VI.
Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.
Ensimmäinen, jonka eräs lähetti toi jo aikaisin aamulla, kun hän vastikään oli tullut kuninkaan luota, oli eno Tournehemiltä. Hän luki sen lukemasta päästyäänkin.
"Rakas Jeanneni, olen iloinen voidessani lähettää sinulle lämpimimmät onnitteluni. Kuten olen saanut syrjäteitse tietää Luynesin herttualta, ei ole mitään epäilystä, että kuningas on ostanut sinua varten Pompadourin markiisitilan ja että markiisitilan nimi siirtyy sinulle. Tila tuottanee 10—20,000 livreä vuodessa. Tämä kuninkaan jalomielinen teko pyyhkii siis kaikiksi ajoiksi pois sinun porvarillisen nimesi, joka viime aikoina on tuottanut sinulle niin paljon surua. Muuten voin sinulle ilmoittaa, että Pariisissa on eräs puolue, jolla ei ole mitään sinun syntyperääsi eikä sitä vastaan, että kuninkaan vaali on osunut porvarisnaiseen. Kuuluisan, muuten niin ilkeämielisen asianajaja Barbierin lausunto tässä kysymyksessä ei sinusta liene mielenkiintoa vailla, rakas Jeanneni.
Barbier lausui aivan äskettäin eräässä melko suuressa seurassa, jossa ei kuulunut pienintäkään vastaväitettä, että 'tuo madame d'Étioles on kaunisvartaloinen ja hyvin kaunis, laulaa mainiosti, osaa lukemattomia hauskoja lauluja, ratsastaa erittäin viehättävästi ja on saanut erinomaisen kasvatuksen'.
Sinä siis näet, että olet nähnyt kaikki liian synkässä valossa ja että on olemassa eteviä henkilöjä, jotka ymmärtävät antaa arvoa sinun eduillesi myös madame d'Étiolesina. Ja nyt vielä onnitteluni, rakas Jeanne. Sen vilpittömyyttä et voi epäillä."
Toinen kirje oli Voltairelta, jonka satunnaisesta käynnistä Pariisissa
Jeanne ei ollut kuullut puhuttavan.
Aterian aikana, jolloin kuningas ei enää voinut olla esittelemättä rakastajatartaan lähimmille seuralaisilleen ja johon tänään ottivat osaa Richelieu ja Ayen, Boufflersin ja Luxemburgin herttuat sekä Maria Raphaelan hovinainen, madame de Bellefonds, tuotiin Jeannelle Voltairen kirje.
Vasta makuuhuoneessaan hän avasi kirjeen, joka sisälsi runoja
Caesarista ja Kleopatrasta.
Luettuaan kirjeen hän seisoi pitkän aikaa avonaisen ikkunan ääressä. Huumaantunein mielin hän ahmi lämmintä kevätilmaa. Ilon hurmiossa hän silmäili Versaillesin tummiin puistoihin. Voitonvarmana nousi ja laski hänen povensa. Ei mikään hänestä tuntunut saavuttamattomalta tänä suurena hetkenä.
Mutta Voltaire kirjoitti:
"Olen varma, madame, ettei Caesarin aikana ollut ainoatakaan jansenilaista tyytymätöntä, joka olisi uskaltanut moittia sitä, mikä saattoi tehdä kaikki kunnon ihmiset ihastuneiksi, ja että Rooman papit eivät ole olleet fanaattisia tyhmyrejä. Olisin mielelläni halunnut saada kunnian puhella siitä kanssanne, ennen kuin matkustan maalle. Otan onneenne suurempaa osaa, kuin luulette, ja tuskinpa lie Pariisissa ketään, joka sydämellisemmin muistaa teitä. Minä en nyt puhu vanhana, sievistelevänä kauneuden imartelijana, vaan kelpo kansalaisena ja pyydän teiltä lupaa saada toukokuussa sanoa teille pari sanaa Étiolesissa tahi Brunoissa. Suvaitkaa ystävällisesti ilmoittaa minulle aika ja paikka. Kunnioittaen teidän silmiänne, hahmoanne ja neroanne olen teidän, madame,
hartain ja nöyrin palvelijanne."
* * * * *
Kun kuningas ja naiset olivat lähteneet pois, jäivät herrat vielä hetkiseksi jäljelle. He kävelivät vilkkaasti keskustellen edestakaisin pitkässä marjakuusikäytävässä kasvihuoneiden yläpuolella.
