SEITSEMÄS LUKU.
Merirosvo ja kveekari.
Vuoden —— vaiheilla aloin nähdä varojeni tekevän loppua ja ajan olevan käsillä uusien seikkailujen ajattelemiseen. Riistäjäni, joiksi heitä sanon, alkoivat vihjailla minulle, että rahojeni mentyä joutaisin minäkin heidän puolestaan menemään, niin suosiollisesti kuin olinkin niitä heille jaellut. Minua kauhistutti heidän raaka kiittämättömyytensä, mutta pian tyynnyin enkä lopultakaan suuresti katunut silloin sitä, että olin suuremmoisen omaisuuteni haaskannut loppuun.
Otin onnettomana hetkenä pestin erääseen Cadiziin lähtevään laivaan. Espanjan rannikolla pakotti navakka lounastuuli meidät poikkeamaan Groyniin. Siellä jouduin muutamien oikeiden konnanpoikien pariin. Yksi niistä, muita rohkeampi, lyöttäysi minun kanssani hyvin läheisiin väleihin; me kutsuimme toisiamme veljiksi ja puhelimme kaikki asiamme toinen toisellemme. Hänen nimensä oli Harris. Tämä mies tuli eräänä aamuna pyytämään minua maihin ja minä suostuin; sain kapteenilta luvan ottaa veneen ja me läksimme yhdessä. Kahden kesken jouduttuamme hän kysyi, haluaisinko ryhtyä seikkailuun, joka saattaisi korvata kaikki kestetyt vastukset. Sanoin olevani kaikesta sydämestäni sellaiseen valmis, sillä minä en välittänyt siitä minne joutuisin, minulla kun ei ollut mitään menetettävää eikä ketään jälkeeni jääpää.
Hän vannotti minut pysymään hommasta visusti vaiti, vaikken siihen ryhtyisikään, sitoutuen pitämään salaisuuden valoilla niin kamalilla kuin paholainen ja me kaksi osasimme keksiä.
Hän viittasi satamassa ankkuroitsevaan englantilaiseen laivaan ja sanoi, että laivassa oli eräs urhea mies päättänyt muutamien muiden keralla tehdä seuraavana aamuna kapinan, ja että me voisimme tehdä samaten, jos löytäisimme kylliksi tukea oman laivamme miehistä. Minua miellytti ehdotus suurestikin, ja hän sai kahdeksan meistä yhtymään suunnitelmaansa. Heti hänen ystävänsä ryhdyttyä työhön ja päästyä laivansa herraksi piti meidän vuorostamme olla valmiina rynnäkköön. Minua ei yrityksen konnuus eikä sen vaikeus saanut vähääkään epäröimään, mutta meidän hankkeemme ei kuitenkaan onnistunut täydellisesti.
Sovittuna hetkenä kävi hänen toisella laivalla oleva ystävänsä, jonka nimi oli Wilmot, työhönsä käsiksi, vangitsi päällystön, otti laivan haltuunsa ja antoi meille merkin. Mutta meidän salaliittoomme oli saatu vain yksitoista miestä; useampiin emme voineet luottaa. Meidän ei auttanut muu kuin ottaa laivan vene ja soutaa kapinoitsijain luo.
Kapteeni Wilmot, kuten häntä nyt nimitimme, ja hänen uusi joukkonsa ottivat meidät suurella riemulla vastaan. Ollen hyvin valmistunut kaikenlaiseen konnuuteen, uskalikko ja hurja, lyöttäysin vähääkään arkailematta tähän joukkoon, jonka kautta lopulta jouduin aikakauden kuuluisimpien merirosvojen kumppanuuteen, joista jotkut ovat päättäneet päivänsä hirsipuussa. Olin nyt oikeassa elementissäni enkä ollut elämässäni ryhtynyt mihinkään niin suurella tyytyväisyydellä.
On helppo arvata, ettei kapteeni Wilmotin tehnyt mieli jäädä satamaan odottamaan maan puolelta tehtäviä yrityksiä tai miehistönsä mielentilassa mahdollisesti sattuvia muutoksia. Nostimme ankkurimme seuraavan pakoveden aikana ja läksimme merelle, ohjaten Kanarian saaria kohti. Laivassamme oli kaksikolmatta kanuunaa, mutta se pystyi kantamaan kolmekymmentä; ja kun se sitäpaitsi oli varustettu vain kauppalaivaksi, niin ei siinä ollut meidän tarkotukseemme riittäviä ampumavaroja ja pikku aseita. Sen vuoksi ankkuroitsimme välillä Cadizin lahdella; kapteeni ja eräs, jota me nimitimme nuoreksi kapteeni Kiddiksi, menivät muutamien luotettavien miesten keralla maihin, niiden mukana Harris, josta oli tehty toinen perämies, ja minä, joka olin ylennyt luutnantiksi. Ajateltiin viedä mukanamme maihin muutamia kääryjä englantilaisia tavaroita myytäväksi, mutta toverini, joka oli kerrassaan käytännöllinen mies ammatissaan, esitti paremman tavan.
