KYMMENES LUKU.
Riistaretkiä itäisillä vesillä.
Näissä vastenmielisissä kinasteluissa vietimme noin viisi kuukautta. Maaliskuun loppupuolella läksin liikkeelle, mukanani iso laiva ja siinä neljäviidettä kanuunaa sekä 400 miestä, ja kahdeksallakymmenellä miehellä miehitetty pursi. Sivuuttaen Kap Komorinin, Malabarin rannikon eteläisimmän niemekkeen, me kiersimme Ceylonin saaren ja jäimme joksikin aikaa vaanimaan saalista. Siellä näimme kolme isoa englantilaista Itä-Intian laivaa kotimatkalla Bengalista Englantiin, tai pikemmin Bombayhin ja Suratiin odottelemaan pasaatituulta.
Me käänsimme tuuleen, nostimme englantilaisen sotalipun ja laivanviirin ja asetuimme odottamaan heitä, kuin aikoisimme käydä heidän kimppuunsa. He eivät pitkään aikaan voineet käsittää, mitä me olimme, vaikkakin näkivät lippumme; arvatenkin he ensimältä pitivät meitä ranskalaisina. Mutta heidän lähestyessään me piankin ilmaisimme oikean karvamme, nostaen isonmaston kärkeen mustan lipun, jossa oli kaksi tikaria ristikkäin.
Tämä tehosi pian. Ensin he kohottivat sotalippunsa ja suuntasivat kulkunsa rivinä meitä kohti kuin aikoen käydä taisteluun; maalta päin puhaltelikin tuuli siihen yritykseen suotuisana. Mutta nähdessään voimamme he taas loittonivat meistä kaikin purjein, mitä saattoivat käyttää. Jos he olisivat tulleet likelle, niin olisimme heille antaneet odottamattomat tervehdykset, mutta näin ollen ei meilläkään ollut mitään halua ajaa heitä takaa, vaan annoimme heidän mennä menojansa samoista syistä, jotka olen jo aikaisemmin maininnut.
Mutta vaikka annoimme heidän mennä, niin emme aikoneet päästää muitakin yhtä helpolla. Jo seuraavana aamuna näimme purjelaivan kiertävän Kap Komorinin ja näköjään ohjaavan samaa suuntaa kuin mekin. Emme ensin tienneet mitä tehdä sille, sillä kun oli maa paapuurin puolella, joten se hätyytettynä voisi paeta mihin tahansa satamaan tai poukamaan. Mutta tätä estääksemme lähetimme me purren koettamaan päästä sen ja rannikon väliin. Heti sen nähtyään laiva painautui rannemmaksi, ja purren kiitäessä sitä kohti kääntyi se täysin purjein suoraan rantaa tavottamaan.
Pursi kuitenkin saavutti sen ja kävi sen kanssa taistelemaan. Se oli kymmenkanuunainen alus, portugalilaista rakennetta, mutta hollantilaisten kauppamiesten käsissä ja miehistönä hollantilaisia. Ne olivat matkalla Persian lahdelta Bataviaan noutamaan mausteita ja muita tavaroita. Purren miehistö valtasi laivan ja penkoi sen sisällön ennen kuin me ehdimme perille. Sen lastina oli muutamia europalaisia tavaroita, melkoinen summa rahaa ja joku määrä helmiä, niin että vaikka me emme menneet lahdelle helmiä vaanimaan, niin helmiä tuli meidän käsiimme lahdelta ja me saimme siitäkin tavarasta osuutemme. Tämä oli rikas laiva ja tavarat vastasivat melkoista omaisuutta, rahoista ja helmistä puhumattakaan.
Meillä oli pitkällinen neuvottelu, mitä tekisimme miehille. Jos nimittäin olisimme antaneet heidän pitkittää matkaansa Javan saarelle, niin olisimme hälyyttäneet sikäläisen hollantilaisen siirtolan, joka on verrattomasti voimakkain Intiassa, ja sulkeneet itseltämme sillä taholla tien. Mutta mehän olimme päättäneet poiketa sinnekin päin maailmaa, joskaan emme olleet tahtoneet sivuuttaa isoa Bengalin lahtea, missä olimme toivoneet tapaavamme runsaastikin saalista. Sen vuoksi ei meidän sopinut toimittaa itsellemme väijytystä ennen sinne tuloamme; meidän piti kulkea joko Malakan tai Sunda-salmen kautta, ja kumpaisessakin oli hyvin helppoa ehkäistä meidät.
Meidän aprikoidessamme tätä isossa kajuutissa, oli miehillä sama väittely keulapäässä. Enemmistö näytti siellä puoltaneen kovaonnisten hollantilaisten paiskaamista meren helmaan. William parka, kveekari, oli tästä kovasti huolissaan ja tuli puhelemaan siitä minulle.
"Kuulehan", kysyy William, "mitä teet näille hallussasi oleville hollantilaisille? Annat niiden kaiketikin mennä?"
"Mutta", vastaan minä, "William, neuvoisitko sinä minua antamaan heidän mennä?"
"En", empi William, "en voi sanoa, että sinun sopii antaa niiden mennä; mennä edelleen Bataviaan nimittäin, koska ei ole eduksesi, että Batavian hollantilaiset saisivat tietää sinun oleskelevan näillä vesillä."
"No sitten en tiedä muuta keinoa kuin heitättää heidät yli laidan. Sinä tiedät, William, että hollantilainen ui kuin kala; ja kaikki väkemme täällä on samaa mieltä kuin minäkin."
