YHDEKSÄS LUKU.
Laivasto Afrikan vesillä.
Marraskuun 28. p:nä ankkuroitsimme St. Augustine-lahden suulle vanhan tuttavani, Madagaskarin saaren, lounaiseen kulmaan. Pysyttelimme siellä jonkun aikaa ja ostelimme alkuasukkailta hyvää naudanlihaa, josta osan valmistimme varastoksi vastaisuutta varten salpietarin avulla ja auringossa kuivaten.
Minä rupesin nyt lähemmin esittämään suunnitelmiani. Saaren rannoilta oli tarjolla kaksi väylää saaliin haulle. Ensimäinen ulottui itäpuolella olevasta lahdesta Mauritiuksen saarelle, ollen Malabarin ja Koromandelin rannikolta, Fort St. Georgesta ja muualta tulevien laivojen tavallinen tola. Mutta europalaiset kauppalaivat olivat yleensä lujasti varustettuja ja runsaasti miehitettyjä, joten niiltä voi odottaa sitkeätä vastarintaa. Sen vuoksi puolsin toista väylää, jonka takasin tuottavan yhtä hyviä tuloksia, mutta ilman mitään mainittavia vaaroja. Tämä oli Mokan lahti eli Punainen meri.
Kerroin heille, että liike oli siellä vilkasta, laivat rikkaita ja Babelmandebin salmi soukka, joten me epäilemättä voisimme risteillä sallimatta minkäänlaisen aluksen livahtaa käsistämme siinä liikenteessä, jota rajottavat Punainen meri, Arabian rannikolla, Persian lahti ja Malabarin puoli Intiaa.
Kuvailin kokemuksiani edelliseltä purjehdusmatkaltani saaren ympäri, saaren pohjoiskärjen monia laivoillemme sopivia oivallisia satamia ja ankkuripaikkoja, asukkaiden säyseyttä ja auliutta, ja turvapaikkojen varmuutta sekä vihollisia että pahoja säitä vastaan. Suunnitelmani tulivat helposti hyväksytyiksi. Kapteeni Wilmot, jota nyt nimitin amiraaliksemme, oli kyllä ensin aikonut Mauritiuksen saaren seuduilla väijyä europalaisia kauppalaivoja, mutta mieltyi pian minun esitykseeni.
On kyllä totta, että me olimme kyllin voimakkaat käymään isoimmankin englantilaisen Itä-Intian laivan kimppuun, vaikka muutamissa niistä sanottiin olevan viisikymmentä kanuunaa; mutta taisteleminen niiden kanssa olisi kuitenkin tuottanut meille suuria vaurioita. Toiselta puolen ei niiden lasti olisi ollut meille kovinkaan arvokasta, meillä kun ei olisi ollut myyntipaikkoja niiden tavaroille. Meille oli kannattavampaa siepata yksi Itä-Intiaan menevä laiva käteisine rahoinensa kuin kolmekin sieltä tulevaa laivaa, vaikkapa niiden lasti olisi Lontoossa ollut kuinkakin suurta summaa vastaava, Sitäpaitsi toivat laivat Englannista kaikenlaista tavaraa, jota me osasimme käytellä, kuten ruokavaroja ja väkijuomia sekä muuta sellaista englantilaisten siirtomaiden hallitusten ja kauppahuoneiden henkilökunnan tarpeiksi aijottua.
Me kiersimme siis Madagaskarin saaren sen pohjoiskärjen edustalle asti ja lähetimme purren pohjoisimman kärjen ympäri tähystelemään rannikolta mukavaa satamaa poikkeuspaikaksemme. Tiedustelijat löysivät piankin syvän lahden, jota muutamat pikku saaret suojasivat, ja sinne me ensi työksemme vetäysimme lepäämään. Ryhdyimme väleihin alkuasukasten kanssa, muonittaaksemme itsemme pitempää risteilyä varten, ja siinä onnistuimmekin jokseenkin hyvin. Määräsimme tämän sataman tulevaksi yhtymäpaikaksemme ja läksimme etsimään saalista huhtikuun jälkipuoliskolla. Me risteilimme pohjoiseen, Arabian rannikolle. Matka oli pitkä, mutta kun toukokuusta syyskuuhun tavallisesti käy pasaatituulia etelästä ja eteläkaakosta, niin meillä oli hyviä ilmoja. Kolmessa viikossa saavutimme Sokotran saaren, joka sijaitsee Arabian rannikon eteläpuolella Punaisen meren suulla.
