III.
Hämärsi jo, kun kuningas käski Ayenin herttuaa työhuoneeseensa.
Ministerineuvosto ja monet vastaanotot olivat väsyttäneet häntä. Ludvig virui silkoisen suorana silkkidivaanilla huoneen peräpäässä ja uneksi avoimin silmin.
Eilisen naamiaisjuhlan tapaukset muistuivat taas hänen mieleensä, ja voimakkaammin kuin mikään muu säteili ihana Jeanne d'Étioles, tämän teräväsanaisuus, miellyttävä keskustelu, pehmeän äänen sointuva kaiku.
Ludvigin mielikuvitus loi Jeannen ulkonaiseen kuvaan mitä viehättävimmät värit. Solakka, sopusuhtainen vartalo, kiehtova suu välkkyville, valkoisine hampaineen, joita naamari ei ollut peittänyt, soreat, täydellisen ihanat käsivarret ja kädet, valkoinen niska, jota kattoi kastanjanruskea tukka.
Korkeina leimusivat ne mielihalut, jotka ihanan naisen vastustus eilen oli torjunut.
Rouva de Châteaurouxin kuoleman jälkeen ei moista tunteiden ryöppyä ollut tulvinut Ludvigin kankeassa sielussa. Hän kavahti ylös ja ojentelihe.
Ah, miten hyvältä tuntui, kun oli mielihaluja, kuumia, leimuavia himoja, jotka velloivat veren kuohuksiin, ja kun näillä oli päämäärä!
Herttua tuli sisään. Kuningas meni häntä vastaan joustavan ryhdikkäästi. Ayen hämmästyi. Virantoimituksessa olevat upseerit olivat etuhuoneessa kertoneet hänelle, että kuningas oli raukea ja alakuloinen ja että häntä nähtävästi taas kalvoi raskasmielisyys.
"Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän majesteettianne niin reippaana ja virkeänä."
"Niin olen, rakas herttua, virkeä ja iloinen. Olen iloinen kuin lapsi tämänpäiväisistä tanssiaisista kaupungintalolla ja luvatusta kohtauksesta. Mikä lumoava olento! Toivon vain, ettei dauphin jää pitkäksi aikaa, vaan jättää meille vapaat kädet."
Kuningas puhui vilkkaasti. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeessa.
Herttuaa rupesi hieman arveluttamaan. Hänen mielestään suhtautui kuningas asiaan liian todenperäisesti. Ihana rouva d'Étioles näytti todenteolla voittaneen hänen sydämensä, sen sijaan kuin Ayen oli vain ajatellut rouvaa yhden illan ajanvietteeksi pitääkseen kuningasta hyvällä tuulella kruununperillisen hääjuhlassa.
Kuninkaan ystävyys antoi Ayenille oikeuden puhua verrattain avomielisesti.
"Rouva d'Étioles on todellakin nainen, jolla on suuria etuja. Vahinko vain, ettei hän ole ylhäistä sukua, että nuo Poissonit päinvastoin —"
Kuningas innostui.
"Olemme puhuneet siitä aikaisemmin, herttua. Oletteko unohtanut, mitä sanoin teille pari viikkoa takaperin, jolloin te ja Richelieu annoitte minulle hyväntahtoisia neuvoja — luulen ainakin, että ne olivat hyväntahtoisia."
"Sire!"
"Te neuvoitte minua ottamaan uuden rakastajattaren Châteauroux-paran sijaan. Vakuutin teille silloin nimenomaan, etten enää halua aatelisnaista. Tämän päätöksen tekoon johti minua kaksi periaatetta. Ensiksikin minä tunnen enemmän kuin riittävästi hovin ja sen naiset. Heihin olen kyllästynyt. Sen naisen, jota nyt aion rakastaa, täytyy kuulua sellaiseen piiriin, jolla on sanottavana minulle jotakin uutta. Hänen on kohdeltava minua puhtaammalla eikä niin itsekkäällä rakkaudella kuin minun lähimmästä ympäristöstäni oleva nainen saattaa menetellä."