Olin päättänyt, ettei niin meneteltäisi, mutta halusin kuulla mitä
William sanoisi. Hän vastasi vakavasti:
"Jos kaikki laivan miehet olisivat sitä mieltä, niin en konsanaan uskoisi sinun sellaista ajattelevan, sillä olen kaikissa muissa tapauksissa kuullut sinun vastustavan julmuutta."
"Se on totta, William", myönsin minä; "mutta mitä sitte tekisitte niille?"
"Eikö ole mitään muuta keinoa kuin murhata heidät?" valitti William. "Nuo miehet eivät ole tehneet sinulle mitään vahinkoa; sinä sitävastoin olet riistänyt heiltä suuren aarteen. Millä tekosyyllä tuhoaisit sinä heidät?"
"Älä puhu sellaisia, William", tuumasin minä; "syytä on minulla kylliksi, jos siitä vain on puhe. Onhan itsensä säilyttäminen kylliksi pätevä syy. Mutta varsinaisena pulmana tässä on se, etten tiedä mitä heille tekisin estääkseni heidät lörpöttelemästä."
Williamin ja minun puhellessa tuomitsi koko laivan väestö onnettomat hollantilaiset julkisesti kuolemaan. Niin kiihkeästi vaativat miehet sitä, että alkoivat äänekkäästi hälistä, ja kuullessaan Williamin olevan vastaan vannoivat muutamat heistä, että vankien piti kuolla ja Williamin hukkua heidän mukanaan, jos hän pysyisi niskuroimisessaan.
Katsoin ajan tulleen heidän julman suunnitelmansa lopettamiselle ja kutsuin hollantilaiset luokseni, puhellakseni hiukan heidän kanssaan. Ensiksikin kysyin, yhtyisivätkö he joukkoomme. Kaksi tarjoutui heti, mutta muut neljätoista kieltäysivät.
"No minne sitte haluaisitte mennä?" kysyin.
He tahtoivat minua laskemaan heidät maihin Ceylonin saarelle. En sanonut voivani päästää heitä mihinkään hollantilaiseen siirtolaan, ja heidänkin täytyi myöntää, että kieltooni oli perusteellinen aihe. Ilmotin päättäneeni pelastaa heidät miesteni verenhimoisilta aikeilta, jos mahdollista, ja laskea heidät maihin jossakin englantilaisessa siirtolassa Bengalin lahden varrella tai siirtää heidät ensimäiseen englantilaiseen laivaan, minkä tapaisin Sunda- ja Malakan salmesta päästyäni, mutta en ennemmin. Takaisin tullessani, sanoin, en nimittäin välttelisi Batavian hollantilaisten kostonyrityksiä, minulla kun oli melkoinen taisteluvoima; mutta en voinut sallia, että viesti jo menomatkalla saapuisi sinne ja pelottaisi kaikki rikkaat kauppalaivat pois väylältä.
Heidän laivansa kohtalon ratkaisimme helposti; senhän saattoi ainoastaan joko polttaa tai työntää ajelehtamaan maihin. Me valitsimme jälkimäisen keinon ja näimme sen jo kahden tunnin kuluttua ajautuvan erääseen poukamaan Kap Komorinin taakse. Itse purjehdimme Ceylonin ympäri Koromandelin rannikolle.
Kuljeskelimme siellä pitkin rannikkoa, vieläpä niin likellä sitä, että saatoimme pitää silmällä Fort. St. Davidin, Fort. St. Georgen ja muiden sikäläisten siirtolain ulkosatamissa ankkuroitsevia laivoja, käyttäen englantilaista lippua silloin kun lähenimme hollantilaisia siirtoloita ja hollantilaista lippua englantilaisten näkyvissä. Tällä rannikolla tapasimme saaliiksemme kuitenkin ainoastaan kaksi pientä alusta, jotka olivat matkalla Golcondasta Bengalin lahden poikki, lastinaan karttuunia, musliinia ja kirjailtuja silkkejä Acheeniin ja muihin Malakan rannikon satamiin. Ne saivat mennä menojansa, niissä kun oli pelkkiä hinduja miehistöinä.
Mutta lahden pohjukassa kohtasimme Mogulin hoville kuuluvan ison kaksimastoisen laivan, jossa oli paljon matkustajia Sumatralta pyhälle Gangesin virralle. Riista oli tosiaankin ottamisen arvoinen, ja me saimme siitä niin paljon kultaa — jättäen koskematta muut tavarat, joista emme välittäneet, erittäinkin pippurin —, että koko risteilymme oli loppua. Melkein kaikki mieheni nimittäin sanoivat, että me olimme nyt kyllin rikkaat, ja tahtoivat lähdettäväksi takaisin Madagaskarille. Mutta minulla oli vielä muita aikeita mielessäni, ja kun ryhdyin puhelemaan heidän kanssaan ja kannustin William ystävän niinikään panemaan parhaansa, istutimme me heidän sydämiinsä edelleen niin kultaisia toiveita, että he piankin viehättyivät pitkittämään matkaa.
Lähinnä toimenpiteenäni oli jättää kaikki Malakan, Singaporen ja Sundan vaaralliset salmet, missä emme olisi voineet odottaa suurtakaan saalista, paitsi jos olisimme tavanneet satunnaisia europalaisia laivoja, jotka kuitenkin olisivat tuimasti taistelleet. Tosin olimme hyvässä taistelukunnossa ja miehuutta meillä oli uhkarohkeuteen asti, mutta nythän olimme rikkaita ja tahdoimme rikastua lisää. Otimme sen vuoksi ohjeeksemme, että niin kauvan kuin rikkauksia oli saatavissa taistelutta, meillä ei ollut syytä antautua alttiiksi mieshukalle.
