II.
Jääkylmän helmikuunyön halki veivät herra de Tournehemin vaunut rouva
Jeanne d'Étiolesia Versaillesiin.
Tähdet säkenöivät ja paloivat sinisenmustalla taivaalla. Teitä peitti lujaksi jäätynyt lumi.
Aivan kuin valkoisiin, kimmeltäviin hopeahuntuihin puettuina seisoivat puut pitkin tienviertä juhlallisina tienviittoina, jo pitkän matkan päästä osoittaen kuninkaalliseen linnaan päin, jonka valoa säteilevät julkisivut loistivat kauas yli seudun.
Jeanne kurottautui katsomaan ulos vaununikkunasta. Hän avasi silmänsä selkoselälleen. Ohuet sieraimet värisivät. Välkkyvissä valojuovissa hän näki loistavan tulevaisuutensa enteen.
Linnan ympärillä tungeksi väkijoukkoja. Pariisilaiset, aina valmiit katselemaan ja olemaan mukana, kestivät sävyisästi kauheaa tungosta seisoessaan yhteen sullottuina. Kutsuvieraiden ajoneuvot saattoivat vain työläästi, edetä määrätylle portille.
Jeanne silmäili säteilevin katsein kullattujen, vaakunakoristeisten vaunujen pitkää jonoa sametti- ja silkkiliiveihin puettuine lakeijoineen ja juoksijoineen, joiden kolmikolkkaiset hatut olivat painetut jauhoitetuille kiharaperuukeille.
Herrat, joiden oli vaikea hillitä kärsimättömyyttään ja jotka tahtoivat kohta päästä juhlasaliin, nousivat pystyyn ajopeliensä silkkipatjaisilta istuimilta. Jeanne näki vaununovia avattavan, näki säteilevän valaistuksen heijastuksessa, kulta- ja hopeakirjailtujen hännystakkien, pitsiröyhelöjen, vyöstä esiin pistävien säkenöivien miekankahvojen, valkoisien silkkisukkien, korkeiden kiiltonahkakenkien ja punaisten korkojen välkkyvän valkean lumen yllä.
Hatut ja pitkät kultanuppiset norsunluukepit kädessä ja suuret jauhoittamattomat peruukit kaulalle ja harteille saakka valuvina solui hienosto mahtavana eräitä linnan ulkoportaita kohden.
Naamioidut olivat varovampia. He jäivät kärsivällisesti istumaan vaunuihinsa. Vain silloin tällöin Jeanne näki Watteaun kuosiin käherretyn, jauhoitetun naisenpään, pienen hillityin ruusukkein reunustetun silkkihatun, erään — nuoren kruununprinsessan kunniaksi — espanjalaisessa puvussa esiintyvän herran, joka kurkisti vaunujensa isosta ikkunasta.
Hitaasti, askel askeleelta, etenivät vaunujen kummatkin rivit.
Koko Pariisi näytti lähteneen liikkeelle Versaillesiin viettämään kruununprinssin ja nuoren espanjalaisen infantinnan häitä, joiden puolella oli enemmän kuin millään muulla liitolla koko kansan suosio.
Kuningattaren vastaanotto peiligalleriassa oli alkanut kello kuusi ja päättynyt jo aikoja sitten. Ludvig ja Maria Leszczynska olivat kello yhdeksän ottaneet osaa juhlapäivällisiin. Kello kaksitoista yöllä oli naamiasjuhlan määrä alkaa.
Ne väkijoukot, jotka virtasivat linnaa kohden, näyttivät yhä vain kasvavan. Molemmat vaunurivit olivat jo aikoja sitten eronneet kahtaalle. Suurten marmorirappujen äärellä samoin kuin kappelipihallakin laskeutuivat vieraat ajopeleistään ja nousivat molemmilta puolilta satumaisesti valaistuihin linnansuojiin.
Vihdoin tuli myöskin Jeannen vuoro. Ahdingossa ja puserruksissa hän seisoi tietämättä oikein itsekään, miten oli päässyt niin pitkälle, valoa tulvivan peiligallerian ovella.
Hän katsoi sinne suurin silmin.
