V.
Suurin ilo, mikä Jeannea odotti kotona Hôtel des Chèvresissâ, oli hänen pikku tyttärensä.
Aikaiseen joka aamu, ennen kuin hän lähti Versaillesiin, hän keinutteli pienokaista polvillaan, otti selvän hänen hyvinvoinnistaan ja antoi imettäjälle ja äidilleen tuhannet ohjeet tuon pikku olennon hoidosta.
Madeleine Poisson unohti useimmiten nopeasti lastenhoitoa koskevat neuvot. Toistaiseksi Alexandra ei ollut mikään sellainen tekijä, joka olisi ollut otettava laskuissa huomioon. Myöhemmin, jos hänen tyttärentyttärestään tulee kaunis tyttö ja täytyy ajatella hänen naittamistaan, on asian laita toisin.
Nyt Madeleine Poisson puhui vain kuninkaasta, yhtä mittaa vain kuninkaasta eikä mistään muusta.
Älykkäänä ja rakkausseikkoihin hyvin perehtyneenä naisena hän ei säästellyt neuvojaan:
"Näytä hänelle aina vaihtelevia ilmeitä! Ei mikään kyllästytä miehiä niin kuin iankakkinen yksitoikkoisuus. Anna hänen kauan pyydellä suosiotasi, mutta sitten olekin hehkuva lemmennäytteissäsi! Mies tahtoo tuntea, että häntä rakastetaan. Sinun täytyy houkutella esiin kaikki hänen olemuksensa salaisuudet, niin että saat hänet kiedotuksi käsiisi ja voit uudestaan puhaltaa hehkun palamaan, jos se uhkaa sammua. Ymmärräthän, Jeanne?
"Ja mitä erityisesti sinuun tulee, niin sinun täytyy hillitä omaa kunnianhimoasi ja vallanhaluasi. Sinä tiedät, mitä Binet on meille sanonut: jo pelkkä ajatus että nainen pyrkisi hallitsemaan kuningasta, saa hänen tunteensa jäähtymään. Osoita olevasi vain rakastava nainen, niin saat nähdä, että sinä aivan itsestään saavutat sen, mitä tavoittelet!"
Madeleine Poisson ojenteli laihoja, ennen niin kauniita käsivarsiaan.
"Voi, jos vain saisin elää niin kauan, että näen sinut kunniassa ja maineessa ja loistossa kaikkien tunnustamana kuninkaan rakastajattarena! Jeanne, rakas Jeanneni!"
Madeleine syöksähti syleilemään tytärtään.
Jeanne torjui häntä kylmästi ja keikautti päänsä taaksepäin.
"Luulen, ettei sinun tarvitse odottaa kovin kauan."
Rouva Poisson katsoi ihmettelevin silmin tyttäreensä.
"Minä uskon sen, lapseni. Ken voisi vastustaa sinua? Entä Binet parka, joka on joutunut satimeen!"
Jeanne pani vastaan.
"Piispa on vaatinut hänet edesvastuuseen ja menetellyt ankarasti hänen suhteensa, se on totta. Mutta Binet on kieltänyt kaikki, ja se oli parasta, mitä hän osasi tehdä. Muuten hän on kyllin ovela pysymään kruununprinssin palveluksessa."
Jeanne hymyili voitonvarmasti.
"Ja jos tarvitaan, rupean minä hänen puoltajakseen kuninkaan edessä."
Hän korotti ääntään. Vihainen hehku leimusi hänen silmissään.
"Jesuiitta saa varoa itseään. Se hetki kyllä tulee, Jolloin maksan hänelle velkani ja kaikille muillekin jok'ikisestä kivestä, jonka he uskaltavat heittää minun tielleni. Minä en ole unohtanut, miten nuo mustat lurjukset koettivat myrkyttää lapsuuteni jo Ursula-sisarten koulussa, miten he pakottivat minut tunnustamaan syntini, panivat suuhuni sellaisia sanoja, joita en milloinkaan ollut ajatellut, saatikka sitten lausunut, ja miten he kaikista viattomimmistakin asioista tekivät aiheita inhoittaviin itsesyytöksiin.