Bengalin lahdelta lähdettyämme pistäysimme Sumatran rannikolla pieneen satamaan, jonka pohjukassa oleva pikku kaupunki oli pelkkien malaijien asuma. Siellä otimme varastoon vettä ja ison määrän tynnyreihin mausteilla säilytettyä ja ilmanalan kuumuudesta huolimatta hyvin suolattua oivallista läskiä. Vieläpä otimme aluksiimme neljäkymmentä elävää sikaa, joista saimme tuoretta ruokaa, sekä niiden ravinnoksi kaikenlaisia maantuotteita, kuten jamsseja, perunoita ja eräänlaista rehuriissiä. Ostimmepa herkuiksemme tavattoman määrän hanhiakin ja kanoja, muistaakseni kerrassaan kaksituhatta, niin että niistä aluksi oli hyvinkin suurta kiusaa.
Nyt oli edessäni kauvan hautomani suunnitelman suorittaminen, tunkeutuminen hollantilaisten Maustesaarien sekaan katsomaan mitä häijyyttä siellä saisi aikaan. Niinpä läksimme merelle elokuun 12. p:nä, kuljimme päiväntasaajan poikki 17. p:nä ja suuntasimme kulkumme suoraan etelää kohti. Suotuisilla tuulilla pääsimme Molukki- eli Maustesaarten vesille, missä käytimme hyväksemme sikäläisiä säännöllisiä monsuunituulia.
Noilla vesillä olevien saarten suunnaton lukuisuus hämmennytti meitä suuresti, ja me pujottelimme niiden lomitse hyvinkin työläästi. Sitten suuntasimme matkamme Filippinien pohjoispuolelle, jolloin meillä oli kaksinaiset saaliin mahdollisuudet. Saatoimme nimittäin väijyskellä Acapulcosta Uuden Espanjan rannikolta tulevia espanjalaisia laivoja, ja tiesimme varmasti tapaavamme joitakuita kiinalaisia aluksia joko matkalla Kiinasta, jolloin niillä olisi kallisarvoisia tavaralasteja ja paljon rahaa, tahi palaamassa Kiinaan, lastinansa muskottipähkinöitä ja höystenelikoita Bandalta ja Ternatelta sekä muilta saalilta.
Arvailumme osuivat ihan paikalleen. Dammerin ja Bandan saarten välillä kohtasimme hollantilaisen kaksimastoisen aluksen, joka oli menossa Amboynaan. Helposti valtasimme sen ja otimme siitä noin kuusitoista tonnia muskottipähkinöitä, jonkun verran ruokavaroja ja heidän ampuma-aseensa, sillä heillä ei ollut kanunia; sitten päästimme heidät menemään. Sieltä purjehdimme suoraan Banda-saaren seuduille ja anastimme pienemmissä erissä kaikkiaan kaksitoista tonnia muskottipähkinöitä lisää, enimmän osan rannalta ja muutamia tonneja eräästä pienestä alkuasukasten purresta, joka oli menossa Giloloon. Olisimme julkisesti tehneet ostokauppaa alkuasukasten kanssa, mutta hollantilaiset olivat herroiksi siellä tekeytyneinä kieltäneet asukkaita rupeamasta mihinkään tekemisiin muukalaisten kanssa, pitäen heitä niin ankarassa kurissa, etteivät he mitenkään uskaltaneet olla tottelemattomia.
Päätimme lähteä Ternatelle koettamaan täydentää lastiamme höysteneilikoilla. Käännyimme siis pohjoista kohti, mutta huomasimme niin sotkeutuneemme epälukuisten saarten sokkeloon, että meidän luotsitta ollen oli pakko luopua aikeestamme ja pyörtää takaisin, katsellaksemme mitä eteemme sattuisi muiden sikäläisten saarten vesillä.
Ensimäinen seikkailumme oli päättyä huonosti meille kaikille. Etumaisena kulkeva purtemme ilmoitti merkeillä nähneensä laivan, ja jälkeenpäin toisen sekä vielä kolmannenkin. Me lisäsimme purjeita saavuttaaksemme sen, mutta ajaa täräytimme äkkiä kauhuksemme vedenalaisiin kareihin. Peräsin pirstausi kiveen ja laivaa kävi melkein mahdottomaksi ohjata; teimme kiireen kautta kiinni kaikki purjeemme, paitsi fokka- ja isonmaston märssypurjetta, ja ajauduimme itää kohti, tähystellen jotakin poukamaa, missä voisimme käydä korjaamaan vaurioitamme. Tämä tapaturma pelasti käsistämme nuo kolme alusta, joiden jälkeenpäin kuulimme olleen pieniä hollantilaisia kuunareita matkalla Bataviasta Bandaan ja Amboynaan ottamaan lastikseen mausteita, joten niissä epäilemättä oli melkoinen summa rahaa.
Ankkuroitsimme pienelle saarelle lähelle Bandaa ja viivyimme siellä kolmetoista päivää. Saarella ei ollut mukavaa telakkapaikkaa, joten lähetimme purren haeskelemaan sellaista. Sillävälin otimme varastoon hyvää vettä, joitakuita ruokavaroja, juuria ja hedelmiä, sekä tuntuvan erän höysteneilikoita ja muskottikukkia, joita saimme salaisesti ostelluksi alkuasukkailta.
