KUUDES LUKU.
Rynnistys rannikolle.
Mutta me emme olleet samonneet kahtatoista päivää enempää, joista kahdeksan meni järven pohjoispään sivuuttamiseen ja neljä tunkeutumiseemme lounasta kohti, kun kohtasimme taaskin täydellisen pysähdyksen. Jouduimme nimittäin aivan kauhistuttavan hedelmättömään seutuun, jolla ei näkynyt kasvullisuutta eikä asukkaita. Rajattomana avautui se eteemme, eikä ollut mistään saatavissa ruokavarastoa, yrittääksemme vaeltaa senkin yli kuten olimme jo kerran päässeet moisesta aavikosta suoriutumaan. Ajattelimme sitä varten pyörtää takaisin järven luo, mutta kun olimme jo monta uhkarohkeaa yritystä tehneet, niin päätimme lopultakin jatkaa matkaamme syrjään poikkeamatta.
Päätökseemme vaikutti pian rohkaisevasti se, että etäällä häämötti korkeita vuoria. Oletimme, että vuoristossa täytyi olla lähteitä ja jokia, siis myöskin puita ja ruohoa, jolloin siellä saattoi odottaa tapaavansa karjaakin ja ihmisiä. Viisi päivää laahustimme niukalla ruoka- ja vesivarastolla varattuina, ennen kuin pääsimme vuorten juurelle.
Olimme oikeassa siinä, että vuoristosta löytäisimme lähteitä, mutta kauhistuen hämmästyimme, kun ensimäinen näkemämme lähde, ihmeellisen kirkas ja kaunis, olikin kirvelevän suolainen. Pettymys oli meille masentava, mutta tykkimiehen keinokas mieli ei hevillä järkkynyt. Hän vakuutteli, että suolaa me kipeästi tarvitsimmekin ja että epäilemättä löytäisimme kohdakkoin suolatontakin vettä. Ja samassa astui keskeemme haavuri, sanoen tietävänsä millä tavoin suolaisesta vedestä saadaan juotavaksi kelpaavaa.
Miehet olivat sillävälin löytäneet useitakin lähteitä, mutta kaikki olivat suolaisia. Päättelimme siitä, että vuoret sisälsivät suolaa, ja saattoivat kaikkikin olla samanlaisia. Haavuri vain kävi varman näköisenä hommaansa käsiksi. Hän ompeli yhteen kaksi isoa mattoa ja teki siitä tilavan säkin. Tämä täytettiin kuivalla hiedalla niin kiinteästi kuin kävi päinsä. Yläpäähän hän kaivoi ison hatun kokoisen kuopan, johon kaadettiin vettä aina sikäli kuin se valui hiekkaan. Säkki oli asetettuna kahden poikkipienan päälle noin jalkaa korkealle maasta; alle oli levitetty vedenpitäviä nahkoja. Noin tunnin kuluttua alkoi vesi tiukkua säkin pohjan läpi, ja suureksi kummaksemme se oli aivan hyvänmakuista. Muutamien tuntien kuluttua se alkoi jälleen maistua suolalta, jolloin hän neuvoi täyttämään säkin uudella hiedalla. En muista oliko tämä keino hänen keksimänsä koe vai oliko hän jo ennen nähnyt sitä käytettävän.
Seuraavana päivänä nousimme vuoriston laelle, mistä oli tosiaan hämmästyttävä näköala. Niin kauvas kuin silmä kantoi ulottui joka suunnalle edessämme rajaton kolkko erämaa, jolla ei näkynyt puita, ei jokia, ei mitään vehreyttä. Kamara kasvoi tummaa sammalta, mistään elollisesta ei näkynyt merkkiäkään.
Meillä ei ollut muona- eikä vesivaroja, yrittääksemme umpimähkään eteenpäin tai palataksemme takaisinkaan. Meidän ei auttanut muu kuin pysytellä vuoristoharjanteella, jolla näkyi joitakuita hedelmällisyyden merkkejä. Tykkimies esitti nyt, että pyrkisimmekin koillista kohti, jolloin olisi isompi mahdollisuus tavata joku joko Rio Grandeen pohjoiseen päin tai alas Kultarannikolle etelään päin laskeva joki, joka saisi lopullisen päämäärämme määrätä. Sen vuoksi päätimme aluksi seurata vuoristoharjannetta pohjoiseen päin, sen itäisellä rinteellä, pitäen tarkoin silmällä riistaa.
Suureksi huojennukseksemme tapasimmekin jo ensimäisen aamun matkalla varsin hyviä juomavesilähteitä, joista kaiken varalle täytimme vesileilimme. Mainitsematta on jäänyt, että haavurimme oli suolalähteistä erittänyt meille kolme tai neljä kapallista hienoa suolaa. Odottamattoman ruokavarastonkin saimme pian; vuoristossa nimittäin vilisi eräänlaisia jäniksiä. Ne olivat kookkaampia ja vähemmän nopsajalkaisia kuin europalaiset jänikset; me ammuskelimme niitä, ja kesy leopardimme, jonka olen kertonut saaduksi ryöstämästämme neekerikylästä, metsästi niitä kuin koira ja tappoi meille useita joka päivä. Ilman lupaamme ei se itse syönyt niitä ainoatakaan, mikä meidän olosuhteissamme oli varsin mukavaa.