Entistä korkeammalle kohoili hänen povensa, voimakkaammin löi ihanan naisen sydän.
Se oli todellakin kuninkaallista loistoa! Ahnein silmin hän katseli lukemattomien valojen loistoa, joka heijastui tuhansin sätein kuvastimista ja lankesi kallisarvoisille silkkisille huonekaluille, jalokivillä kaunistetuille kultaisille ja hopeisille koruesineille ja raskaille brokaadi-kankaille.
Lebrunin kattomaalauksien alla vilisi naamioita, jotka laskivat keskenään kirpeää pilaa. Jeanne oli vetäytynyt hieman syrjään nähdäkseen paremmin ja mahdollisesti tunteakseen tuttuja henkilöjä, ja nyt lipui hänen editseen kaiken maailman pukuja: armenialaisia, turkkilaisia, kiinalaisia, afrikalaisia.
Kesken kaiken esittivät harlekiinit ja kolombiinit rohkeita ilmahyppyjään. Mahtipontisesti kulkivat lääkärit ja oppineet, korkeat peruukit päässä ja kultanuppiset kepit kädessä väkijoukon läpi, aivan kuin, olisivat tulleet suoraa päätä Molièren huvinäytelmistä.
Naisilla oli avarat vannehameet, jotka olivat koristetut kukkaköynnöksillä ja lukemattomilla liehureunuksilla ja poimutuksilla, ja nämä olivat niin valtavia, että pienet naiset näyttivät palloilta ja suuret kelloilta, mutta samalla he olivat päivän muodin mukaisia, jonkun verran kuitenkin liioiteltuja, kuten naamiaisjuhlassa oli luvallista.
Herrat, joilla oli yllään kalliisti kirjaillut hopea- tai kultaverkaiset takit, kulkivat jäykkinä Jeannen ohi. He olivat pukeutuneet Ludvig XV:n hovipukuun, panneet vain naamarin kasvoilleen ja kevyesti jauhoittaneet peruukkinsa.
Kun tämä ryhmä oli mennyt ohi, kuuli Jeanne jonkun sanovan takanaan:
"Oletteko, kreivitär, nähnyt hoviherroja?"
Eräs nuori, iloinen ääni vastasi ihmettelevästi:
"Kyllä, ne olivat komeita. Lienevät kaiketi hyvin rikasta väkeä,"
Puhuja alensi äänensä, mutta Jeannen terävä korva kuuli kuitenkin pikku kreivinnalle annetun vastauksen:
"Se on suuri erehdys. Nuo herrat ovat köyhiä maaseudun aatelisia, jotka kuningas on käskenyt tänne hääjuhliin. Kun he tuntevat kuninkaan komeiluhalun eikä heillä ole varoja ostaa niitä pukuja, joissa he esiintyvät ja joissa heidän täytyy esiintyä — ainoatakaan ei saa vähemmällä kuin kahdella tuhannella livrellä — ovat he sopineet erään pariisilaisen räätälin kanssa asian siten, että saivat häneltä lainaksi puvut kolmeksi suurimmaksi juhlapäiväksi. Varsinaisiin naamiaispukuihin eivät kai heidän varansa ole riittäneet."
Jeanne oli kuunnellut tarkkaavasti. Jokainen sana, joka ilmaisi hänelle jotakin Ludvig XV:n hovissa vallitsevista oloista, oli hänestä mitä suuriarvoisin.
Nyt hyökkäsi hänen ohitsensa joukko puolalaisia, solakkoja, notkeita vartaloja, jotka kuningattaren kunniaksi olivat pukeutuneet tämän kotimaan kansallispukuihin.
Ihmisryhmien siirtyessä eteenpäin hän itsekin pääsi vähitellen etualalle.
Hänen komea, sopusuhtainen vartalonsa ja viehkeä pukunsa, kaunis kaula, leuan hienosti kaartuva pyöreys, ihmeellisen ihana tukka, joka luonnollisessa värissään hohti kullanruskeana valomeren välkkeessä, alkoi herättää huomiota.