Vihdoin palasi purtemme ja me läksimme sen löytämälle ankkuripaikalle. Irrotimme oitis purjeemme ja teimme niistä saarelle seitsemän tai kahdeksan telttiä; näihin vietiin märssytankomme, kanuunamme, ruoka- ja ampumavaramme. Nousuvedellä laskimme laivan kovalle rantahiekalle ja asetimme tukiseipäitä molemmin puolin. Matalalla vedellä se oli melkein kuivalla maalla.
Paikkasimme pohjaan syntyneen vuodon ja samalla kaavimme pohjan kokonaan puhtaaksi, se kun oli pitkällisestä vesillä olosta jo kovin törkyinen. Pursi siistiytyi niinikään, mutta pääsi valmiiksi ennen meitä ja risteili kymmenkunta päivää saaristossa, kuitenkaan mitään saalista tapaamatta.
Olimme tuskin jälleen lähteneet yhdessä liikkeelle navakalla länsilounaisella, kun yht'äkkiä päämme kohdalla leijuvasta mustasta pilvestä räiskähti niin hirvittävä ja pitkällinen salamanpurkaus, että meistä kaikista tuntui laiva leimahtaneen tuleen. Välähdys huokui kasvoihimme sellaista kuumuutta, että monet saivat rakkoja ihoonsa. Eikä siinä kaikki; ilman järähdys oli niin voimakas, että laivamme tutisi kuin kanuunalaidallisen saaneena. Ilmavirran ponnahdus pysähdytti siinä silmänräpäyksessä kulkumme, purjeet ammahtivat taaksepäin ja koko aluksemme tuntui todella ukkosen iskemältä.
Samassa seurasi niin huumaava jyrähdys, etten usko ihmiskorvan vielä konsanaan moista kuulleen. Tuskin olisi satatuhatta ruutitynnyriä räjähtänyt suuremmalla pauhulla; monelta mieheltämme lumpeutuivat korvat. On mahdoton kuvata sen hetken kauhua. Kaikki olivat kuin halvautuneita; ainoastaan ystävämme William säilytti toimintakykynsä. Ellei hän olisi kissan ketteryydellä kylmäverisesti juossut päästämään irti fokka-jalusnuoraa, pingoittamaan fokkaraa'an tuulenpuoleista prassia ja vetämään märssypurjeita alas, niin olisimme varmasti menettäneet kaikki mastomme ja kenties joutuneet vesivuorten yllättämiksi.
Minä puolestani kyllä näin vaaran, mutta en voinut hievahtaakaan sitä torjumaan. Olin lyyhistyttävän hämmennyksen herpaama, ja voin sanoa nyt ensi kerran alkaneeni tuntea entisen elämäni ajattelemisen herättämää kauhistusta. Luulin taivaan tuominneen minut sillä hetkellä vajoamaan ikuiseen kadotukseen, hirmustuen vielä sitä, että Jumala oli erityisesti ottanut minut kostavan kätensä alle. Myönsin rangaistukseni oikeaksi, mutta en laisinkaan tuntenut viihdyttävää katumusta; mieltäni järkytti rangaistus, mutta ei rikos; kosto, mutta ei syyllisyyteni.
Vähitellen tointuessamme tunsimme erinomaista tyytyväisyyttä siitä, ettei kukaan ollut menettänyt henkeänsä; laivakaan ei ollut saanut muuta vahinkoa kuin että keulapäästä oli osa pirstautunut. Niinpä läksi laiva kulkemaan kuten ennenkin, enkä voi kieltää, että me olimme kaikki jokseenkin samanlaisia kuin sekin; ensimäisen hämmästyksemme hälvennyttyä ja nähdessämme laivan taas tukevana kyntävän aaltoja olimme pian sama paatunut joukkue kuin ennenkin, ja minä muiden mukana.
Me ohjasimme suuntamme itäpohjoiseen ja pohjoiseen, kuljimme jälleen päiväntasaajan poikki ja purjehdimme Mindanaon ja Manillan vesille, Filippi-saarista tärkeimpien. Ammattimme pääsi nyt uudelleen alkamaan vasta Manillan pohjoispuolella, missä valtasimme kolme japanilaista laivaa. Kaksi niistä oli toimittanut ostoksensa ja kuljettivat nyt kotiin päin höysteneilikoita, kaneelia, muskottipähkinöitä ja muuta sellaista, sekä kaikenlaisia europalaisia tavaroita, joita espanjalaiset laivat olivat tuoneet Acapulcosta. Niissä oli yhteensä kahdeksanneljättä tonnia muskottipähkinöitä, viisi tai kuusi tonnia höysteneilikoita ja saman verran kaneelia. Me otimme mausteet, mutta emme paljoakaan koskeneet europalaisiin tavaroihin, pitäen niitä meille arvottomina. Jälkeenpäin olimme siitä kuitenkin kovin pahoillamme ja osasimme seuraavalla kerralla olla viisaampia.
Kolmas japanilainen oli paras saalis; siinä nimittäin oli rahaa ja suuri määrä rahaksi lyömätöntä kultaa, jolla oli aikomus ostaa mausteita. Me korjasimme kullan talteemme emmekä tehneet laivalle muuta vahinkoa. Aikomuksenamme ei ollut viipyä kauvemmin täällä päin, vaan käännyimme Kiinaa kohti.
