KAHDEKSAS LUKU.
Orjalaiva tuuliajolla.
Pitkin rannikkoa purjehdimme nyt etelää kohti la Plata-joen suulle, odottaen jotakin saalista siellä sattuvaksi eteemme. Etenkin vaaniskelimme Buenos Airesista tulevia espanjalaisia laivoja, joilla on tavallisesti runsas hopealasti, ja yksikin sellainen kaappaus olisi meitä tyydyttänyt pitkiksi ajoiksi. Risteilimme edes takaisin kuukauden ajan, mutta mitään ei ilmaantunut, joten meidän oli pakko tuumailla, mihin nyt ensi hommiksemme ryhtyisimme.
Minun suunnitelmanani oli aina ollut lähteä Hyväntoivonniemelle ja sieltä Itä-Intiaan. Olin kuullut innostuttavia juttuja kapteeni Averysta ja hänen Intian vesillä tekemistänsä loistavista urotöistä, joita liioiteltiin tuhansin verroin; siten hänen Bengalin lahdessa valtaamastansa rikkaasta laivasta, jossa hänen vangikseen joutui Suur-Mogulin tyttäreksi sanottu nainen ylellisille jalokivineen, kerrottiin meille siinä muodossa, että hän oli siepannut Mogulin laivan, jolla oli lastina pelkkiä timantteja.
Olisin kovin mielelläni kuullut ystävä Williamin mielipidettä siitä, minne olisi sopivinta pyrkiä, mutta hän aina jollakin kokkapuheella kiersi asian. En tiedä, kielsikö häntä omatunto vaikuttamasta vastaisiin vaiheisiimme vai pelkäilikö hän, että hänen osallisuutensa neuvotteluun saattaisi jälkeenpäin esiintyä todistuksena häntä vastaan; ainakin täytyi meidän lopulta tehdä päätöksemme ilman häntä.
Mutta tuumiskeluamme kesti melkoisen kauvan. Vihdoin näimme tuulen yläpuolella laivan, jollaista emme olleet vielä elämässämme tavanneet. Se ei kaivannut takaa-ajoa, vaan tulla viiletti suoraan meitä kohti sikäli kuin sen peräsimessä olijat saivat sitä kurssillaan pysytellyksi; ja sekin oli enemmän sään ansiota, sillä jos tuuli olisi pyörähdellyt minne tahansa, niin olisi se reutonut heitä mukanaan. Jätän jokaisen merimiehen tai laivaoloja tuntevan kuviteltavaksi, millaiselta tämä laiva näytti ensi näkemältä ja mitä me saatoimme sen oloista arvella. Isonmaston märssytanko oli katkennut noin kuuden jalan päässä eeselistä ja kaatunut keulaan päin; prammitangon latva riippui siten fokkavanteissa. Samaan aikaan oli mesaanimärssyraa'an raksi jonkin tapaturman kautta pettänyt, joten mesaanimärssyprassit — joiden kiintonainen osa liittyy isonmaston märssyvantteihin — olivat nykäisseet mesaanimärssypurjeen raakapuillensa ja kaikkinensa alas, niin että se nyt levisi komentosillan poikitse kuin aurinkoteltti. Fokkamärssypurje oli vedetty kahdeksi kolmannekseksi ylös mastoon, mutta jalusnuorat lepattivat irrallaan; fokkaraaka oli laskettu alas keulakannelle, fokkapurje oli irrallaan ja sen lieve riippui laidan yli. Tämän näköisenä se painautui meitä kohti, kerrassaan ällistyttäen meidät sekamelskallaan. Sillä ei ollut veneitä eikä se myöskään näyttänyt minkään maan lippua.
Lähetessämme laukaisimme kanuunan saadaksemme sen kiertämään tuuleen. Se ei ollut millänsäkään siitä eikä meistä, vaan tulla tohotti eteenpäin kuten ennenkin. Me laukaisimme uudestaan, mutta siitä ei ollut apua. Viimein me tulimme pistoolin kantaman päähän toisistamme, mutta ketään ei ilmestynyt näkyviin eikä mitään vastausta kuulunut; aloimme sen vuoksi ajatella, että laiva oli jossakin haaksirikkoutunut ja ajelehti nyt miehistönsä hylkäämällä. Mutta kun asetuimme ihan sen viereen, kuulimme laivan sisältä melua ja näimme sen laita-aukoissa ihmisiä vilahtelevan.