Sieltä otimme vettä ja aloimme vaaniskella Arabian rannikolla, Olimme risteilleet siellä vasta kolme päivää, kun minä näin aluksen ja läksin ajamaan sitä takaa. Mutta milloinkaan ei ole saaliinhimoinen merirosvo ahdistanut kehnompaa uhria, sillä sen tavotettuamme löysimme siitä vain köyhiä, puolialastomia turkkilaisia pyhiinvaellusmatkalla profeettansa haudalle Mekkaan. Heidän kuunarissaan ei ollut muuta ottamisen arvoista kuin pikku erä riisiä ja kahvia, mikä oli kaikkena noiden raukkojen elantona; meidän oli pakko päästää heidät niine hyvinensä menemään.
Samana iltana hätyyttelimme toista samanlaista kaksimastoista alusta ja huomasimme sen hiukan paremmaksi. Matkustajat olivat samalla asialla kuin edellisetkin, mutta jonkun verran varakkaampaa väkeä. Saimme saaliiksemme joitakuita turkkilaisia tarvetavaroita, viiden tai kuuden henkilön korvarenkaissa komeilevat timantit, hienoja persialaisia mattoja ja rahaakin; sitten annoimme heidän mennä.
Yhteentoista päivään emme sitte nähneet muuta kuin silloin tällöin kalastajaveneen; kahdentenatoista päivänä ilmestyi näkyviimme laiva, jota ensin luulin englantilaiseksi, mutta se osottausikin europalaiseksi, joka oli ottanut hyvin kallisarvoisen lastin Goasta, Malabarin rannikolta, Punaiselle merelle. Me saavutimme ja valtasimme sen ilman taistelua, vaikka laivassa kyllä oli moniaita kanuuniakin. Miehistönä oli portugalilaisia, mutta laivaa hallitsi viisi turkkilaista kauppamiestä, jotka olivat Malabarin rannikolla vuokranneet sen muutamilta portugalilaisilta liiketuttaviltaan ja lastanneet siihen pippuria, salpietaria, ryytejä, karttuunia ja silkkikudoksia, joista monet olivat hyvin kallisarvoisia.
Me veimme laivan Sokotraan, mutta emme todellakaan tienneet mitä tehdä sille, meillä kun ei ollut myyntipaikkaa heidän tavaroilleen. Muutaman päivän kuluttua esitimme yhdelle turkkilaisista kauppamiehistä, että me olisimme valmiit vapauttamaan laivan, jos hän hankkisi meille lunnaat siitä. Hän ilmotti heidän suostuvan siihen, jos antaisin yhden heistä lähteä maihin noutamaan rahoja. Me arvioitsimme lastin lunastushinnaksi 30,000 dukaattia, ja pursi vei turkkilaisen Dofariin, Arabiaan, missä muuan rikas kauppias suoritti maksun heidän puolestaan. Me pidimme kunniallisesti sopimuksemme ja vapautimme laivan.
Joitakuita päiviä myöhemmin sieppasimme arabialaisen kuunarin, jolla oli melkoinen lasti helmiä Persian lahdelta Mokkaan. Me korjasimme itsellemme helmet, jotka olivat muutamien Mokan kauppamiesten omaisuutta, ja annoimme laivan mennä menojaan, sillä mitään muuta ottamisen arvoista ei siinä ollut.
Siten risteilimme edes takaisin kunnes ruokavaramme alkoivat käydä niukoiksi, jolloin kapteeni Wilmot sanoi olevan parasta käydä ajattelemaan yhtymäpaikalle palaamista. Miehistö arveli samaa, ollen hiukan väsynyt runsaasti kolmikuukautisesta kuljeskelusta, jonka tulokset eivät suuriin odotuksiimme verraten olleet tuntuneet miltään. Minä olin hyvin vastahakoinen eriämään Punaisesta merestä niin halvalla ja sain heidät viipymään hiukan kauvemmin. Mutta kolme päivää jälkeenpäin kuulimme, että kovaksi onneksemme olimme turkkilaisen kauppiaan maihin Dofarissa laskemisella hätyyttäneet koko rannikon Persian lahdelle saakka, joten mikään laiva ei nyt uskaltaisi näille vesille. Sieltä päin ei siis ollut mitään odotettavissa.