"Ja se ilkeä, voitonriemuinen hymy, jolla he salaa katselivat minua — varsinkin se pater Célestin — kun hän messussa hiipi minun ohitseni kissamaisina askelin. Hänen pienet, pahansuovat silmänsä vilkuivat ikäänkuin sanoakseen: maltahan vähän, kyllä me saamme sinutkin verkkoihimme, kun aikasi tulee."
Jeanne oli kavahtanut pystyyn vihastuneena ja kuohuksissa. Silmänräpäyksen hän seisoi siinä suorana ja kookkaana, kuninkaallisen ryhdikkäänä.
"He saavat nähdä, että ovat erehtyneet laskuissaan!"
Hänen hampaansa pureutuivat syvälle alahuuleen.
Madeleine Poisson pyöritti paheksuvasti päätään.
"Sinun täytyy luopua tuosta tavasta, Jeanne. Sinä turmelet kauniin suusi."
Jeanne ei kuunnellut häntä.
"Minä lähden takaisin Versaillesiin. Kuningas odottaa minua ministerivastaanoton jälkeen. Vaunut ovat jo saapuneet."
Ovessa hän vielä kerran pysähtyi ja kysyi kylmästi ja välinpitämättömästi:
"Mitä kuuluu Charlesilta? En ole avannut hänen viime kirjettään. Eihän maksa vaivaa lukea alituisesti hänen rakkaudestaan ja ikävästään. Onko hän vielä Mageanvillessä herra de Savaletten luona? Vai onko hän keskeyttänyt pääsiäisvierailunsa? Toivon, että eno Tournehem pidättää häntä vielä jonkun aikaa Saveletten luona. Vasta muutamien päivien kuluttua muutan todenteolla takaisin Versaillesiin."
"Mikäli Tournehem kirjoittaa, aikovat he viikon alussa yhdessä lähteä
Mageanvillestä."
Oli jouduttava. Jeanne sanoi lyhyet, sydämelliset jäähyväiset äidilleen ja läksi nopein askelin vuokravaunuihin, jotka kuningas oli toimittanut hänen käytettäväkseen.
* * * * *
Vajaata tuntia myöhemmin astui herra de Tournehem Hôtel des Chèvresin siniseen salonkiin.
"Joko takaisin? Mitä on tapahtunut?" huudahti Madeleine hämmästyneenä.
"Charlesia ei voinut pidättää kauempaa. Hän sanoo, että puolison ikävä vie häneltä hengen. Hän on aivan minun kintereilläni. Varmaankin hän on alkanut epäillä. Missä on Jeanne? Charles etsii häntä tuolla alhaalla."
"Versaillesissa, jumalan kiitos!" huudahti Madeleine Poisson tukehtumaisillaan jännityksestä. "Hänen täytyy, jäädä sinne. Muuten Charles surmaa hänet".
"Olkaa vain rauhallinen. Meidän täytyy valmistaa häntä, ryhtyä varokeinoihin. Onhan hän kuitenkin aviomies."
Samassa hetkessä monsieur d'Étioles repäisi salongin oven auki. Hänen käsivarrellaan oli pikku Alexandra, jonka hän oli herättänyt päivällisunesta. Lapsi parkui kaikin voiminsa.
"Missä on Jeanne?" huusi hän kuohuksissaan ja kovalla äänellä. "Missä on minun puolisoni?"
"Älä huuda kuin hullu!" huudahti Madeleine vimmastuneena, ryntäsi hänen luokseen ja tempasi lapsen hänen sylistään. "Mitä ihmeitä sinä nyt?"
"Minä etsin puolisoani. Missä on Jeanne, madame?" Tournehem antoi
Madeleinelle merkin olla vaiti.