Näitä otuksia me hiukan suolattuamme kuivasimme kokonaisina auringossa, kuljettaen siten kummallisia kuormia mukanamme. Keräsimme niitä kolmeensataan, sillä me emme tienneet milloin taas joutuisimme karuihin seutuihin. Kymmenen päivää kuljimme näiden vuorten suojassa; itäpuolella alkoi seutu näyttää paremmalta, länsipuolella levisi entinen erämaa, ja kun vuortemme selänne sitte teki mutkan länteen päin, niin katsoimme paremmaksi lähteä vuoristosta ja jatkaa matkaamme suoraan pohjoista kohti. Seutu oli jokseenkin metsäistä, jonkun verran oli erämaataipaleita, mutta ei väsyttävän pitkiä, ja siten jouduimme tykkimiehen havaintojen mukaan kahdeksan asteen viiden minuutin päähän päiväntasaajasta pohjoiseen, käyttäen siihen jälleen yhdeksäntoista päivää.
Asukkaita emme koko aikana nähneet, petoja kyllä, mutta niistä suoriuduimme helposti. Riistasta ei ollut suoranaista puutetta, ja pitkästä aikaa näimme taas metsäpaikoilla elefanttejakin. Kauvan kestänyt marssiminen uuvutti meitä kovin, kaksi miestämme sairastui hyvin pahasti, yksi neekeri kuoli ja toinenkin sairasteli, mutta parani suonen iskemisellä. Potilaiden takia teimme kahdentoista päivän pysähdyksen, joll'aikaa he pääsivät virkistymään ja saimme kerätyksi ruokavaroja.
Käänsimme nyt suuntamme hiukan lännemmäksi, odotellen tapaavamme jonkun joen, jota myöten voisi laskea kanooteilla. Niin kului kolme viikkoa, joista yksi käytettiin lepoon, sillä me olimme niin heikontuneet, että pysähtelimme varsin usein, etenkin milloin osuimme riistarikkaammille paikoille. Tällävälin etenimme nelisen astetta pohjoiseen päin ja jonkun verran länteen päin. Lopulta keksimme etäältä eräästä laaksosta melkoisen joen, joka juoksi luoteeseen, meille varsin otolliseen suuntaan. Iloisin mielin riensimme suoraan laaksoa kohti. Matkan varrella oli tiheä metsikkö, jonka sivuutimme mitään pahaa aavistamatta, kunnes äkkiä erästä neekeriämme vaarallisesti haavotti hartiain väliin vinosti sattunut nuoli. Kiireisesti tutkimme metsikön, ja kolme miestämme löysi jousi kädessä pakoon ryntäävän neekerin, ampuen hänet paikalla kuoliaaksi.
Hiukan etempänä tapasimme viisi neekerimajaa, jotka olivat eri tavalla rakennetut kuin ne, joita olimme ennen nähneet; erään seinustalle oli ladottu pystyyn seitsemän elefantinhammasta, ikäänkuin kaupattavaksi. Asukkaiden kanssa tulimme toimeen aivan erinomaisen hyvin, enkä voi käsittää, mikä oli ensimäisen neekerin villinnyt salakavalaan murhayritykseensä. Vaihtokaupalla saimme heiltä paljon tavaraa varatuksi, varsinkin eräänlaisista juurista valmistetuista jauhoista paistettuja kyrsiä, jotka olivat varsin maukkaita. Täältä jatkoimme kulkuamme joelle, jonka varrella kuulimme lukuisan neekerikansan asuvan, mutta emme voineet vielä olla varmat siitä, saisimmeko heidänkin kanssaan ystävällisiä välejä syntymään.
Joki ei toistaiseksi vielä riittänyt kanooteilla kulkemiseen, ja me kuljimme sen äyrästä pitkin vielä viisi päivää, jolloin puuseppämme, huomaten uoman laajenneeksi, ehdottivat leirin pystytettäväksi ja kanoottien rakentamiseen ryhdyttäväksi. Mutta työhön käytyämme, pari kolme puunrunkoa hakattuamme poikki ja viisi päivää puuhaan kulutettuamme toivat muutamat alas virtaa edenneet miehemme sen viestin, että virta pikemmin pieneni kuin kasvoi, valuen juoksuhiekkaan tahi kuivuen auringonpaisteeseen, niin että kanooteista ei voisi olla mitään hyötyä. Meidän täytyi luopua hommastamme ja matkata eteenpäin.