Kuningas keskeytti puheensa eikä pitkään aikaan virkkanut mitään. Sitten hän jatkoi lauhtuneempana vihastaan, mutta yhtä voimakkaalla äänenpainolla ja syvän vakavasti.
"Toiseksi te tiedätte, herttua, yhtä hyvin kuin minäkin ja ehkäpä paremminkin, kuinka suurta huomiota minun suhteeni Nesle-sisaruksiin ovat saaneet aikaan. Te tunnette maan hurskasmielisten taholta nousseen ankaran vastustuksen ja sen vastakaiun, minkä tämä vastustus on synnyttänyt yleisessä mielipiteessä. Se on opettanut minulle ja meille kaikille, että minun on kuitenkin kaikitenkin otettava lukuun kansan moraaliset tunteet. Varovaisuus on tarpeen, suurempi varovaisuus kuin ennen. Minä en saa sallia minkään uuden avioliittorikoksen tulla yleisesti tunnetuksi, jollen tahdo saattaa vaaraan sitä nimeä, jonka kansa minulle antoi vaikean sairauteni aikana Metzissä: Ludvig rakastettu. Mutta kuinka se voi käydä laatuun, jos valitsen rakastajattaren, joka kuuluu hovipiireihin ja on kaikkien katseiden esineenä?"
Ayen teki päällään myöntävän liikkeen.
"Ja sitten" — kyynillinen hymy väreili kuninkaan ilmehikkään suun ympärillä — "sittenhän on muistettava kuningatarta. Vaikka minä en otakaan lukuun hänen toivomuksiaan, niin on kuitenkin sydämeni asia säästää hänen majesteettinsa tunteita liian usein toistuvilta loukkauksilta, jo siitäkin yksinkertaisesta syystä, etten tahdo kadottaa tyttärieni myötätuntoisuutta. Kruununprinssiä en enää ota lukuun. Se äärimmäinen uskonnollinen käsitys, jonka herra Boyen de Mirepoix on häneen istuttanut, ja hänen epäjumaloiva rakkautensa äitiinsä määräävät hänet jo ennakolta minun kiivaimmaksi vastustajakseni. Dieu merci — minä en välitä siitä mitään — minä —"
Ludvig vaikeni äkkiä ja laski kätensä herttuan olkapäälle. Aivan toisessa äänilajissa hän sanoi.
"Nyt vakavat keskustelut syrjään! Sacré nom de Dieu me vietämme tänään häitä. Ja siinä on todellakin ilonaihetta. Milloin voimme lähteä kaupungintalolle, herttua?"
Ayen, joka oli riittävästi huomannut sanojen "vietämme häitä" kaksinaisen merkityksen, mietti hetkisen. Hän tunsi olevansa jossakin määrin vastuunalainen kuninkaan maltittomista teoista ja halusi hänkin puolestaan välttää kaikkea, mikä herätti huomiota, varsinkin, selkkausta kruununprinssin kanssa.
"Minä ehdottaisin, ettei teidän majesteettinne läksisi Versaillesista ennen kello yhtätoista. Jos teidän majesteettinne suvaitsee, voisi ensin olla dominossa julkisissa tanssiaisissa ja kello kahdentoista ja yhden välillä lähteä kaupungintalolle. Kun hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinssi on isäntä, niin on tuskin luultavaa, että hänen korkeutensa poistuu juhlasta aikaisemmin."
Kuningas suostui. Hänellä oli täksi yöksi vain kaksi toivomusta, olla tapaamatta kruununprinssiä ja nähdä madame d'Étioles sovitulla kohtauspaikalla.