Kevyesti itseään ivaten Ayen arveli, että hänen ja Richelieun on tahtoen tai tahtomattaan annettava peräytymismerkki. Näytti näet siltä, että Mirepoixin ja La Vallièren puolueet olivat oikeassa. Tämä markiisitilan kauppa, joka riippui ilmassa, viittasi siihen samoin kuin monet muutkin asiat.
"Niin", sanoi Richelieu, "kunhan ei sota hämmentäisi laskelmia".
"Aikooko kuningas lähteä nyt Flanderiin?"
"Tuottaako se asioiden nykykannalla ollessa hänelle erikoista iloa, sitä epäilen. Mutta hän ei voi menetellä toisin. Hän on antanut Saksin marsalkalle kuninkaallisen sanansa vakuudeksi siitä, että hän itse asettuu joukkojensa etunenään, niin pian kuin vain tilanne vaatii."
"Jollen erehdy, lienee Tournayn piiritys vasta alkanut?" kysyi
Boufflers.
"Viimeksi saapuneiden tietojen mukaan on se jo todella käynnissä."
"Ja aikooko dauphin seurata kuningasta ja erota nuoresta puolisostaan?"
Richelieu kohautti olkapäitään.
"Kuningas on ilmoittanut oman ja dauphinin tulon sotajoukkoihin ja hänen tapansa on pitää sanansa."
"Heidän korkeutensa dauphine [kruununprinsessa.], kuningatar ja prinsessat joutuvat aivan varmaan epätoivoon. Maria Leszczynska tulee ehdottomasti kyynelsilmin rukoilemaan kuningasta jättämään dauphinin kotiin ja olemaan saattamatta vaaraan hänen henkeään yht'aikaa kuin omaansakin, joten Ranska kenties menettäisi sekä kuninkaan että kruununperillisen."
Ivallisesti ja matalalla äänellä Ayen virkkoi:
"Tiedämmehän, miten paljon kuninkaan tapana on kiinnittää huomiota
Maria Leszczynskan esityksiin."
* * * * *
Kävi todellakin niin, kuin Richelieu oli ennustanut. Marsalkan raportti, joka toukokuun alussa saapui Versaillesiin, oli sen laatuinen, että kuningas katsoi olevansa velvollinen lähtemään heti liikkeelle.
Osa Ranskan armeijaa piiritti Tournayta Moritz Saksilaisen johdolla. Englantilaisten, hollantilaisten, hannoverilaisten ja itävaltalaisten liittoutuneet joukot läksivät Cumberlandin herttuan johdolla leiripaikaltaan Brüsselin luota ja riensivät apuun. Marsalkka oli pakotettu sijoittamaan enemmän kuin puolet armeijastaan Tournayn kaakkoispuolelle asemiin, joiden oikea siipi nojautui Schelde-jokeen.
Hän oli sitä mieltä, että kuninkaan ja dauphinin oli yhdyttävä siihen armeijan osaan, joka oli asettunut vahvoihin asemiin Fontenoyn luo, siis rintaman keskustan edustalle.
Moritz Saksilainen kehoitti ripeyteen. Apujoukot ahdistivat piirittäviä niin tiukasti, että hyökkäystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa.
Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun 6 p:nä.
Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana. Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.
Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.
Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.
Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.
Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa joutuisi uuteen taisteluun.
Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.
Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä, innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui huoneeseen.
Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.
Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä, noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön, tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.
Ludvig tarttui hänen olkapäihinsä ja veti hänet luokseen.
"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".
"No, sire, miksi nähdä kaikki niin synkässä valossa?"
"Kuolema vaanii kaikkialla, sodassa varsinkin."
Jeanne kietaisi hyväillen ja lohduttaen kätensä kuninkaan kaulaan.
"Oletteko unohtanut minun uneni, sire?"
Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen hellän surumielisesti.
"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta,
Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"
Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus toisten oppia sotataitoa!
Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen sotilasmainettaan.
Ludvigin silmissä oli kyyneliä.
Miks'ei Jeanne pyytänyt päästä mukaan?
Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet, kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.
Jeanne kuivasi suudelmin hänen silmänsä.
"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta uskoa omiin voimiin."
Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä oli pursuavaa elämää!
Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään!
Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.
Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. Pitäen
Jeannen käsiä omissaan hän sanoi:
"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä. Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."
"Minunkin toivomukseni on ollut asua Étiolesissa, sire."
Kuningas hymähti.
"Sinun toivomuksesi ovat aina järkeviä, rakkaani, toisinaan liiankin järkeviä."
Häh huokasi raskaasti.