Samosimme sitte kolme päivää länttä kohti, sillä pohjoispuolella kohosi ihan kalju kalliovuoristo, kun taasen länteen johti jonkun verran asuttu ja hedelmällinen laakso, jota etelässäkin ihan kasvuttomat vuoririutat rajottivat. Asukkaat juoksivat aina pakoon meidät nähdessään. Laakson päässä tapasimme aivan tiheään asutun maan, ja olimme ensin kahden vaiheella, menisimmekö sen keskitse vai suuntaisimmeko kulkumme pohjoista vuoristoa kohti. Kun nykyisin etupäässä ajattelimme Rio Granden eli Nigerin käyttämistä kulkuneuvonamme, niin valitsimme jälkimäisen tolan, edeten kompassin mukaan luoteeseen päin.
Emme suurestikaan tavotelleet alkuasukasten seuraa, paitsi milloin tarvitsimme ruokavaroja tahi opastusta matkamme suunnasta. Kun siis maa alkoi vasemmalla kädellä olla pelkkinä kylinä, niin pysyttelimme yhä enemmän pohjoislaidalla, yhä pitäen läntisen suuntamme. Vihdoin jouduimme hyvin miellyttävälle purolle, joka ei ollut kyllin iso ansaitsemaan joen nimeä, mutta juoksi pohjoisluoteeseen, jolle suunnalle juuri halusimmekin mennä. Puron tuonpuoleisella rannalla huomasimme joitakuita neekerimajoja ja pienen maissivainion, mistä saatoimme päättää, että sikäläiset asukkaat olivat vähemmän raakalaisia kuin ne, joita olimme tähän asti tavanneet.
Karavaanimme edetessä yhtenä joukkona huusivat eturinnassa astelevat neekerit näkevänsä valkoihoisen miehen! Emme ensimältä kovinkaan hämmästyneet, arvellen miesten jollakin tavoin erehtyneen, mutta yksi heistä astui minun luokseni ja viittasi mäen toisella rinteellä olevalle mökille päin. Sanomattomaksi ällistyksekseni näin tosiaankin valkoisen miehen ilkosen alastomana hyörivän mökkinsä edustalla, selkä meihin päin, kumarruksissaan muokkaamassa maata. Melumme sai hänet pian käännähtämään meihin, ja tietysti hätkähti hän yhtä suuresti kuin mekin.
Hänen naapuriensa mökkien asukkaat huomasivat meidät samaan aikaan ja keräysivät tähystelemään meitä välillämme olevan pikku puronuoman takaa. Minä sidoin seipään nenään valkean vaatteen, jonka tiesin tulevan ymmärretyksi missä kerran valkoihoinen mies oli mukana, ja lähetin kaksi neekeriä pystyttämään sen puron äyräälle. Eipä aikaakaan, kun jo valkoihoinen mies kahden kumppaninsa keralla saapui toiselle rannalle.
Mutta kun hän ei ollenkaan osannut portugalinkieltä, saattoivat he puhella keskenään ainoastaan merkeillä. Ystävyyden tultua solmituksi lähti musta prinssi kolmen muun miehen kanssa puron yli heidän luokseen, ja pian palasi yksi neekereistä joutuin ilmottamaan minulle, että valkoihoinen mies oli sanonut olevansa Inglese (englantilainen). Sen voi arvata, kuinka kiihkeästi minä riensin häntä tapaamaan, ja tosiaankin huomasin hänet maanmiehekseni. Kyynelsilmin syleili hän minua, ja hänen jälkeenpäin lyhyesti kertoessaan kovin onnettomista olosuhteistaan saatoimme aavistaa, miten järkyttävästi häneen vaikutti näin odottamattoman pelastuksen riemu. Olihan miljoona mahdollisuutta yhtä vastaan, että hän. oli tuomittu Afrikan sydämessä päivänsä päättämään.
Huomasimme hänen puhelustaan ja käytöksestään heti, että hän oli sivistynyt mies, ja hän käyttikin latinaa haavurillemme, ranskaa eräälle toiselle miehellemme ja italiaa kolmannelle. Ijältään hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksanneljättä vaiheilla, vaikka parta oli kasvanut tavattoman pitkäksi ja tukkakin liehui seljällä. Iho oli paikotellen sieroittunut tummaksi, suomuiseksi ja auringon hellittämättömästä paahteesta rakoilevaksi; hän kertoi kaksi vuotta olleensa ihan alastomana.
Ensimäisenä päivänä hän oli niin rajattoman riemun vallassa, ettei voinut ryhtyä mihinkään puheisiin kanssamme, ja vielä monena päivänä sen jälkeen hän puhkesi tuon tuostakin kyyneliin. Hänellä ei ollut ajatuksiltaan aikaa kysyä meiltä mistä tulimme, minne olimme menossa tai mitä väkeä olimme, vain ajatellen meitä taivaan vasiten lähettäminä pelastajina.
