RAMEAUN VELJENPOIKA
Filosofinen keskustelu
Kirj.
DENIS DIDEROT
Suomentanut ja johdannolla varustanut
Edvin Hagfors
Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1921.
Johdanto.
Jos koettaisi yhteen sanaan mahduttaa sen, mikä oli ominaisinta Diderotin henkiselle ihmiselle, niin tuskinpa voisi keksiä sattuvampaa ja tyhjentävämpää sanaa kuin on Voltairen hänestä käyttämä nimitys: Le Pantophile, kaiken rakastaja tahi harrastaja. Diderot, jos kukaan, olisi saattanut itsestään täydellä oikeudella sanoa: nihil humani a me alienum puto, en pidä mitään inhimillistä itselleni vieraana. Harvinainen henkinen pirteys ja liikkuvaisuus, harrastusten monipuolisuus ja laajuus se meistä juuri on hänen keskeisin ominaisuutensa, sitä me hänessä eniten ihmettelemme katsellessamme hänen elämäntyötänsä yhtenä kokonaisuutena. Hänet oli varmaankin kaitselmus ennakolta määrännyt ensyklopedian päätoimittajaksi, sillä hän oli todellakin ensyklopedinen henki. Ja tuskin vähemmin ihmetyttää hänen kerrassaan tulviva tuotteliaisuutensa, se tuokiosepittäjänomainen helppous, jolla hänen ajatuksensa työskenteli ja hänen kynänsä kiinnitti ajatukset paperille, hänen tavaton työkykynsä, se tarmo ja sitkeys, jolla hän, ulkonaisista vastuksista ja vaikeuksista lannistumatta, uskollisesti suoritti loppuun aloittamansa suurtyön.
Viimeksimainittu avu oli hänellä varmaankin perittyä rotuominaisuutta. Hän oli näet langreslaista, kunnollisuudestaan ja työteliäisyydestään tunnettua käsityöläissukua. Hän syntyi veitsisepän poikana vuonna 1713. Käytyään kotikaupunkinsa jesuiittakoulun, siirtyi hän Pariisiin opintojansa jatkamaan. Ensin oli hänen määrä antautua papin uralle, mutta kun jumaluusopilliset opinnot eivät hänen mieltään kiinnittäneet, piti hänen, lukiokurssin päätettyään, opiskella lakitiedettä. Mutta ei lakimiehenkään toimi häntä miellyttänyt, eikä hänellä yleensä ollut halua minkään määrätyn ammatin valitsemiseen, työskentelynsä rajoittamiseen millekään erikoisalalle. Hän rakasti opinnoita, eikä muuta pyytänyt kuin saada laajentaa ja kartuttaa tietojansa. Vapaaseen monipuolisten tietojen hankkimiseen kirjoista, mutta varsinkin elävästä elämästä käyttikin hän sitten kymmenkunnan vuotta, hankkien niukan toimeentulonsa yksityistunneilla, lyhemmän aikaa kotiopettajan toimella, mitä kirjavimmilla kirjallisilla tilapäistöillä, kustantajille suorittamillaan käännöksillä ja — keinotteluillakin. Käännöksistä on huomattavin englantilaisen Shaftesburyn v. 1699 julkaiseman moralifilosofisen tutkielman ranskannos. Vähitellen sai kuitenkin hänen kirjallinen tuotantonsa yhä selvemmän omintakeisuuden leiman. Filosofia keskitti hänen harrastuksensa yhä enemmän puoleensa. Hän julkaisi tutkielmat Pensées philosophiques (Filosofisia mietteitä) ja Lettre sur les aveugles (Kirje sokeista). Näissä lausumiensa, vaarallisina pidettyjen uskonnollis-siveellisten mielipiteiden vuoksi suljettiin hänet muutamiksi kuukausiksi Vincennesin linnaan. Sieltä päästyään hän tyynesti jatkoi siitä mihin oli lopettanut, julkaisten v. 1751 tutkielman Lettre sur les sourds-muets (Kirje kuuromykistä).