"Menkää, madame! Viekää lapsi takaisin nukkumaan!"
Charles d'Étioles hyökkäsi anoppinsa kimppuun ja piti häntä kiinni kuin pihdeissä.
"Hän ei saa mennä. Hänen on vastattava minulle. Nanette sanoo, että Jeanne oli tunti sitten lähtenyt ajamaan vierailla vaunuilla, jotka useita kertoja ennen ovat käyneet häntä hakemassa. Mitkä vaunut ne ovat? Mihin hän on lähtenyt?"
Charles Guillaume raivosi.
Raihnas, hintelä rouva Poisson itki kovalla äänellä kivusta ja koetti turhaan irtautua vävynsä puristuksesta. Lapsi uikutti nyt hiljaa, puolitorkuksissa.
"Päästä hänet, Charles! Menkää, Madeleine! Minä puhun hänen kanssaan."
Madeleine Poisson, jolla oli lapsi sylissä, läksi huoneesta enemmän hoippuen kuin astuen. Hän oli niin hädissään, että tuskin pysyi pystyssä.
"Mikä peto, mikä villipeto!" mutisi hän hampaittensa välistä. "Jumalan kiitos, että Tournehem on täällä."
Charles oli lysähtänyt erääseen avaraan siniseen nojatuoliin. Hän piti käsiä kasvoillaan ja voihki kovasti.
Tournehem meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Hän oli päättänyt sanoa onnettomalle miehelle totuuden, jonka tämä kerran kuitenkin saisi kuulla.
"Rakas poikani, kuuntele minua niin tyynesti kuin voit."
"Missä on minun puolisoni? Jumalan nimessä, eno, sanokaa, mihin olette vieneet puolisoni!" huusi Charles kuuntelematta Tournehemia.
Hän istui paikallaan murtuneena miehenä. Kyyneleet ryöppysivät hänen poskiaan pitkin.
Tournehem työnsi tuolin sisarenpoikansa viereen ja piti hänen molempia käsiään omissaan.
"Mitäpä hyötyä olisi salata sinulta enää totuutta, rakas ystäväni?"
"Hän on kuollut!" huudahti Charles.
"Ei ole, hän elää, mutta sinä teet oikein pitäessäsi häntä kuolleena.
Sinun täytyy erota hänestä ja katsoa häntä kadonneeksi ainiaaksi."
Étioles kavahti ylös. Valkeana huuliin saakka ja lasimaisin silmin hän tuijotti enoonsa.
"Mitä — mitä sinä sanot?"
"Pelkän totuuden, poikani. Koeta tajuta se."
Charles mylvähti kuin härkä. Hän nosti nyrkkinsä Tournehemia kohden.
"Se on teidän työtänne, eno, ja tuon kirotun madame Poissonin. Te olette lähettäneet minut pois saadaksenne rauhassa harjoittaa parittajatointanne! Mutta malttakaahan vain — malttakaa! Teitä ei hyvä peri! Toimittakaa Jeanne takaisin — muuten —" Hän kopeloi taskuistaan asetta.
Myöskin Tournehem oli noussut pystyyn. Hän laski molemmat kätensä toisen olkapäille niin lujasti, että Charles turhaan koetti karistaa niitä pois.
"Sinä tunnet Jeannen, tahi paremmin sanoen, sinä et tunne häntä, sillä kaikesta kiihkostasi huolimatta sinä et ole milloinkaan ymmärtänyt kiinnittää häntä itseesi. Mutta niin paljon sinä kuitenkin häntä tunnet, että sinun pitäisi tietää edes yksi asia: sinun vaimoasi hallitsee vain yksi tahto — juuri hänen oma tahtonsa!"
Charles voihki kovalla äänellä ja antoi Tournehemin painaa hänet tuolille.
"Hän tahtoi lähteä eikä kukaan kyennyt pidättämään häntä."
"Hän on jonkun miehen luona! Se mies saa maksaa tämän! Hengellään hän saa tämän maksaa!"