Olimme juuri jättäneet Filippiinit taaksemme ja kääntyneet Formosan saarelle päin, mutta tuuli puhalteli niin navakasti vastaamme itäpohjoisesta, että meidän oli pakko peräytyä Laconiaan, joka on saarista pohjoisin. Valitsimme siellä hyvän ankkuripaikan ja ryhdyimme hankkimaan ruokavaroja, joita väestö meille hyvin auliisti toimittikin. Oleskelimme siellä toukokuun alkuun, jolloin kuulimme Kiinan kanssa kauppaa käyvien laivojen lähtevän liikkeelle; pohjoiset monsuunituulet nimittäin päättyvät viimeistään huhtikuulla ja kääntyvät Kiinaan päin myötäisiksi. Vuokrasimme sen vuoksi muutamia nopeita alkuasukasten purjeveneitä lähtemään Manillaan ja tuomaan meille tiedon, milloin sieltä lähtisi noita aluksia liikkeelle. Tietojemme mukaan järjestimme asiat niin hyvin, että kolme päivää vesillä oltuamme tapasimme niistä kerrassaan yksitoista. Pahaksi onneksi jouduimme liian aikaisin ilmi ja saimme anastetuksi vain kolme; tähän tyydyimme, pitkittäen matkaamme Formosaa kohti. Näistä kolmesta laivasta saimme niin runsaan määrän mausteita ja hopeaa, että meidän lopultakin täytyi tunnustaa jo saaneemme kylliksemme aarteita.
Ilmotin miehistölle etsiväni Formosan saarelta vain tilaisuutta muuttaakseni mausteemme ja europalaiset tavaramme käyväksi rahaksi, kääntyäksemme sitte etelää kohti, jolloin pohjoiset monsuunituulet kenties jo myöskin alkaisivat. Kahdentoista päivän kuluttua näimme etäällä Formosan, mutta tuuli painoi meidät saaren eteläkärjen taakse ja melkein Kiinan rannikolle. Siellä olimme hiukan ymmällä, sillä englantilaiset siirtolat eivät olleet kaukana ja meidän saattoi käydä pakolliseksi taistella sikäläisten laivojen kanssa. Sotavoimaa meillä kyllä oli, muutta ei erityisempää halua voimien mittelyyn. Meidän täytyi tietysti edetä pohjoiseen päin ja pysytellä rannikosta niin kaukana kuin kävi päinsä.
Jonkun aikaa purjehdittuamme läksimme ajamaan takaa pientä kiinalaista kuunariparkkia ja tavotimmekin sen. Se oli matkalla Formosan saarelle ilman lastia; mutta siinä matkusti kolme kiinalaista kauppiasta, jotka kertoivat minulle olevansa menossa tapaamaan isoa tonkinilaista laivaa erääseen formosalaiseen jokisuistoon. Sieltä oli heillä aikomuksena lähteä Filippi-saarille, tuolla laivalla viemään silkkiä, musliinia, karttuunia ja muita kiinalaisia tuotteita, ostaakseen niillä mausteita ja europalaisia tavaroita.
Tämä sopi mainiosti meidän tarkotukseemme; päätin nyt luopua merirosvon ammatista ja lyöttäytyä kauppiaaksi. Kerroin siis heille, mitä tavaroita meillä oli mukanamme, ja tarjouduin tekemään kauppoja heidän kanssaan. Ehdotukseni miellytti heitä suuresti, mutta he eivät tahtoneet mitenkään rohjeta luottaa meihin. Pelko ei ollutkaan aivan aiheeton, sillä me olimme jo riistäneet heiltä mitä otettavaa oli. Toiselta puolen olimme mekin yhtä epäuskoisia emmekä tienneet oikein mitä tehdä. Mutta William kveekari sai meidät vakuutetuksi. Hän sanoi kauppiasten näyttävän rehellisiltä miehiltä ja huomautti, että heidän etunsa vaati heitä pitämään sanansa, koskapa se säästäisi heiltä pitkän matkan ja he pääsisivät meidän kanssamme kaupoista sovittuansa heti palaamaan parhaillaan vallitsevilla myötäisillä tuulilla lastinensa Kiinaan. Tosin jälkeenpäin huomasimme heidän aikovan Japaniin, mutta tämä oli yhdentekevää, sillä he säästivät kaikessa tapauksessa vähintään kahdeksan kuukauden matkan. William esitti, että kauppiaista jäisi laivaamme kaksi panttivangeiksi ja että heidän alukseensa lastattaisiin meidän tavaroitamme osa, jonka kolmas veisi siihen satamaan, missä heitä odotti laiva. Jätettyään mausteet sinne hän toisi meille sellaista tavaraa mitä halusimme itsellemme vaihtaa.
Näin päätettiin, ja William uskalsi lähteä mukaan, mitä en minä puolestani olisi tehnyt, enkä olisi mielelläni sallinut hänenkään lähteä, mutta hän piti lujasti kiinni siitä vakaumuksesta, että heidän etunsa vaati heitä kohtelemaan häntä ystävällisesti. Me laskimme ankkurimme erään pienen saaren suojaan ja odottelimme siellä kolmetoista päivää, lopulta jo hyvinkin huolestuneina William ystävästämme, sillä he olivat taanneet ehtivänsä takaisin neljässä päivässä. Silloin näimme kolmen purjealuksen lähestyvän meitä ja asetuimme puolustautumaan; mutta sitte huomasimme etumaisena sen aluksen, jossa William oli lähtenyt, ja siinä liehui valkea lippu. William tuli pienellä veneellä luoksemme, mukanaan kiinalainen kauppias ja kaksi muuta kauppiasta, jotka tuntuivat toimivan kaikkien muiden pankkiireina.