Jo samana vuonna ilmestyi myöskin ensimmäinen nide sitä suurteosta, ensyklopediaa, tietosanakirjaa, jonka toimittamiseen hän sitten, vastustajain vainon alaisena ja lopulta avustajainsa yksin heittämänä, uhrasi työnsä ja voimansa aina vuoteen 1765 saakka. Mutta ei tämäkään jättiläistyö saanut anastetuksi hänen aikaansa ja harrastuksiansa niin tyystin, ettei niitä olisi häneltä riittänyt vielä muuhunkin. Hän toimi kirjallisuuden selostajana ja arvostelijana ystävänsä parooni Grimmin Correspondance littéraire-nimisessä kirjallisessa aikakauslehdessä, hän levitti sen mukana kaksi omaa romaaniansa: Jacques le Fataliste (Jacques sallimanuskoja) ja La Religieuse (Nunna), hän kirjoitti siihen erinomaisen pirteitä ja mielenkiintoisia arvosteluja Pariisin suurten taidenäyttelyjen taideteoksista; häneltä ilmestyi kaksi näytelmää: Le Fils naturel (Lehtolapsi) ja Le Père de famille (Perheenisä), sekä sarja filosofisia vuorokeskusteluja, tärkeimpinä Le Rêve de d'Alembert (D'Alembertin uni), Entretien d'un père avec ses enfants (Isän keskustelu lastensa kanssa), Le Neveu de Rameau (Rameaun veljenpoika) ja Le Paradoxe sur le comédien (Paradoksi näyttelijästä) — viimeksimainittu tosin vasta 1770-luvun lopulla, ensyklopediatyön jo aikoja päätyttyä, — lukuunottamatta monen monituisia pienempiä tilapäiskirjoitelmia. Mainitsematta ei tässä hänen päätuotteittensa suppeassa luettelossa lopuksi myöskään ole jätettävä hänen lukuisia kirjeitään ystävättärelleen neiti Vollandille, jotka eivät ole arvokkaita ainoastaan tyylillisesti etevimpänä Diderotin kirjallisena teoksena, vaan myöskin verrattomana lähteenä, josta voimme ammentaa tietoja hänestä itsestään, hänen elämästään ja seurapiiristään, saada ehjän ja havaannollisen kuvan hänen persoonallisuudestaan.
Sananen Diderotin merkityksestä ajattelijana ja kirjailijana saakoon tässä katsahduksessamme vielä sijansa — lähemmäksi tutustumiseksi viittaamme prof. Yrjö Hirnin Diderot-elämäkertaan. Olemme jo huomauttaneet hänen suurta henkistä liikkuvaisuuttaan, hänen harrastustensa laajuutta ja monipuolisuutta. Tämä oli hänellä kieltämättä tavallaan suuri avu ja ansio; olihan se m.m. välttämätön edellytys hänen menestykselliselle toiminnalleen ensyklopedian toimittajana. Mutta oli sillä toisaalta myöskin varjo- ja haittapuolensa, epäedulliset vaikutuksensa. Siinä oli näet hänen rajoituksensakin. Se esti häntä keskittämästä runsaita älyllisiä lahjojaan millekään määrätylle erikoisalalle ja syventymästä siihen. Ylimalkaan hänellä ei ollut malttia siihen vakavaan ajatustyöhön ja mietiskelyyn, jota ehjän ja kypsän mestariteoksen luominen ehdottomasti lahjakkaimmaltakin edellyttää. Siitä johtuu, että hänen tuotantonsa enimmältä osaltaan tekee epätäydellisen, epävalmiin, katkelmallisen vaikutuksen, ja ettei hän aina jaksa kirjailijana kohota kaikkein etevinten tasolle. Mutta tästä huolimatta on tinkimättä tunnustettava, että hänen vaikutuksensa omaan aikaansa ja myöhempiin aikoihin on ollut sangen suuri ja yhä kasvanut, mikäli hänen teoksiansa on perusteellisemmin tutkittu ja opittu tuntemaan.