Hän oli käynyt kaupungissa ennenkin ja tarjoutui ostamaan ruutia, luoteja, pikku aseita ja mitä hyvänsä tarvitsimme pelkästään sillä vakuudella, että ne maksettaisiin laivaan tuotaessa sellaisilla englantilaisilla tavaroilla kuin meillä lastinamme oli. Niinpä hän ja kapteeni kävivätkin kahteen mieheen tekemässä kauppoja; he viipyivät poissa vain kaksi tuntia, tuoden mukanaan ainoastaan aamin viiniä ja viisi astiallista konjakkia.
Seuraavana aamuna tuli laivamme viereen kaksi barcos longos täydessä lastissa, tuoden viisi espanjalaista tekemään vaihtokauppaa. Kapteenimme möi heille yhtä ja toista rihkamaa, ja he luovuttivat meille kuusitoista tynnörillistä ruutia, kaksitoista pikku nassakkaa hienoa ruutia pyssyjämme varten, kuusikymmentä muskettia ja päällystölle kaksitoista tussaria; kanuunankuulia tuotiin seitsemäntoista tonnia, musketinluoteja viisitoista tynnörillistä, sekä joitakuita miekkoja ja kaksikymmentä paria hyviä pistooleja. Tämän lisäksi he toivat kolmetoista aamia viiniä (sillä me halveksimme nyt herrasmiehiksi tultuamme laivaolutta), kuusitoista astiallista konjakkia sekä kaksitoista tynnörillistä rusinoita ja kaksikymmentä laatikkoa sitruunia. Kaikki maksoimme englantilaisilla tavaroilla, ja kapteeni sai päälle päätteeksi kuusisataa kultakolikkoa rahassa. He olisivat tulleet toistamiseen, mutta me emme tahtoneet viipyä kauvempaa.
Sieltä purjehdimme Kanarian saarille ja jatkoimme matkaa Länsi-Intiaan, missä riistimme espanjalaisilta jonkun verran ruokavaroja ja valtasimme muutamia aluksia, vaikkakin vähäarvoisia. Pitkää aikaa en silloin ollutkaan heidän parissaan, sillä otettuamme Carthagenan rannikolla erään espanjalaisen purren esitti minulle ystäväni, että pyytäisimme kapteeni Wilmotia siirtämään meidät siihen ja antamaan meille suhteellisen määrän aseita ja ampumavaroja, jotta yrittäisimme mitä me voisimme tehdä. Pursi oli paljoa sopivampi hommiimme kuin iso laiva, ja parempi kulkemaan. Hän suostui, ja me päätimme kohdata toisemme Tobagon edustalla. Sopimus oli sellainen, että molempien laivojen saalis jaettaisiin yhteisesti kaikkien kesken. Sitä seurasimmekin hyvin säntilleen, ja laivamme yhtyivät jälleen noin viisitoista kuukautta myöhemmin Tobagon saaren luona.
Lähes kaksi vuotta risteilimme noilla vesillä, etupäässä espanjalaisia hätyytellen. Emme tosin säälineet englantilaisiakaan laivoja, tai hollantilaisia ja ranskalaisia, jos niitä sattui tiellemme; ja kapteeni Wilmot valtasi erään uus-englantilaisen laivan matkalla Madeirasta Jamaikaan sekä toisen, joka oli viemässä ruokavaroja New Yorkista Barbadosiin, mikä seikka oli meille suureksi avuksi. Mutta englantilaisia laivoja emme tavotelleet ensiksikään siitä syystä, että ne jonkinkaan kokoisina tekivät kovin ankaraa vastarintaa, ja toisekseen syystä että niistä sai vähemmän saalista, Espanjalaisilla taasen oli yleensä rahaa mukanaan, ja sitä me parhaiten osasimme käyttää. Kapteeni Wilmot olikin erityisemmän julma silloin kun tuli vallanneeksi jonkun englantilaisen laivan, jotta hänestä ei olisi liian aikaisin kuultu kotimaassa ja sotalaivoja käsketty pitämään häntä silmällä. Mutta tämän osan hautaan tällä kertaa äänettömyyteen.