* * * * *
Tanssiaiset kaupungintalolla olivat järjestetyt melkoista huonommin kuin Versaillesin juhla. Kaikki juoksentelivat ilman johtoa toistensa tiellä. Ruoasta ja juomasta ei oltu pidetty riittävää huolta, ja sitäpaitsi oli niukkojen virvokkeiden tarjoilu järjestetty päättömästi. Muutamissa saleissa ei ollut ensinkään tarjoilupaikkoja, kun taas muutamissa kohdin oli pöytä pöydän vieressä niin lähekkäin, että vieraiden oli tuiki tukala hieroutua niiden välitse.
Binet oli ottanut tehtäväkseen viedä ihanan serkkunsa tanssiaisiin ja pysyä tämän rinnalla kohtaushetkeen saakka.
Heidän oli vaikea pujotella tungoksen läpi sen tanssisalien takana olevan pienen huoneen lähettyville missä Jeannen tuli odottaa kuningasta.
Heidän kulkiessaan suuren salin halki oli Jeanne turhaan etsinyt katseillaan kahta henkilöä, joita hän jo eilen naamiaisjuhlassa oli mielellään halunnut nähdä, nimittäin maalari Boucheriä, jota hän hieman tunsi, ja kuninkaan suosikkia Karl Vanloota.
Binet olisi voinut näyttää hänelle tuon kuuluisan miehen, jota Ludvig XV aivan intohimoisesti ihaili. Mutta tänäänkään hän ei nähnyt vilahdustakaan kummastakaan maalarista.
Eräässä suurimman salin nurkassa, aivan lähellä ovea, he vihdoin löysivät vapaan paikan.
Jeanne oli pukeutunut kuninkaan mielivärejä edustavaan pukuun. Kauniin heleään vaatteeseen oli kudottu kukkaköynnöksiä, ja reunustuksena oli vaaleansinisiä kukkakiehkuroita ja falbolaaneja. Puvun päällä — hänellä oli hopeisin koruompelein somistettu mustasilkkinen domino, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä verhoksi.
Salissa vallitsevasta melkein sietämättömästä kuumuudesta huolimatta Binet kehoitti häntä olemaan riisumatta dominoa, se kun ainakin jossakin määrin suojeli Jeannea tuntemattomana niiltä monilta tuttavilta, jotka olivat juhlassa.
Binet oli saanut kolmannen henkilön kautta ankaran käskyn noudattaa mahdollisimman suurta varovaisuutta. Kuningas oli eilen ensimäisessä lemmenpuuskassaan viehtynyt kovin pitkään keskusteluun rouva d'Étiolesin kanssa satojen ihmisten nähden. Eilen oli kuitenkin ihanalla Jeannella ollut naamari. Sitäpaitsi hän oli kokonaan tuntematon hoville. Mutta tanssiaisiin kaupungintalolle saapuisi aivan varmasti koko joukko kaikkiin piireihin kuuluvia ihmisiä. Ei missään tapauksessa saisi tulla ilmi vähintä aavistustakaan sovitusta kohtauksesta kuninkaan kanssa.
Binet oli erinomaisen halukas täyttämään tämän käskyn aivan täsmälleen. Häntä ei kannustanut mikään kunnianhimo kunnostautua välikätenä rakkausasioiden järjestämisessä.
Sen hän jätti kuninkaan kamaripalvelijoiden, herrojen Bachelierin ja Lebelin asiaksi. Hän ei ollut ensinkään halukas antautumaan papiston syytettäväksi parittajatoimistaan, sillä hän olisi saattanut menettää virkansa dauphinin hovissa.
Hän oli ilman minkäänlaisia itsekkäitä tarkoituksia, ilman pyydettyä tai luvattua palkintoa, täyttänyt kauniin serkkunsa toivomukset. Edemmä hän ei tahtonut missään tapauksessa mennä. Se, että hän tänään suojeli täällä rouva d'Étiolesia, johtui kuninkaan tahdosta. Tätä hänen oli ehdottomasti toteltava.
* * * * *
Jeannea ei juuri haluttanut keskustella Binetin kanssa. Tämä oli tehnyt velvollisuutensa, ja sillä hyvä. Tilaisuuden sattuessa hän kyllä muistaisi palkita serkkunsa ansiot.