"En tahdo, että sinä minun poissa ollessani näet paljon ihmisiä ympärilläsi. Tahdon tietää, että sinun ympärilläsi on vain taattuja ystäviä, rakas lapseni, sinun vanhempasi, veljesi, herra de Tournehem ja muut, jotka ovat perheesi jäseniä, paitsi monsieur d'Étiolesia. Ayen saa silloin tällöin pistäytyä sinua katsomassa. Bernis viettää ehkä pari viikkoa maatilallasi. Olen huomauttanut hänelle siitä jo. Hän on hienoluontoinen mies ja miellyttävä seuraihminen. Niinikään monsieur de Gontaut. Molemmat voivat hiukan opastaa sinua tuntemaan hovielämän salaisuuksia, jos haluat edelleen opiskella Boucherin johdolla tahi hän tahtoo maalata sinusta muotokuvan, sitä parempi. Minulla ei myöskään ole mitään Voltairea vastaan jo siitä syystä, että hänen käyntinsä suututtaa kuningatarta ja dauphinia. Tuo pitkä, ruma mies ei liene vaarallinen Jeannelleni, yhtä vähän kuin Fontenellekaan.
"Rakastettavan ja sinun asemaasi vastaavan naisseuran saat hankkia oman mielesi mukaan. Ikävä ei sinua saa vaivata, olkoon sinulla vain kyllin aikaa ikävöidä minua."
"Voi, sire, mikä tai kuka voisi asettua minun ja kaipuuni välille?"
Eräs kello löi seitsemän. Kuningas kavahti pystyyn. Hän oli määrännyt ministerineuvoston kokouksen täksi tunniksi.
Hän veti Jeannen rintaansa vasten ja suuteli häntä niin, että toinen oli tukehtua. Viimeisen kerran! Viimeisen kerran!
"Jeanneni, lapseni, suloinen lemmittyni!"
Kalpeana ja suruisin silmin Jeanne seisoi kuninkaan edessä. Hänestäkin oli ero raskas. Hän rakasti tuota miestä, niinkuin hän osasi rakastaa, antoi hänelle sielustaan ja sydämestään sen, mikä hänellä oli annettavaa, oli kiintynyt häneen, niinkuin hän ei ollut konsanaan kiintynyt kehenkään ennen.
"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi!
Rakasta minua!"
Pitkä syleily. Pitkä, kuuma suutelo. Sitten kuningas katosi.
* * * * *
Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.
Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia. Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla veljensä Abelin kanssa.
Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa kirjoituspöytänsä ääressä.
Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.
Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja kirjoitusta: "Discret et fidèle."
Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle uskollinen!
Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?
Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran levottomuuden vallassa.
Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.
Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa, entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.
Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan! Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä kiihottimia, mitkä häntä johtivat!
Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa, että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.
Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua, että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli tulevaisuuttaan.
Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta tämän jok'ainoasta kirjeestä.
Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja ruumiillisten rasitusten jälkeen.
Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.
Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren toiveen.
Voltairen kirje ja Barbierin ylistys olivat antaneet ensimmäisen sysäyksen sille suunnitelmalle, jonka Jeanne aikoi horjumattomasti toteuttaa: hän tahtoi tulla filosofien suojelijattareksi ja tasoittaa näiden tien. Kiitokseksi tästä nämä olisivat avuliaita tukemaan ja lujittamaan hänen valtaansa.
Jeannen posket hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät.
Mitä tekemistä hänellä olisi sotaleirissä? Täällä oli paljoa hyödyllisempää tehtävää!
Hän pyyhkäisi kädellään kuumia kasvojaan ja alkoi tarkkaavaisesti lukea kuninkaan kirjettä toistamiseen.
Enemmän kuin puolet kirjeen sivuja oli täynnä kiihkeitä rakkaudenvakuutteluja ja hänen levottomuuttaan osoittavaa palavaa ikävöintiä Jeannen luo.
Sitten seurasi kuvaus Fontenoyn voitosta.
Vilkkaammin kuin Ludvigin tapa oli, hän kuvaili vihollisen tykistöhyökkäystä, omaa ja dauphinin asemaa, mistä he vihollisen tulen uhkaamina joka puolelta olivat nähneet koko taistelun.
Hän kertoi siitä nopeasta käänteestä, jonka taistelu alussa oli saanut vihollisen eduksi, ja vaarasta joutua minä silmänräpäyksenä tahansa eristetyksi paluumatkasta, vaikka Saksin marsalkka, jonka johto ansaitsi mitä suurimman kiitoksen, oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta peräytyminen olisi turvattu.
"Keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä kauheaa sekasortoa uhkaavan tappion tähden", jatkoi kuningas, "laati marsalkka ihmeteltävän kylmäverisesti uuden hyökkäyssuunnitelman. Kevyissä, neljän päistärikön vetämissä pienissä korivaunuissaan, kuuluisassa 'kehdossaan', hän ajoi pitkin joukkojen rintamaa, lietsoi sotamiehiin uutta rohkeutta ja muistutti heille, että he taistelevat kuninkaansa silmien nähden. En tahdo väsyttää sinua taistelun yksityiskohdilla, jotka eivät sovi niin kauniille naissilmille, kuin minun Jeanneni ovat. Olkoon sentään sanottu, että Moritz Saksilaisen suunnitelma hyökätä yht'aikaa kaikilta puolilta voitonvarman kolonnan kimppuun vei täydelliseen ja kunniakkaaseen voittoon — — —." [Se selostus taistelusta, jonka kuningas lähetti paashin mukana kuningattarelle Versaillesiin, oli sisällykseltään koko joukon lakoonisempi.]
Jeanne vastasi kuninkaan pitkään kirjeeseen ainoastaan lyhyesti, onnitellen lämpimästi ja vilpittömästi voiton johdosta ja toivottaen jatkuvaa menestystä! Hän päätti kirjeensä näillä sanoilla:
"En voi toivoa mitään sen hartaammin, sire, kuin saada sodan nopeasti ja kunniakkaasti päätyttyä sulkea teidän majesteettinne taas syliini."
Sitten hän ryhtyi uudestaan entisiin askareihinsa.
Voltaire oli Étiolesissa oikeassa piirissään. Ei mikään ollut siellä hänelle vierasta. Jo Jeannen ensimmäisenä avioliittovuotena hän oli ollut tervetullut vieras linnassa.
Hän mielisteli Jeannea taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti ja tuhlasi hänelle tuhlaamalla imartelujaan. Hänen kohteliaisuutensa ei tarkoittanut ainoastaan tulossa olevaa markiisitar-nimitystä, vaan erästä suosiota, jota hän vähää ennen oli pyytänyt ja jonka toivoi saavansa Étiolesissa.
"Fontenoyn taistelukentällä toukokuun 11 p:nä klo 1/2 3.
Vihollinen hyökkäsi meidän kimppuumme kello 5 tänä aamuna. Sekä minä että poikani voimme hyvin. En jouda kirjoittamaan enempää, mutta luulen, että tämä riittää tyynnyttämään Versaillesin ja Pariisin. Niin pian kuin voin, lähetän tarkempia tietoja."
Hellempi on sisällöltään dauphinin kirje.
"Rakas äiti! Onnittelen Teitä kaikesta sydämestäni sen voiton johdosta, jonka kuningas äsken on saavuttanut. Hän voi, Jumalan kiitos, erinomaisesti kuten minäkin. Minulla oli kunnia seurata häntä koko ajan. Tänä iltana tahi huomenna kirjoitan tästä enemmän ja päätän vakuuttamalla kunnioitustani ja rakkauttani.
Ludvig.
Pyydän teitä sydämellisesti tervehtimään puolisoani ja sisariani."
Molempia näitä kirjeitä kirjoitettaessa oli pöytänä rumpu.
Kysymyksessä oli kuninkaallisen kamariherran ja historioitsijan toimet. Kumpikin oli hyväpalkkainen, ja ne kiihoittivat Voltairen kunnianhimoa yhtä paljon kuin hänen ahneuttaankin.
Kohta hänen tulonsa jälkeen oli madame d'Étioles saattanut vanhan ystävänsä onnelliseksi kuvailemalla hänelle hänen toiveittensa toteutumista, vieläpä enemmänkin: Jeanne antoi Voltairen ymmärtää, että tämä voi olla ihan varma pääsystään akatemiaan, jonne hän oli jo kauan pyrkinyt.
Eipä siis kumma, että filosofi kirjoitti La Vallièren herttualle ja herttuattarelle, joiden linnasta hän oli saapunut Étiolesiin, että hän tärkeiden asioiden vuoksi jää Étiolesiin määräämättömäksi ajaksi.
Nämä "tärkeät asiat" koskivat lähinnä sitä, että hän kietoo tarkoituksiinsa Étiolesin valtiattaren, jonka kauniissa käsissä hänen profeettasilmänsä näkivät Ranskan kohtalon lepäävän, ja eristää häntä niin paljon kuin mahdollista seurustelemasta muiden vieraiden kanssa.
Hänen vilkas, kohtelias ja nerokas keskustelutaitonsa helpotti suuressa määrässä tätä hänen tehtäväänsä.
Jeanne ei antanut vähimmälläkään tavalla ymmärtää, kuinka suuressa määrässä Voltairen erinomainen harrastus häntä kohtaan soveltui hänen omiin suunnitelmiinsa.