Me kartutimme varastoamme näinä kahtena vuotena melkoisesti, korjattuamme 60,000 kultakolikkoa eräästä laivasta ja 100,000 toisesta; ja siten ensin rikastuttuamme me päätimme koitua voimakkaiksi, sillä me olimme vallanneet Virginiassa rakennetun kuunariparkin, joka oli oivallinen merenkulkija sekä hyvä purjehtija, ja pystyi kantamaan kaksitoista tykkiä, niinpä myös ison espanjalaisen fregatin, joka purjehti verrattoman hyvin sekin ja jonka jälkeenpäin taitavien puuseppäin avulla sovitimme kantamaan kahdeksankolmatta kanuunaa. Ja nyt me tarvitsimme lisää miehiä, joten läksimme Campêche-lahtea kohti, arvellen saavamme sieltä niin paljon väkeä kuin halusimme; ja siinä olimme oikeassa.
Möimme siellä purren, jota minä olin johtanut. Kapteeni Wilmot piti oman laivansa ja minusta tuli espanjalaisen fregatin kapteeni, toverini Harris vanhimpana luutnanttinani, ja hän olikin niin rohkea ja yritteliäs mies kuin missään tapaa. Kuunariparkkiin pantiin yksi pitkä tykki, joten meitä nyt oli kolme vankkaa, hyvin miehitettyä ja kahdeksitoista kuukaudeksi muonitettua laivaa, sillä me olimme siepanneet kolme uus-englantilaista ja new-yorkilaista purtta, joilla oli lastina jauhoja, herneitä sekä tynnöreihin säilytettyä lihaa ja läskiä Jamaikaan ja Barbadosiin vietäväksi. Lisää lihaa saadaksemme me menimme maihin Kuban saarella, missä tapoimme niin paljon mustaa karjaa kuin mielemme teki, vaikka meillä oli hyvin vähän suolaa sen säilyttämiseen.
Kaikista täällä sieppaamistamme laivoista, me otimme ruudin ja luodit, pyssyt ja lyöntimiekat; mitä miehiin tuli, otimme me aina mukaamme haavurin ja puusepän, jollaiset miehet olivat meille alituiseen hyväksi avuksi. Eivät he aina olleet vastahakoisiakaan tulemaan mukaan, vaikka he omaksi turvakseen, siltä varalta että sattuisi huonosti käymään, mielellään olivatkin joutuvinansa väkisin viedyiksi.
Niinpä joutui joukkoomme eräs hauska miekkonen, kveekari nimeltä William Walters, jonka otimme purresta, joka oli matkalla Pennsylvaniasta Barbadosiin. Hän oli haavuri ja häntä nimitettiin tohtoriksi; mutta laivassa hän ei ollut haavurin virassa, vaan oli matkalla Barbadosiin saamaan paikkaa. Hänellä oli kaikki ammattinsa kojeet mukanaan ja me panimme hänet siirtymään meidän laivaamme kaikkine kapineinensa. Hän oli todellakin hupainen veikko, hyvin järkevä mies ja erinomaisen taitava alallaan; mutta parasta oli se, että hän oli keskusteluissaan aina hyväntuulinen ja miellyttävä, sekä sydämeltään yhtä miehuullinen ja rohkea kuin kukaan meistä.
William ei huomatakseni ollut kovinkaan vastahakoinen tulemaan mukaamme, mutta hän näytti päättäneen tehdä sen siten, että selvästi ilmenisi hänen pakonalainen tilansa, ja tätä varten hän pistäysi puhuttelemaan minua.
"Ystävä", sanoi hän, "sinä sanot että minun täytyy lähteä sinun mukanasi, eikä minulla ole voimaa vastustaa sinua, jos tahtoisin. Mutta haluaisin, että toimittaisit laivani kapteenilta omakätisen todistuksen siitä, että minut vietiin väkisin ja vastoin tahtoani."
Ja hänen tätä sanoessaan kuvastui hänen kasvoillaan niin suurta tyytyväisyyttä, että minun täytyi käsittää hänen ajatuksensa.
"Kyllä, kyllä", vakuutin minä, "olipa tämä vastoin tahtoasi tahi ei, niin minä panen hänet ja koko miehistön antamaan siitä todistuksen, tahi otan heidät kaikki mukaamme ja pidän kunnes sen antavat."
Kirjotutin itse todistuksen, jossa oli lausuttuna, että hänet vei merirosvolaiva väkisin vangikseen; että hänen kirstunsa ja kapineensa vietiin ensin, ja että hänet sitte työnnettiin veneeseen kädet seljän taakse sidottuina. Tämän alle kirjottivat nimensä kapteeni ja miehistö.
Sydännyin sadattelemaan häntä, huusin muutamia miehiäni sitomaan hänen kätensä, ja niin laskimme hänet veneeseemme. Omalle laivalleni tultuamme kutsuin hänet luokseni.
"Nyt, ystävä", sanoin, "olen tosin tuonut sinut tänne väkisin, mutta en luullakseni niin kovin vastoin tahtoasi kuin entiset kumppanisi uskovat. No niin, sinusta koituu meille hyödyllinen mies ja hyvän saat varmasti kohtelunkin."