Olin kovasti nolona tästä viestistä enkä enää voinut vastustaa miesten kiihkeätä halua palata Madagaskarille. Mutta kun tuuli yhä edelleen kävi etelälounaasta, niin oli meidän pakko poiketa Afrikan rannikkoa ja Kap Guardafuita kohden, tuulet kun rannikolla ovat vaihtelevampia kuin ulapalla.
Siellä osasimme saaliiseen, jollaista emme olisi voineet aavistaa ja joka korvasi kaiken odotteluunne. Sillä juuri samalla tunnilla kuin maa tuli näkyviimme, huomasimme ison laivan purjehtivan rannikkoa pitkin etelään päin. Laiva oli bengalilainen, Suur-Mogulin maasta, mutta siinä oli hollantilainen luotsi, nimeltään muistaakseni Vandergest, ja useita europalaisia merimiehiä, niistä kolme englantilaista. Se ei kyennyt tekemään vastarintaa. Sen muut matruusit, olivat hinduja, Mogulin alamaisia, ja joitakuita oli Malabarin rannikolta.
Laivassa oli viisi intialaista kauppiasta ja muutamia armenialaisia. He olivat olleet Mokassa myymässä mausteita, silkkejä, timantteja, helmiä, karttuunia y.m.s. maansa tavaroita, ja nyt heillä oli tuskin muuta mukanansa kuin kahdeksanneskultakolikoita — parasta tavaraa meille. Nuo kolme englantilaista merimiestä yhtyivät meihin, ja samaten olisi tehnyt hollantilainen luotsikin, mutta kaksi armenialaista kauppiasta rukoili meitä, ettemme ottaisi häntä mukaamme, miehistä kun ei kukaan olisi osannut ohjata laivaa. Me kieltäysimmekin ottamasta häntä vastaan; he vakuuttivat, ettei hänen halunsa yhtyä joukkoomme tuottaisi hänelle rangaistusta.
Tästä laivasta saimme lähes 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa; ja meille kerrottiin, että eräs Goan juutalainen oli aikonut matkustaa samalla kertaa, mukanaan niinikään 200,000 kahdeksannes-kultakolikkoa, mutta hyväksi onnekseen, joksi hänen kova onnensa nyt kääntyi, hän oli sairastunut Mokassa ja siten jäänyt odottamaan toista laivaa, pelastaen suuren omaisuutensa.
Tämän saaliin sieppaamisessa oli mukanani ainoastaan pursi, sillä kapteeni Wilmotin laiva oli saanut vuodon, jonka vuoksi hän oli lähtenyt edellämme yhtymäpaikalle. Hän saapui sinne joulukuun puolivälissä, mutta ei pitänyt satamasta, vaan jätti rannalle ristin, johon kiinnitettyyn lyijylevyyn oli piirretty, että meidän piti tulla hänen perässään Mangahellyn isoille lahdille, mistä hän oli löytänyt oivallisen satamapaikan.
Mutta me saimme vanhalla yhtymäpaikalla kuulla uutisia, jotka pidättelivät meitä kauvan aikaa poissa. Amiraalimme oli siitä tuimasti äkeissään, kunnes selitimme hänelle 200,000 kultakolikon seikkailun, joka peräti suuresti lisäsi hänenkin laivansa osuutta.
Tulomme hänen luokseen keskeytti seuraava tapaus.
Mangahellyn ja Kap St. Sebastianiksi nimitetyn toisen niemekkeen välillä ajautui yöllä rantaan europalainen laiva joko pahan sään vaikutuksesta tai luotsin puutteessa. Meidän laivamme oli mainitsemassani suljetussa lahdessa, joka oli määrätty yhtymäpaikaksemme, emmekä olleet vielä käyneet rannalla, joten emme amiraalimmekaan meille jättämistä ohjeista tienneet.