Williamia oli kohdeltu kaikella mahdollisella ystävällisyydellä ja vilpittömyydellä. Hän oli saanut tavaroistaan täyden maksun kullassa ja tuonut mukanaan sellaista tavaraa, jota tiesi meidän vaihtavan itsellemme. He olivat päättäneet tuoda ison satamassa olleen laivan luoksemme harjottamaan suoranaista kauppaa kanssamme, ja William oli meidän nimessämme luvannut, että me emme käyttäisi heitä kohtaan mitään väkivaltaa emmekä pidättäisi ainoatakaan heidän laivaansa kauppojen päätyttyä. Minä vakuutin yrittävämme voittaa heidät ystävällisyydessä.
Kolmas alus oli syrjästä päin kuullut meidän olevan halukkaita tekemään kauppaa ja tullut tuomaan meille tarjolle ruokavaroja, jotka meille todella kelpasivatkin. Siten syntyi avoimella merellä vilkkaat markkinat, joilla meidän mausteemme ja europalaiset tavaramme tuottivat runsaasti viisikymmentätuhatta unssia kultaa ja jonkun verran tarveaineita. Vapautimme panttivangit ja annoimme noille kolmelle kauppiaalle kaksitoistasataa naulaa muskottipähkinöitä ja toisen mokoman höysteneilikoita korvaukseksi siitä mitä olimme heiltä ottaneet. Kaikki erosimme siten erinomaisen tyytyväisinä.
Ahnaimmankin mielen täytyi tyytyä risteilymme tulokseen; miehemme sanoivatkin, etteivät he mitenkään huolisi lisää. Hollantilaisten silmälläpitämiä salmia välttääksemme päätimme purjehtia Filippisaarten itäpuolitse etelää kohti Kauriin kääntöpiirin eteläpuolelle ja sikäläisillä vaihtelevilla tuulilla viiletellä länteen päin, aavan Intian valtameren poikitse. Näin suunnatonta matkaa yrittääksemme oli meidän poikettava maihin Mindanaon saarelle, Filippineistä eteläisimmälle, varustautumaan vielä runsaammilla ruokavaroilla. Läksimme liikkeelle syyskuun 28. p:nä, mutta välillä pakotti ankara myrsky meidät pysyttelemään kuusitoista päivää erään tuntemattoman saaren suojassa, joten matka Mindanaolle vei meiltä yhdeksän viikkoa.
Saaren eteläisimmältä niemekkeeltä otimme vettä ja muutamia lehmiä, sillä ilmanala oli niin kuuma, ettemme yrittäneet suolata lihoja pitemmäksi aikaa kuin pariksi kolmeksi viikoksi. Jatkoimme matkaa etelään päin, kulkien päiväntasaajan yli, ja etenimme pitkin Uuden Guinean rannikkoa, missä kahdeksannella eteläisellä leveysasteella jälleenkin poikkesimme maihin, saadaksemme vettä ja ruokavaroja. Siellä näimme asukkaita, mutta nämä pakenivat meitä eivätkä antautuneet mihinkään tekemisiin kanssamme. Yhä etelään pyrkien jätimme taaksemme kaikki kartoillemme merkityt seudut, koillistuulilla edeten seitsemännelletoista leveysasteelle saakka.
Siellä näimme lännen puolella maata, ja kun olimme jo kolme päivää pitäneet sen rannikkoa näkyvissämme, niin aloimme peljätä, ettemme löytäisikään avointa tietä länteen päin, vaan olisimme pakotetut lopultakin peräytymään Molukkisaaristoon. Mutta vihdoin huomasimme maan loppuvan, meri avautui etelässä ja lounaassa, ja mahtava etelästä vyöryilevä maininki ilmaisi meille, ettei sillä taholla ollut maata tavoteltavissa.
Lounaista suuntaa kulkien saavutimme Kauriin kääntöpiirin, tavaten vaihtelevia tuulia. Sitte käännyimme suoraan länttä kohti ja pidimme suuntamme noin kaksikymmentä päivää, jolloin havaitsimme maata edessämme. Me ohjasimme rantaan, kernaasti käyttäen tilaisuutta uusien vesi- ja ruokavarojen saantiin, tietäessämme nyt saapuvamme Intian valtameren suunnattomalle, saarista niukalle ulapalle.
Tapasimme hyvän sataman, ja rannalla oli väkeä; mutta maihin astuessamme he pakenivat, eivätkä suostuneet päästämään meitä lähelleen, vaan ammuskelivat meitä pitkillä nuolillaan. Valkoisesta lipustammekaan he eivät olleet tietääkseenkään. Me löysimme kyllä vettä, vaikka se olikin hiukan vaikeasti saatavaa, mutta karjaa emme nähneet missään. Alkuasukkaat olivat nähtävästi ajaneet elukkansa kauvemmas, jos heillä niitä olikaan.
Miehemme alkoivat tunkeutua edemmä, nähdessään asukkaat noin aroiksi. Mutta he oppivat pian varovaisuutta, sillä eräs neljätoistamiehinen joukko sai äkkiä johonkin ruoko-istutukseen jouduttuansa nuolisateen vastaansa joka taholta, heidän luullakseen puiden latvoista. Heidän ei auttanut muu kuin kapaista pakoon, sitte kun viisi heistä oli haavottunut; eivät he olisi niinkään helpolla päässeet, ellei muuan heistä olisi huutanut kaikkia pelotuksen yrittämiseksi ampumaan umpimähkäisen yhteislaukauksen.