Tämä seikka taas saa selityksensä siitä, että hän monella alalla ensimmäisenä puki omassa ajassaan liikkuvat aatteet sanoihin ja älynsä terävyydellä, neronsa kaukonäköisyydellä oivalsi ja aavisti useita sellaisia aatteita, joita vasta myöhempi aika on täydellisemmin kehitellyt. Niinpä hän esim. näytelmiinsä liittämissään esteettisissä tutkielmissa on aavistellut näyttämötaiteen tulevaisuudentehtäviä, ja "paras osa oman aikamme näytelmäkirjallisuutta kuuluu juuri sen todellisuustajuisen, vakavan porvarillisen näytelmän alaan, jonka olemusta Diderot koetti tutkielmissaan luonnehtia" (Hirn, s. 66). Ja d'Alembertin kuviteltuun uneen on hän "mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista, joita ovat paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin" (Hirn, s. 72). "Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista" (Hirn, s. 85).
Ulkonaisista vaiheista, merkillisistä tapahtumista Diderotin elämä ei ollut rikas. Se kului alituisessa henkisessä uurastelussa sekä seurustelussa hengenheimolaisten ja ystävien kanssa Pariisissa ja parilla sen läheisyydessä olevalla, ystävien omistamalla maatilalla. Vain kerran eläessään poistui hän kauemmas ja pitemmäksi aikaa tästä seurapiiristään ja rakkaasta Pariisistaan. Vuonna 1773 hän näet lähti matkalle Pietariin, mieskohtaisella käynnillä osoittaakseen kiitollisuuttaan Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, jolle hänen oli onnistunut saada erittäin edullisilla ehdoilla myydyksi kirjastonsa, ja joka muutoinkin monella tavalla oli osoittanut hänelle suosiotaan ja luottamustaan. Palattuaan seuraavana vuonna tältä matkaltaan hän jatkoi vielä kymmenen vuotta entistä uutteran kynäilijän elämää entisessä ympäristössään, josta vähitellen ystäviä ja aatetovereita ainaiseksi poistui ennen häntä. Vuonna 1784 päättyi sitten äkkiä hänen runsas ja hedelmällinen päivätyönsä.
Kaikkein merkillisimpiä Diderotin hengen tuotteista on epäilemättä se filosofinen vuoropuhelu, johon tutustumisen tämä kirja tahtoo tehdä suomenkieliselle lukijalle mahdolliseksi. Sitä on sanottu lajissaan mestarillisimmaksi, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen (J. Morley, — Hirn, s. 69), "kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu" (Hirn, s. 76), maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin luettavaksi vuorokeskusteluksi, joka "on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut" (Hirn, s. 75). On siis täysi syy koettaa tässä lyhyesti selvittää tuon kehutun mestariluoman merkitystä ja aatesisällystä, koettaa huomauttaa, mitä Diderot tällä teoksellaan oikeastaan on tahtonut sanoa ja tarkoittanut.
Vuorokeskustelun päähenkilö on Diderotin puhetoveri, suuren säveltäjän ja musiikkiteoretikon Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Hän on todella elänyt, historiallinen henkilö. Hänestä ja hänen elämästään ovat uudemmat tutkimukset hankkineet meille seuraavat tiedot:
Jean-François Rameau syntyi Dijonissa 1716. Isä, Dijonin urkuri, tahtoi pojasta musiikkimiestä, ja tämä sai jo varhain soitella viulua kaupungin pihoilla ja talojen porraskäytävissä sekä kaupunkilaisten tanssitilaisuuksissa. Lapsena oli hän hyvin sievän näköinen, mutta nuoruusvuosina isorokko runteli kasvot aivan peloittavan rumiksi. Latina ja kreikka eivät häntä oppilaana kaupungin jesuiittakoulussa maittaneet. Äitinsä kuoltua hän lähti parinkymmenen vanhana maailmalle, ruveten ensin sotamieheksi ja käyden sitten vähän aikaa pappisseminaaria. Kujeittensa vuoksi hän näkyy tulleen sieltä erotetuksi, ja pian hän sitten vaelluksillaan joutui Pariisiin, missä hänen täytyi toimeentulokseen turvautua kuulun setänsä apuun. Tämä koetti antaa hänelle hyvän taiteilijakasvatuksen, mutta veljenpojassa ei ollut miestä käyttämään sitä hyväkseen. Taiteilijalahjoja häneltä tosin ei puuttunut, eikä järjen terävyyttäkään, mutta hän oli laiska, nautinnonhimoinen ja siveellisesti ryhditön. Aluksi hän kyllä näyttää ansainneen leipänsä musiikin opettajana, mutta turvautui pian mukavampaan keinoon hankkia se loisena ja ilveilijänä ylhäisten rikasten taloissa. Vallattoman elämänsä vuoksi jouduttuaan rettelöihin poliisin kanssa hän näyttää pitemmäksi aikaa poistuneen Pariisista ja matkustelleen eri tahoilla Ranskassa ja ulkomaillakin.