Kaksi harlekiinia temppuili hänen ympärillään uhkarohkein hypyin ja vielä rohkeammin sanoin.
Eräs lääkäri harppasi pitkin askelin hänen luokseen ja tahtoi välttämättömästi tunnustella hänen valtimoaan. Muuan venetsialainen doogi erosi naisseuralaisestaan, punervatukkaisesta kolombiinista, ja astui äkkiä Jeannen eteen.
"Ihanin Athénaïs, saanko pyytää teitä tanssiin?"
Jeanne hymyili naamarinsa takaa, mutta teki päällään kieltävän liikkeen.
Ei kukaan saanut häiritä hänen tarkkaavaisuuttaan.
Tällä juhlalla oli häneen nähden vain yksi ainoa päämäärä — ja se päämäärä oli kuningas!
Doogi ei kuitenkaan tyytynyt lähtemään niine hyvineen.
"Ihan ilmetty Mignardin maalaus! Ludvig XIV:n kultainen aika herää kuolleista. Älkää olko kovasydäminen, ihanin Athénaïs. Rouva de Montespan ei myöskään ollut tyly. Ja vaikka minä en voikaan kehua olevani le roi soleil —"
Jeannen huomio herkistyi. Tuo nuori ääni tuntui hänestä yht'äkkiä tutulta. Kauniit, häikäisevän valkoiset hampaat, komea, lihavahko vartalo, siro käytöstapa, jolla, doogi esiintyi — ei, hän ei erehtynyt — tuon loistavan puvun varjossa piili abbé Bernis, hänen hyvä ystävänsä Étiolesista.
Nyt tarvittiin kaksinkertaista varovaisuutta. Bernis oli aina osoittanut häntä kohtaan suurta huomiota, vieläpä enemmänkin kuin huomiota. Nyt ei saisi ainoallakaan sanalla, ainoallakaan liikkeellä ilmaista itseään. Muuten Bernis ei väistyisi hänen rinnaltaan. Ei ystävä eikä vihollinen saanut tänä iltana nähdä hänen korttejaan.
Jeannen onneksi syntyi! samassa hetkessä kova tungos yhä tihenevässä naamiojoukossa.
Hänen kaikki hermonsa jännittyivät. Jokohan kuningas —?
Binet oli tänä aamuna aivan viime hetkellä ilmaissut hänelle, minkälaisessa puvussa kaunis hallitsija esiintyy.
Eräs peiliovi avautui. Jeanne tunsi, että hänen kätensä kävivät jääkylmiksi. Sitten veri taas virtasi sydämeen. Ei, siellä ei ollut Ludvig rakastettu!
Joukko naamioimattomia henkilöjä astui rivissä galleriaan.
Jeanne tunsi kruununprinssin ja tämän nuoren puolison. Nuoren avioparin edellä kulki erään kamariherran käsivarressa Maria Leszczynska, huonosti puettuna kuten aina. Ja niinkuin muulloin tuntui hänestä tänäänkin leviävän väsyttävää ikävyyttä.
Kruununprinssi, joka oli pukeutunut maalaispuutarhuriksi, säteili onnea ja talutti kädestä puolisoaan, joka esiintyi kukkaistyttönä. Molempien puvut olivat Watteaun kuosia. Nuoren parin takana kulkivat Chartresin herttua ja herttuatar.
Jeanne katsoi hetken tätä ryhmää, joka naamioiden uteliaiden katseiden saattamana verkkaan solui salin halki ja sitten katosi korkeille lavoille, missä kuninkaalliset paashit tarjoilivat virvokkeita.
Kaikkialta kuului levotonta murinaa. Miksi ei tule kuningas?
Jeanne seisoi suorana ja liikkumatta kuin kuvapatsas. Vaikk'ei hänellä olisi ollut naamariakaan, ei kukaan olisi voinut nähdä hänen kasvoistaan, mitä hänen sielussaan tapahtui. Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen naamioimattomien naisten ryhmään, jonka ympärillä liehui herroja ja joka kärsimättömän jännityksen vallassa piti vilkasta keskustelua jalokivikoristeisten viuhkojen ollessa alituisessa levottomassa liikkeessä.