Pamaukset eivät ainoastaan peljästyttäneet vihollisia, vaan satuttivatkin joitakuita heistä, kuten tiheiköstä kuuluvat ulvahdukset todistivat. Nuolituisku herkesi ja intiaanien huhuilu loittoni yhä kauvemmas sisämaahan. Nämä äänet olivat kerrassaan outoja, muistuttaen pikemmin petojen haukuntaa ja ulinaa kuin ihmiskieltä. Miehemme peräytyivät kiireisesti, mutta seikkailun pahin taival oli vielä jäljellä.
Heidän nimittäin sivuuttaessaan erästä tavattoman isoa jyrkän kallionkyljen juurella kohoavaa puuta ammuttiin heitä äkkiä puun latvasta. Heihin tähdättiin seitsemän nuolta ja kolme keihästä sillä masentavalla tuloksella, että kaksi miestä sai surmansa ja kolme haavottui. Toisia uhkasi sama kohtalo, mutta onneksi älysivät he vetäytyä puun tyvelle suojaan, mistä väijyjät eivät voineet heitä tavotella. He saivat siten aikaa asemansa pohtimiseen. Latvasta kuului villien luskutusta, ja vihdoin oli eräs teräväsilmäisempi miehemme näkevinään intiaanin pään pilkistävän jostakin oksien lomasta. Hän ampui heti ja osasi niin kohdalleen, että villi, pää lävistettynä, mätkähti kuolleena maahan; pelkkä putoaminenkin olisi häneltä hengen vienyt.
Tämä säikähdytti väijyjiä, ja näiden ulvonta siirtyi puun latvasta sisukseen. Puu oli siis ontto ja verenhimoisten villien piilopaikka. Miehemme koettivat ammuskella sitä, mutta luodit eivät läpäisseet kuorta. Kuitenkin tuntui piirittäminen pätevältä keinolta, ja he lähettivät kaksi miestä hakemaan lisävoimia paikalle.
Miehemme läksivätkin paikalle pikku armeijana ja ryhtyivät valtaisin valmisteluin yritykseen, jonka laatuista tuskin on ennen kuultu, nimittäin ison puun piirittämiseen. Mutta perille tultuaan he huomasivat tehtävän työlääksi kylläkin, sillä runko oli peräti jyhkeä, ainoastaan seitsemän isoa oksaa latvapuolella, ja puuaines niin kovaa, ettei siihen pystynyt kirveskään.
William kveekari, jonka oli uteliaisuus houkutellut muiden mukaan, esitti tehtäväksi tikkaat ja kavuttavaksi latvaan, mistä voitaisiin heittää kelon onteloon tulitus-aineita, villien savustamiseksi ulos lymystään. Toiset ehdottivat hinattavaksi laivasta ison kanuunan, jonka luodit pirstaisivat puun; toiset taasen arvelivat parhaaksi kasata puun juurelle ison nuotion, jonka avulla puu asukkainensa poltettaisiin.
Näihin tuumailuihin meni kokonaista pari kolme päivää, joll'aikaa piiritetyistä ei kuulunut hivaustakaan. Williamin esitystä koeteltiin ensiksi, ja miehet valmistivat isot tukevat tikkaat. He olivat aikeissa pian ryhtyä pystyttämään niitä, kun äkkiä puun latvasta taaskin kuului intiaanien pälpätystä ja samassa useampia keihäitä sinkosi miehiämme kohti. Yksi osui erästä matruusia hartiain väliin ja iski häneen niin tuhoisen vamman, että lääkäriemme oli vaikea saada häntä jäämään henkiin. Onneton kärsi niin kirveitä tuskia, että me kaikki olisimme pitäneet kuoleman hänelle parempana. Hänestä tuli vaivainen koko lopuksi ijäkseen, sillä keihäs oli katkaissut joitakuita käsivarren yläjänteitä.
Meidän väkemme yritti maksaa samalla mitalla, mutta villit livahtivat ajoissa takaisin kätköönsä. Nyt oli turha enää ajatellakaan Williamin suunnitelmaa, sillä kuka olisi uskaltanut kavuta tuollaisten petojen sekaan? Minäkin olin samaa mieltä, nyt saavuttuani paikalle, pitäen mahdollisena ainoastaan, että joku suorastaan syöksähtäisi ylös tikkaita, heittäisi tulitus-aineita onteloon ja pyörtäisi heti takaisin. Näin teimmekin pariin kolmeen kertaan, mutta emme havainneet sen vaikuttavan mitään. Vihdoin muuan tykkimiehemme valmisti kärypadan, kuten me sitä nimitimme; se oli monen aineen sekotus, joka ainoastaan savuaa, mutta ei pala. Savu on niin sankka ja haju niin sietämättömän ilkeä, ettei sitä voi ihminen kestää. Tämän hän itse viskasi onteloon ja me odottelimme sen vaikutuksia, mutta emme kuulleet emmekä nähneet mitään koko sinä yönä emmekä seuraavanakaan päivänä. Päättelimme siitä, että väijyjät olivat kaikki tukehtuneet; mutta seuraavana yönä kuulimme heidän taas huhuilevan ja älisevän puun latvassa kuin hullut.
