YHDESTOISTA LUKU.
Haaksirikko Ceylonin saarella.
Nyt oli neuvoteltava, mitä olisi lähinnä tehtävä päästäksemme takaisin Madagaskarille. Olimme jokseenkin Hyväntoivonniemen leveysasteella, mutta taipaleen pituus tuntui arveluttavalta, kun emme voineet luottaa siihen, että saisimme suotuisia tuulia matkallamme tai tapaisimme maata välillä. Williamin neuvosta päätimme poiketa etäiseltä eteläiseltä leveysasteeltamme sitte kun olisimme laskujemme mukaan sivuuttaneet Javan ja Sumatran, ja lähteä pohjoiseen, Ceylonin ja Koromandelin salmea kohti, ottaaksemme sieltä vettä ja uusia ruokavaroja. Länteen päin purjehdimme sen vuoksi enää kymmenen päivää; sää pysyi kaiken aikaa suotuisana.
Mutta laskumme pettivät melkoisesti. Sillä kuljettuamme sitte viidentoista tai kuudentoista leveysasteen verran pohjoiseen huomasimme keulahangan puolella maata, jota tarkastelemaan lähetimme kaikki laivaveneet. Seutu oli hedelmällistä; hyvää vettä oli helppo saada, mutta karjaa ei näkynyt eikä asukkaita. Meidän ei tehnytkään mieli etsiskellä kaukaa, välttääksemme sellaista seikkailua kuin olimme viimeksi kokeneet; tyydyimme korjaamaan haltuumme niitä kasviksia joiden käytön tunsimme.
Heikolla tuulella lähdettyämme jälleen liikkeelle näimme taaskin kahden viikon kuluttua maata ja pian huomasimme hämmästykseksemme olevamme Javan etelärannikolla. Meillä oli nyt ruokavarat hyvin vähissä, joten ryhdyimme etsimään laivallemme mukavinta satamapaikkaa, jättäen kohtalon ratkaistavaksi, kohtaisimmeko ystäviä vai vihollisia. Kuitenkin päätimme, ettemme viipyisi ainakaan kunnes ennätettäisiin saaren yli lähettää Bataviassa oleville laivoille sana kiertää tälle rannikolle meitä ahdistamaan.
Laskimme ankkurimme seitsemän syltä syvään pohjukkaan, ja hankimme kelpo tavalla ruokavaroja, kuten sikoja ja lehmiä, joita myös teurastimme tynnyreihin suolattavaksi niin hyvin kuin kävi päinsä kahdeksan leveysasteen päässä päiväntasaajasta. Asukasten kanssa tulimme hyvin toimeen, ja vesisäiliöt täytettyämme läksimme iloisin mielin kohti Ceylonin rannikkoa, missä aikomuksenamme oli jälleenkin hiukan poiketa maihin, jotta yhä edelleen pysyisimme hyvin varattuina.
Hankalat tuulet pidättivät meitä tällä taipaleella yli kuukauden. Muutamassa päivässä suoriuduimme tehtävästämme Ceylonin eteläisessä kärjessä, menestyksellä karttaen hollantilaisia, jotka ovat senkin maan herroina. Heillä on hallussaan sen kauppaliike, kaneelin vienti, ja he ovat rannikolle rakentaneet useita linnoituksia.
Mutta me saimme saareen toistamiseenkin tutustua, ja se oli vähällä maksaa meidän kaikkien omaisuuden ja hengen. Kolme päivää taaskin vesillä oltuamme kohtasimme ankaran myrskyn, joka riepoitteli meitä kaikilta etelän kulmilta kaakosta lounaaseen asti, puuskuen minuutin verran kerrallaan kultakin ilmansuunnalta. Emme voineet sellaisissa oloissa hoidella laivaa kunnollisesti, niin että minun laivassani kolme märssypurjetta repesi ja viimein isonmaston märssytanko ritkahti poikki. Parina kertana paiskauduimme päin rantaa, ja kerran olisimme musertuneet kalliosärkälle parin kilometrin päässä rannasta, ellei tuuli olisi juuri viimeisessä hetkessä kääntynyt.