Jeanne silmäili kärsimättömänä ja hieman pahoillaan väkijoukon yli. Hänen pienet jalkateränsä ja ylöspäin taipuneet, tarmokkaat varpaansa alkoivat kiihkenevässä tahdissa liikkua ylös ja alas kapeissa, korkeakantaisissa, helakoissa atlassikengissä.
Kruununprinssi oli jo aikoja sitten lähtenyt tanssiaisista. Läheisessä tornissa oli puoliyön hetki lyönyt. Miksi ei kuningas tule? Tämäkö oli sitä kuumaa kärsimättömyyttä, joka hänessä eilen oli ilmennyt? Oliko hän, Jeanne, sittenkin menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jo eilen täyttänyt kuninkaan mielihaluja? Oliko eilisestä lähtien jo tapahtunut Ludvig XV:ssä yksi niitä äkillisiä käänteitä, joista häntä oli varoitettu?
Himmeänä kantautui tanssimusiikki, muuan vanha menuetto, hänen korviinsa. Sävel tuntui hänestä merkillisen tutunomaiselta ja johonkin muistoon johtavalta. Missä hän olikaan kuullut sen ennen?
Hän mietti. Vähitellen hänen muistinsa virkosi. Niin, niin, hänen häissäänhän se oli ollut vähää ennen hänen ja Charles Guillaumen lähtöä juhlasta.
Merkillistä, että nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä juuri tänä hetkenä! Jeanne tahtoi karkoittaa pois nuo vastenmieliset muistot, mutta yhä uudestaan, jokaisessa viulujen äänessä, ne kertautuivat entistä selvempinä.
Hän tunsi, miten hänen sydämensä oli sykkinyt, kun häähuoneen ovi oli sulkeutunut heidän takanaan. Oliko se sykkinyt rakkaudesta? Mitäpä hän tiesi rakkaudesta, kun Charles Guillaume oli tullut! Se kai oli ollut vain sen salaperäisen tuntemattoman kuumaa ikävöintiä, mikä saa jokaisen tytön sydämen jyskyttämään, kun suuri, hämärästi aavistettu hetki tulee! Epäröiden hänen ajatuksensa hapuilivat edelleen.
Oliko onni, oliko rakkaus puhjennut kukkaan tuosta suuresta hetkestä, ensimmäisestä, jolloin hän antautui miehelle? Jeanne pudisti päätään. Lyhyt hurmio, joka oli haihtunut, ennenkuin hän tuskin oli aavistanutkaan sitä, ja sitten oli saapunut pitkä, kylmä pettymys.
Ei, hän ei rakastanut miestään. Tämän hyväntahtoinen vaatimattomuus oli hänet ikävystyttänyt. Tietoisuus, että hän oli kaikessa miestään etevämpi, oli tehnyt hänet kylmäksi. Ei mikään ollut täyttänyt hänen avioliittonsa tyhjyyttä, ei mikään muu kuin yksi ainoa suuri, se kaipuu ja se toivo, joka nyt muutaman hetken kuluttua täyttyisi.
Ja hehkuvan kunnianhimonsa, hänen intohimoisten suuruudenunelmiensa valloittavan voiman keskellä läikkyi kuin lämpöisenä, hyväilevänä aaltona hänen nuoren naissydämensä toive, että Ludvig XV käsittäisi rakkauden toisella tavalla kuin Charles Guillaume d'Étioles oli ymmärtänyt!
Viulut vaikenivat. Jeanne vavahti. Hänen vieressään seisoi eräs herra mustassa silkkidominossa.
Binet kavahti pystyyn ja kumarsi syvään vieraalle.
"Richelieun herttua", kuiskasi hän nopeasti Jeannelle.
Jeanne hallitsi taas ajatuksiaan ja ryhtiään.
Huolettoman viehättävästi, pienimmättäkään hämittä hän nosti päänsä.