Hän otti hankkiakseen meille riittävästi ruokavaroja alku-asukkailta, ilmotti missä olimme ja mikä oli matkamme jatkolle oikea suunta, ja toimi oivallisena tulkkina ja ystävyyden hierojana meidän ja villien välillä, joita nyt alkoikin olla isot parvet ympärillämme. Nämä olivat paljoa tuimempaa ja sotaisempaa kansaa kuin ennen tapaamamme heimot — eivät niin helposti peloteltavia aseillamme eivätkä lahjottavia pikku leluillamme, he kun olivat joko itse tehneet rannikolla kauppaa europalaisten kanssa tahi olleet tekemisissä muiden neekeriheimojen kanssa, joille europalaiset olivat tunnetut.
Tätä en kuitenkaan sano niistä villeistä, joiden keskessä tulkkimme tapasimme, runsaan 300 engl. penikulman päässä rannikolta. Heidän yhteytensä muun maailman kanssa supistui siihen, että he kanniskelivat elefantinhampaita pohjoisessa olevasta vuoristosta kuuden- tahi seitsemänkymmenen engl. penikulman päähän etelämmäksi, missä toiset kauppaakäyvät heimot ostivat ne heiltä helmillä ja muilla sellaisilla koruilla, joita Europasta tuodaan.
Aloimme lähemmin tutustua uuteen kumppaniimme. Vaikka itsekin olimme kurjassa asussa, niin vaatetimme hänet sentään ensi työksemme parhaamme mukaan, haavurimme ajoi hänen partansa ja leikkasi hänen tukkansa, ja hän itse valmisti itselleen leopardinnahasta perin taitavasti lakin. Paljain jaloin hän oli kävellyt niin kauvan, ettei välittänyt meidän nahkasääryksistämme ja -tallukoistamme. Samaten kuin häntä oli huvittanut kuulla meidän seikkailumme, niin mekin mielenkiinnolla tiedustelimme hänen vaiheitansa. Minun kuitenkin täytyy mainita hänen kertomuksensa sisältö vain muutamin sanoin.
Hän oli eronnut Englantilaisen Guinea-yhtiön palveluksesta sitte kun ranskalaiset olivat vallanneet siirtolan ja ryöstäneet sekä hänen yksityisen että hänen haltuunsa uskotun yhtiön omaisuuden. Jonkun aikaa oltuaan eri kauppiasten palveluksessa hän teki sittemmin kauppaa omassa nimessään. Aavistamattaan joutui hän erään villiheimon vangiksi; hänen henkensä kuitenkin säästettiin, ja hän pääsi pakenemaan toisen heimon luo, joka oli edellisen vihollinen ja sen vuoksi kohteli häntä ystävällisesti. Olot eivät häntä ajan mittaan miellyttäneet ja hän karkasi jälleen, vaihtaen sitte tuon tuostakin isäntiä, toisinaan vasten tahtoansa, mutta useimmiten olosuhteiden häätämänä, ja kulkien siten seikkailusta seikkailuun, kunnes oli lopulta harhaillut niin pitkälle, ettei hänellä ollut pienintäkään paluun mahdollisuutta. Nykyisen heimonsa parissa hän oli päässyt suureen suosioon, menestyksellä ohjaillen heitä kaupanteossa.
Tiedustimme häneltä, mitä meidän olisi ensiksi tehtävä rannikolle päästäksemme. Hän ilmotti meidän olevan jokseenkin Kultarannikoksi nimitetyn alueen kohdalla, mutta taipaleella oli niin monia eri heimoja, että melkein varmasti joutuisimme joko alituisiin kahakoihin tai saisimme kärsiä muonavarojen puutetta. Mutta hän tiesi kaksi muuta tietä, joita myöten hän olisi useasti päässyt pelastumaan, jos hänellä olisi vain ollut seuraa. Toinen vei suoraan länteen, ollen pitempi taival, mutta harvemmin asuttu sekä inhimillisempien ja heikompien heimojen hallussa. Toisena keinona oli yrittää päästä Rio Grandelle ja kulkea kanooteilla sitä myöten alas. Me huomautimme päättäneemme kulkea juuri sitä suuntaa ennen kuin olimme hänet tavanneet; mutta sitte hän kertoi meille, että välillä oli suunnaton erämaa ja laajoja aarniometsiä, joiden halki kulkeminen veisi hyvinkin ponnistellessa vähintään kaksikymmentä päivää. Mitään kuormajuhtia hän ei sanonut olevan niillä seuduilla saatavissa.
Kyselimme häneltä lähemmin Kultarannikolle vievää tietä, ja vakuutimme ettei meitä suurestikaan pelottanut neekerien kanssa taisteleminen eikä nälänhätään joutuminen, koska varmaan osaisimme saada osuutemme, jos villeillä itsellänsä oli mitään ruokavaroja. Jos hän siis uskaltaisi lähteä oppaaksemme, niin emme arkailisi valita sitä suuntaa; ja mitä häneen itseensä tuli, niin lupasimme elää ja kuolla yhdessä — yksikään meistä ei väistyisi hänen sivultaan. Hän sanoi kaikesta sydämestään liittävänsä kohtalonsa meidän vaiheisiimme, päätimmepä miten päin tahansa, ja koettavansa opastaa meitä sellaisella tavalla, että tapaisimme joitakuita ystävällisiä heimoja, joista kenties saisimme apuakin vihamielisempiä vastaan. Niinpä kaikin päätimmekin taivaltaa suoraan etelään Kultarannikkoa kohti.