Sittemmin painoi myrsky meidät isoon kallioiden ja maan väliseen aukkoon, johon olisimme koettaneet laskea ankkurimme, mutta pohja oli pelkkää kivikkoa, niin että sellainen yritys olisi vain riistänyt meiltä ankkurit. Me ajauduimme aukon läpi ja jouduimme kamalan vaaralliselle rannikolle, jolta turhaan tähyilimme turvallista poukamaa. Viimein näimme ison niemekkeen pistäytyvän etelään päin niin pitkälle mereen, että sitä olisi tällä tuulella mahdoton kiertää. Ohjasimme sen vuoksi niin hyvään tuulensuojaan sen kainalossa kuin mahdollista ja laskimme ankkurimme noin kahdentoista sylen syvyydelle.
Mutta tuuli pyörähti jälleen yön kuluessa toisaanne ja puhalsi niin tavattoman navakasti, että ankkurimme eivät pidättäneet ja laivamme ajautui edelleen, kunnes peräsin koski pohjaan; onneksi alkoi silloin toinen ankkuri pitää, niin että sen turvissa pysyimme jo paikoillamme läpi tuon kamalan yön. Aamupuolella alkoi myrsky heikentyä; sittekin huomasimme päivän valjetessa laskuveden aikana olevamme lujasti kiinni kovalla hiekkasärkällä, kiitellen onneamme niinkin, sillä vähällä olimme olleet nousuveden aikana solua ankarassa aallokossa sen yli rantakivikkoon, joka olisi meidät murskannut.
Maan asukkaita tuli suurin joukoin ällistelemään meitä, ja heidän kauttaan näkyy viesti tapauksesta kulkeneen sisämaahan, sillä seuraavana päivänä ilmestyi paikalle kuningas tai joku ylhäinen päällikkö, mukanaan suuri pitkillä heittokeihäillä aseestettu armeija, joka järjestyi riveiksi vesirajaan. He seisovat siinä lähes tunnin ajan liikkumattomina; sitte kahlasi parikymmentä miestä vyötäisiänsä myöten laakaan rantaveteen, aallokon jo suuresti tyynnyttyä, ja etumaisena oli valkeata lippua kantava mies. Tämä piti meille pitkän puheen, kuten hänen eleistänsä huomasimme, vaikkakin ääni kantoi meille vain joskus. Lopuksi hän huikkasi kolmasti, nosti ja laski lippuansa kolmasti ja viittiloitsi sitte kolmasti meitä tulemaan luokseen.
Olin aikeissa miehittää veneen ja lähteä rantaan, mutta sitä ei William mitenkään sallinut. Hän oli saanut tietoonsa useita esimerkkejä tämän rannikon asukasten petollisuudesta ja sydämettömyydestä, ja vakuutti mieluummin myyvänsä henkensä kalliisti, jos laivamme asema osottautuisi toivottomaksi, kuin näkevänsä osan miehiämme heti alussa ilmaiseksi uhraavan henkensä. Minä en voinut oikein yhtyä hänen toivottomaan käsitykseensä asukasten verenhimoisista aikeista, mutta kun William tarjoutui yrittämään ottaa niistä vaarattomalla tavalla selvää, niin luovutin koko neuvottelujen järjestämisen ja johtamisen kernaasti hänelle.
Niinpä ripustimme ensiksikin valkean lipun näkyviin. Isoonveneeseen asetettiin neljäkolmatta hyvin aseestettua päättäväistä miestä, pinassiin samaten kaksitoista. Laivan maanpuoleisen laidan kaikki kanuunat ladattiin musketinluodeilla, vanhoilla nauloilla, rautaromulla ja muulla sellaisella; ja oli sovittu, että me olisimme valmiit ampumaan heti kun pinassissa kohotettaisiin punainen lippu. Niin lähtivät veneelliset maalle päin, päättäen olla astumatta jalkaansa rantaan.