Jeanne kuuli jonkun sanovan aivan takanaan, että ihastuttavin nainen oli prinsessa de Rohan, pienempi, joka seisoi lähinnä häntä, oli Lauraguaisin herttuatar Nuo molemmat naiset, kuiskailtiin, olivat päättäneet lumota hallitsijoista kauneimman ja korvata hänelle rouva de Châteaurouxin.
Salaisena tunnussanana kierteli juhlasalissa uutinen, että kuningas oli halukas juuri tänään lahjoittamaan jollekulle suosionsa.
Rouva d'Étioles vain hymyili. Mutta ei kukaan nähnyt tuota kylmää, melkein julmaa hymyä.
Sitten kuului yht'äkkiä kovaäänistä naurua ja huutoa valoa tulvivassa galleriassa. Siltä suunnalta, missä kuninkaalliset suojat olivat, ilmestyi omituinen kulkue. Kahdeksan marjakuusipensasta, jotka olivat leikatut ajan maun mukaan — missä yhä vieläkin näkyi Le Nôtren päähänpistojen jälkiä — läksi verkkaan ja komean juhlallisesti liikkeelle. Parvi kauniita naisia, jotka hyvin aavistivat, ken piili yhdessä noista pensaista, keijui tummanvihreiden, kulkevien puiden ympärillä.
Kun Jeanne näki tämän ryhmän, vavahti hänen sydämensä. Hänen elämänsä suuri hetki oli tullut. Ensi silmäyksellä hän tunsi käynnistä ja ryhdistä Ludvig rakastetun tämän seuralaisista. Hänen terävä silmänsä olisi tuntenut kuninkaan satojenkin seasta.
Gallerian keskikohdalla hajautuu marjakuusikulkue juoksemaan, hyppimään ja tanssimaan. Kulkueen juhlallinen komeus on karissut pois. Kuningas, jonka eleet eivät ole niin vilkkaat kuin muiden, liikkuu eteenpäin Jeannen hellittämättä hänestä katsettaan. Hän tervehtii rouvia Rohania ja Lauraguaisia niin välinpitämättömän, hieman väsähtäneen miellyttävyyden ilmein, kuin hänelle on ominaista.
Joukko kolumbiineja hyppelee hänen ympärillään ja lähestyy uskaliaasti.
Nähtävästi nämä yltiöpäät eivät tiedä, kuka on heidän remuavan ilvehtimisensä esineenä.
Lyhyt, käskevä kädenliike saa heidät hajoamaan päätä pahkaa tiehensä. Korokkeille sijoittuneelle hoville kääntää kuninkaallinen marjakuusi selkänsä aivan kuin tahallaan. Hän nauraa rehevästi, kun näkee erään pienen kevytmielisen naisen, jonka pyöreillä olkapäillä on pitkä espanjalainen silkkikaapu ja joka omituisesta, hovinaista tuskin muistuttavasta esiintymistavastaan päättäen on porvarisrouva, tarttuvan kiinni siihen kuusipensaaseen, joka hahmoltaan ja esiintymiseltään on selvä kuninkaan kuva. Hän on tosiaankin rohkea, tuo pikku naikkonen! Se kuusi, jonka hän kietoo langoillaan, on hänen mielestään kuningas, siitä ei ole epäilemistäkään. Ludvig nauraa kovalla äänellä. Kavaljeerin sydän — hän on Maria Leszczynskan sukulainen — lämpenee. Hän ei malta pyydättää itseään kauempaa, vaan vie tuon kevytmielisen pikku kammioihin.
Kuningas seisoo hetkisen ja katselee kummankin kadonneen jälkeen, sitten hän huokaisee raskaasti.
Hänen mielessään ammottaa taas äkkiä se suuri, jäytävä tyhjyys, jota hän tahtoo paeta hinnalla millä hyvänsä. Mitä hän antaisikaan, jos pääsisi samanlaiseen seikkailuun kuin hänen serkkunsa, joka ei nähnyt pienintäkään vaivaa sen vuoksi. Hän tietää, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä. Lumivalkeat kaulat, hienot kädet, houkuttelevat silmät vilkkuvat hänelle joka puolelta. Lukemattomat ihanat naiset ovat valmiit pienimmästäkin viittauksesta antautumaan ja seuraamaan häntä hänen "pikku kammioittensa" salaisimpaan soppeen.