Päästin hänet irti siteistään, hän sai takaisin kaikki tavaransa ja me vahvistimme tuttavuutemme yhteisellä lasillisella.
"Sinä olet kohdellut minua ystävällisesti", puheli hän, "ja minä tahdon olla sinua kohtaan vilpitön, tulinpa tänne omasta halustani tahi en. Minä teen sinulle niin paljon hyötyä kuin osaan, mutta sinä tiedät, ettei minun asiani ole sekaantua taisteluihin."
"Ei, ei", huomautti kapteeni Wilmot, "mutta silloin voit hiukan sekaantua, kun meille tulee rahojen jako!"
"Ne ovat hyödyksi haavurin kirstun täydentämisessä", myönsi William hymyillen, "mutta minä tahdon olla kohtuullinen."
William oli mieluinen kumppani; mutta siinä suhteessa oli hän paremmalla puolella meistä, että me varmasti joutuisimme hirteen, jos meidät saataisiin kiinni, kun taasen hänellä ei olisi mitään hätää. Hän esiintyy vast'edes hyvinkin paljon tässä kertomuksessa.
Pitkällinen risteilymme näillä vesillä alkoi nyt tulla niin hyvin tunnetuksi, ettei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Ranskassa ja Espanjassa julkaistiin kertomuksia urotöistämme, ja paljon juttuja kerrottiin siitä, kuinka me muka kylmäverisesti murhasimme ihmisiä, sitoen heitä kaksittain yhteen seljät vastatusten ja paiskaten mereen; mutta niistä ei puoletkaan ollut totta, vaikka tulikin tehdyksi enemmän kuin tässä sopii mainita.
Tästä oli kuitenkin seurauksena, että useampia englantilaisia sotalaivoja lähetettiin Länsi-Intiaan ja määrättiin erittäinkin risteilemään Meksikon lahdessa, Floridan salmessa ja Bahaman saaristossa, ahdistaaksensa meitä, jos mahdollista. Me emme olleet niin älyttömiä, ettemme olisi tätä odottaneet näin kauvan viivyskeltyämme samoilla seuduilla. Mutta ensimäisen varman viestin niistä saimme Hondurasissa, jolloin eräs Jamaikasta tullut laiva kertoi meille kahden englantilaisen sotalaivan olevan tulossa sinne suoraan Jamaikasta meitä etsiskelemään.
Me satuimmekin olemaan epäsuotuisten tuulten sulkemina lahdelmaan, emmekä olisi kyenneet vähääkään ponnistelemaan pois, jos ahdistajamme olisi käynyt suoraan päin. Mutta englantilaiset olivat jostakin kuulleet, että me muka olimme Campêche-lahdessa, ja he purjehtivat sinne, joten me sekä vältimme heidät että olimme niin paljon yläpuolella tuulen heistä, että he eivät olisi voineet mitään yrittää meitä vastaan, vaikka olisivat olopaikkamme tienneetkin.
Käytimme tätä etua hyväksemme ja loittonimme Carthagenaan. Sieltä me työläästi luovailimme melkoisen matkan päässä rannikolta hollantilaisen Curaçaon saaren kohdalle asti ja sieltä Tobagon saarelle, mikä entiseen tapaan oli yhtymäpaikkanamme; se oli autio, asumaton saari, joten se samalla soveltui turvapaikaksemme. Siellä kuoli kuunariparkin kapteeni, ja kapteeni Harris, silloinen luutnanttini, otti kuunariparkin päällikkyyden.
Me päätimme lähteä Brasilian rannikolle ja sieltä Hyväntoivonniemelle sekä edelleen Itä-Intiaan. Kapteeni Harris, kuunariparkin päällikkönä, väitti alustansa liian pieneksi noin pitkälle matkalle, mutta pyysi kapteeni Wilmotin lupaa saada vielä lähteä omintakeiselle risteilylle, seurataksensa meitä ensimäisellä laivalla, minkä saisi vallatuksi. Sovimme siis tapaavamme toisemme Madagaskarilla, jota minä suosittelin etenkin ruokavarojen helpon saannin vuoksi.
Onnettomalla hetkellä erosi hän meistä, sillä sen sijaan että olisi saanut siepatuksi laivan meitä seuratakseen joutui hän, kuten jälkeenpäin kuulin, englantilaisen sotalaivan vangiksi ja kuoli mielenkarvauteen ja suruun ennen kuin ehti Englantiin, missä hänen luutnanttinsa jälkeenpäin hirtettiin merirosvona. Se oli loppu miehen, joka minut tähän onnettomaan ammattiin toimitti.