Puhelumatkan päähän päästyänsä miehet havaitsivat, että maallaolijat eivät ymmärtäneet heidän puhettansa. Nämä kuitenkin saivat pian käsiinsä jonkun vanhan hollantilaisen, joka ryhtyi toimimaan tulkkina. Hänen puheittensa sisältönä oli, että vahvasti varustettujen laivojen ilmestyminen rannikolle oli herättänyt pelkoa väestössä. Tämän johdosta oli kuningas lähettänyt erään kenraalinsa suojelemaan maata ryntäykseltä, mutta samalla, jos aikeemme olivat rauhalliset, antamaan meille kaikkea mahdollista apua pulassamme, kutsumaan meidät vapaasti tulemaan maihin ja osottamaan meille aulista vieraanvaraisuutta.
"Olet hollantilainen ja kristitty", vastasi William; "mutta oletko vapaa mies vai palvelija?"
"Olen täkäläisen kuninkaan palvelija, ja hänen armeijassaan."
"Mutta oletko vapaaehtoinen vai vanki?"
"Vanki olin ensimältä, mutta nyt olen vapaana ja siis vapaaehtoinen."
"Toisin sanoen, oltuasi ensin vanki, on sinulla nyt vapaus palvella heitä; mutta oletko siten vapaa, että saat poistua sikäli kuin mielesi tekee, omien maanmiestesi luo?"
"Ei, sitä en sano; maanmieheni asuvat pitkän taipaleen takana, saaren pohjois- ja itäosissa, eikä heidän luokseen voi lähteä ilman kuninkaan nimenomaista lupaa."
"No, miksi et hanki lupaa lähteäksesi pois?"
"En ole sitä koskaan pyytänyt."
"Ja arvatenkin tiedät, että et sitä saisi, jos pyytäisitkin."
"Sitä en voi mennä takaamaan; mutta miksi tätä kaikkea kyselette?"
"Siihenpä minulla on pätevä syy. Jos sinä olet kristitty ja vanki, niin miten voit suostua näiden raakalaisten välikappaleeksi, kavaltamaan meidät heidän käsiinsä? Eikö ole tunnotonta siten kohdella kristinveljiänsä?"
"Mitenkä niinä teitä kavaltaisin? Enkö tee teille selvää siitä, että kuningas kutsuu teitä tulemaan maihin ja on käskenyt osottamaan teille kohteliaisuutta ja avuliaisuutta?"
"Niin totta kuin olet kristitty, vaikka sitä suuresti epäilenkin, uskotko kuninkaan tarkottavan sanaakaan siitä mitä hän lupailee?"
"Hän lupaa teille suuren kenraalinsa kautta."
"Siitä minä vähät välitän; minä kysyn vain: Voitko sanoa uskovasi, että hän aikoo pitää sanansa?"
"Miten minä voin siihen vastata? Miten voin sanoa, mitä hän aikonee?"
"Voit sanoa, mitä sinä uskot."
"En voi sanoa, ettei hän lupauksiansa täyttäisi; uskon kyllä, että hän saattaa niin tehdä."
"Olet kaksikielinen kristitty, pelkään. No, minä teen sinulle toisen kysymyksen: Tahdotko vakuuttaa, että sinä uskot sen ja että neuvoisit meitä uskomaan sen ja heittämään henkemme noiden lupausten varaan?"
"Minusta ei ole teidän neuvojaksenne."
"Sinä kenties pelkäät lausua mielipidettäsi, kun olet heidän vallassaan. Sanoppa, ymmärtääkö heistä kukaan, mitä me puhelemme? Osaavatko he hollanninkieltä?"
"Ei, ei yksikään; ei minulla siinä suhteessa ole mitään peljättävänä."
"No, vastaa siis minulle suoraan, jos kristitty olet: Onko meidän turvallista luottaa heidän sanoihinsa, antautua heidän käsiinsä ja siis tulla maihin?"
"Te ahdistatte minua kovin tiukasti. Antakaahan minunkin tehdä teille kysymys: Onko vähänkään luultavaa, että saatte laivanne irti, jos hylkäätte avuntarjouksen?"
"Kyllä me laivan vesille saamme; nyt myrskyn heikennyttyä emme pelkää."
"Sitten en voi sanoa olevan parasta luottaa heihin."
"No, se on rehellistä puhetta."
"Mutta mitä sanon heille?"
"Anna heille hyviä sanoja kuten hekin meille."
