IV.
Maaliskuun aurinko paistoi. Paastonaika oli ohi. Samaan aikaan, kun puhkesi kevät, joka loi ensi lumoaan Versaillesin puistoihin, alkoivat juhlallisuudet hovissa uudestaan.
Eräässä "pikku kammioiden" etuhuoneessa istui kuninkaan palveluskuntaan kuuluvia herroja, jotka tuntia aikaisemmin olivat palanneet hänen kanssaan metsästämästä ja odottivat nyt, milloin hänen majesteettinsa käskee heidät metsästysaterialle.
La Vallièren herttua [François de La Vallièren pojanpojan poika. Edellinen oli Louise de La Vallièren, "Bragelonnin varakreivin" sankarittaren veli.], jonka suuri kunnianhimo oli päästä hänen majesteettinsa teatterien johtajaksi, kääntyi Richelieun ja Ayenin puoleen.
"Saanko kysyä, hyvät herrat, mitä piditte Rameaun eilisiltaisesta baletista?"
Richelieu vaihtoi pikaisen silmäyksen Ayenin herttuan kanssa, jonka kielellä pyöri yhtä ilkeä kuin sukkelakin huomautus.
"Mukiin menevä", arveli Richelieu, "vaikka muuten katsomo oli minusta melkoista mielenkiintoisempi."
"Aivan niin minäkin ajattelin", sanoi Ayen ivallisesti.
La Vallière hymyili ymmärtäväisen näköisenä.
"En voi muuta kuin myöntää teidän olevan oikeassa, hyvät herrat. Ennen kaikkea minusta tuntui mielenkiintoiselta se paikka, missä naisista kaunein istui hänen majesteettinsa kuningattaren hovinaisten keskessä."
La Vallière astui lähemmä herttuoita, jottei se nuori puolalainen aatelismies kuulisi hänen sanojaan, joka eilen illalla oli saapunut Versaillesiiin toimittamaan Stanislauksen asiaa tämän tyttärelle, kuningattarelle.
"Ette voine, hyvät herrat, tämän ilmeisen tosiseikan jälkeen enää kieltää, että madame de Maillyn huoneet pikku kammioiden vieressä ovat taas saaneet asukkaan."
Richelieu kohautti olkapäitään.
La Vallière kääntyi Ayeniin päin.
"Te, joka olette hänen majesteettinsa uskottu —"
Richelieu keskeytti hänet säädyttömästi hymähtäen,
"— vastaatte tietysti madame d'Étiolesin menestyksestä, vaikka voidaankin olla taipuvaisia panemaan koko juttu Binet-paran niskoille."
"En välitä ollenkaan puolustautua teidän hyökkäyksiltänne, hyvät herrat. Tahdoin kruununprinssin juhlallisuuksien aikana pitää kuningasta hyvällä tuulella. Ja se on minulle onnistunutkin. Jokin muu —"
"Jokin muu on teidän onnistunut tehdä vielä paremmin, Ayen. Nimittäin suututtaa prinsessa de Rohan, jota te, rakas herttua ette voi suvaita."
Richelieu laski kätensä Ayenin olkapäälle ja sanoi leikillisesti:
"Te näette, kelpo Ayen, että aina on olemassa ihmisiä, jotka tirkistävät toisen kortteihin, niin taitavasti kuin koettaakin ne sotkea. Muuten —"
Richelieu jatkoi puheluaan matalammalla äänellä ja katsahti taakseen puolalaiseen, joka seisoi hieman loitompana ikkunan ääressä ja surumielisesti katseli hämärtyviin puutarhoihin.
"Muuten asiat ovat saaneet vakavamman käänteen kuin alussa voi aavistaakaan."
"Minä tiedän", vastasi Ayen. "Piispa on ihan raivoissaan uudesta rakastajattaresta, sellaisesta, jolla ei ole uskontoa ja joka on kasvanut Fontenellen, Maupertuisin ja Voltairen vaikutuksen alaisena. Toistaiseksi kruununprinssi on vielä niin nuoren avio-onnensa lumoissa, ettei voi asettua kasvattajansa rinnalle. Mutta se tapahtuu kohta."
"Mikäli minä olen saanut tietää luotettavasta lähteestä, Mirepoix pelkää, että suhde kestää kauan. Mitäs te, hyvät herrat, arvelette?" kysyi La Vallière.
"Minä uskallan olla toista mieltä", vastasi Richelieu nopeasti ja varmasti. Ayen yhtyi häneen.