Mutta juuri tähän hän on peräti kyllästynyt. Jokin toisenlainen kuin kaikki entinen eletty ja nähty on hänen mielessään. Hän tavoittelee sitä, luulee jo saavuttaneensa sen, ja kun hän uskoo pitävänsä siitä kiinni, haihtuu se pois. Hänen mielensä tekee repäistä päältään se naamioitus, joka hetkinen takaperin hänestä tuntui hauskalta, mutta nyt on käynyt sanomattoman hassuksi. Mutta hän ei tahdo häiritä juhlaa eikä niiltä muilta, jotka ovat samalla tavalla naamioidut, vähentää sitä onnea, että heitä luullaan kuninkaaksi.
Hän katselee ympärilleen perin hajamielisenä, välinpitämättömänä, melkein hämillään. Hänen ajatuksensa vaeltavat kaukana. Hän ei ole enää Versaillesissa, tuossa satumaisesti säteilevässä juhlasalissa.
Jossakin kajahtaa torvista kuninkaallisia merkkipuhalluksia — varjoisa metsä — hän on metsästämässä — metsästämässä Sénart-metsissä. Hänen rinnallaan ratsastaa rouva de Châteauroux. Mutta hän ei näe tätä. Kaukana metsänrinteessä ovat kevyet faëton-vaunut, musta, siromuotoinen hevonen. Ihastuttava, nuori nainen pitelee ohjaksia. Kimaltavan heleä, sininen silkki kietoo keveästi hurmaavaa vartaloa. Lumoavan kauniit ja mitä veikeimmät silmät, sellaiset, jotka ovat täynnä arvoitusta ja syvyyttä, katsovat häneen. Rouva de Châteauroux sanoo purevan sanan, ja lumous haihtuu. Ajatuksiinsa vaipuneena kuningas seisoo nojallaan erästä peiliovea vasten.
Joku oli puhellut hänen kanssaan tuosta Sénart-metsän ihanasta amatsonista. Ken hän lienee ollut? Äkkiä hän muistaa. Ayenin herttua — ja sitten joku toinen. Se taisi olla liukas Binet. Ajatusten ketju katkeaa. Hän näkee äkkiä edessään toisen tapauksen jolloin hän oli nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan täällä Versaillesissa, tuon suloisen Sénartin hengettären kanssa, lyhyen, ah, liian lyhyen vastaanoton aikana, joka hänelle, kuninkaalle, oli mitattu kellon mukaan.
Eikö hänelle ollut sanottu, että tuo nainen, Étiolesin linnanrouva, jos hän muistaa oikein, oli saanut kutsun Versaillesin juhlaan? Onko hän noudattanut kutsua? Onko hän täällä? Kuinka hän löytää tuon naisen monien satojen naamioiden joukosta? Miksi ei Binet ole sanonut hänelle, miten tuo nainen on naamioitu?
Hän herää säpsähtäen ajatuksistaan kuullessaan kuiskailtavan takanaan "Sire!" Ayenin herttua on tullut hänen luokseen. Tämä osoittaa salavihkaa kädellään erästä pientä, kullattua ikkunapöytää kohden. Sen vieressä seisoo solakka nainen, joka on puettu 1600-luvun muodin mukaan.
Hämmästyneenä kuningas katsoo ihastuttavaa kuvaa.
"Tuohan on ilmi elävä Montespan! Tiedättekö, herttua, kenen mieleen on johtunut tuo merkillinen ajatus?"
Herttua kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kuningas elpyy ja suoristautuu. Hän menee häikäilemättä niiden ryhmien läpi, jotka patoutuvat hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.
Nyt hän seisoo Jeannen edessä ja kumartaa syvään. Hän ei saa alussa sanaa suustaan. Sitten hän ojentaa kätensä ja sanoo melkein kunnioittavasti:
"Saanko pyytää teiltä sitä kunniaa, että hieman kävelisitte kanssani, ihanin markiisitar?"