Ystäväämme Williamia, josta en ole toviin sanaakaan virkkanut, halutti kovasti eräänä päivänä lähteä maihin, ja hän kärtti minulta pikku miesjoukkoa turvaksi mukaansa, jotta he voisivat tarkastella seutua. Minä olin monestakin syystä ankarasti sellaista hommaa vastaan, mutta erittäinkin painostin sitä seikkaa, että alkuasukkaat olivat lopultakin pelkkiä villejä, hyvin petollisia. En voinut muuta kuin ehdottomasti evätä hänen pyyntönsä.
Mutta hän tarjoutui suoraan selittämään halunsa kiihkeyden. Hän oli nimittäin edellisenä yönä nähnyt unta niin voimakasta ja mieleen tehoavaa, ettei voinut saada hetkenkään rauhaa ennen kuin pääsisi lähtemään. Hän oli ollut lähtevinään maihin kolmenkymmenen miehen keralla, joista laivaveneen päällikkö oli ollut yksi, ja he olivat löytäneet kultakaivoksen. Mutta ei siinä vielä kaikki. Samana aamuna oli laivaveneen päällikkö tullut hänen luokseen ja kertonut olleensa unissa menevinänsä maihin, jolloin joitakuita miehiä oli ollut tulevinaan hänen luokseen, tarjoutuen näyttämään hänelle saaliin, joka tekisi meistä kaikista rikkaita.
Tämä yhteensattuma alkoi hiukan vaikuttaa minuun, vaikken koskaan ollutkaan piitannut unennäöistä. Williamin harras pyytely käänsi pääni lopullisesti, sillä minä olin aina pitänyt hänen ajatuksiansa suuressa arvossa. Annoin heille luvan lähteä, mutta kielsin poistumasta kauvas rannalta, jotta hädän kohdatessa voisivat pikimmiten päästä odottamaan varalla olevia veneitämme.
He läksivät aamulla aikaisin, yksineljättä miestä luvultaan, vankasti aseestettuina ja vantteria poikia kaikki. He samosivat eteenpäin kaiken päivää ja antoivat meille illalla ennakolta sovitun merkin, että kaikki oli hyvin, sytyttämällä korkealle vuorelle ison nuotion.
Seuraavana päivänä he laskeusivat alas rinnettä toiselle puolelle, kaartaen merenrantaa kohti, lupauksensa mukaan. He näkivät edessään herttaisen laakson, jonka keskellä polvitteli siksi iso virta, että se hiukan etäämpänä näytti kykenevän vaikkapa pikku aluksia kuljettamaan. He astelivat verkalleen virralle päin ja kuulivat hämmästyksekseen jokseenkin läheltä pyssynlaukauksen. He kuuntelivat kauvan, mutta kaikki pysyi sitte hiljaisena, joten he jatkoivat matkaansa virralle. Tämä oli jokseenkin vuolas ja leveni levenemistään; he seurasivat sen äyrästä, kunnes se äkkiä avartui hyväksi satamapaikaksi noin viiden engl. penikulman päässä merestä, ja sataman suussa he ihmeekseen näkivät laivan hylyn.
Oli nousuveden aika, niin että hylky ei paljoakaan kohonnut veden pinnasta, mutta alemma kulkiessaan he näkivät sen yhä isompana. Laskuveden aikana se lojui kuivillaan hietiköllä ja osottausi hyvinkin kookkaaksi alukseksi. William otti kaukoputkensa, tähystelläkseen sitä tarkemmin, mutta samassa viuhahti musketinluoti hänen ohitseen ja heti jälkeenpäin pamahti tykki, savupilven pöllähtäessä avartuman toisella puolella.
Meidän miehemme heti laukaisivat kolme muskettia, saadakseen tuntemattomat näkyviinsä. Oitis alkoikin miehiä juosta metsiköstä toiseen rantaan, ja oli helppo nähdä, että he olivat europalaisia. Meikäläiset hoilasivat heille niin kovasti kuin jaksoivat ja pystyttivät pitkän seipään latvaan valkoisen paidan rauhan merkiksi. Toiset näkivät sen kaukoputkillaan ja pian läksi heidän puoleltaan veneellinen miehiä soutamaan meikäläisten luo, hekin valkeata lippua näyttäen.