Pariisiin palattuaan hän julkaisi kokoelman pieniä klaverisävellyksiä. Kustantajaksi hänen onnistui saada rikas finanssimies Bertin d'Antilly, jonka tuttavuuteen yhteiset teatteriharrastukset olivat hänet vieneet. Rakastajattarensa, Comédie Françaisen pikku näyttelijättären, neiti Husin etuja ajaakseen Bertin pani toimeen useita teatteriskandaaleja palkattujen kättentaputtajien avulla y.m.s. siisteillä keinoilla, ja uskollisina kätyreinä näissä hommissa oli hänellä tuo aina nälkäinen Rameau ynnä muita hänen tapaisiaan olentoja, joilla siitä hyvästä oli vakinainen sijansa epäilyttävän taiteenystävän ruokapöydässä.
Nelivuotisen avioliiton jälkeen Rameau menetti vaimonsa ja ainoan lapsensa samana vuonna. Viheliäisissä taloudellisissa oloissa elää kituutti hän eteenpäin. Puute pakoitti hänet vihdoin runoilijaksikin. Hän sepitti La Raméide-nimisen runomittaisen elämäkertansa. Se on silkkaa kerjuurunoutta, jolla rappiolle joutunut, mutta kaikesta huolimatta tragikoomillisen itsetietoinen soittoniekka-parka pyytää sulkeutua julkisen ja yksityisen hyväntekeväisyyden suosiolliseen huomioon. Tätä tekelettään hän sitten myyskenteli Pariisin kahviloissa, ansaiten siten roposen silloin toisen tällöin. Hän kuoli luultavasti v. 1770 eräässä hyväntekeväisyyslaitoksessa.
Tähän omituiseen pariisilais-originaaliin oli Diderot tutustunut, ja hänet on hän vuorokeskustelussaan tahtonut ikuistuttaa, hänestä, hänen persoonallisuudestaan ja elämänkatsomuksestaan on hän teoksessaan piirtänyt jälkimaailmalle mestarillisen kuvan, jossa sekä kuvattavan inhoittavat puolet että ne tunnustusta ja myötätuntoa ansaitsevat piirteet, joita hänen luonteessaan kaikesta huolimatta on, saavat ihmeteltävän selvän valaistuksen.
Ilmeistä kuitenkin on jokaiselle lukijalle, ettei Diderotin dialogi ole vain pelkkä yksilöllinen luonteenkuvaus. Kuten kaikilla hänen teoksillaan on tälläkin määrätty tendenssinsä, ulkokohtainen tarkoitusperänsä. Sellaiseenhan viittaa jo tekijän sille antama satiiri-nimityskin, jota se sävy, mikä Rameaun luonteen kuvauksessa on, ei tekisi oikeutetuksi. Huomataksemme kehen ja mihin tämä satiiri on tähdätty, luokaamme silmäys niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa teos on syntynyt.
Diderot kirjoitti sen loppupuolella vuotta 1761. Tämä oli hänen elämässään vaikea ja tukala ajankohta, kenties raskaampi kestää kuin mikään muu. Ensyklopedian lukuisain ja katkerain vihamiesten oli väsymättömillä vehkeillään onnistunut saada aikaan, että sitä vastaan nostettiin syytös ateismista ja nuorison turmelemisesta. Tämän johdosta teoksen julkaisuoikeus v. 1759 peruutettiin ja jo valmistuneiden nidosten myynti kiellettiin. Jos kohta tätä tuomiota ei pantu ankarasti täytäntöön, oli se kuitenkin teoksen toimittajalle tuntuva kolahdus, varsinkin kun hän jo ennen oli menettänyt arvokkaimman avustajansa d'Alembertin. Hän sai nyt yksin jätettynä katsoa, miten parhaiten taisi viedä perille alkuunpanemansa jättiläisyrityksen.
