuuntaamme tiedustaessamme saivat he merkeillä meille selitetyksi, että suoraan länttä kohden ei meidän kannattanut pyrkiä; he viittailivat luoteeseen. Arvasimme, että tiellemme sattuisi toinen järvi, ja sen näimmekin kahden päivän kuluttua. Tiemme vei siten yhä edemmäksi pohjoiseen.
Tykkimies alkoi huolestua. Hän osotti kartalta, että Afrika laajeni päiväntasaajan pohjoispuolella kauvas länteen päin, pitentäen matkaamme runsaasti 1,500 engl. penikulmalla, jos pohjoisempana vasta kääntyisimme jälleen länttä kohti. Vasta 200-300 engl. penikulman päässä rannikosta voisimme tavata sellaisia jokia, jotka olisivat meille avuksi, kun taasen Rio Grande oli vähintään 700 engl. penikulman päässä vielä kauvempana pohjoisessa. Ja Rio Grande kulki seutujen halki, jotka olivat karumpia ja vaikeampipääsyisiä kuin päiväntasaajan eteläpuolella olevat maat, jotapaitsi Pohjois-Afrikan neekerit lähempänä rannikkoa olivat sodanhaluisia ja julmia. Erittäinkin oli syytä peljätä niitä heimoja, jotka olivat olleet tekemisissä europalaisten kanssa, kuten hollantilaisten, englantilaisten, espanjalaisten ja portugalilaisten, sillä näiden tuon tuostakin uudistunut paha kohtelu oli varmasti herättänyt kostonhimoa.
Näin ollen hän esitti, että heti järven kierrettyämme kääntyisimme länsilounaaseen, aikanaan tavottaaksemme isoa Kongo-virtaa ja sitä myöten soluaksemme rannikolle hieman pohjoispuolella Angolasta. Minä puolestani olisin sittekin mieluummin yrittänyt Rio Grandea, joka olisi vienyt meidät Kap Verdin niemelle, asutulle rannikolle. Eteläisemmällä rannikolla sitävastoin riippuisi vain sattumasta, emmekö olisi pakotettuja vielä samoamaan melkoista matkaa lähimpään vakinaiseen europalaiseen siirtokuntaan, jos ei juuri tullessamme olisi laivoja siellä kauppa-asioillansa käymässä. En kuitenkaan katsonut itseäni päteväksi ryhtymään vastusteluun. Miehet heti alussa nurkuivat suunnan muutosta, kun järven kierrettyämme käännyimme etelämpään. Nyt olimme varmasti poissa tolaltamme, arvelivat he huolestuneina, ja kaartelimme vain edes takaisin. Heidän oli vaikea varmistua suunnitelman järkevyydestä.