Mustasukkaisuuden raivossa Charles sinkautti nämä sanat.
"Niin, olet oikeassa, Jeanne on erään miehen luona. Hän rakastaa tuota miestä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies rakastaa puolestaan häntä enemmän kuin mitään muuta — ja tuo mies —"
"On roisto — kunniaton kelmi —"
"Vaiti!" sanoi Tournehem. "Tuo mies on paljoa ylempänä meitä kaikkia. Ei minkäänlainen kosto eikä minkäänlainen loukatun kunniasi hyvitys ylety häneen asti."
Étioles ei käsittänyt.
"Sen miehen minä tahtoisin nähdä!" uhmaili hän.
Tournehem osoitti sinistä silkkiseinää uunin yläpuolella, missä riippui
Ludvig XV:n muotokuva.
"Tuossa näet hänet!"
Étioles ei käsittänyt vieläkään. Typertyneenä hän tuijotti muotokuvaan.
Hän oli uskollinen alamainen eikä voinut käsittää, mitä hallitsijalla oli tekemistä sen saastan kanssa, joka ryvetti hänen avioliittonsa.
"Antakaa kuninkaan olla syrjässä!" kiljaisi hän.
"Sille ei, ikävä kyllä, mahda mitään, hyvä ystävä, sillä häntä Jeanne rakastaa. Ja hän puolestaan rakastaa Jeannea."
Charles päästi tolkuttoman äännähdyksen. Sitten hän lysähti kokoon. Hamuillen ilmaa käsillään hän romahti lattialle. Hän vaipui pitkään ja raskaaseen tiedottomuuden tilaan.
* * * * *
Tuntia ennen sitä ateriaa, jonka Jeanne ennen italialaisen huvinäytelmän alkua aikoi nauttia kahden kesken kuninkaan kanssa, saapui hänen luokseen Tournehemin lähetti, joka aikoi poistua heti kirjeen annettuaan.
Jeanne pidätti hänet lähtemästä.
"Onko herra Le Normant de Tournehem palannut Pariisiin?"
"Tänään puolenpäivän aikaan, madame."
"Odotetaanko vastausta?"
"Ei. Jos madame haluaa kysyä jotakin, niin minä saan sanoa, että on ehdottoman välttämätöntä, että madame tekee niinkuin kirjeessä sanotaan."
"Hyvä."
Jeanne, joka vastikään oli lopettanut kuningattaren kamarirouvan avulla pukeutumisensa madame de Maillyn huoneessa, avasi enonsa kirjeen, joka oli varustettu kirjoituksella: "Tärkeä ja yksityinen."
Häh näki heti ensi silmäyksellä, ettei kirje tuonut hyviä uutisia. Tournehem kirjoitti jokseenkin lakoonisesti, että Charles oli raivonnut kuin mielipuoli, sitten saanut syvän pyörtymyskohtauksen, josta hän oli herännyt ehkä vieläkin raivokkaampana.
Häneltä oli pitänyt ottaa pois kaikki aseet ja sulkea hänet huoneeseensa. Oli erittäin tähdellistä, ettei Jeanne tule kotiin, vaan jää Versaillesiin, muuten ei Tournehem voi vastata seurauksista. Lapsi-ikäväänsä saa Jeanne tukahduttaa. Asia voidaan kyllä järjestää niin, että hän voi tavata lastaan. Charlesin kirjeisiin ei tarvitse vastata ja hän saa muuten jättää tämän asian selvittelyn hänen, Tournehemin, huoleksi.
— Jumalan kiitos, että meillä on Tournehem, — ajatteli Jeanne, kuten hänen äitinsä vähän aikaisemmin.
Vaikka Jeanne täydellisesti luottikin enoonsa, tunsi hän kuitenkin lievää pelokkuutta. Hän tunsi miehensä ja tiesi, minkälaisiin muotoihin tämän mustasukkaisuus voi pukeutua. Mitähän, jos hän lähtee vaaniskelemaan, etsii hänet käsiinsä ja panee toimeen häväistyksen, mikä tekee hänen olonsa hovissa mahdottomaksi!