Tällöin miehitimme kaksi venettä ja aseestimme niiden miehistön hyvin, käskien heitä hyökkäämään laivaan niin samalla hetkellä kuin osasivat sovittaa; toisen veneellisen piti rynnätä ankkurikettingin kohdalta toiselta sivulta ja toisen taasen keskikohdalta toiselta sivulta. Mutta heidän laskiessaan laivan kylkeen ilmestyi kannelle niin hämmästyttävä paljous mustia merimiehiä, että se vene, jonka piti hyökätä keskikohdalta, peräytyi pelon vallassa. Toisen veneen väki kyllä kapusi laivaan, mutta luuli toisen veneellisen tulleen syöstyksi takaisin ja nähdessään laivan täpösen täynnä miehiä he kiireen kautta hyppäsivät kaikki takaisin veneeseensä ja soutivat laivallemme.
Nyt valmistausimme laukaisemaan siihen laidallisen, mutta ystävämme William opasti meidät oikeaan. Hän nähtävästi oivalsi asian oikean laadun aikaisemmin kuin me ja asteli luokseni, sillä minun laivani se ensimäisenä kohtasi tuon oudon tulokkaan.
"Ystävä", sanoi hän, "luulen sinun olevan nyt väärässä, ja miehesikin ovat erehtyneet käytöksessään. Tuon laivan sinä saat haltuusi ilman mitään kanuunoihisi turvautumista. Sinä näet, että laiva ei tottele peräsintänsä ja että se on kurjassa tilassa. Laskeudu sen kylkeen kiinni ja väkesi astukoon siihen suoraan laivasta. Olen varma siitä, ettei mitään kahakkaa synny, sillä noita on kohdannut joku meille tietymätön onnettomuus."
Meri oli tasainen ja tuuli heikko; minä noudatin hänen neuvoansa ja laskin laivaan kiinni. Miehemme tunkivat heti siihen, ja siellä oli lähemmä kuusisataa neekeriä, miehiä, naisia ja lapsia, mutta valkoihoisia ei ainoatakaan.
Näky kauhistutti minua, sillä päättelin heti, että nuo mustat paholaiset olivat päässeet irralleen, murhanneet kaikki valkoihoiset ja heittäneet mereen ruumiit; ja kun ilmaisin arveluni miehille, raivostutti heitä moinen ajatus niin, että minun oli työläs estää miehiäni hakkaamasta heitä kaikkia kappaleiksi. Mutta William pani kaiken kaunopuheliaisuutensa heidän tyynnyttämisekseen, huomauttaen että he itse olisivat neekerien sijassa tehneet samaten, jos olisi tilaisuutta ollut; neekereillehän todella tehtiin mitä verisintä vääryyttä, kun heitä väkisin myytiin orjiksi, ja heidän surmaamisensa olisi tahallista murhaa.
Tämä tehosi heihin ja jäähdytti heidän ensi tulistumistansa; he kaatoivat vain pari-, kolmekymmentä ja muut karkasivat alas välikannelle entisille paikoilleen, varmaankin luullen saaneensa entiset herransa takaisin.
Meillä oli ensimäinen peräti paha pulma siinä, että me emme voineet saada ainoatakaan sanaa ymmärretyksi keskenämme. Yritimme merkeillä kysyä heiltä, mistä he olivat tulleet, mutta sitä he eivät tajunneet. Me viittasimme kajuuttiin, peräsinhyttiin, kokin kojuun ja sitten omiin kasvoihimme, kysyäksemme eikö laivassa ollut valkoihoisia ja minne nämä olivat joutuneet; mutta he eivät älynneet tarkotustamme. Toiselta puolen he osottelivat alustamme ja omaa laivaansa, tehden kysymyksiä parhaansa mukaan, puhellen tuhansia asioita ja uutterasti toistellen kaikkea; mutta me emme ymmärtäneet rahtuakaan heidän sanoistaan ja eleistään.