Seuraavana aamuna hän tuli jälleen luoksemme. Keräysimme kaikki neuvotteluun ja hän alkoi puhella hyvin vakavasti, koska nyt olimme pitkän taipaleen samottuamme tulleet lähelle vaivojemme loppua ja ystävällisesti tarjoutuneet ottamaan hänet mukaamme. Hän oli kaiken yötä hautonut mielessään, mitä hän ja me kaikki voisimme tehdä jossakin määrin korvataksemme kärsimyksiämme. Ensinnäkin hän katsoi velvollisuudekseen ilmaista minulle, että ympäristömme oli maailman rikkaimpia seutuja, niin erämaata kuin se olikin.
"Täällä ei ole ainoatakaan jokea", puheli hän, "jossa ei olisi kultahietaa — ei erämaan pälveä, joka ei kantaisi norsunluun satoa. Mitä suunnattomia kulta-aarteita nuo vuoret kätkevät, joilta nämä joet saapuvat, tai rannat, joiden ohitse ne soluvat, sitä emme tiedä, mutta voimme kuitenkin aavistella niiden rikkautta, nähdessämme jokien kuljettavan mukanaan niin runsaasti kultahietaa, että sitä riittää kaikille Europan tänne lähettämille kauppamiehille."
Hän kertoi rannikon neekerien penkovan jokia 150 tai 200 engl. penikulman päähän sisämaahan ja olevan matkalla yhdestä kolmeen kuukauteen kerrallaan, aina tuoden mukanaan kelpo saaliin; "mutta", hän sanoi, "he eivät milloinkaan tule näin kauas, ja kuitenkin on täällä ainakin yhtä paljon kultahietaa kuin sielläkin." Hän arveli, että hän olisi tänne tultuaan voinut kerätä vähintään sata naulaa kultaa, jos olisi huolinut sitä haeskella; mutta kun hän ei tiennyt mitä sillä tehdä ja oli jo ammoin herjennyt toivomasta pelastusta, niin hän ei ollut laisinkaan ryhtynyt moiseen yritykseen.
"Tässä", lian lisäsi ottaen esille päiväpaisteessa kuivatun saviruukun kappaleen, "on pikku erä tämän maan hiekkaa, jolla tähän asti ei ole ollut mitään arvoa." Kultahiekkaa oli siinä parin kolmen naulan vaiheille, saman laatuista ja väristä kuin meidänkin jo huuhtomamme hiekka. Hymyillen tarjosi hän sitä meille lahjaksi, koska sillä olisi arvonsa meidän palattuamme kotimaahamme, sanoen vasta ensi kertaa katuvansa, ettei ollut sitä hankkinut lisää. Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni ja kiitin häntä meidän puolestamme. Kaikki olivat ihastuneita hänen hienoon luonteeseensa. Päätimme liittää hänen kultansa entiseen varastoomme ja ottaa hänet osakkaaksi siihen, vannottaen hänet samaan yksituumaisuuteen, jonka olimme itsekin valallamme vahvistaneet. Siten hän tuli saaneeksi enemmän kuin meille antoi, ja me kerroimme hänelle Kultavirralla kokemamme seikkailut.
Hän esitti, että me ennen matkalle lähtöämme ja riittävillä ruokavaroilla varustettuina poikkeaisimme hankkimaan niin suuren määrän norsunluuta, kuin saattaisimme mukanamme kannatuttaa. Minä olin tätä yritystä vastaan, sillä uskolliset neekerimme tuottaisivat verrattomasti enemmän hyötyä kultahiekan huuhdonnassa kuin laahustamalla raskaita kantamuksia, jotka niin pitkän vaelluksen jälkeen voisivat heidät suorastaan menehdyksiin näännyttää. Hänenkin täytyi myöntää mielipiteeni oikeaksi. Kaksitoista päivää vietimme paikoillamme, joll'aikaa alkuasukkaat olivat meille hyvin avuliaita ja toivat meille runsaasti hedelmiä ja monenlaisia kasviksia, jotka me maksoimme veitsiseppämme pikku koruilla. Kolmantenatoista päivänä läksimme taipaleelle.
Suuntamme oli eteläinen ja lounainen, ja pian tapasimme runsaan 2,000 engl. penikulman samoamisen jälkeen ensimäisen etelää kohti juoksevan joen: kaikki muut olivat virranneet pohjoiseen tai länteen. Etenimme sen vartta pitkin; kohtalaisen kokoisesta purosta se vähitellen paisui yhä vesirikkaammaksi virraksi. Oppaamme tutki tuon tuostakin pohjan laatua, kunnes yhden päivämatkan tehtyämme juoksi luoksemme kädet täynnä hiekkaa, sanoen: "Katsokaa". Huomasimme siinä jokseenkin runsaasti kultajyväsiä seassa.
"Nyt voimme luullakseni käydä työhön", arveli hän.