Hänen täytyy etsiä turvaa kuninkaalta. Vain tämän luona hän tuntee olevansa turvassa. Hänen täytyy houkutella kuningasta antamaan lupaus, että hän saa jo tänään teatterinäytännön jälkeen jäädä Versaillesiin. Sinne Charles ei toki rohkene tulla.
Saavuttaakseen, mitä hän halusi saavuttaa, täytyi hänen tänään olla kahta kauniimpi, kahta iloisempi ja rattoisampi.
Hän huokasi keveästi. Hän ei tuntenut olevansa tänä iltana erityisen pirteä. Kevyt yskä vaivasi häntä vieläkin eikä käheys ottanut lähteäkseen. Sitten tuli lisäksi Tournehemin kirje ja sen tuomat järkyttävät tiedot.
Jeanne kävi hyvin miettiväksi. Niin hennon ruumiin kuin hänellä oli ei olisi aina helppo täyttää niitä vaatimuksia, jotka hänen osalleen tulivat, mikäli tahtoi ajan pitkään kahlehtia kuningasta.
Nopeasti hän taas karkoitti tämän ajatuksen. Eikö hän ole nuori? Eikö hänellä ole luja tahto, riittävän luja voittamaan kuin leikiten kaikki ruumiilliset ja sielulliset vastukset?
Hän meni peilin eteen. Hän näytti hirveän kalpealta. Vastoin tapaansa hän pani kasvoilleen hieman ihomaalia, kohenteli pyöreää avokaulusta kaartavia pitsejä ja pukunsa väljiä hihoja, tarkasteli kukilla ja silkkityllillä koristettua tukkaansa, jonka hänen majesteettinsa kuningattaren kamarirouva oli tänään kammannut, ja antoi tulen valossa välkähdellä niiden timanttien, jotka kuningas oli hänelle lahjoittanut ensimmäisen lemmenyön muistoksi.
Sitten hän joi lasista maitoa, joka oli häntä varten pantu pukupöydälle, ja otti muutamia tippoja sitä lääkettä, jota kotilääkäri oli jo hänen lapsena ollessaan määrännyt käheyttä vastaan.
Hän tiesi, että kuningas pani arvoa hänen äänensä sointuvaan kaikuun.
* * * * *
Ludvig ei ollut parhaimmalla tuulellaan. Jeanne näki sen ensi silmäyksellä. Oli jotakin, joka vaivasi häntä, luulottelu tahi todellinen tapahtuma. Hän oli niin hajamielinen, että tuskin näkyi huomanneenkaan Jeannen läsnäoloa.
Lyhyellä, käskevällä liikkeellä Jeanne lähetti sinipukuiset palvelijat pois huoneesta.
Jeanne itse leikkasi kuninkaalle lintupaistia ja kananpoikaa, tarjosi hänelle sitä höystelihaa, josta hän erikoisesti piti, ja kaatoi täyteläistä burgundilaista viiniä, josta kuningas piti enemmän kuin samppanjasta. Aivan kuin vahingossa hän antoi kätensä hipaista kuninkaan kättä.
Kuningas katsoi häneen. Kuinka ihana hän oli! Hän tuntui kuninkaasta ihanammalta kuin koskaan ennen.
"Jeanne", sanoi kuningas, "tule lähemmä, tule tänne minun luokseni!
Mikä viheliäinen päivä!"
Hän voihki ja tuijotti eteensä ikäänkuin tajutonna.
"Kuningatar kävi messun jälkeen minun luonani huoneessani. Se on hänen oikeutensa. En aavista, tietääkö hän mitään. Hän ikävystytti minut perinpohjin. Oikeassa oli kuningas Stanislaus, joka kerran kirjoitti minulle: 'Minä ymmärrän sinua, poikani, ja annan sinulle kaikki anteeksi. Minun puolisoni oli ihan yhtä ikävystyttävä kuin on tyttärenikin, sinun puolisosi. Ei voine hevin löytää kahta ikävämpää kuningatarta. Pahoittelen vilpittömästi puolestasi'."