Tiesimme hyvin, että heidät oli otettu laivaan orjina ja että miehistön oli täytynyt olla europalaisia. Laiva oli rakenteeltaan hollantilainen, mutta suuresti korjailtu, nähtävästi Ranskassa, sillä me löysimme pari kolme ranskalaista kirjaa. Jälkeenpäin löysimme vaatteita, vanhoja kenkiä, muutamia tynnyrillisiä irlantilaista suolalihaa ja newfoundlandilaista kalaa sekä muita merkkejä siitä, että laivassa oli ollut europalaisia. Miekkoja, pyssyjä, pistooleja taikka minkäänlaisia muitakaan aseita emme löytäneet, paitsi joitakuita pertuskia, jotka neekerit olivat piilottaneet välikannelle. Me kysyimme heiltä, minne kaikki aseet olivat joutuneet, viitaten omiin aseisiimme ja niihin paikkoihin, missä laivan aseet olivat riippuneet. Muuan neekeri oivalsi tiedustuksemme ja ilmaisi eleillään, että he olivat heittäneet kaikki aseet mereen, kaiketikin pitäen niitä vaarallisina vielä sittekin kun niiden käyttäjistä oli tehty loppu.
Miehistölle oli tietenkin käynyt samaten kuin aseillekin; heidät oli paiskattu märkään hautaan. Peräsinkojussa oli selvästi jäljistä päättäen vuotanut paljon verta, muualla laivassa olivat tapahtuneen murhenäytelmän todistukset melkein häipyneet. Mutta parhaiten antoi meille käsitystä tapahtuneesta se seikka, että neekereistä oli seitsemän tai kahdeksan hyvin pahasti haavotettua, kaksi tai kolme musketeilla. Yhdeltä oli sääri poikki ja hän virui viheliäisessä tilassa, sillä lihaan oli tullut kuolemanvihat ja hän olisi heittänyt henkensä parin päivän kuluttua, kuten William ystävämme sanoi.
William oli hyvin taitava haavalääkäri, ja hän osotti sen tässä tapauksessa. Meillä oli molemmissa laivoissamme yhteensä viisi itseänsä kouluuntuneiksi haavureiksi sanovaa, sekä pari kolme apuria, ja nämä kaikki lausuivat mielipiteenään, ettei neekerin henkeä voitaisi pelastaa sahaamatta hänen säärtänsä poikki. Mädännys oli muka jo ulottunut sääriluun ytimeen ja jänteet kuoleutuneet, joten hän ei parantuneenakaan voisi käyttää jalkaansa. William vain lyhyesti sanoi olevansa toista mieltä ja tutkivansa haavaa tarkoin, ennen kuin lausuisi siitä mitään varmaa. Hän sai kaksi haavuria avukseen ja ryhtyi työhön omalla tavallaan. Leikellen pilaantunutta lihaa hän paljasti jokaisen suonen erikseen ja sai jo ensimäisenä päivänä niin paljon aikaan, että mies poloinen ilmeisesti tunsi suurta helpotusta.
Toiset haavurit olivat pitkin aikaa olleet näkevinään yhtä ja toista vikaa hänen menettelyssään, ja seuraavana päivänä he jo riemuitsivat etevämmyydestään, sillä mädännys näytti jälleen leviävän. Mutta William valmisti potilaalle jotakin puhdistavaa lääkettä ja ryhtyi jälleen leikkelemisiinsä. Totisesti hän lopultakin pääsi taudista voitolle, ja kymmenen viikon kuluttua oli mies aivan terve; me pidimme hänet luonamme ja teimme hänestä oivallisen merimiehen. Häneltä me sittemmin saimmekin kuulla verinäytelmän yksityiskohdat, hänen opittuansa kieltämme.