Sinisen puvun kahajavan silkin alla lyö Jeannen sydän kiihkeästi ja säännöttömästi, mutta ei ainoakaan liike ilmaise, mitä hänen mielessään liikkuu. Kevyesti ja sirosti hän taivuttaa myöntävästi päätään ja panee kätensä kuninkaan käteen. Heikosti puristaen Ludvig rakastettu tarttuu ihanimpaan naiskäteen, mikä milloinkaan on ollut hänen omassaan.
Hetkisen Jeanne odottaa uutta puhuttelua. Kun kuningas on vaiti, sanoo hän pehmeällä, soinnukkaalla äänellään:
"Mikä kunnia ja ilo, sire, että teidän majesteettinne heti tunsi naamioitukseni!"
Kuningas vilkastuu.
"Olen niin usein ajatuksineni ja koko sieluineni suuren edeltäjäni seurassa, että minusta on ilo tervehtiä kaikkea, mikä minulle muistuttaa Ranskan kulta-aikaa."
Kuningas päästi tuokioksi Jeannen käden ja asettui hänen eteensä silmäilemään häntä ihailevin katsein.
"Teillä on makua, madame, hienon hieno maku. Sekä taiteellinen että historiallinen käsitys."
Jeanne antaa kiehtovan naurunsa soinnahtaa ja punnitsee viisaasti jokaisen sanan, ennenkuin sen lausuu.
"Jos niin on, kuten teidän majesteettinne suvaitsee luulla, niin minun on siitä kiittäminen sitä kasvatusta, jonka olen saanut enoltani, herra Le Normant de Tournehemilta. Hän on taiteilijaluonne ja on antanut minun kehittyä kokonaan omien persoonallisten periaatteittensa mukaisesti. Musiikkiopetusta on minulle antanut Jélyotte."
"Sen kuulee äänestänne, madame. Se soi kuin musiikki."
Kuningas on uudestaan tarttunut Jeannen käteen ja vie häntä kuninkaallisia suojia kohden.
"Ja mitä muuta tuo oiva eno on teille opettanut, madame?"
"Olen tanssinut Guibandotin johdolla. Ja Crébillon on opettanut minulle kielioppia ja lausuntoa."
"Sen kyllä kuulee, madame. Teidän täytyy tilaisuuden tullen lukea minulle jotakin, silloin kun raskasmielinen tai kiivas luonteeni puhkeaa ilmi, aivan samoin kuin David lauhdutit kuningas Saulia harpunsoitollaan."
"Siitä koituu minulle suuri kunnia, sire."
"Vai näyttelettekö mieluummin?"
Jeanne vastasi hilpeästi:
"Teatteri on oikea intohimoni, sire. Meillä on Étiolesissa suuri teatterisalonki, jonka herra de Tournehem on rakennuttanut linnan viereen. Siellä on esitetty sellaisia kappaleita, joita vastaan ei edes ankara herra Voltaire ole osannut muistuttaa mitään ja joita Crébillon on kiitellyt."
Kuningas nauroi iloisemmin ja vapaammin kuin hänen tapansa oli.
"Ovatko nuo molemmat tappelupukarit tosiaankin olleet yhdessä teidän luonanne? Ja eivätkö he joutuneet keskenään otteluun?"
Nyt nauroi myös Jeanne.
"Tein mitä voin, sire, masentaakseni heidän taisteluhaluaan."
Ludvig hyväili Jeannen kättä. Hän sanoi hiljaa ja vakavasti:
"Tämä ihana ja hieno naiskäsi ei voikaan muuta kuin levittää rauhaa ja siunausta."
"Ah, sire, pelkään, että teillä on liian korkeat ajatukset minusta. En ole ensinkään lempeä kyyhky."
"Sellaiseksi en minäkään teitä luule, madame. Siihen nähden teillä on liian paljon omaa rotua ja älyä. Muistan hyvin, miten viisaasti ja tarmokkaasti suostutitte minut antamaan miehellenne sen kuninkaallisen vuokraurakan, jota hän halusi."