Me läksimme Tobagosta kolme päivää jälkeenpäin, ohjaten Brasilian rannikkoa kohti. Mutta emme olleet vuorokautta enempää purjehtineet, kun meidät erotti toisistamme kamala myrsky, jota herkeämättä ja hellittämättä kesti kolme päivää. Tässä käänteessä sattui kapteeni Wilmot onnettomuudeksi parhaillaan oleskelemaan minun laivallani suureksi mielipahaksensa; sillä me emme ainoastaan kadottaneet hänen laivaansa näkyvistämme, vaan emme sittemminkään nähneet sitä ennen kuin Madagaskarille tultuamme, missä se oli joutunut haaksirikkoon. Me menetimme tässä myrskyssä etumastomme märssyä myöten ja olimme pakotetut peräytymään Tobagon saarelle suojaan sekä vaurioitamme korjaamaan.
Tämä toimenpide oli vähällä syöstä meidät tuhoon. Olimme tuskin päässeet maihin haeskelemaan märssytangoksi kelpaavaa puuta, kun näimme kolmekymmentäkuusi-kanuunaisen englantilaisen sotalaivan tulla viilettävän rantaa kohti. Se oli meille aika yllätys, heikossa tilassakin kun olimme; mutta hyväksi onneksemme olimme jokseenkin likellä korkeiden kallioiden suojapuolta, eikä sotalaiva nähnyt meitä, vaan eteni jälleen risteilylleen. Me siis vain tarkkasimme, mille suunnalle se meni, ja yöllä läksimme työmme keskeyttäen merelle, suunnaten kulkumme päinvastaiseen suuntaan. Odotuksemme mukaan emme sitä sitten enää nähneetkään.
Meillä oli laivassa vanha mesaani-märssytanko, ja sitä käytimme toistaiseksi etumärssytangon sijaisena. Läksimme Trinidadin saarelle ja soudimme muutamia miehiämme maihin, vaikka rannalla olikin espanjalaisia; he kaatoivat meille kelpo petäjän uudeksi märssytangoksemme, jonka sijoitimme näppärästi paikoillensa. Myöskin saimme sieltä jonkun verran karjaa muonavarojemme jatkoksi, ja sitte läksimme Brasilian rannikkoa kohti.
Ensimäisenä yrityksenämme siellä oli vain saada raitista vettä. Mutta me kuulimme, että Kaikkien Pyhimysten lahdessa oli portugalilainen laivasto valmiina purjehtimaan Lissaboniin, odotellen vain suotuisaa tuulta. Se sai meidät pysähtymään, nähdäksemme heidän lähtevän merelle ja hätyytelläksemme tai karttaaksemme niitä sen mukaan, olisiko niillä sota-aluksia suojanansa tai ei.
Illalla rupesi länsilounaasta navakasti puhaltamaan, ja kun se oli portugalilaiselle laivastolle otollinen tuuli, ja sää oli miellyttävä ja kaunis, niin kuulimme lähtömerkkejä annettavan. Me luikahdimme erään saaren kätköön, jiikasimme isonpurjeemme ja fokkapurjeemme, laskimme märssyraa'at alemma ja teimme märssypurjeet kiinni, jotta voisimme mahdollisimman mukavasti vaania niiden tuloa. Seuraavana aamuna näimmekin koko laivaston saapuvan esille, mutta näky ei meitä ollenkaan miellyttänyt, sillä siinä oli kuusikolmatta laivaa, useimmat hyvin varustettuja ja isoja, ja joukossa oli sotalaivoja. Ei siis sopinut meidän sekaantua peliin, vaan me pysyimme kauniisti piilossa kunnes laivasto oli poissa näkyvistä, ja purjehdimme sitte ristiin rastiin jonkun muun saaliin toivossa.
Ennen pitkää näimmekin purjeen ja läksimme heti ajamaan takaa. Mutta se oli hyvin nopeakulkuinen ja lähti vauhtiinsa luottaen suoraan aavalle päin pakoon. Silti, kun meillä ei ollut lastia, lähenimme sitä, vaikkakin verkalleen, ja jos meillä olisi ollut päivä edessämme, niin olisimme sen varmasti saavuttaneet. Mutta vähitellen tuli pimeä ja me tiesimme kadottavamme sen näkyvistämme.
Iloinen kveekarimme, nähdessään meidän vielä lisäävän purjeita seurataksemme sitä pimeässä, vaikkei sitä enää näkynytkään, tuli hyvin kuivakiskoisesti puhuttelemaan minua.
"Singleton veikko", virkahtaa hän, "tiedätkö mitä olemme tekemässä?"
Minä vastaan: "Tokihan minä sen tiedän; olemmehan ajamassa laivaa takaa?"
"Ja kuinka sinä sen tiedät?" kysyy hän, edelleenkin hyvin totisena.
"Ei, se on totta", myönnän minä; "me emme varmasti tunne tolaamme."