Emme koskaan saaneet tietää, missä heidät oli otettu laivaan, sillä eihän neekeri voinut tietää meidän käyttämiämme englantilaisia nimiä. Valkoihoiset olivat kohdelleet heitä mitä raakamaisimmin; heitä oli yhtämittaa piesty armottomasti. Eräällä neekerillä oli vaimo ja kuudentoista vanha tytär. Muuan valkoihoinen piteli pahoin vaimoa ja jälkeenpäin tytärtä, ja siitä kaikki neekerit joutuivat raivoihinsa. Vaimon mies oli ilmaissut vimmansa hyvin uhkaavasti, jolloin valkoihoinen oli ollut hänet tappaa. Mutta yöllä neekeri, ollen irrallaan, varasti itselleen käsikangen, ja kun sama vastustaja taaskin saapui hätyyttelemään vaimoa, niin neekeri yhdellä iskulla rusensi hänen pääkallonsa.
Surmatulla oli vyössään avain, jolla hänen oli tapana irrotella neekerien käsirautoja; kapinoitsija otti avaimen ja päästi vapauteen satakunta maanmiestänsä. Nämä nousivat kannelle, sieppasivat käsiinsä kaikkea aseeksi kelpaavaa ja hyökkäsivät kannella olijain kimppuun. He tappoivat nämä kaikki ja jälkeenpäin keulakannen alla asustavan osan miehistöä. Kapteeni ja hänen muut miehensä, jotka olivat kajuutissa ja peräsinkojussa, puolustausivat hyvin miehuullisesti ja ammuskelivat ampumareijistä, tappaen ja haavottaen useita. Sitkeän vastarinnan jälkeen villit pääsivät murtautumaan peräsinkojuun, missä surmasivat kaksi valkoihoista, mutta sitä ennen oli heistä yksitoista kaatunut. Muut puolustautujat peräytyivät luukun kautta kajuuttiin.
Laivan tykkimies oli lukinnut itsensä konstaapelien koppiin. Eräs hänen miehensä kiskoi isonveneen ihan perän alle, ja he keräsivät siihen kaikki aseet ja ampumavarat mitä käsiinsä saivat, laskeutuivat veneeseen ja korjasivat siihen jälkeenpäin kajuutista kapteenin ja hänen joukkonsa. Päästyänsä, siten kaikki vesille he päättivät rynnätä jälleen laivan kimppuun ja yrittää vallata sen takaisin. He tekivät hurjan hyökkäyksen kannelle ja surmasivat ensin kaikki tieltään. Mutta neekerit olivat sill'aikaa päässeet kaikki irralleen ja saaneet lyömäaseita, vaikkakaan eivät osanneet käyttää pyssyjä. Laivan miehistö ei ollut kyennyt masentamaan noin suurta ylivoimaa. He kuitenkin pysyttelivät keulalaidan alla ja ottivat veneeseensä kokin kopista muutamat itsepintaisesti hengestänsä taistelleet miehet. Veneestä ammuskellen he surmasivat useita kymmeniä neekereitä, mutta olivat viimein pakotetut jättämään heidät rauhaan.
Kertojamme ei osannut selittää, kuinka pitkä aika oli tapauksesta kulunut, mutta kauvan he vain jo olivat ulapalla ajelehtaneet. He olivat saaneet surmatuksi noin kolmekymmentä valkoihoista; varsinkin oli muuan jättiläismäinen neekeri saanut suurta tuhoa aikaan. Rautakangella hän oli tappanut kolme vihollista vielä sitte kun oli itse saanut kaksi luotia ruumiiseensa; hänet oli lopuksi kaatanut kapteeni peräsinkojun ovella, jonka hän oli kangellansa vääntänyt auki. Purjeita he eivät osanneet ollenkaan käytellä, olivat vain yksinkertaisesti toivoilleet, että laiva veisi heidät takaisin kotirannalle.
Tämän laivan vallattuamme oli ensimäisenä harkittavanamme, mitä tehdä neekereille. Brasilian portugalilaiset olisivat ilomielin ostaneet ne kaikki meiltä, ellemme olisi osottautuneet siellä vihollisiksi ja tulleet tunnetuiksi merirosvoina. Mutta nyt emme uskaltaneet mennä missään siellä päin maihin ja ryhtyä kauppoihin sikäläisten viljelysmaiden omistajien kanssa, sillä silloin olisimme saaneet koko maan väestön niskaamme, ja jos jossakin satamassa olisi ollut sotalaivoja, niin olisimme varmasti joutuneet niidenkin kanssa tekemisiin.