"Sacré nom de Dieu", mutisi herttua, kuninkaan neuvonantaja kaikissa rakkausasioissa, ja sitten vielä kerran: "Sacré nom de Dieu!"
Tuo pikku porvarisrouva vei voiton kaikesta siitä kauniista ja viehättävästä, mitä Richelieu tähän asti oli tavannut Pariisissa.
Hän tarjosi sirosti käsivartensa madame d'Étiolesille. Binet sai lyhyen lähtökäskyn.
"Sallitteko, madame, että vien teidät siihen pieneen kammioon, jonne — teidän ritarinne muutamien silmänräpäyksien kuluttua saapuu?"
Jeanne huokasi helpotuksesta. Hän oli tuokion ajan pelännyt, että herttua tuo kuninkaalta epuun.
Pienessä huoneessa oli tarjona samppanjaa, hedelmiä, jäätä ja sokerileivoksia pienissä hopeamaljakoissa.
Herttua toimitti hyvin kohteliaasti isännän virkaa. Hän täytti kaksi kristallimaljaa ja pakotti Jeannen juomaan.
"Kasvonne, madame, ovat kalpeat. Luultavasti salin kuumuudesta ja jännittävästä odotuksesta. Samppanja tekee teille hyvää."
Hän kohotti lasinsa ja kumarsi.
"Teidän ja teidän ritarinne onneksi, madame!"
Hän joi Jeannen maljan ja katsoi sitten kelloa, joka oli puoli yksi.
"Teidän ritarinne, ihana rouva, voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä. Hän kohtasi Sèvres-tiellä poikansa, joka purki hänelle valituksiaan kaupungintalon tanssiaisista. Mutta hän toimitti rauhanhäiritsijän hyvin nopeasti tiehensä. Ei kulune enempää kuin korkeintaan kymmenen minuuttia, ennenkuin —"
Richelieu ei ehtinyt puhua loppuun, kun portaille vievä ovi avautui. Kaksi mustaa dominoa astui huoneeseen. Kuningas ja Ayen. Molemmat herttuat vetäytyivät ikkunakomeron suojaan.
Ludvig kumarsi syvään ja suuteli Jeannen kättä.
"Olen antanut teidän odottaa, madame, siksi olen lohduton. Jouduin tullessani pulasta toiseen. Lähetettyäni kruununprinssin tiehensä tein samoin vaunuillenikin ja ajoin tänne vuokravaunuilla, jottei tieni onneen olisi uudestaan keskeytynyt."
Hän nojasi niin lähelle Jeannea, että tämä tunsi hänen hengityksensä.
Hän kuiskasi käheästi:
"Tie onneen, Jeanne, jota olen uneksinut koko ajan viime yöstä saakka — käymmekö vaeltamaan sitä yhdessä?"
Jeannen silmät liekehtivät. Värit vaihtuivat hänen hienoilla kasvoinaan. Hampaat pureutuivat alahuuleen. Voitto oli saavutettu melkein liian nopeasti. Tokkohan; voikohan siitä tulla pysyväinen?
Kuningas tarttui hänen käteensä ja piteli sitä hehkuvien, kuumeenpolttamien sormiensa välissä.
Kunhan ei vain takaisin tuohon kolkkoon, lohduttomaan välinpitämättömyyteen! Kunhan vain saisi pitää hänet, joka merkitsi elämää, liikuntoa, herätystä sietämättömästä unteluudesta!
Hänen sanansa ja eleensä kävivät yhä intohimoisemmiksi.
Hän oli unohtanut herttuat ikkunakomeroon, unohtanut sen varovaisuuden, jonka oli itselleen luvannut.
Jeanne ei ollut ymmärtävinhän häntä. Hän painoi katseensa alas, jottei kuningas näkisi sitä voitonylpeyttä, mikä loisti hänen silmistään.
"On jo myöhä, sire, minun täytyy lähteä kotiin. Äitini odottaa minua."
"Entä miehenne, madame?"