"Mitä hyviä sanoja?"
"No, anna heidän ilmottaa kuninkaalle, että me olemme muukalaisia, jotka ankara myrsky ajoi tälle rannikolle; että sydämen pohjasta kiitämme hänen kohteliaasta tarjouksestaan, jota ilomielin käytämme, jos meille esiintyy pulaa; mutta että meillä ei tällähaavaa ole aihetta tulla maihin. Huomauta myöskin, että me emme turvallisesti voi jättää laivaa sen ollessa nykyisessä tilassaan, meidän kun päinvastoin täytyy huolellisesti pitää silmällä sen asemaa ja olla valmiit ensimäisellä suotuisalla nousuvedellä koettamaan saada se irti, asettuaksemme ankkuriin."
"Mutta hän odottaa teidän sitte saapuvan maihin vieraisille hänen luokseen, toivoen jotakin lahjaa kohteliaisuutensa palkinnoksi."
"Saatuamme laivan selvälle vedelle ja paikattuamme sen vuodot me osotamme hänelle kiitollisuuttamme."
"Ei, voittehan tulla hänen luokseen yhtä hyvin nyt kuin silloinkin."
"Hei, ystävä, ymmärrys hoi; enhän sanonut, että me sitte tulemme hänen luoksensa: kiitollisuuttamme vain osotamme sitte!"
"No, sanonpa hänelle kuitenkin, että te tulette maihin hänen luokseen sitte kun laiva on saatu irti."
"Siihen ei minulla ole mitään sanomista; latele hänelle mitä mielesi tekee."
"Mutta hän raivostuu julmasti, jos en niin sano."
"Kenelle raivostuu?"
"Teille."
"Mitä me siitä piittaisimme?"
"No, hän lähettää koko armeijansa teitä vastaan."
"Ja entäs jos olisikin hänen koko joukkonsa jo täällä? Mitä luulisit heidän voivan meille tehdä?"
"Hän odottaisi heidän polttavan teidän laivanne ja tuovan teidät kaikki luoksensa."
"Onko hänellä laivoja?"
"Ei, ei ole laivoja."
"Eikä veneitä?"
"Ei, eipä niitäkään."
"No, mitä siis hänestä välittäisimme? Mitä voisit sinä meille tehdä, jos sinulla olisi satatuhatta miestä käytettävänäsi?"
"Voisivathan he sytyttää laivanne tuleen."
"Me antaisimme heille kanuunoillamme niin tuliset tuliaiset, ettei heidän tulituksestansa mitään tulisi, sen takaan."
"Mutta entä jos kuningas antaisi teille panttivankeja turvaksenne?"
"Mitä voisi hän antaa muita kuin pelkkiä palvelijoita ja orjia sellaisia kuin sinäkin, joiden henkeä hän ei pidä suuremmassa arvossa kuin me englantilaisen koiran?"
"Ketä vaatisitte panttivangeiksi?"
"Hänet itsensä ja teidän korkea-arvoisuutenne."
"Mitä hänelle tekisitte?"
"Samaa kuin hän tekisi meille — hänen päänsä katkaisisimme."
"Ja mitä tekisitte minulle?"
"Sinulleko? Me veisimme sinut takaisin kotimaahasi, ja vaikka sinä ansaitset hirsipuun, niin tekisimme sinusta jälleen ihmisen ja kristityn, emmekä menettelisi sinun kanssasi niinkuin sinä olisit halunnut meidän kanssamme menetellä — kavaltaisi sinua tunnottomien pakanain käsiin, jotka eivät tunne Jumalaa, eivätkä lähimäistänsä kohtaan sääliä."
"Saattepa siinä mieleeni ajatuksen, josta teille huomenna puhun."
Siten he erosivat toisistaan, ja William laivaan tultuansa teki perinpohjaisesti selvää omituisesta keskustelustansa. Selostus oli minulle sekä hupainen että opettavainen, ja minulla oli yllinkyllin syytä tunnustaa, että William oli älynnyt aseman järkevämmin kuin minä.