Neekerimme jaettiin pareiksi ja pantiin seulomaan pohjahietaa. Ensimäisen päivän kuluessa saatiin kerätyksi kaikkiaan noin naula ja kaksi unssia kultaa, ja kun huomasimme kultapitoisuuden lisääntyvän mitä etemmäksi menimme, niin seurasimme jokea kolmen päivän ajan. Silloin yhtyi siihen pieni sivujoki, josta niinikään löysimme kultaa. Pystytimme sen vuoksi leirimme jokien haaraan ja jaoimme joukkomme kahdeksi osastoksi, kullan huuhtojiksi ja ruokavarojen hankkijoiksi.
Pysyimme alallamme kolmetoista päivää, joll'aikaa meillä oli villien kanssa monia hauskoja seikkailuja, liian pitkällisiä tässä mainita ja jotkut liian järeitäkin, sillä muutamat miehemme olivat käyttäytyneet jotenkuten vapaasti heidän naisiansa kohtaan. Tästä olisi ollut seurauksena sota, ellei uusi oppaamme olisi saanut rauhaa rakennetuksi seitsemällä komealla hopealevyllä, joista taiturimme leikkeli leijonia, kaloja ja lintuja, varustaen ne reijillä, joista niitä saattoi kantaa.
Kultahiedan huuhtomista harjotettiin uutterasti, ja kaiken aikaa takoi ja leikkeli nerokas veitsiseppämme yhä näppärämpiä elefantteja, tiikereitä, sivettikissoja, kameelikurkia, kotkia, kaloja ja sanalla sanoen mitä hyvänsä mieleen johtui, käyttäen aineenansa ohuita takokullan levyjä, sillä hänen hopeansa ja rautansa oli melkein lopussa. Eräässä villien kaupungissa otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan heidän kuninkaansa, ja hän oli niin ihastunut taiturimme leluihin, että maksoi kourallisen kultahietaa mitättömän pienestä elefantin kuvasta. Taiturimme oli niin rehellinen, että luovutti tämänkin erän yhteiseen varastoomme, vaikka työ ja taito olivat hänen omaansa. Mutta meillä ei ollut mitään ahnehtimisen syytä, sillä olimmehan kyllin voimakkaat puolustautumaan, joten voisimme ajan mittaan kerätä kultaa miten paljon tahansa. Oppaamme esittikin meille, että vaikka hänellä oli yhtä paljon syytä olla kyllästynyt tähän maahan, kuin kenelläkään meistä, kääntyisimme kuitenkin hiukan kaakkoiseen, pystyttääksemme leirimme sellaiselle pääkortteeriksemme sopivalle paikalle, missä olisi kyllältä ruokavaroja saatavissa, ja penkoaksemme seudun virtoja joka taholla parin kolmen vuoden ajan.
Tiesimme kyllä, että tämä suunnitelma tuottaisi meille suuria rikkauksia. Mutta esitys ei meille kuitenkaan soveltunut, sillä meitä kaikkia halutti enemmän päästä kotiin kuin rikastua, ylenmäärin väsyneitä kun olimme runsaasti vuoden yhtämittaa samottuamme erämaita villien petojen keskessä. Mutta uusi tuttavamme osasi houkutella niin kaunopuheisesti ja käytti niin vaikuttavia todisteluja, että häntä oli mahdoton kokonaan vastustaa. Hänen mielestään oli järjetöntä jättää korjaamatta kaikkien vaivojemme hedelmiä nyt kun olimme satoon saakka päässeet. Europalaiset antausivat laivoinensa ja miehinensä suuriin vaaroihin ja kuluihin, noutaakseen vähäisen kultaa; mekö sen keskessä ollen lähtisimme melkein tyhjin käsin, kotimaassa sitte varmasti katuaksemme, ettei meillä 500 kultakolikon asemesta ollut 5,000, 10,000 tai kuinka paljon hyvänsä? Elääksemme lopun ikämme kaikessa mukavuudessa, tarvitsisi meidän, vakuutti hän, järkevästi uurastaa vain pari vuotta kullan huuhdonnassa ja norsunluun hankkimisessa.
Haavurimme oli ensimäinen taipumaan hänen puolelleen, ja hänen jälkeensä tykkimies. Heilläkin oli suuri vaikutusvalta meihin, mutta kellään muulla ei ollut halua jäädä, eikä minullakaan, sen tunnustan. Minulla ei ollut aavistusta isojen rahasummien merkityksestä, enkä tiennyt, mitä sellaisilla tekisin. Minulla oli mielestäni jo kylliksi, eikä minulla ollut kotimaassa hommatakseni muuta mielessä, kuin tuhlata se niin nopeasti kuin voisin, ostaa itselleni hiukan vaatteita ja lähteä jälleen merille saalistamaan lisää.