"Niin, ystävä", puhelee hän, "luullakseni voimme olla varmat siitä, että me etäännymme siitä emmekä aja sitä takaa. Pelkäänpä sinun kääntyneen kveekariksi ja päättäneen olla väkivaltaista kättä käyttämättä, tahi sitten olevan pelkurin ja pakenevan vihollistasi."
"Mitä tarkotat?" ärjäisin minä (ja taisin kirotakin). "Mitä nyt irvistelet? Sinulla on aina jokin kuiva kompa meistä hampaissasi."
"Ei", haastaa hän, "on hyvin selvää, että laiva läksi aavalle suoraan itää kohti vasiten häivyttääkseen meidät jäljiltä, ja voit olla varma siitä, että sen määräpaikka ei ole sillä suunnalla; sillä mitä tekisi se Afrikan rannoilla tällä leveysasteella? Mutta oitis pimeän piiloon päästyänsä se kääntää tuuleen ja luovii takaisin Brasilian rannikolle, siihen lahteen, jonne tiedät sen ensin olleen menossa; ja emmekö siis ole etääntymässä siitä? Minulla on hyvät toiveet siitä, ystävä", laskettelee hän kuivaa leikkiänsä, "että sinusta tulee kveekari, sillä minä näen, ettei sinun tee mieli tapella."
"Varsin hyvin, William", vakuutan minä; "minusta tulee oiva merirosvo."
Mutta William oli oikeassa ja minä käsitin heti hänen tarkotuksensa. Kapteeni Wilmot, joka makasi heikkona sairaana kajuutissa, kuuli meidän puhelumme ja huusi minulle, että meidän oli paras muuttaa suuntamme ja pyrkiä lahteen, missä jokseenkin varmasti saisimme riistamme siepatuksi aamulla.
Me käänsimme ja läksimme alihankatuulella, prampurjeet lisättyämme, pyrkimään Kaikkien Pyhimysten lahteen. Ankkuroitsimme sinne aamulla varahin, juuri linnotusten tykkien kantaman ulkopuolelle. Me jiikasimme purjeet, voidaksemme taas lähteä liikkeelle tarvitsemattamme kavuta mastoihin niitä irrottamaan, ja laskimme isonmaston ja etumaston raa'at alemma. Laivamme näytti kuin olisimme olleet paikoillamme jo pitkän aikaa.
Kaksi tuntia jälkeenpäin näimme ajettavamme lähenevän lahtea täysin purjein ja se saapui suoraa päätä suden suuhun, sillä me pysyimme alallamme kunnes se oli melkein tykinkantaman päässä, jolloin äkkiä nostimme raakapuumme asemilleen ja irrotimme purjeet, sovitimme ne kuntoon ja päästimme kaapelimme irti, syösten tulijan kimppuun ennen kuin se ennätti kääntyäkään. Yllätettyinä eivät lie suurestikaan yrittäneet vastarintaa, vaan antausivat ensimäisen laidallisen laukaistuamme.
Neuvottelimme parast'aikaa mitä tehdä sille, kun William tuli luokseni.
"Kuulehan, ystävä", puheli hän, "oletpa tehnyt kauniisti, lainatessasi naapurisi laivan tässä ihan naapurisi ovella, häneltä lupaa kysymättä! Etkö ajattele, että satamassa on joitakuita sotalaivoja? Olet antanut heille riittävän hälyytyksen; sinä saat heidät niskaasi ennen yötä, usko pois, kysymään sinulta miksi niin teit."
"Tosiaankin, William", vastasin, "se saattaa olla totta; mitä siis ensiksikin tekisimme?"
"Sinulla on vain kaksi valittavaa", arveli hän: "joko käydä päin ja vallata muutkin, tai lähteä tiehesi ennen kuin ne tulevat sieppaamaan sinut. Minä näen niiden nostavan märssytankoa tuolla isolla laivalla, viipymättä lähteäksensä merelle; ennen pitkää ne saapuvat puhuttelemaan sinua, ja mitä heille sanot, kun lie kysyvät sinulta, miksi luvatta lainasit heidän laivansa?"
Niin oli asian laita, kuin William sanoi. Kaukoputkillamme saatoimme nähdä heidän kaikkien hyörivän muutamien pursien ja ison sotalaivan miehittämisessä ja varustamisessa. Oli selvää, että he olisivat piankin kimpussamme. Mutta me emme olleet epätietoisia menettelystämme. Huomasimme ettei valtaamassamme laivassa ollut lastina paljoakaan meidän tarkotuksiimme kelpaavaa, paitsi hiukan kaakaota, sokeria ja jauhoja; muuna lastina oli vuotia. Siirsimme sen vuoksi laivaamme mitä tarpeelliseksi näimme, muun muassa kaikki ampumavarat, tykinluodit ja pyssyt, sitte laskien sen menemään. Myöskin otimme siitä kaapelin ja sen kolme ankkuria, jotka olivat meille hyvään tarpeeseen, sekä joitakuita purjeita. Se sai pitää juuri tarpeeksi, päästäkseen satamaan, ja siinä kaikki.