Hyväksi onneksemme saimme laivan jo samana iltana irti ja veimme sen ankkuriin noin puolitoista engl. penikulmaa ulomma, syvälle vedelle. Meillä oli syytä riemuita, kun oli yhä vähemmän pelkoa hollantilaisen kuninkaasta ja hänen sadastatuhannesta soturistaan. Ja melkein niitä seuraavana päivänä sen verran olikin rannassa, ja elefanttejakin joukossa. Mutta me luulimme olevamme niiltä paremmassakin turvassa kuin todella olimme, sillä oli kymmenentuhatta mahdollisuutta yhtä vastaan, että joutuisimme uudestaan tiukasti kiinni. Tuuli kävi nimittäin maalta päin ja puhalsi laskuveden tavallista ulommaksi, jolloin näimme meitä pidätelleen hiekkasärkän puolikuun muotoisena ympäröivän meitä molemmilla sakaroillaan. Me olimme keskikohdalla kyllä turvassa, mutta kuolema vaani kumpaisellakin sivullamme, hiekkakielekkeet kun ulottuivat parin engl. penikulman päähän merelle päin nykyisestä paikastamme.
Tuo ajattelematon ihmispaljous levisi sille hietikolle, joka oli itäpuolellamme, ollen useimmat nilkkojaan ja toiset polviaan myöten vedessä. Mantereen puolella he niinikään ympäröivät meitä sekä jonkun matkaa toisellakin hietasärkällä, muodostaen kaikkiansa noin kuuden engl. penikulman mittaisen ympyränpuoliskon, eli oikeammin kolme viidennestä ympyrää. Läntinen hietakieleke ei ollut niin laaka kuin toinen, joten he eivät sitä myöten päässeet tunkeutumaan niin kauvas.
Vähänpä he aavistivat minkä palveluksen olivat tehneet meille, tietämättään ja älyttömästi asetuttuansa luotseiksemme. Tosin olisimme saattaneet luodata uutta satamaamme ennen kuin olisimme uskaltaneet lähteä liikkeelle, mutta se ei ole ollenkaan sanottua, sillä minä ainakaan en osapuillekaan tajunnut asemamme vaarallisuutta. Laiva oli saanut pahoja vuotoja, kaikki pumppumme pystyivät tuskin pidättämään vettä lisääntymästä, ja puuseppämme hääräsivät ulkopuolella etsiskellen ja paikkaillen vammojamme, kallistettuaan laivan ensin toiselle ja sitte toiselle kyljelleen. Tällainen kallistamispuuha herätti villeissä laumoissa suunnatonta huomiota, osaksi säikkymistä ja osaksi riemua, ja he luikkailivat ja kiljuivat keskenään kuin vimmatut.
Meillä oli tulinen kiire, senhän voi arvata. Kaikki olivat työssä sekä vuotoja korjatakseen että paikkaillakseen taklaasiamme, joka sekin oli saanut melkoisia vaurioita, joten oli vaihdettava purjeita ja uusi isonmaston märssytanko sekä muuta sellaista laitettava kuntoon. Kesken kaiken näimme noin tuhatlukuisen miesjoukon eriävän siitä raakalaisten armeijasta, joka oli keräytynyt hietaisen poukaman pohjukkaan, ja tulevan pitkin vesirajaa itäiselle kielekkeelle, kunnes olivat noin puolen engl. penikulman päässä meistä. Sitte kahlasi hollantilainen meitä lähemmäksi yksinänsä, heilutellen valkeata lippuansa ja tehden merkkejänsä kuten ennenkin. Lopuksi hän seisahtui odottelemaan.
Miehemme olivat juuri saaneet laivamme asentoon ja tukkineet pahimmat vuotomme. Sen vuoksi käskin miehittää veneet entiseen tapaan ja lähtemään Williamin johdolla neuvotteluun. Minun oli turha itseni lähteä mukaan, kun kerran en osannut hollanninkieltä, joten puhelu voitiin yhtä hyvin tulkita minulle myöhemminkin. Evästin Williamia vain sillä toivomuksella, että hän koettaisi saada vanhan hollantilaisen mukaansa.