Kuningas kysyi tätä vihaisella ja kärsimättömällä äänellä.
Ei mitään esteitä enää, ei mitään vastuksia!
"Mieheni on matkoilla, sire. Hän on jättänyt minut äitini huostaan."
Ludvig hymyili varmana asiastaan. Mikään Madeleine Poisson ei voisi olla esteenä hänen tiellään.
Hän kääntyi herttuoihin päin.
"Hyvät herrat, vuokravaunut! Olemme antaneet madamen odottaa anteeksiantamattoman kauan. Sellaisessa väentungoksessa, joka vielä vallitsee kaduilla, ei voi ajatella päästää madamea yksinään niin pitkälle matkalle kuin Place de Grèveltä Hôtel des Chèvresiin. Olemme pyytäneet luvan saada saattaa häntä kotiin."
Kello läheni kahta, kun vaunut, jotka tuon tuostakin seisahtuivat milloin minkin esteen tähden kaduilla, pysähtyivät Étiolesin pienen rakennukset eteen.
Richelieu, joka Ayenin kanssa oli istunut takaistuimella, hyppäsi ulos pitämään vaununovea auki kuninkaalle.
Nopeasti astui myöskin Ludvig ulos vaunuista. Nyt hän nosti Jeannen ajoneuvoista. Hän piti keveätä kantamusta tuokioisen ilmassa ja kuiskasi ihanalle naiselle hehkuvan, intohimoisen lemmensanan.
Välittämättä sen enempää seuralaisistaan kuningas tarjosi Jeannelle käsivartensa ja vei hänet lumettuneita kivirappuja myöten talon ulko-ovelle.
Kun Jeanne oli päässyt ylimmälle portaalle, veti hän käsivartensa pois kuninkaan kainalosta ja niiasi syvään.
"Kiitän teidän majesteettianne kaikesta suosiosta ja armosta. Nythän olen kotona. En millään muotoa tahdo vaivata enää teidän majesteettianne."
Kuningas tempasi hänet syliinsä ja suuteli hänen uhkeaa suutaan, hänen välkkyviä hampaitaan.
"Pikku hupakko!" kuiskasi kuningas. "Miksi emme vaeltaisi yhdessä onnen tietä?"
Hän kietoi kätensä Jeannen kaulaan ja avasi oven, joka oli vain painettu kiinni.
Rappuhuonetta valaisi heikko valonliekki.
"Vie minut pyhättöösi, sinä suloinen nainen!"
Hän piti Jeannea kädestä kiinni, laskematta häntä poistumaan. He kulkivat ääneti rinnakkain.
Äkkiä kuningas säpsähti. Jossakin pimeässä avautui varovasti ovi. Hän pysähtyi. Hän luuli huomaavansa näkymin pistäytyneen naisenpään piirteet. Kohta senjälkeen oli taas kaikki hiljaa.
"Tule!" kuiskasi hän intohimoisesti.
Jeanne aukaisi salongin viereisen oven. Tuli paloi uunissa.
Kullatuilla pikku pöydillä, joita heleät silkkiliinat verhosivat, oli kukkakoreja ja haaraisia kynttilänjalkoja, joissa paloi helakkoja, vaaleansinisiä kynttilöitä.
Huoneen etäisimmässä päässä, tulenhehkun punertavassa heijastuksessa, siinsi valkoinen, pitsikoristeinen sänky — Jeanne d'Étiolesin aviovuode.
Sen silkkipieluksilla Ludvig XV juhli poikansa hääyötä.
Ja kun kuninkaan kaunis suu palavassa kiihkossa painui Jeannen kauniita huulia vasten, kun hänen sydämensä ja hänen aistillisuutensa polttava hehku valloitti Jeannen myrskyn tavoin, silloin tämä tiesi, että hän oli saavuttanut tarkoituksensa, ei ainoastaan kunnianhimonsa, vaan myöskin naisellisten halujensa tyydyttämiseksi.