Jeanne, joka muuten hallitsi täydellisesti kasvojaan, ei voinut pidättää hymähdystä. Tässä hallitsijoiden välisessä suorasukaisuudessa oli tietysti koko lailla koomillista sävyä.
Kuningas huomasi sen, mutta ei vihastunut.
"Sinä hymyilet, pikku hupakko! Ah, siinä ei ole mitään nauramista, sen minä sanon. Muuten ei minua vaivannut ainoastaan kuningattaren pitkä viipyminen. Herra Boyer, Mirepoixin piispa, oli pyytänyt vastaanottoa. Minulla ei ollut mitään syytä vetäytyä häneltä piiloon. Kun hän alkoi saarnata moraalia ja vihjailla filosofian ja sen kannattajien turmelevaa vaikutusta, ajoin hänet kaikessa hiljaisuudessa ulos. Myöskin Maurepas, joka sitten tuli —"
Hän keskeytti puheensa.
"Ei ollenkaan politiikkaa!"
Jeanne tunsi pettyneensä. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut puhua ainoastaan rakkaudesta ja taiteesta kuninkaan kanssa.
Hän tiesi, että Ludvig mielellään työskenteli Maurepasin kanssa. Hän oli yksi niitä harvoja ministerejä, joka ymmärsi tehdä työn keveäksi ja miellyttäväksi kuninkaalle. Mitä oli tänään tapahtunut heidän välillään?
Jeanne kaipasi saada kuulla valtiokoneiston pyörien surinaa, tunkeutua sen salaisuuksiin, nähdä mitä muut eivät saaneet nähdä, tahtoi päästä siihen käsiksi jo tänään tai huomenna.
Ylihuomenna saisi rataslaitos jo pysähtyä tai käydä hänen mielikseen.
Ihan hänen hengityksensä salpautui salaisesta riemusta.
Mutta ensin oli oltava kärsivällinen. Kuninkaan huomaamatta hänen tarkoitustaan hänen oli päästävä yhä lähemmä ja lähemmä politiikkaa. Sitä varten aika ei vielä ollut kypsynyt. Ja tänään hänen täytyi ennen kaikkea olla varovainen.
Ludvig oli työntänyt ruo'an syrjään ja tyhjentänyt lasinsa yhdellä siemauksella. Jo lankesi uusia varjoja hänen kauniisiin, sinisiin silmiinsä, joissa ilon hetkinä saattoi olla niin hurmaavan kaunis ilme.
Jeanne kaatoi uudestaan kristallilasiin täyteläistä burundilaista, jota vastoin hän itse maisteli hieman imelää muskottiviiniä.
Kuningas tarttui hänen lasia pitelevään käteensä ja piti sitä hellästi omassaan.
"Sinun menestykseksesi, lapseni!"
"Minä olenkin teidän majesteettinne menestystoivotusten suuressa tarpeessa. Minullekin on tämä päivä ollut surullinen."
"Niinkö?" sanoi kuningas. "Niin, sellaista on meidän elämämme! Parasta olisi, jos ei olisi syntynytkään tai tulisi kutsutuksi täältä pois, niinkuin minun kohtalokseni varmasti tulee."
Hän vaipui uudestaan raskasmieliseen äänettömyyteen.
Jeanne painoi alakuloisena päänsä alas. Mutta kohta senjälkeen hän uudestaan kokosi kaikki voimansa. Sen täytyi tapahtua, hänen täytyi tänään voittaa kuningas kokonaan puolelleen. Kuningas ei saisi ajatella eikä tuntea mitään muuta kuin häntä.
Jeannen vilkas, milloinkaan väsymätön mielikuvitus tuli hänen avukseen.