Hän sai meidät sentään suostutelluksi jäämään maahan edes kuudeksi kuukaudeksi, jolloin hän puolestaan olisi valmis lähtemään, jos me tahtoisimme. Siirryimme viitisenkymmentä engl. penikulmaa kaakkoon, missä tapasimme useita pikku jokia. Nämä näyttivät kaikki tulevan isosta koillisessa olevasta vuoristosta, jonka päättelimme sillä puolen olevan sen laajan erämaan rajana, joka meidän oli ollut pakko pohjoispuolelta kiertää. Seutu oli karua kylläkin, mutta ympärillä asuvilta neekereiltä sai vaihdetuksi mitä hyvänsä. He viljelivät maissia ja mekin istutimme sitä, saaden ahkeran kastelun avulla korjata sadon vajaan kolmen kuukauden kuluttua.
Ryhdyimme jälleen huuhtomaan kultaa, ja oppaamme ohjasi hommiamme niin hyvin, että ponnistuksemme harvoin olivat tuloksia tuottamatta. Vähän ajan kuluttua pyysi hän lupaa saada neljän tai viiden neekerin keralla lähteä viikon ajaksi etsimään onneansa ja katsomaan mitä hän voisi etäämpänä löytää yhteisen varastomme kartuttamiseksi. Me suostuimme, kaksi miehistämme halusi lähteä mukaan, ja he ottivat matkalleen kuusi neekeriä sekä viimeiset kaksi puhveliamme. Leipää he ottivat kahdeksaksi päiväksi, mutta kuivattua lihaa ainoastaan kahdeksi. He nousivat äsken mainitsemani vuoriston harjalle ja huomasivat sen takana näköjään aivan saman erämaan, joka meitä oli täydellä syyllä kauhistuttanut ollessamme sen toisella puolella.
Heidän kokemuksistaan kävisi liian pitkäksi tässä kertoa. He viipyivät poissa kaksikuudetta päivää, tuoden mukanaan runsaasti seitsemäntoista naulaa kultahiekkaa, jossa oli joukossa paljoa isompia jyväsiä kuin olimme ennen nähneet. Sitäpaitsi oli heillä noin viisitoista tonnia elefantinhampaita, jotka hän osittain hyvällä, osittain pahalla oli saanut seudun villit noutamaan ja kantamaan alas vuoristosta, hankkien taas toisia laahaamaan ne ihan leirillemme asti. Suurestipa meitä hämmästyttikin nähdä hänen seurassaan parisataa neekeriä, mutta asian käsitimme heti, kun he kaikin heittivät kantamuksensa röykkiöksi leirimme ulkopuolelle. Vielä oli heillä kaksi leijonan ja viisi leopardin taljaa, hyvin isoja ja muhkeita. Hän pyysi pitkällistä poissaoloansa anteeksi ja valitti saalistansa pieneksi, sanoen tekevänsä vielä yhden retken ja odottavansa siitä parempaa.
Kantajat saivat koruja palkakseen, poistuen hyvin tyytyväisinä. Pian läksi hän toiselle matkalle, nyt mukanansa kymmenen valkoihoista ja kymmenen neekeriä sekä samat kaksi puhvelia ruoka- ja ampumavaroja kantamassa. He läksivät jälleen samoille tienoille ja viipyivät ainoastaan kaksineljättä päivää, sillävälin kaataen kokonaista viisitoista leopardia, kolme leijonaa ja useita muita otuksia, sekä tuoden neljäkolmatta naulaa kultahietaa ja ainoastaan kuusi elefantinhammasta, mutta nepä olivatkin tavattoman isoja.
Englantilainen ystävämme todisti, että olimme nyt käyttäneet aikaamme hyvin. Olimmehan viidessä kuukaudessa keränneet niin paljon kultahietaa, että sitä nyt entisen lisäksi oli viisi naulaa ja neljännes kutakin osakasta kohti, taitavan seppomme saatua vähin erin kuusi tai seitsemän naulaa käytettäväkseen lelujen valmistukseen. Ja nyt puhelimme lähtevämme rannikkoa kohti, lopettaaksemme vaelluksemme.
Mutta oppaamme nauroi. "Ei, nyt ette voi lähteä", sanoi hän, "sillä sadekausi alkaa ensi kuussa, eikä silloin voi olla liikkeellä."
Meidän täytyi myöntää hänen muistutuksensa oikeaksi. Ryhdyimme varustautumaan ruokavaroilla, kierrellen kaikki metsästysretkillä, ja neekerimme kaatoivat muutamia hirviä, jotka parhaamme mukaan kuivasimme päiväpaisteessa, sillä meillä ei enää ollut suolaa. Sateet saavuttivat meidät sitten, ja runsaasti kahteen kuukauteen saatoimme tuskin askeltakaan poistua mökeistämme. Pienet jokemme paisuivat vuolaiksi virroiksi. Kauniin sään palattua sanoi oppaamme, ettei hän tahtonut yrittää enää houkutella meitä viipymään kauvemmin, koska kerran emme välittäneet siitä, saisimmeko lisää kultaa. Ensi kertaa elämässään sanoi hän nyt tavanneensa miehiä, jotka tyytyivät jo saamaansa kultaan ja joista saattoi todella sanoa, että he eivät viitsineet kumartua sitä jalkojensakaan juuresta ottamaan. Mutta hän katsoi kuitenkin velvollisuudekseen huomauttaa meille, että nyt tulvan jälkeen oli parhaiten saatavissa kultaa. Jos jäisimme vain kuukaudeksikaan, niin näkisimme tuhansia villejä kaikkialla huuhtelemassa niitä europalaisia laivoja varten, joita saapuu rannikolle. Tulvat nimittäin hivuttavat suuria määriä kultaa ylängöiltä, ja jos käyttäisimme hetkeä hyväksemme ennen noiden tuloa, niin kuka ties mitä kaikkea saisimmekaan aikaan.