Myöskään emme voineet toivoa parempaa menestystä, jos olisimme lähteneet pohjoiseen oman kansallisuutemme siirtomaihin. Ajattelimme jo viedä ne Buenos Airesiin, myydäksemme heidät espanjalaisille, mutta siellä ei kaiketikaan olisi voitu noin suurta määrää käyttää. Kauvemmaskaan emme heitä taasen voineet ajatella kuljettaa, kun meillä olisi tullut puute ruokavaroista.
Viimein auttoi meidät jälleenkin pulasta William, kuten oli tehnyt jo monessa pinteessä. Hän esitti, että hän lähtisi orjalaivan kapteenina parinkymmenen luotetuimman miehemme keralla ja koettaisi yksityisesti tehdä kauppoja uutisviljelijäin kanssa pitkin Brasilian rannikkoa, ei kuitenkaan pääsatamissa, sillä sitä ei olisi sallittu.
Me kaikki suostuimme tähän, ja sovittiin, että me itse lähtisimme la Plata-virtaa kohden, jonne olimme ennenkin aikoneet, ja odottaisimme häntä Port St. Pedron edustalla, kuten sitä espanjalaiset nimittävät. Viimeksi mainittu paikka on Rio Granden suulla; siellä on espanjalaisilla pieni linnotus, mutta se ei luullaksemme ollut miehitetty. Risteilimme siellä edestakaisin, vaanien laivoja, vaikkakin mitään huomion arvoisia kohtaamatta. Kuitenkin käytimme aikaa pitkän merimatkamme valmisteluun, täyttäen kaikki vesisäiliömme ja hankkien tuoretta kalaa ruuaksemme, jotta laivan varastot säästyivät.
William sillävälin läksi pohjoiseen ja meni maihin Cape de St. Thomasin kohdalla; sen ja Tuberon-saarten välillä hän sai myydyksi viljelysmaihin kaikki neekerit, sillä hän puhui portugalinkieltä jokseenkin hyvin ja kertoi ostajille hyvinkin uskottavan tarinan. Laivan ruokavarat muka olivat niukat, kun myrsky oli ajanut sen liian kauvas oikealta tolaltaan, joten oli mahdotonta enää yrittää määräpaikkaan, Jamaikaan, vaan täytyi myydä elävä lasti tällä rannikolla. Eikä siinä jutussa paljoa totuudesta poikettukaan.
William tuntui perin rehdiltä mieheltä, ja erään maanviljelijän avulla, joka kutsui naapureitansa paikalle, hän pääsi lastistansa eroon viidessä viikossa. Lopulta hän möi itse laivankin, ostaen sijalle pienen purren, jollaista maanviljelijät olivat käyttäneet neekerien kuljettamiseen. Tällä kapteeni William, kuten häntä silloin nimitimme, läksi paluumatkalle ja tavotti meidät Port St. Pedron edustalla.
Hämmästyttipä meitä kerrassaan, kun näimme Portugalin lippua kantavan purren saapuvan pitkin rannikkoa ja tulevan suoraan meitä kohti sittekin kun se oli jo varmasti nähnyt molemmat laivamme. Me laukaisimme kanuunan sen lähelle tullessa, saadaksemme sen ankkuroimaan, mutta se heti laukaisi viisi kanuunaa tervehdykseksi ja kohotti englantilaisen lippunsa. Silloin aloimme arvata tulijan William ystäväksemme, vaikka meitä kummastutti hänen saapumisensa purressa, kun kerran olimme hänet lähes 300 tonnin laivassa liikkeelle lähettäneet. Mutta hän teki pian tilin asioimisistaan, joihin meillä oli peräti pätevät syyt olla täysin tyytyväiset.