Tämän tehtyämme me purjehdimme pitkin Brasilian rannikkoa etelään päin, kunnes saavuimme Janeiro-virran suulle. Mutta kun tuuli kävi kahden päivän ajan navakasti lounaasta ja etelälounaasta, olimme me pakotetut ankkuroimaan erään pienen saaren suojaan, odotellaksemme suotuisampaa säätä. Sillävälin olivat portugalilaiset nähtävästi ilmottaneet maitse sikäläiselle kuvernöörille, että rannikolla risteilee merirosvo. Kun siis saavuimme sataman näkyviin, näimme kahden sotalaivan vaanivan juuri aallonmurtajan ulkopuolella; kiireimmiten varustausivat ne käymään kimppuumme. Toinen ei ollut niin nopea pääsemään kuntoon, mutta vajaan tunnin kuluttua olivat ne jo kumpainenkin kaikin purjein täydessä takaa-ajossa.
Ellei yö olisi ennättänyt väliin, niin olisivat Williamin sanat toteutuneet. Ne olisivat varmasti kysyneet meiltä, mitä tekemistä meillä oli siellä, sillä etumainen laiva läheni meitä, pyrkiessämme parhaamme mukaan tuuleen päin pakoon. Mutta kun pimeässä kadotimme heidät näkyvistämme, päätimme muuttaa suuntaamme ja oikaista suoraan aavalle, luottaen siihen, että ne yön kuluttua eivät enää pystyisi meitä löytämään.
En tiedä, arvasiko portugalilainen päällikkö aikeemme, mutta päivän valjetessa näimme laivan olevan noin meripenikulman päässä takanamme. Suureksi onneksemme oli toinen laivoista eksynyt jäljiltämme. Hätyyttäjämme oli kuitenkin iso laiva, neljälläkymmenelläkuudella kanuunalla varustettu, ja sen oivallinen purjehtiminen oli vaaraksi meille sekin; siten se lähenikin meitä taas.
Tämän nähtyäni älysin heti, ettei mikään säästäisi meitä taistelemasta. Tietäen ettemme voisi odottaa mitään sääliä noilta portugalilaisilta konnilta, joiden kansallisuutta kohtaan olen alun pitäen ollut karsas, ilmotin kapteeni Wilmotille asian laidan. Sairaanakin hypähti kapteeni vuoteeltaan ja käski taluttamaan itsensä kannelle katsomaan asiaa.
"Hyvä", hän virkkoi, "me käymme taisteluun!"
Miehemme olivat kaikki olleet reippaalla mielellä jo ennenkin, mutta jo kymmenkunta päivää polttokuumetta poteneen päällikkönsä näkeminen noin virkeänä lisäsi heille kaksin verroin miehuutta, ja he ryhtyivät innolla valmistelemaan ottelua. Kveekari William astui hiukan myhäillen luokseni.
"Ystävä", sanoo hän, "mitä varten tuo laiva seuraa meitä?"
"No", vastaan minä, "tapellaksensa tietenkin."
"Vai niin", tuumii hän, "ja luuletko sen saavuttavan meidät?"
"Kyllä, sen piankin näet."
"No, veikkonen", puhelee tuo kuivakiskoinen saivartelija, "miksi siis vieläkin edennyt, kun näet sen saavuttavan sinut? Onko meidän parempi tavata se edempänä kuin täällä?"
"Samanpa tuo lienee tekevää", vastaan; "mutta mitäpä tässä muutakaan?"
"Mutta turhaahan on tuottaa niille poloisille tarpeetonta vaivaa", huomauttaa hän; "pysähtykäämme kuulemaan, mitä niillä on meille sanottavana."
"Ne aikovat puhua ruudilla ja kuulilla", virkan minä.
"Niinkö vain?" puhelee hän. "No, jos se on heidän maansa kieli, niin meidän kai täytyy puhua heille samaa, tai muutoinhan he eivät meitä ymmärrä?"
"Aivan oikein, William", vahvistan minä, "me ymmärrämme tarkotuksesi."
Ja kapteeni huusi minulle:
"William on jälleenkin oikeassa; yhtä hyvin täällä kuin meripenikulmaa edempänä." Hän antoi käskyn: "Jiikatkaa isopurje; me vähennämme purjeita."