Kuningas oli silminnähtävästi surumielisen mystillisessä mielentilassa ja taas kuolemanaavistuksen vaivoissa.
Voiko Jeanne menetellä viisaammin kuin ottaa avukseen hänen taikauskonsa!
"Teidän majesteettinne kertoi minulle aivan äskettäin eräästä ratsastusmatkasta kylähautausmaan ohi. Tapansa mukaan oli teidän majesteettinne lähettänyt erään seurueensa jäsenen hautausmaalle katsomaan, oliko siellä äsken kaivettuja hautoja. Kun herra de Sainteville palasi takaisin ja vastasi myöntävästi teidän majesteettinne kysymykseen, valtasi teidän majesteettinne uudestaan läheisen kuoleman pelko, koska avoin hauta muistutti siitä."
Ludvig, joka alussa oli kuunnellut vain hajamielisesti Jeannen sanoja, työnsi kiivaasti lasin luotaan.
"Miksi kerrot sitä minulle?"
"Siksi että viime yönä näin harvinaisen kauniin unen, sire" — hän katsoi kuninkaaseen rakkautta säteilevin silmin — "ja siksi, että tiedän teidän majesteettinne uskovan uniin".
"Kerro, Jeanne!"
"Me ratsastimme yhdessä maaseudulle. Olimme vain kahden kesken. Oli kevätaamu, valoisa ja hymyilevä, kuten tänäänkin. Kaukana siinsi risti, joka välkkyi kullankeltaisena auringossa. Teidän majesteettinne tarttui minun käteeni ja sanoi iloisesti: Tule, Jeanne, ratsastakaamme suoraa tietä hautausmaalle. Olemme nuoria ja onnellisia, ja kuolema ei mahda meille mitään. Me tiukensimme ohjia ja karautimme sinne, niin että hiekka ja turvekokkareet tuprusivat ympärillämme. Hautausmaan muurin luona pysähdyimme. Siellä oli kolme avointa hautaa! Teidän majesteettinne joutui tuokioksi kauhun valtaan. Mutta tuskin teidän majesteettinne katse oli osunut hautoihin, kun ne sulkeutuivat taikavoiman vaikutuksesta. Tuhansia kirkasvärisiä kukkia nousi mullasta ja ne loistivat kuin itse elämä kultaisen aamuauringon hohteessa."
Kuninkaan silmät säteilivät. Niissä paistoi rohkeus ja elämäntoivo.
Hän painoi nuoren naisen sydäntään vasten.
"Minun Jeanneni, minun rakas Jeanneni. Se, mitä sanot, on käyvä toteen. Tule, me tahdomme olla onnellisia, koska elämä on niin ihana ja kuolema niin kaukana."
Hän puristi yhä rintaansa vasten Jeannea, joka irroittihe hellän väkisin.
"Entä minun suruni, sire! Enkö minäkin saa sille jotakin lohdutusta?"
"Kaiken lohdutuksen, minkä haluat!"
Kuningas kietoi käsivartensa hänen vyötäreilleen viedäkseen hänet vuoteeseen viereiseen huoneeseen, mutta Jeanne vastusteli ja katsoi surullisesti kuninkaaseen.
Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä voinut vastustaa.
"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara, jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."
"Vaara?" huudahti kuningas pelästyneenä.
"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea hän aikookaan tehdä!"
Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa vasten.
Tuokion ajan kuningas oli hyvin allapäin.
Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi turma uhkasi!
Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään, paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.
"Minä en voi mennä enää kotiin", nyyhki Jeanne.
"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan sinusta."
Jeanne suuteli hänen kättään.
"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä."
Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."
"Minkä, lapseni?"
"Sen nimen, joka minulla ja tuolla vihatulla on yhteinen."
Ludvig tuli kärsimättömäksi. Hänen verensä kuohui kuumana.
"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden säätyarvon tieltä."
Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!
Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät kuin tänä yönä.