Pursi oli hyvin siro, iso, vankka ja hyvin rakennettu; sen kantavuus oli lähemmä kuusikymmentä tonnia. Kanuunia oli siinä kuusi, mutta me sovellutimme sen jälkeenpäin kahtatoista kanuunaa varten. William oli laivansa vaihtamisessa saanut 300 kultamoidoria väliä, ja tällä summalla hän oli ahtanut aluksensa täpösen täyteen ruokavaroja, erittäinkin leipää, läskiä ja eläviä sikoja, joita oli kuusikymmentä; tärkeätä oli myöskin, että hän oli saanut hankituksi kahdeksankymmentä tynnörillistä hyvää kanuunanruutia. Orjien hintana hän toi 60,000 espanjalaista kahdeksannes-kultarahaa.
Ilahutti meitä noin ketterän purrenkin saaminen aivan erinomaisesti, ja me aloimme neuvotella, eikö meidän olisi parasta luopua isosta portugalilaisesta laivastamme, meillä kun tuskin oli kylliksi väkeä kaikkien kolmen miehittämiseksi ja kun isointa laivaa pidettiin liian kookkaana meidän toiminnallemme. Mutta kysymyksen ratkaisi päätös vastaisesta suunnastamme.
Kapteeni Wilmotia halutti lähteä Eteläisen Jäämeren kautta kulkemaan pitkin Amerikan länsirannikkoa ylös, arvellen siellä varmasti joutuvan joitakuita hyviä espanjalaisia lasteja saaliiksemme. Sitte, jos tulisi tarpeelliseksi, olisimme voineet palata kotiin Itä-Intian kautta, purjehtien siten maapallon ympäri, kuten moniaat olivat tehneet ennen meitä.
Minä taasen luotin vanhaan tuttuun tyyssijaani Mosambikin rannikolla, ja kuvailin tovereilleni mitä kaunopuheliaimmin, kuinka edullista olisi näin suurella voimalla etsiä saalista Persian lahdelta, Punaiselta mereltä, Malabarin rannikolta ja Bengalin lahdelta. Kertomukseni sikäläisten laivojen satumaisista rikkauksista häikäisivät heitä, ja me siis päätimme purjehtia kaakkoa kohti Hyväntoivonniemelle päin. Tämän johdosta pidimme kaikki kolme alustamme, koska sieltä arvatenkin saisimme miehistömme täydennetyksi. Ellei näin kävisi, luopuisimme yhdestä laivastamme myöhemmällä.
Meidän oli luonnollisesti tehtävä Williamista kapteeni purteen, jonka hän oli taitavan toimintansa tuloksena meille tuonut. Hän esitti meille hyvin sievästi, ettei hän voinut olla taistelulaivan komentajana; mutta jos antaisimme sen hänelle osuutenansa orjalaivasta, jonka olimme saaneet rehellisellä, tavalla, niin hän pysyisi mukanamme muonittajana niin kauvan kuin olisi nykyisessä pakonalaisessa tilassaan.
Me ymmärsimme hänen ajatuksensa ja hän sai purren haltuunsa sillä meidän puolestamme tarpeettomalla ehdolla, että hän ei saisi yrittää karata ja että hän olisi kokonaan meidän käskettävissämme. Mutta piankin huomasin, että välttämättömästi tarvitsin Williamia yksityisenä neuvonantajanani ja kumppaninani kaikin ajoin, eikä hänkään oikein viihtynyt uudessa asemassaan. Sen vuoksi siirtyi hän takaisin minun laivaani, ja purren kapteeniksi tuli eräs skotlantilainen nimeltä Gordon, nuori, yritteliäs, uljas mies. Pursi varustettiin lisätyn kanuunalukunsa ohella neljällä petererolla, mutta miehistö oli meillä nyt muuhun voimaamme verraton aivan liian pieni.