No niin, William meni kuudenkymmenen tai seitsemänkymmenen kyynärän päähän rannasta, kohotti valkean lipun kuten hollantilainenkin ja alotti seuraavasti kaksinpuhelun, miestensä levätessä airoillaan:
"No, ystävä, mitä nyt sanot?"
"Tulen samalla lempeällä asialla", vastasi hollantilainen.
"Mitä! Oletko tulevinasi lempeällä asialla, kun sinulla on takanasi kaikki tuo kansa sota-aseinensa? Mitä se merkitsee, sanoppa?"
"Kuningas kiirehdyttää meitä kutsumaan kapteenin ja kaikki hänen miehensä maihin, ja hän on käskenyt väkensä osottaa heille kaikkea mahdollista kohteliaisuutta."
"Ja ovatko kaikki nuo tulleet pelkiksi kutsujiksi?"
"He eivät tee teille mitään vahinkoa, jos tulette sovinnollisesti."
"Mutta sinäpä vasta olet pölhö. Mitä pelkäämistä meillä olisi mokomasta armeijasta, jos emme sen toivomuksia tottele? Mikä saa sinut esiintymään noin typeränä?"
"Voitte luulla olevanne suuremmassakin turvassa kuin olette; te ette tiedä, mitä he saattavat teille tehdä. Voivathan he laivannekin polttaa."
"Mahdotonta; mutta näethän että meillä on enemmänkin laivoja, päästäksemme pois."
Juuri tällä hetkellä nimittäin näimme purren lähenevän meitä idästä pitkin rannikkoa, parin meripenikulman päässä. Se herätti meissä suurta tyytyväisyyttä, sillä se oli ollut kadoksissa kolmetoista päivää.
"En tiedä mitä oikein tekisin", päivitteli hollantilainen. "Soisinpa olevani poissa heidän paristaan; he ovat veristä kansaa, ja hoputtavat minua vain suostuttelemaan teitä maihin."
"Kyllä kai sen tiedät, mitä sinun olisi tehtävä. Osaatko uida?"
"Kyllä, uida osaan; mutta jos yrittäisin uida luoksenne, niin minussa törröttäisi tuhannen nuolta ja heittokeihästä ennen kuin olisin veneenne vieressä."
"Minä tuon veneen ihan lähellesi", lupasi William, "ja vien sinut mukanani heidän kaikkien uhalla. Annamme niille yhden ainoan yhteislaukauksen, niin takaanpa että he kaikkoavat tiehensä."
"Siinä erehdytte, sen vakuutan", intti hollantilainen. "He ryntäisivät kaikki heti rantaan, ampuisivat tulinuolia vastaanne ja sytyttäisivät sekä veneenne että laivanne."
"Siihen uskallamme antautua, jos tahdot tulla pois."
"Kohteletteko minua kunniallisesti, tultuani joukkoonne?"
"Annan siitä kunniasanani", vakuutti William, "että sinä saat täyden vapauden mennä minne haluat, vaikkakaan et sitä ansaitse."
Samassa ampui laivamme kolme kanuunanlaukausta, ilmottaakseen purrelle, että se oli nähty. Se käänsikin heti suuntansa suoraan ankkuripaikkaa kohti. Mutta on mahdotonta kuvata sitä sekamelskaa ja meteliä, hyörinää ja hajaannusta, mitä nuo laukaukset saivat aikaan tuossa suunnattomassa ihmispaljoudessa. He kävivät heti aseisiinsa käsiksi, marssivat käskysanan saatuansa lähemmä ja muitta mutkitta tervehtivät meitä kymmenillä tuhansilla tulinuolillansa, joiden kärjissä oli pieni tulikiveen tai muuhun sellaiseen aineeseen kastettu vaatetukko, joten ne ilmassa sinkoillessaan yleensä syttyivät tuleen.
Tämä aavistamaton hyökkäystapa hämmästytti meitä ensin, sillä lukumäärä oli alussa niin suuri, että laivamme syttyminen tuleen tuntui mahdolliselta. William päätti heti soudattaa laivaan ja kehottaa meitä viipymättä lähtemään merelle; mutta siihen ei ollut aikaa, sillä he eivät hellittäneet hetkeksikään, joten ilma pysyi täynnä liekkejä, tuhoaseiden sadellessa joka haaralta.