Ensyklopedian ja yleensä uudempien filosofisten harrastusten vihamiesten joukossa oli eräs, joka ilkeästi oli ahdistellut Diderotia ei ainoastaan ensyklopedistinä, vaan myöskin kirjailijana, nimenomaan näytelmäin sepittäjänä, ja jolle tällä senvuoksi erikoisesti oli yhtä toista hampaan kolossa. Se oli Charles Palissot de Montenoy (1730-1814), nancylainen, melko lahjakas kirjailija, mutta itserakas ja häijysisuinen mies. Vuonna 1757 oli hän julkaissut Petites lettres sur de grands philosophes (Pieniä kirjeitä suurista filosofeista) ja niissä pidellyt pahoin varsinkin Diderotia sekä filosofina että (hänen vasta ilmestyneen Le Fils naturel näytelmänsä johdosta) dramaatikkona. Mutta karkeimmilleen ja häijyimmilleen äityi Palissotin filosofeista laskema pila v. 1760 esitetyssä huvinäytelmässä Les Philosophes, jossa heidät kuvataan häikäilemättömiksi veijareiksi ja roistoiksi, taskuvarkaiksi y.m.; heidän levittämänsä kielletyn kirjallisuuden joukossa esiintyvät nimenomaan Diderotin teokset, ja Palissot tunnustaa eräässä kirjeessään Voltairelle tähdänneensä kappaleellaan etupäässä Diderotia. — Alkupuolella vuotta 1761 oli sitten valmistunut Diderotin näytelmä Le Père de famille, ja näyttämöltä esitettynä epäonnistunut, kärsinyt haaksirikon, mikä seikka tietenkin oli omansa katkeroittamaan Diderotin mieltä ja verestämään hänen muistiinsa Palissotin häijyt hyökkäykset.
Näissä oloissa tapaa hän nyt eräänä päivänä Rameaun, jonka Bertin juuri on ajanut ulos talostaan, ja joka siitä harmissaan purkaa Diderotille katkeraa sappeaan ja ylenkatsettaan Bertiniä ja hänen siistiä seurapiiriään kohtaan, antaen Diderotin luoda silmäyksen tuohon halpamaisten imartelijain, katalien juonittelijain, haaksirikon kärsineitten taiteilijain ja keskinkertaisten tusinakirjailijain joukkoon, jossa vihataan ja parjataan kaikkea tosilahjakkuutta, etevyyttä ja ansiokkuutta, taiteellista niinkuin tieteellistäkin, ja jossa keitetään kokoon komedioja sellaisia kuin Les Philosophes. Syvällä ihmistuntemuksella luo hän siitä kuvan, joka on täynnä mitä purevinta ivaa ja karkeaa huumoria, ja jonka Diderotin järjestelevä ja paranteleva taiteilijakäsi helposti muodostaa väkeväksi ja tehokkaaksi satiiriksi. Tuossa moraalisesti rappeutuneitten olentojen joukossa, joka Bertinin talossa pitää päämajaansa, esiintyy Palissot yhtenä keskeisenä henkilönä, pääroistona, joka häikäilemättä on kaiken hävyn menettänyt. Huomaamme siis, että Diderotin teos pääosaltaan on ensyklopedian vihamiehiin tähdätty pureva satiiri ja lähinnä voimakas vastine Palissotin vastamainitulle komedialle.
Mutta persoonallisia vihamiehiä tähtäävä satiiri laajenee siinä vielä yleisemmäksi. Kuta pitemmälle vuoropuhelu kehittyy, kuta häikäilemättömämmin Rameau paljastaa elämänkatsomuksensa, sitä selvemmäksi käy Diderotille, että Rameaun ja koko Bertinin joukkion edustama viheliäinen ja kyynillisen itsekäs materialistinen onnimoraali ei ole vain tuon ahtaamman piirin toiminnan ohjeena, vaan vallitsee koko silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmiset ajattelevat sisimmässään samoin kuin Rameau, vaikkeivät yhtä suoraan ja peittelemättä lausu ajatuksiaan julki. Kaikki toimivat samoin kuin hän, sillä olosuhteet eivät muuta salli. Koko yhteiskuntaan ja sen moraaliin siis lopulta tähtää Diderotin satiiri. Kirjallinen satiiri laajenee Yhteiskunnalliseksi satiiriksi.