On mahdoton kuvailla molemminpuolista hämmästystä ja riemua, kun näkivät näin etäisessä paikassa ei ainoastaan europalaisia, vaan vieläpä omia maanmiehiä, englantilaisia. Mutta vastapa nousi ilo ylimmilleen, kun he toisiaan kätellessään tunsivat olevansakin toveruksia: haaksirikkoutunut laiva oli sama, jota kapteeni Wilmot oli komentanut ja joka oli häipynyt seurastamme myrskyssä Tobagon luona, sovittuamme yhtymisestä Madagaskarilla!
He olivat saaren eteläosaan tultuansa saaneet tietoja meistä ja kuljeskelleet Bengalin lahdelle asti, missä kohtasivat kapteeni Averyn. He yhtyivät häneen ja valtasivat useita rikkaita laivoja, saaden saaliikseen suunnattoman paljon rahoja ja jalokiviä. Sieltä he joutuivat Koromandelin rannikolle ja jälkeenpäin Malabarin, sekä lopulta Persian lahdelle, aina jotakin saalista löytäen. Lopuksi he päättivät poiketa Madagaskarin eteläosaan, mutta navakat kaakkois- ja itäkaakkois-tuulet painoivat heidät saaren pohjois-osaan; raivokas luoteismyrsky erotti heidät sittemmin toisistaan, meidän miestemme laiva ajautui tuohon jokipohjukkaan ja joutui hylyksi. He kertoivat kuulleensa, että kapteeni Avery itsekin oli jonkun verran edempänä menettänyt laivansa.
Kertoiltuaan vaiheitansa toinen toisillensa kiirehtivät useimmat veneellä tulleet ilmottamaan iloansa kumppaneilleen. William läksi kahden kumppanin keralla heidän pikku leirillensä. Kaikkiaan oli siellä noin satakuusikymmentä miestä; he olivat siirtäneet kanuunansa maihin sekä jonkun verran ampumavaroja, mutta ruudista oli suuri osa mennyt pilalle. Kuitenkin olivat he rakentaneet melkoisen lavan ja asettaneet sille kaksitoista kanuunaa, mikä oli heille riittävänä suojana meren puolella. Lavan vierelle he olivat pystyttäneet pikku laivaveistämön ja rakentelivat parhaillaan kaikella kiireellä jonkunlaista alusta itselleen. Tieto meidän saapumisestamme keskeytti sen puuhan.
Heidän mökeissään hämmästytti miehiämme siellä oleva suunnaton kullan, hopean ja jalokivien paljous, mutta he sanoivat, ettei tämä ollut mitään niihin aarteisiin verraten, joita kapteeni Averylla oli, minne hän sitten oli joutunutkaan.
Olimme odottaneet miehiämme viisi päivää, kuulematta heistä mitään, ja minä todella pidinkin heitä jo hukkaan joutuneina. Suureksi kummaksemme näimme sitte laivaveneen soutavan pitkin rantaa meitä kohti. En voinut ymmärtää, mitä tämä merkitsi, mutta aloin sentään hiukan rauhoittua nähdessäni veneessä ohjain heiluttavan minulle lakkejansa.
Pian pääsivät he ihan lähelle, jolloin tunsin William ystävämme veneessä seisomassa meille merkkejä tehden. Palaajia oli vain viisitoista miestä, mutta joutuisasti he hälvensivät kaikki pahat ajatuksemme, kertoen ilosanomansa. Seuraavana päivänä me nostimme ankkurimme ja läksimme etelää kohti, yhtyäksemme kapteeni Wilmotiin Mangahellyssä. Hän oli ensin kovasti ähmissään, mutta kaikki kertomisemme kuultuansa yhtä paljon ihmeissään ja ihastuksissaan.
Toveriemme leiri oli niin lähellä Mangahellyä, että amiraalimme ja minä, William ystävämme sekä muutamat miehet päätimme ottaa purren ja noutaa laivaamme heidät kaikki tavaroinensa ja kapineinensa. Teimme hauskan vierailun heidän olosijoillensa ja toimme heidät jonkun aikaa viivyskeltyämme mukanamme pois. Kuukauden kuluttua lähetimme purren pitkin rannikkoa etsiskelemään kapteeni Averya. Viikon ajan risteiltyänsä miehemme löysivät hänen joukkonsa yhtä pahassa pälkäässä kuin meidänkin toverimme olivat olleet.