Nuolissa oli, paitsi tulta, luusta tai terävästä piikivestä muovailtu kärki; joissakuissa oli kärki pehmeätä metalliakin. Siten ne puuhun osuessaan tarttuivat kiinni. William ja hänen miehensä olivat tulisateessaan kiireimmiten vaipuneet veneensä korkeiden varalaitojen suojaan ja yrittivät ensin soutaa loitomma, samalla kun ampuivat tiheimpään joukkoon yhteislaukauksen. Mutta kun se ei saanut ahdistajia peräytymään, niin he rohkeasti soutivatkin lähemmä ja ampuivat toistamiseen. He saivat kyllä paljon tuhoa aikaan, mutta olivat itsekin niin suuressa hengenvaarassa, että heidän jälleen täytyi kaiken voimin yrittää meloa syrjään, kun venekin oli tulta täynnänsä. Onneksi ei kukaan heistä ollut vielä haavottunut.
Nyt oli meillä laivalta avoin ampumalinja ahdistajiin päin. Me tyhjensimme viisi kanuunaa kerrallaan kuusi tai seitsemän kertaa tiheimpään parveen, ja senhän käsittää, millaista jälkeä moisilla panoksilla varustetut laukaukset tekevät. Silti he eivät lähteneet karkuun, vaan ampuivat nuoliansa kuin vimmatut. Vihdoin taukosi äkkiä nuolisade, ja vanha hollantilainen kiirehti jälleen yksinänsä veteen, heilutellen valkeata lippuansa korkealla ja viittilöiden venettämme tulemaan takaisin.
Williamin ei ensimältä tehnyt mieli mennä lähelle, mutta hän taipui viimein. Hollantilainen kertoi hänelle puhutelleensa kenraalia, joka oli väkensä mieshukasta suuresti leppynyt, joten häneltä nyt saattoi saada mitä tahansa.
"Mitä tahansa!" sanoo William. "Mitä tekemistä meillä on hänen kanssaan? Olkoon hän omassa rauhassaan ja vieköön väkensä tykinkantaman ulkopuolelle!"
"Niin", tuumii hollantilainen, "mutta hän ei uskalla liikahtaa eikä nähdä kuninkaan kasvoja; ellei joitakuita miehiänne tule maihin, niin hän on varmasti kuoleman oma."
"No, sittepä hän on kuollut mies", sanoo William, "sillä vaikkapa olisi kysymyksessä noiden kaikkien niin hyvin kuin hänenkin henkensä, niin hän ei ikinä saa ainoatakaan meistä valtaansa. Mutta minäpä sanon sinulle, millä tavoin saat petetyksi hänet ja pääset itse vapaaksi, jos mielesi tekee jälleen nähdä syntymämaasi, ja jos et jo ole mieltynyt loppu-ikääsi viettämään villinä pakanain seassa."
"Kaikesta sydämestäni tahtoisin tulla mukaanne", sureksi hollantilainen; "mutta jos nytkin yrittäisin uida luoksenne, niin he ampuvat etäältäkin niin tarkkaan, etten pelastuisi hengissä."
"Mutta mene sanomaan hänelle", neuvoi William, "että minä olen tarjoutunut viemään sinut laivaan koettamaan suostutella kapteenia tulemaan maihin, ja että minulla puolestani ei ole mitään sellaista vierailua vastaan."
Hollantilainen oli ihastuksissaan heti ensi sanasta.
"Sen teen", hän sanoi; "olen varma siitä, että hän pulassaan antaa minun lähteä."
Hän juoksi pois kuin ilosanomaa viemään, kenraali älyttömästi antoi suostumuksensa ja vannotti häntä, ettei hän tulisi takaisin ilman kapteenia. Toinen lupasi hartaasti, ja pitipä sanansa kuin pitikin.
Hänet tuotiin laivaan; pursi oli tullut poukamamme suulle, me nostimme ankkurimme ja läksimme liikkeelle. Heidät sivuuttaessamme hurrasimme huikeasti, riemukkaina kuljettaen pois heidän lähettiläänsä. Taisipa kenraalille käydä huonosti.