"Suvaitseeko teidän majesteettinne vielä muistella sitä?" kysyi Jeanne veikeästi.
"Luuletteko, että sellaiset silmät kuin teidän voi unohtaa? Sfinksin silmät, tutkimattomat silmät! Sillä kerralla minua suosi parempi onni kuin tänään. Silloin sain nähdä ihanimmat kasvonpiirteet verhottomina."
Ludvig vei Jeannea sitä suurta peiliovea kohden, joka johti hänen huoneisiinsa.
"Riisukaa naamari, madame", sanoi hän lämpimästi ja innokkaasti, ahmien katseillaan ihastuttavaa olentoa.
Jeanne ravisti päätään ja teki eleen vetäytyäkseen pois hänen seurastaan.
"Älkää olko julma, madame! Minun työhuoneeni on nyt hiljainen ja tyhjä.
Sekä ministereilläni että paasheillani on tänään hauskempaa tehtävää."
Mutta Jeanne ei osoittanut ainoallakaan eleellä taipuvansa seuraamaan kuningasta. Ei tänään — ei. Huomennakin oli päivä. Hän näki ja tunsi, että kuningas oli pelkkää tulta ja leimua. Hän ei kadottanut mitään, vaan voisi vain voittaa sillä, että panisi nuo leimut vastustuksellaan liekehtimään entistä voimakkaammin.
"Vain silmänräpäys! Kuvitelkaahan, että te todellakin olette Athénaïs de Montespan ja että Ludvig XIV seisoo pyytäen teidän edessänne."
"Minä kuvittelen, mitä haluatte, sire, ja juuri sen tähden vastaan kieltävästi. Ylpeä Athénaïs ei ollut niin helposti voitettavissa kuin tuo todellakin lempeä kyyhky La Vallière. Hän ei ollut sitä laatua kuin minä, sire."
Kuningas väitti innokkaasti vastaan.
"Hän oli rakastavainen, hellämielinen nainen kiireestä kantapäähän saakka. Onko olemassa mitään ihanampaa miehelle, joka, rakastaa! niinkuin Ludvig rakasti Louise de La Vallièreä? Pitäkää häntä esimerkkinänne!"
Mutta Jeanne pysyi taipumattomana.
Kuningas vaipui hämillään ajattelemaan omaa itseään. Hän ei ollut vielä milloinkaan, ei edes keskenkasvuisena nuorukaisena, kerjännyt naisen suosiota. Pitikö hänen neljänsilläkymmenillä olevana miehenä sitä oppia? Tietoisuus omasta melkein rajattomasta vallasta, jota hän kaitsi vielä mustasukkaisemmin kuin aurinkokuningas omaansa, nousi äkkiä hänen mieleensä, mutta samalla nousi myöskin tietoisuus kaikista niistä tuskista, jotka hänen arka ja levoton sielunsa hänelle tuotti.
Hän tarttui uudestaan Jeannen käteen, jonka oli päästänyt irti. Olihan hän ikävöinyt jotakin kokonaan muuta kuin mitä tähän asti oli saanut nähdä ja kokea! Tuossa oli nyt se, mitä hän niin lämpimästi oli toivonut itselleen. Antaisiko hän loukatun ylpeytensä työntää sen pois luotaan?
"En tahdo olla liian itsepintainen", sanoi hän matalalla äänellä, kumartuen lähelle Jeannea. "Mutta huomenna kai tulette tanssiaisiin kaupungintalolle? Siellä tanssitaan ilman naamareja. Silloin minulla lienee onni saada nähdä teidän suloiset kasvonne?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi. Hänen terävä katseensa ja nopea älykkyytensä olivat huomanneet kuninkaassa tapahtuneen sisäisen taistelun ja riemuitsevin tuntein havainnut sen voiton, jonka hän oli saavuttanut. Hän tiesi, että huomenna voisi jo vastata myöntävästi.
Kuningas kuiskaa hänelle tämän heidän kohtauksensa ajan ja paikan.
"Te siis tulette — varmasti?"
"Minä tulen — varmasti!"