Pursi toi kapteeni Averyn mukanaan, ja nyt sai tämä kuuluisa sissi suurimman joukkonsa, sillä me yhdyimme kaikki häneen. Meillä oli kaksi laivaa ja pursi, sekä niissä 320 miestä, mikä oli tosin aivan liian pieni määrä, sillä iso portugalilainen laivamme olisi yksistään tarvinnut lähes 400 miestä täydeksi miehistökseen. Nyt löytyneen toverilaivamme miehistö oli 180 paikkeilla, ja kapteeni Averylla oli suunnilleen 300 miestä mukanaan, niissä kymmenen puuseppää. Siten oli Averyn koko voimana Madagaskarilla vuoden 1699 vaiheilla meidän kolme laivaamme ja 800 miestä.
Me sovimme siten, että siirsimme oman väkemme portugalilaiseen sotalaivaan ja purteen ja luovutimme kapteeni Averylle espanjalaisen fregattimme kaikkine varustuksinensa; he maksoivat siitä aarteittensa yltäkylläisyydessä 40,000 kahdeksannes-kultakolikkoa.
Neuvotellessamme mihin nyt ryhdyttäisiin ehdotti kapteeni Avery, että rakentaisimme tänne pikku kaupungin lujine linnoituksinensa, asustaen maalla rikkauksinemme ja hankkien lisää mikäli halusimme; kaupunki olisi ainaisena turvapaikkanamme, ja me uhmailisimme koko maailmaa. Minä taasen selitin hänelle, että jos me koettaisimme jatkaa ammattiamme, niin ei tämä paikka pysyisi turvanamme, sillä silloin kaikki Europan kansat yhtyisivät tuhoksemme. Mutta tietysti saisimme asettua rauhallisiksi uutisviljelijöiksi minne hyvänsä, etenkin jonkun sisämaan virran varrelle, minne ei laivoilla päästäisi lähellemme. Tunnustin, että tuollainen rauhallinen elämä voisi olla omiaan niille, joiden teki mieli luopua vaaralliselta uraltaan, silti haluamatta lähteä kotimaahan, missä heitä hirsipuu uhkasi.
Kapteeni Avery ei lausunut selvästi mielipidettään minun esityksestäni, mutta jälkeenpäin kuulin hänen lippunsa alta lähteneen viisikymmentä miestä sisämaahan siirtolaa perustamaan. Luultavasti ovat he siellä vieläkin, ja lisääntyneinä, sillä kolmen eräästä hollantilaisesta laivasta siepatun naisen kerrottiin valinneen itselleen aviomiehen heidän joukostaan. Itse tuntui Avery yhä edelleen olevan kovasti kiintynyt siihen ajatukseen, että olisi mahdollista asustaa varmassa turvapaikassa maalla ja samalla toimeenpanna risteilyjä merellä. Samaan mielipiteeseen yhtyi lopulta kapteeni Wilmot, ja niin he viimein päättivätkin.
Ajan mittaan oli meidän väessämme syntynyt paljon hajaannusta; yksi tahtoi yhtäänne, toinen toisaanne, kunnes aloin älytä, että joukkomme jakautuisi ja ettei meille kenties jäisi kylliksi väkeä ison laivamme miehistöksi. Otin sen vuolisi puhutellakseni kapteeni Wilmotia kahden kesken, mutta huomasin pian, että hän oli itsekin halukas jäämään Madagaskarille ja että hän, saatuaan suuren omaisuuden omalle osalleen, salaisesti aikoili tavalla tai toisella pujahtaa kotiin.
Minä huomauttelin sellaisen aikeen mahdottomuutta. Hän joko joutuisi Punaisella merellä varkaiden ja murhaajien käsiin, jotka eivät mitenkään antaisi noin suuren aarteen päästä talteen, tai englantilaisten, hollantilaisten, ranskalaisten vangiksi, jotka varmasti hirttäisivät hänet merirosvona. Siltä varalta, että hän mietti Afrikan kautta paluuta, kuvailin hänelle matkaa, jonka minä olin tästä samasta paikasta tehnyt mantereen ylitse, sekä sen suunnattomia vaikeuksia.