"Nyt kuningas on kokonaan madame d'Étiolesin kauneuden ja nuoruuden kahleissa. Mutta tämä hurmio haihtuu nopeammin kuin luullaankaan. Vaikkapa kuningas olisi tuhannen kertaa vannonut olevan milloinkaan mielistelemättä ylhäissukuista naista, palaa hän sittenkin, ja hyvinkin kohta, jonkun sellaisen turviin. Minä tunnen kuninkaan paremmin kuin kukaan muu, kun on kysymyksessä rakkaus. Mikään porvarisluokan nainen ei tule häntä enää pitämään pitkää aikaa kahleissa. Kaikista eduista huolimatta puuttuu madame d'Étiolesilta kuitenkin sitä mitä jokaiselta naiselta, joka ei kuulu meidän piireihimme, täytyy puuttua, nimittäin sitä oikeata hienoutta, jota ilman kuningas ei voi olla, sitä ulkonaisen esiintymisen ylhäisyyttä, johon hän on tottunut. Kuinka olisikaan tämä nainen, joka on syntyjään Poisson, voinut saavuttaa sellaista?"
"Älkää unohtako, hyvät herrat", yhtyi La Vallière keskusteluun, "ettei madame d'Étioles ole ainoastaan kaunis, vaan hän lienee myös taiteellisen lahjakas ja tavattoman nerokas. Piispalla on se käsitys, ettei ratkaisevana seikkana ole sukuperä, vaan kasvatus, ja ettei ketään ole helpompi kasvattaa kuin nerokasta naista, jos hän näet antaa kasvattaa itseään."
"Entä porvarillinen nimi?"
"Nimiä ja arvoja voi kuningas antaa niin korkeita kuin tahtoo."
"Onko piispa puhellut teidänkin kanssanne, La Vallière?"
Herttua kohautti olkapäitään.
"Mahdollisesti. Joka tapauksessa hän on sitä mieltä, että me hovimiehet vähäksymme sitä vaaraa, mikä piilee tässä rakastumisessa, koska me pidämme mahdottomana, että kuningas viihtyisi pitemmän aikaa porvarillisen rakastajattaren parissa. Ken tietää, ehkäpä Mirepoix on oikeassa."
"Minä pysyn mielipiteessäni."
Ayen piti Richelieun puolta.
Ovesta ilmestyi eräs vartiovuorossa oleva upseeri ja ilmoitti, että hänen majesteettinsa käskee kiittämään herroja. Hän aikoi aterioida yksinään.
Kun ovi oli taas sulkeutunut upseerin mentyä, kohtasivat Richelieun ja
Ayenin katseet toisensa.
Mutta La Vallière sanoi:
"Minä kunnioitan piispan terävää silmää!"
* * * * *
Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä ylhäällä Versaillesin katon alla.
Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.
Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului sataäänistä piipitystä ja viserrystä.
Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.
Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää, vilkkaasti puhelevaa suuta.
"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi! Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"
Jeanne näytti surulliselta.
"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun viimaa."
Ludvig pyöritti huolestuneena päätään.
"Etkö vieläkään ole päässyt kurkkukatarristasi? Sinun pitäisi kysyä neuvoa lääkäriltä, Jeanne. Lähettäisin luoksesi jonkun henkilääkärini, ellen pelkäisi —"
Jeanne tiesi heti, mitä kuningas tarkoitti.
"Ei ei, sire. Ei millään muotoa. Se lääkäri, joka hoiti minua jo lapsena ollessani, on käskenyt minun juoda sellaisissa tapauksissa hyvin lämmintä maitoa. Minä tottelen häntä."
He olivat tällä välin tulleet parin uhkeasti koristetun huoneen läpi siihen "pikku suojien pieneen galleriaan", josta kuningas piti erityisen paljon.
Tämän gallerian vieressä oli "vihreä holvihuone", jossa aterioitiin metsästysretkien jälkeen.
Jeanne ihaili hyvin ymmärtävästi Lancretin, Vanloon, Boucherin ja De
Troyn metsästystauluja.
"Mistä olet saanut kaiken tuon viisautesi, pikku Jeanneni?"
Ja Jeanne kertoi eno Tournehemin kokoelmista, omista piirustuksistaan ja kaiverruksistaan ja pyysi saada joskus kaivertaa hänen majesteettinsa muotokuvan Nattierin maalauksen mukaan.
Keskustelun kuluessa Jeanne esitti niitä uusia taidekokoelmia koskevia ajatuksiaan, jotka olivat syntyneet hänen älykkäässä päässään, ja puheli suuria rakennustaiteellisia töitä tarkoittavista suunnitelmistaan, ja kaikki tapahtui niin asiallisesti ja yksityiskohdittain, kuin hän olisi vuosikausia pohtinut näitä kysymyksiä.