Me tietysti arvelemaan, että he huutelivat apua, joten päätimme pitkittää piiritystämme. Raivostuttihan meitä kaikkia, että meille teki tuollaista tenää kourallinen villejä, joiden luulimme olevan taatusti käsissämme. Sen vuoksi päätimme toisena yönä koettaa uutta kärypataa, ja tykkimies oli saanut sekotuksen valmiiksi, kun villit jälleen alottivat hälinänsä puun latvassa. En kuitenkaan tahtonut antaa tykkimiehen nousta ylös tikkaita, kun minusta tuntui varmalta, että hän saisi surmansa. Hän keksi sentään keinon, aikoen nousta vain muutamia askelmia ja pistää annoksensa pitkällä seipäällä puun onteloon. Mutta kun hän kojeineen kolmen miehen keralla astui puun juurelle, niin tikkaat olivatkin tipo tiessään.
Olimmepa nyt aivan ymmällä. Intiaanit olivat tietenkin käyttäneet huolimattomuuttamme hyväksensä, kun olimme antaneet tikkaiden pysyä paikoillaan. He olivat luonnollisesti laskeutuneet alas ja vieneet tikkaat mennessään. Naureskelin makeasti William ystävääni, joka piiritysjoukon johtajana oli pystyttänyt linnotusväelle tikapuut, jotta tämä pääsi siten pakenemaan. Mutta päivän valjetessa havaitsimme aseman toiseksi, sillä tikapuut olikin kiskottu puun latvaan, noin puoliväliin työnnetty onteloon ja toinen puolikas jätetty törröttämään ilmassa. Nyt nauroimme intiaanien hupsuutta, kun eivät työlään ponnistelunsa sijasta olleet pinttäneet käpälämäkeen.
Päätimme koettaa tulta. Keräsimme muutamissa tunneissa mielestämme kylliksi sytykkeitä, kasasimme ne puun juurelle ja pistimme tuleen. Turvallisen matkan päässä odotimme, milloin miekkoset katsoisivat asuntonsa liian kuumaksi ja parveilisivat ulos latvasta. Mutta tyrmistyimmepä kerrassaan, kun äkkiä runsaat vesisuihkut sammuttivat nuotion. Luulimme tosiaan paholaisen pitävän tässä peliänsä.
"Tämä on totisesti ovelin näyte intiaanien insinööritaidosta, mitä lienee konsanaan kuultu", puheli William; "ja kun minä en usko taikuutta enkä sielunvihollisen osuutta asiaan, niin on vain yksi selitys mahdollinen. Puun täytyy olla koverrettu maahan asti juurineen päivineen, ja noilla kiusanhengillä on sen alla keinotekoinen luola, joka voi ulottua suorastaan kallion läpikin. Uloskäytävää emme tiedä, mutta jos meissä on miestä, niin otanpa siitä selon kahdessa päivässä."
William pani kaksitoista miestä isoilla kairoilla nävertämään reikiä puun kylkeen; nävertäminen tehtiin hyvin hiljaisesti, kolot täytettiin ruudilla, niihin lyötiin lujat tulpat ja ne räjäytettiin yhtaikaa. Puu pirstautuikin niin tehokkaasti, että selvästi näimme toisen samanlaisen räjäyksen riittävän tarkoitukseemme. Sen se tekikin; toisella kerralla repesi puun kylkeen useita aukkoja, ja me näimme maahan kaivetun luolan, joka johti toiseen luolaan edempänä, sieltä kun kuului villien hälinää.
Näin pitkälle päästyämme teki meidän kovasti mieli tavottaa ne käsiimme. William tarjoutui kolmen miehen keralla tunkeutumaan käytävään heittämään käsigranaatteja vihollisten keskeen. Hän laskeutui itse etumaisena alas, sillä Williamilla oli leijonan uljuus, se täytyy sanoa. Mutta intiaanit maksoivat heille samalla mitalla kuin me olimme kärypadoillamme antaneet. He saivat niin kirvelevän savun tupruamaan ylös käytävästä, että William ja hänen kumppaninsa olivat puoleksi tukehtuneita, kiireesti peräytyessään pois moisesta pesästä.
Hyvin oli linnotus varustettu, ja kaikin tavoin torjuttiin vastustajat. Tahdoimme nyt luopua hommastamme, ja minä huomauttelin Williamille, että olimme olleet ihan päättömiä, ryhtyessämme noin joutavanpäiväiseen rynnistelyyn. William myönsi, ettei yritystä käynyt jatkaminen. Mutta lähtöä tehdessämme sanoi tykkimies sentään haluavansa nähdä miinauksen avulla, minne päin käytävä johti. Hän haetutti laivasta kaksi ruutitynnyriä, asetti ne luolaan niin kauvas kuin uskalsi tunkeutua, täytti luolan suun soralla, sotki tämän kiinteäksi ja räjäytti panoksensa sytytyslangalla. Silloin puhkesi kallion toiselta kupeelta pensaikosta panos esille kuin kanuuunan suusta. Juosten sinne näimme laukauksen vaikutuksen.
Räjähdys oli niin repinyt käytävän toisen pään, että irrallinen sora oli sen kokonaan tukkinut. Noin suurta pulaa tuottaneesta linnotusväestöstä näkyi siellä täällä käsiä, jalkoja, päättömiä runkoja — tuskinpa lienee siitä ainoakaan hengissä pelastunut. Olimme siis kostaneet kauheasti, mutta vähätpä se meitä hyödytti, kun kaikessa tapauksessa oli kaksi miestä saanut surmansa, yksi ruhjoutunut raajarikoksi ja kahdeksan muutoin haavottunut. Noin kalliin hinnan maksettuamme siitä tiedosta, millä tavoin intiaanit linnoittavat onttoja puita, läksimme jälleen merelle, saatuamme uutta juomavettä, mutta kykenemättämme ruokavarojamme kartuttamaan.