Mutta hänen päähänsä ei pystynyt mikään; hänen piti vain lähteä Punaiselle merelle purrella, mennä siellä maihin ja vaeltaa maitse Kairoon, jota matkaa ei ole enempää kuin kahdeksankymmentä engl. Penikulmaa. Sieltä hän sanoi voivansa Aleksandrian kautta matkustaa laivassa minne päin maailmaa tahansa. Turhaan todistelin hänelle, miten suorastaan mahdotonta hänen olisi sivuuttaa Mokkaa ja Jiddahia tulematta hätyytetyksi ja rosvotuksi, mutta todisteluni vaikuttivat niin paljon sentään miehiin, ettei yksikään tahtonut lähteä hänen mukaansa. He sanoivat seuraavansa häntä minne tahansa muuanne kuin ilmeiseen ja ehdottomaan turmioon.
Wilmot suuttui puheistani ja lateli minulle tuimia sanoja. Minä vastasin vain neuvovani häntä hänen omaksi hyväkseen, ja huomautin, että jos hän ei ottanut puheitani siltä kannalta, niin vika oli hänen eikä minun. En kieltänyt häntä lähtemästä enkä ollut miehiäkään houkutellut kieltäytymään. Mutta tulista luonnetta ei ole helppo jäähdytellä. Kapteeni oli niin kiukuissaan, että poistui meidän seurastamme ja läksi miehistönsä pääosan kanssa kapteeni Averyn leiriin. Hän yhtyi tämän väkeen ja vei kaiken saaliin mukanansa, mikä muuten ei ollut oikein kauniisti tehty, sillä olihan sovittu, että me jakaisimme kaiken saaliimme niin hyvin poissa olevina kuin mukanakin.
Meidän miehemme hiukan nurkuivat sitä, mutta minä tyynnyttelin heitä parhaani mukaan, sanoen helposti saavamme yhtä paljon, jos meissä olisi miestä. Ja olihan kapteeni Wilmot antanut meille hyvän, esimerkin, sillä saman säännön mukaan oli sopimus kaikesta vastaisesta saaliin jaosta heidän kanssaan lopussa. Käytin tätä tilaisuutta antaakseni heille viittauksia tulevaisuudensuunnitelmistani. Ajattelin kuljeskella itäisellä merellä ja katsoa, emmekö pääsisi yhtä rikkaiksi kuin kapteeni Avery.
Miehiä miellytti avoin ja yritteliäs luonteeni niin suuresti, että he vakuuttivat lähtevänsä minun kanssani vaikka maapallon ympäri kiertämään; Wilmotin kanssa eivät nämä miehet taasen halunneet enää olla missään tekemisissä. Tämä joutui hänen korviinsa ja sai hänet raivopäissään uhkaamaan leikata kurkkuni poikki, jos maihin tulisin.
En ollut siitä millänikään, mutta pidin varani ja kävin harvoin ilman melkoista seuruetta rannassa. Kapteeni Wilmot ja minä tapasimme toisemme kuitenkin viimein ja puhuimme asioista vakavasti. Minä tarjosin hänelle purtta, mennäksensä minne mieli tekisi, ja ellei hän siihen tyytyisi, niin saisi hän ison laivamme ja minä ottaisin purren. Hän kieltäysi molemmista ja tahtoi minua vain jättämään hänelle kuusi puuseppää, jotka minulla oli laivassani liikaa, auttamaan hänen miehiänsä rakentamaan valmiiksi aluksen, jonka haaksirikkoutuneet olivat alottaneet ennen meidän sinne tuloamme. Tähän minä kernaasti suostuin, ja luovutin hänelle useita muitakin hyödyllisiä apulaisia. Vähässä ajassa he rakensivat vankan kuunariprikin, joka pystyi kantamaan kaksitoista kanuunaa ja 200 miestä.
Mikin toimiin he ryhtyivät ja mitä kapteeni Avery jälkeenpäin puuhaili, se on liian pitkällinen tarina tässä kertoa, eikä se ole minun asiani, koskapa on omakin juttuni vielä kesken.