Me läksimme Hyväntoivonniemelle lokakuun alusta ja sivuutimme sen marraskuun 12. p:nä, matkalla kohdaten pahoja ilmoja. Näimme sikäläisillä ankkuripaikoilla useita kauppalaivoja, sekä englantilaisia että hollantilaisia, mutta emme katsoneet turvalliseksi ankkuroida niitä väijymään, kun emme osanneet arvioida niiden voimaa ja kun ne olisivat saattaneet ryhtyä yleiseen toimintaan, jos olisivat saaneet tietoonsa meidän oikean karvamme. Mutta kun tarvitsimme juomavettä, niin lähetimme molemmat portugalilaiseen sotalaivaan kuuluvat veneet, miehistönä kaikki portugalilaiset merimiehet, vedenottopaikkaan täyttämään varastoamme; sillävälin me merellä kohotimme Portugalin lipun ja pysyttelimme paikallamme kaiken yötä. Muut eivät tienneet mitä me olimme ja kaiketikin arvailivat meistä mitä tahansa muuta kuin todellista laatuamme.
Kun veneemme palasivat kolmannen kerran lastinensa noin kello viisi aamulla, pidimme vesivarojamme riittävinä ja läksimme itää kohti. Mutta ennen kuin he viimeistä kertaa palasivat näimme kepeällä länsituulella, aamun harmajassa sarastuksessa tuntemattoman purren tulla viilettävän täyttä vauhtia meitä kohti ikäänkuin peljäten meidän ennättäviin lähteä tiehemme. Pian huomasimme sen englantilaiseksi isoksiveneeksi, ja se oli jokseenkin täynnä miehiä. Emme voineet kuvitella, mikä sen asiana saattaisi olla; mutta kun se oli vain vene, niin emme katsoneet olevan haitaksi antaa heidän tulla laivaamme. Jos ilmenisi, että he olivat tulleet vain tiedustamaan ketä me olimme, niin me antaisimme heille täyden selvityksen ammatistamme, ottamalla heidät mukaamme, koska kerran niin kipeästi tarvitsimme miehiä.
Mutta he säästivät meiltä kaiken vaivan. Portugalilaiset merimiehemme eivät nimittäin olleetkaan pysyneet vedenottopaikassa niin vaiteliaina kuin olimme luulleet. Erään itä-intialaisen kauppalaivan kapteeni oli jostakin syystä kohdellut miehiänsä kovin ankarasti ja St. Helenalla pieksättänyt joitakuita heistä. Tämän johdosta oli miehistö päättänyt poistua laivasta ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa. Jotkut heistä olivat tavanneet vedenottomiehiämme ja saaneet heidän puheistansa vihiä meidän laivojemme laadusta. Viesti siitä levisi heti heidän laivaansa, yön hiljaisuudessa he kaikin keräsivät tamineensa ja läksivät ennen päivänkoittoa tavottamaan meitä.
He saapuivat siihen laivaamme, jonka kapteenina minä olin, ja selittivät olevansa englantilaisia merimiehiä. Aluksi päästettiin vain yksi heistä laivan kannelle, ja hän esitti heidän halunsa päästä meidän joukkoomme. Huomasimme miehet reippaiksi ja päättäväisiksi, joten vastasin heille heti tiedustavani toisessa laivassa olevan amiraalimme mieltä. Lähetin pinassini hakemaan kapteeni Wilmotia, mutta hän oli pahoinvointinen, ja jätti asian minun kokonaan hoidettavakseni. Mutta ennen veneeni palaamistakaan Wilmot huusi minulle puhetorvella, jonka äänen kaikki miehet kuulivat yhtä hyvin kuin minäkin: "Kuulen että he ovat kelpo miehiä, toivota heidät vain tervetulleiksi ja valmistuta heille maljallinen punssia."
Miehet hurrasivat huikeasti, syvästi kiitollisina siitä, että olivat vapautuneet raskaasta sorrosta. Mutta me kiinnitimme heidät jälkeenpäin vielä lujemmin sitein, sillä Madagaskarille tultuamme määräsi Wilmot kaikkien suostumuksella, että näille miehille annettaisiin yleisestä rahastosta sen verran kuin heille oli edellisessä laivassansa jäänyt palkkasaatavaa, ja sen lisäksi he saivat kaksikymmentä kahdeksannes-kultakolikkoa mieheen lahjapalkkioksi. Siitä lähtein heillä oli sama saalisosuus kuin muillakin, ja urheita meripoikia he olivatkin, luvultaan kahdeksantoista, niissä kaksi merikadettia ja yksi puuseppä.