Kuningas oli pelkkänä korvana. Hänen mielestään aika kului siivin. Hän tunsi, ettei hän ollut saanut tällaista iloa ja onnea pitkiin aikoihin. Mikä nautinto olikaan keskustella niin ihanan ja lisäksi aito sivistyneen naisen kanssa!
Varjo hiipi kuninkaan kasvojen ylitse, kun hän ajatteli, miten vähän hänen perheensä välitti hänen mieliaskareistaan, hänen pienistä, nimenomaan hänen makunsa mukaan järjestetyistä sopukoistaan.
Ani harvoin hänen lapsensa kävivät tässä hänen kallisarvoisessa turvapaikassaan, ja Maria Leszczynska ei ollut moniin vuosiin astunut jalallaankaan näihin pikku suojiin. Eipä hän edes siihenkään aikaan, jolloin heidän avioliittonsa vielä oli ollut onnellinen, ollut milloinkaan ottanut osaa siihen, mikä oli huvittanut häntä.
Katsellessaan tarkkaavasti taideveistoksia, jotka olivat erinomaisen taitavasti sovitetut huoneiden vähäisen korkeuden mukaan, Jeanne kysyi kuninkaalta, eikö hänen korkeutensa kruununprinsessa ihaillut pikku kammioiden kaikkia ihanuuksia.
Kuninkaan suupieliin nousi katkera piirre.
"Uskotko minua, Jeanne, kun sanon sinulle, että Maria Raphaela on silmäänpistävän välinpitämätön kaikesta siitä isällisestä huomaavaisuudesta, jota koetan hänelle osoittaa?"
"Kuinka se on mahdollista, sire?"
"Mikä ei ole mahdollista henkilöille, jotka ovat kruununprinssin ja hänen jesuiittojensa vaikutuksen alaisia! Todennäköisesti minun poikani ja Mirepoix ovat kertoneet Maria Raphaelalle niin monta hirveää ja pöyristyttävää juttua pikku kammioista, ettei hän katso siveyskäsitteittensä mukaiseksi käydä niissä. Kolmannen kehoituksen johdosta suvaitsi miniäni vihdoinkin eilen astua kruununprinssin turvissa tänne jalopeuranluolaan."
Ludvig nauroi katkerasti.
Sitten hän kietoi käsivartensa Jeannen ympäri ja painautuen tätä vasten kuin turvaa etsien sanoi syvän surullisesti:
"Sinä et tiedä, sinä et osaa aavistaa, kuinka rajattoman yksinäinen ja surullinen usein tunnen olevani, kun kuolemanpelko ja kuolemankaipuu yhtaikaa ahdistavat rintaa. Sinä et saa milloinkaan hyljätä minua, sinun täytyy aina pysyä minun luonani. Lupaa minulle se, Jeanne!"
"Kuinka mielelläni sen lupaankaan, sire."
Jeanne katsahti kuninkaaseen nähdäkseen, uskaltaisiko hän sanoa, mitä ajatteli. Kuningas oli pelkkää hentomielisyyttä, pelkkää viehtymystä.
"Jospa vain ymmärtäisin, miksi teidän majesteettinne, jonka tunteet uhkuvat niin suurta rakkautta minua kohtaan, on suvainnut lähettää minut huoneistani Versaillesista takaisin Hôtel des Chèvresiin?"
Ludvig pysyi mietteissään vaiti ja hyväili hellästi Jeannen käsivartta ja kättä.
"Nyt me syömme, Jeanne, ensi kerran kahden kesken. Sitten puhumme siitä."
He aterioivat aivan yksinään. Siniliveriset lakeijat asettivat ruo'at ja juomat pöydälle, joka oli kasvihuoneista tuoduilla aikaisilla ruusuilla uhkeasti kaunistettu, ja katosivat sitten äänettömästi.
Kynttilät, jotka säteilivät onykskivisestä maljakosta, levittivät hämyisää valoa.
Kuninkaan muoto ei ollut vielä kirkastunut. Jeanne koetti kaikin tavoin hauskuttaa häntä ja saada hänet jälleen iloiseksi.
Hän kertoi kuninkaalle pieniä hauskoja luostarijuttuja ja kaikenlaisia uutisia, joita oli kuullut äidiltään. Ne olivat peräisin toiselta taholta kuin mitä Ludvig joka aamu herätessään sai kuulla Lebeliltä, joka kertoi hänelle Pariisin juoruja.
Jeanne puhui Voltairesta ja tahtoi, että kuningas sallisi hänen vanhan ystävänsä palata pian takaisin Pariisiin.