Täytyy myöntää, että Diderot nerokkaalla tavalla on osannut käyttää Rameaun luonteen kuvausta satiirisen tarkoituksensa hyväksi ja sulattaa nämä molemmat ainekset ehjäksi, yhtenäiseksi taideteokseksi.
Mutta hänen vuoropuhelussaan on nyt vielä kolmaskin aines, joka on edellämainittujen kanssa välillisemmässä, löyhemmässä yhteydessä: musiikillis-esteettinen. Diderotin puhetoveri on soittoniekka, ja Diderot saa siitä keskustelun kuluessa etsimättömän aiheen kosketellakseen myöskin hänen taidettaan, musiikkia. Tämä oli päivänpolttava puheenaine, sillä vielä ei ollut tauonnut se eri musiikkisuuntien: vanhemman, Lulli'n ja Rameaun (sedän) edustaman ranskalaisen, ja uuden italialaisen suunnan kannattajain välinen kiivas taistelu, jota Pariisissa oli jo vuosikausia käyty. Ja kun Rameau, jossa myöskin on olevinaan vähän filosofin vikaa, ryhtyy noita eri suuntia arvostelemaan ja toisiinsa vertaamaan, niin sukeutuu keskustelusta sen loppupuolella kokonainen pieni musiikkitaiteen estetiikka. Joskaan tämä, kuten jo viittasimme, ei ota oikein sulautuakseen teoksen varsinaiseen satiiriseen ainekseen, on se semmoisenaan niin kuvaava ja niin elävästi ja lennokkaasti esitetty, että sen jokainen varmaankin mielihyvin lukenee.
Jos Le Neveu de Rameau on sisällykseltään merkillinen teos, niin sen tekstin ulkonaiset historialliset vaiheet eivät ole vähemmän omituiset. Ei liene helppo löytää toista uudemman ajan huomattavaa kirjallista tuotetta, johon samassa määrässä soveltuisi tuo vanha lause: habent sua fata libelli (kirjoilla on omat kohtalonsa). Sen käsikirjoitus jäi Diderotin koko elinajaksi painattamatta. Mihin se hänen kuoltuaan joutui, sitä ei tiedetä; varmaa vain on, että silloin oli olemassa ainakin kolme jäljennöstä siitä. Näistä joutui yksi Diderotin kirjaston mukana Pietariin, ja eräs tämän jäljennöksen jäljennös kulkeutui omituisia kiertoteitä Weimariin ja joutui Goethen käsiin, joka sen mukaan käänsi Diderotin teoksen saksaksi 1805. Goethen saksannoksen käänsi sitten kaksi ranskalaista (de Saur ja de Saint-Geniès) takaisin ranskaksi (1821), ja tätä mitä huolimattomimmin ja mielivaltaisimmin suoritettua ranskannosta pidettiin sitten kotimaassa Diderotin alkuperäisenä tekstinä, kunnes kustantaja Brièren onnistui todistaa asian oikea laita. Hän julkaisi teoksen (1823) erään löytämänsä käsikirjoituksen mukaan, joka oli huonohko jäljennös Diderotin alkuperäisestä. Brièren teksti jäi sitten kaikkien seuraavien painosten pohjaksi, kunnes Assézat sattumalta (1875) löysi paremman jäljennöksen ja sen mukaan julkaisi tekstin. Kolmannen, kaikista arvokkaimman ja parhaan käsikirjoituksen löysi ja painatti Monval (1891). Vasta siitä lähtien on käytettävänämme luotettava ja oikea Diderotin vuoropuhelun teksti.
Erinäisissä nyt julkaistun suomennoksen oikeinkirjoitusseikoissa on noudatettu tälle klassillisten teosten käännöskokoelmalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.