Kuningas puristi Jeannen kättä niin kovasti, että hänen sormissaan olevat kallisarvoiset sormukset melkein tuottivat kipua. Sitten Jeanne nopeasti katosi, häipyen vikkelin ja siroin liikkein kuin sisilisko lähimpien ryhmien sekaan.
Kuningas katsoi neuvottomana maahan. Hänestä tuntui äkkiä, keskellä juhlansa loistoa, että hän oli sanomattoman yksinään ja eristetty.
Hänen jaloissaan viruu hieno, valkea pitsinenäliina, kulta- ja silkkiompelein kirjailtu. Hän nostaa sen ylös. Siinä on sama hieno ruusuntuoksu, joka äsken ympäröi lumoavaa nuorta naista. Hän aikoo rientää Jeannen jälkeen antaakseen nenäliinan takaisin, mutta ihmisseinä on jo muodostunut hänen ja Jeanne d'Étiolesin välille.
Taitavasti, käsivarren pitkällä kaartoliikkeellä hän heittää nenäliinan
Jeannelle naamioiden päiden yli.
Taitavasti Jeanne sieppaa sen kiinni.
Sadat silmät ovat nähneet pitkän, matalalla äänellä tapahtuneen keskustelun näiden molempien kesken ja näkevät nyt nenäliinaleikin.
Ylt'yleensä käy nyt innokas kuiske, jossa on hyväksyvä tai kateellinen ja tyytymätön sävy:
"Nenäliina on heitetty."
* * * * *
Koko Pariisi ja maaseudulta tulvinut kansa ottivat osaa kruununperillisensä häiden viettoon. Miesmuistiin ei ole yksikään juhla ollut niin suosittu kuin tämä. Viisi vuotta takaperin oli Pariisissa vietetty Louise Elisabethin, kuninkaan vanhimman kaksoistyttären, ja infantti Don Filipin vihkiäisiä. Mutta mistään komeudesta huolimatta, mikä silloin pantiin toimeen, ei kuitenkaan ollut päästy näiden helmikuun päivien riemun ja ihastuksen tasalle.
Kruununprinssin avioliitto lempeän infantinnan Maria Rafaelan kanssa, jota prinssi rakasti enemmän kuin mitään muuta, ei ainoastaan turvannut kruununperimystä ja kruunun rauhallista siirtymistä, ei, vaan tämä liitto herätti puhtaasti inhimilliseltä kannalta myöskin mitä lämpimintä myötätuntoa.
Juhlallisesti koristetuilla kaduilla ja toreilla vallitsi iloinen ihmisvilinä, mikä näytti kasvavan tunti tunnilta. Kaikilla kaupungin aukeamilla oli katettuja tanssilavoja, joiden rakenne todisti erinomaisen hyvää rakennustaiteellista makua. Keinotekoiset kukkaköynnökset, joiden lomissa vaihteli tuoretta talvenvihreää, Ranskan ja Espanjan vaakunat, kuningasparin muotokuvat sekä suuret vertauskuvalliset kuviot koristivat tanssilavoja, toreja ja katuja. Kaikkialla tarjottiin viiniä ja ruokaa. Iloisia eläköönhuutoja kuninkaalle ja äsken vihityille kaikui raikkaassa, aurinkoisessa helmikuun ilmassa.
Ihmislaumoja, joista ei tahtonut tulla loppua, vaelsi ryhmittäin käsikädessä juhlallisesti koristettujen galleriojen halki Place Louis le Grandilla, tarkasteli juhlaporttia Place Dauphinella ja omituisen lystikästä viiniköynnöskoristetta Rue des Sèvresillä.
Bastilji-torilla olevien marmoripylväiden luona väkijoukot seisahtuivat kaikuvin riemuhuudoin, heittelivät kukkia ilmaan, ja huudot "vive le roi", "vive Louis le bien-aimé" kajahtelivat myötäänsä kasvavalla voimalla. Kaikki huolet ja vaivat näyttivät olevan unohdetut. Koko Pariisi upposi paisuvaan ja kohoilemistaan kohoilevaan onnenhuuman aallokkoon.