"Niin paljon kuin hän rakastaakin markiisitarta, käy hänen kuitenkin ajan oloon ikäväksi puhella hänen kanssaan päivät päästään matematiikasta ja luonnontieteistä ja pelata illoin hänen kanssaan shakkia. Muuten hän taitaa valmistella uutta draamaa, Sémiramis, josta hän ehkä saa lukea otteita teidän majesteetillenne. Monsieur Voltaire pitää suuressa arvossa teidän majesteettinne arvostelua."
Ludvig ei vastannut mitään. Madame d'Étioles oli herttaisuudessaan käynyt vallan innostuneeksi. Ludvig ei halunnut loukata Jeannea sanomalla, että hän sisimmässään ei ollut vähääkään halukas näkemään Voltairea Versaillesissa.
Jeanne kysyi, kuinka metsästys oli tänään onnistunut. Se ei ollut paljon minkään arvoinen. Näppärästi hän johti keskustelun Choisy-metsästyksiin, jotka oli pantu toimeen Sénart-metsässä.
Hän imarteli kuninkaan turhamielisyyttä. Hän kertoi, miten sekä hän että kaikki muut naiset olivat silloin olleet ihastuksissaan hänen näöstään, hänen olemuksensa rakastettavuudesta ja hyvyydestä. Vähitellen Jeanne sai hänet heräämään horrosmaisesta äänettömyydestä.
Kuningas pani kätensä Jeannen käteen, kasvoina lämmin mieltymyksen ilme.
"Rakastitko minua jo silloin?"
Jeanne antoi kiehtovien, ongelmaisten silmiensä katseen vaipua kuninkaan silmiin.
"Rajattomasti, sire."
Kuningas veti hänet luokseen ja suuteli häntä kuumasti.
"Mikä narri olin, kun lähetin sinut pois. Kuka ymmärtää minua niinkuin sinä? Kuka osaa niinkuin sinä saada minut unohtamaan itseni? Kuka on niin älykäs, niin kaunis kuin sinä? Näetkös, Jeanne, ensimmäisten hurmiopäivien jälkeen minä lähetin sinut pois Versaillesista. Tahdoin olla varovainen enkä pitänyt sinua kattoni alla. Tämä varovaisuus aiheutui ensi kädessä perheeni tähden. En tahtonut aiheuttaa uutta pahennusta. Mutta huonosti he ovat sen minulle maksaneet Herra Boyer de Mirepoix, tuo jesuiitta ja kruununprinssi ovat jo uskaltaneet sekaantua tähän minun asiaani. Luultavasti he ovat jo käyneet juoruamassa kuningattarelle. Uskalletaan vetää minut vastuuseen, uskalletaan vaatia, että minä alistuisin maan hurskasmielisten tahdon mukaan. Mutta minä en alistu toisten johdettavaksi, en edes näön vuoksi!" huudahti kuningas vihaisesti. "Minä olen kuningas. Minä näytän sen heille. He eivät saa repiä rahtuakaan onnestani. Minä näytän heille, ettei kukaan ole minun herrani.
"Huomenillalla esitetään linnassa italialainen huvinäytelmä. Sinun ei tarvitse niinkuin eilen ratsastushuoneessa istua kuningattaren hovinaisten kanssa. Minä istun pienessä sivuaitiossa kuningattaren aition alapuolella. Sinä saat aition näyttämön vierestä minun ja kuningattaren vastapäätä. Se saa herättää kuinka suurta huomiota tahansa. He eivät ole ansainneet parempaa. Sanon tästä jo tänä iltana Ayenille. Parin kolmen päivän perästä sinä saat muuttaa entisiin huoneisiisi minun huoneitteni viereen — toistaiseksi. Kesäksi järjestetään sinua varten kuntoon madame de Châteaurouxin huoneet. Joskus, silloin kuin minä en voi olla sinun luonasi, voit istua siellä ylhäällä ikkunojesi ääressä unelmoimassa ja katselemassa yli Versaillesin puiden Marly-metsän rinteille saakka. Syksyllä ratsastamme yhdessä metsästämään Marly-metsään, sen vakuudeksi annan kuninkaallisen sanani!"
Hän vei Jeannen lepovuoteelle sivuhuoneeseen. Siellä hän seppelöi Jeannen nuoren, kauniin pään kevään ensimmäisillä ihanilla ruusuilla ja vannoi hänelle ikuista rakkautta.
Ja sillä aikaa kun Jeanne enemmän sieti kuin palkitsi kuninkaan kuumia hyväilyitä, muuttui hänen mielessään sana rakkaus käsitteeksi "rajaton valta", se paisui suuremmaksi vallaksi kuin mitä milloinkaan on kuninkaan rakastetulla ollut.