Emme tosiaankaan hennonneet pidättyä näin loistavasta tilaisuudesta. Ensimältä emme paljoakaan löytäneet, joet kun eivät olleet vielä laskeutuneet varsinaisiin uomiinsa; mutta muutaman päivän kuluttua kertyi saalis runsaaksi ja jyväset olivat isompia. Eräs mies löysi pienen pähkinän kokoisen murun. Ei kulunut paljoa yli kuukauden, kun meillä oli kaikkiaan koossa lähes kuusikymmentä naulaa, mutta silloin olikin jo villejä naisineen ja lapsineen möyrimässä suurin parvin jokaisessa joessa ja purossa sekä kuivalla ylängölläkin, joten meidän tuotantomme ehtyi. Mutta veitsiseppämme oli varannut valmiiksi ison määrän korujansa ja niillä saatiin vaihdetuksi kultahietaa niiden moninkertainen arvo.
Kolmen kuukauden kuluttua oli kutakin osakasta kohden taas neljä naulaa lisää koolla. Silloin läksimme viimeinkin taivaltamaan Kultarannikkoa kohti. Tämä matka oli hyvinkin vaiherikas. Vapautimmepa vankeudesta erään neekerikuninkaankin, joka oli ollut oppaamme hyväntekijänä, ja toimitimme hänelle takaisin kuningaskuntansa, jossa lienee ollut kolmisensataa asukasta. Hän kestitsi meitä komeasti ja lähetti alamaisensa meidän englantilaisemme keralla hakemaan kaikki elefantinhampaamme, jotka meidän oli täytynyt jättää jäljelle, ja kantamaan ne eräälle virralle, jonka nimen olen unohtanut. Siellä me teimme lauttoja ja pääsimme yhdessätoista päivässä Kultarannikolle erääseen hollantilaiseen siirtolaan, tullen perille ihan terveinä ja tyytyväisinä.
Norsunluumme möimme hollantilaiselle kauppahuoneelle ja saimme vaatteita ja muuta tarpeellista itsellemme ja niille neekereillemme, joita katsoimme sopiviksi pitää seurassamme. Kannattanee mainita, että meillä vaelluksemme päättyessä oli neljä naulaa ruutia jäljellä. Neekeriprinssin me vapautimme kokonaan, vaatetimme hänet ja annoimme hänelle puolitoista naulaa kultaa, jota hän jo varsin hyvin osasi käytellä. Me erosimme toisistamme mitä parhaimpina ystävinä. Englantilaisemme jäi joksikin aikaa hollantilaisen kauppahuoneen hommiin ja kuoli siellä surusta, kuten jälkeenpäin kuulin. Hän nimittäin oli lähettänyt useampia tuhansia puntia Englantiin Hollannin kautta, ollakseen turvattu omaistensa luokse palattuaan, mutta ranskalaiset sieppasivat laivan kaikkine lastinensa.
Muut kumppanini läksivät pienellä parkkilaivalla kahteen Gambian lähellä 14. leveysasteella olevaan portugalilaiseen siirtolaan, ja minä taasen kahden neekerin saattamana, jotka pidin mukanani, läksin Cape Coast Castleen. Sieltä pääsin laivalla Englantiin, tullen syyskuussa perille, ja siten päättyi ensimäinen hurjistelumatkani. Toiset eivät tuottaneet yhtä hyvää satoa.
Minulla ei ollut ystäviä, omaisia eikä tuttavia Englannissa, vaikka se oli synnyinmaani. Siispä ei minulla myöskään ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa omaisuuteni tai jolta olisin saanut neuvoja sen säästämiseksi ja turvaamiseksi. Jouduin huonoon seuraan, uskoin suuren osan rahojani erään Rotherhithessa olevan kapakan omistajan haltuun, ja tuhlasin nopeasti loput. Ei ollut kulunut paljoa yli kahden vuoden, kun koko tuo suurilla vaivoilla ja vaaroilla voitettu iso summa oli mennyttä. Minua raivostuttaa vieläkin ajatella millä tavoin sen haaskasin; siitä ei siis sen enempää, kuin että se meni hullutuksiin ja syntiin. Tämä elämäni taival oli alkanut varkaudella ja päättyi menneeseen ylellisyyteen; surkea alku ja kehnompi loppu.