Kun odotimme tulijaa tuulen alapuolelta, siirsimme kahdeksantoista kanuunaa paapuurin laidalle, päättäen antaa sille sellaisen yhteislaukauksen, että siitä tuntuisi lämpimältä. Kesti puolisen tuntia, ennen kuin se ehti likelle, joll'aikaa me pysyttelimme liki tuulta, joten sen oli pakko jäädä tuulen alapuolella; saadessamme sen perähankamme kohdalle me äkkiä käänsimme sille kylkemme ja laukaisimme siihen laidallisemme, lakaisten sen kantta keulasta perään asti ja kaataen suuren joukon väkeä. Portugalilaiset joutuivat hämmennyksiin, niiden laiva oli vauhdissa ja tunki kokkapuunsa isonmastomme vanttien etuosaan, niin että he eivät voineet kunnolleen päästä meistä eroon. Siten olimme toisissamme kiinni; vihollinen ei saanut enempää kuin viisi tai kuusi kanuunaa tähdätyksi meihin, paitsi pyssyjänsä, kun taasen kaikki meidän sillä laidalla olevat tykkimme saivat tehotuksi siihen.
Keskellä taistelun tulisinta tuoksinaa, voimieni takaa häärätessäni komentosillalla, huusi minulle kapteeni, sillä hän ei ollut hetkeksikään poistunut joukostamme:
"Mitä lempoa ystävämme William tuolla tekee? Onko hänellä mitään asiaa kannella?"
Minä astuin keulaan päin, ja siellä ystävämme William parin kolmen reippaan miehen kanssa siteli laivan kokkapuuta meidän isoonmastoomme kiinni, jotta vihollinen ei pääsisi käsistämme; ja tuon tuostakin hän kiskaisi taskustaan pullon ja antoi miehille rohkaisuryyppyjä. Luodit satelivat hänen ympärillään tuiki tiheässä, sillä portugalilaiset — se tunnustus minun täytyy heille antaa — taistelivat hyvin riuskasti, ensimältä uskoen olevansa varmat saaliistansa ja luottaen ylivoimaansa. Mutta siinä hyöri William yhtä tyynenä ja vaarasta välinpitämättömänä kuin olisi istunut punssimaljan ääressä, kovin toimekkaasti pitäen vain huolta siitä, että neljänkymmenenkuuden kanuunan laiva ei pääsisi pakenemaan kahdenkymmenenkahdeksan kanuunan laivaa.
Ottelu oli liian tuima kestämään kauvan. Miehemme käyttäysivät urheasti; uljas tykkimies järjesteli niin ripeän pommituksen, että portugalilaisten ammunta alkoi heiketä. Useita heidän kanuuniansa olimme saaneet siirtymään laveteiltansa, ampumalla heidän keulakatokseensa. Pian tuli William luokseni.
"Ystävä", sanoi hän hyvin kylmäverisesti, "mitä tarkotat? Miksi et käväise naapurisi luona laivassa, kun ovi on sinulle avoinna?"
Ymmärsin hänet oitis, sillä kanuunamme olivat niin repineet vihollisen runkoa, että kahdesta tykin-aukosta oli tullut yksi, ja heidän peräpäänsä väliseinä oli silpoutunut säpäleiksi, niin että he eivät voineet vetäytyä vankempaan suojaan. Annoin sen vuoksi käskyn hyökätä laivaan. Toinen luutnanttimme ryntäsi heti kolmisenkymmenen miehen saattamana keulakannen yli, ja hänen perässään johti puosmanni toista joukkoa. Lyöden maahan noin kaksikymmentäviisi miestä, jotka olivat vastassa kannella, ja heittäen sitte peräpäähän muutamia granaatteja, he tunkeusivat sinnekin. Portugalilaiset pyysivät piankin armoa, ja me valtasimme laivan, todella vastoin omia odotuksiammekin. Sillä me olisimme tehneet niiden kanssa sovinnon, jos he olisivat ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen päässeet erilleen meistä ja kyenneet käyttelemään useampia kanuunia, ennen kuin meidän tuhoisa tulemme oli niiden miehistöä vähentänyt.
Riemu siitä, että kuuli portugalilaisten huutavan armoa ja näki niiden sotalipun laskeutuvan alas, sai kapteenimme äkkiä elpymään ankaran kuumeen tuottamasta heikkoudesta. Jo parin kolmen päivän kuluttua hän oli huomattavasti paremmissa voimissa ja ohjaili piankin toimiamme ihan täsmällisesti. Sillävälin minä otin haltuuni portugalilaisen sotalaivan, sen kapteenina. Noin kolmekymmentä miestä sen väestöstä siirtyi meidän palvelukseemme; niiden joukossa oli joitakuita ranskalaisia ja genualaisia. Loput laskimme seuraavana aamuna maihin eräälle pienelle saarelle Brasilian rannikolla, paitsi muutamia niin pahasti haavottuneita, että heitä ei voinut siirtää; viimeksimainitut me sittemmin heidän omasta pyynnöstään veimme maihin Hyväntoivonniemellä.