Näiden keskustelujen aikana Jeanne itse ei puhunut tuskin ollenkaan, mutta tarkkasi sitä enemmän kaikkea, mitä Voltaire sanoi. Hänen terävä älynsä, hänen oivallinen muistinsa käsitti ja omaksui, mikä hänestä tuntui arvokkaalta ja tärkeältä tänään ja vastaisuuden varalta.
Sen, mikä hänestä näytti tarpeettomalta, hän hylkäsi. Kun Voltaire aterioiden aikana päästi valloilleen sanatulvansa ja jesuiitoilta opitulla kaunopuheisuudella huumasi Jeannen vieraat kertomalla menestyksestään tahi ilkeällä terävyydellään suomi tunnettuja henkilöjä ja säälimättömästi huvitti seurakumppanejaan Pariisin juoruilla, oli Jeannen huomio toisinaan suuntautunut kokonaan toisaalle.
Mutta kahden tai kolmen kesken — Bernis oli usein kolmantena henkilönä — Jeanne osasi taitavasti saada Voltairen luopumaan imartelusta ja leikkivästä ivasta ja johtaa hänet alalle, joka paremmin vastasi hänen kunnianhimoista tiedonjanoaan, nimittäin Voltairen valtiollisiin ja filosofisiin mielipiteisiin.
Eräs Voltairen mieliaine oli ruhtinaiden suhde pappeihin ja kansaan.
"Ruhtinaiden ei ole etsittävä tukea papeilta, vaani filosofeilta", näin aloitti Voltaire useat keskustelunsa, jotka hän enimmäkseen puki yksinpuhelun muotoon.
Bernis ei pahastunut, kun Voltaire tällöin sivalsi esiin välkkyvimmät ja väkevimmät aseensa hengellistä säätyä vastaan ja purevin ivoin löylytti pappeja. Ja vaikka abbé oli läsnä, ei Voltaire häikäillyt sanoa mustaksi sitä, mitä piti mustana, ja valkeaksi sitä, mitä piti valkeana.
"Filosofit hankkivat kerran ruhtinaille takaisin kaiken sen, minkä papit ovat näiltä varastaneet, mutta ruhtinaat lähettävät kuitenkin filosofit Bastiljiin, kuten me teurastamme härät, jotka ovat hyvin kyntäneet peltojamme, oli filosofin tapana sanoa, ja pappi, joka pohjaltaan ei ollut mikään pappi, ei väittänyt vastaan."
Bernis oli valinnut hengellisen säädyn paremmin pakosta kuin vakaumuksesta. Kasvaneena mitä puutteellisimmissa oloissa hänen oli pidettävä huolta vanhasta nimestään ja vanhoista perinnäistavoista. Suurimmat toiveet päästä nopeasti ylenemään — ja siihen hän pyrki koko olemuksensa voimalla — tarjosi hänelle hengellinen sääty. Papinvirkaan hän ei ollut antanut vihkiä itseään, sillä hän oli peittelemättä tunnustanut, ettei hän tuntenut sellaista kutsumusta.
Toisinaan, kun nämä kolme vaelsivat Étiolesin puistossa, tuskin Berniskään kuunteli mitä Voltaire puhui. Hänen katseensa kiintyivät silloin salaa Jeanneen, mutta tämä ei vielä kertaakaan näyttänyt huomanneen vähääkään siitä tunteiden palosta, joka huomaamattomina hetkinä hänessä leimusi.
Bernis osoitti kunnioitustaan tälle ihmeellisen ihanalle naiselle, jota hän hiljaisuudessa palvoi, niinkuin Voltairekin.
Mutta niin korkealle kuin abbén toiveet nopeasta ja loistavasta virkaurasta nousivatkin, hän ei nähnyt tulevassa markiisitar de Pompadourissa, aivan päinvastoin kuin Voltaire, ainoatakaan tulevaisuuteensa johtavaa porrasta, vaan ainoastaan sen ihanan naisen, jota hän salaa piti epäjumalanaan ja koko sielustaan kadehti kuninkaalta.
Eräänä autereisena ja kullanhohtoisena kevätpäivänä Étiolesissa lennähti kaksi ihastelurunoa, jotka olivat kätketyt tuoksuaviin ruusuihin, Jeannen jalkoihin.
Voltaire lauloi:
"Sincère et tendre Pompadour,
(Car je veux vous donner d'avance
Ce nom, qui rime avec l'amour
Et qui sera bientôt le plus beau nom de France)
Ce tokai, dont Votre Excellence
Dans d'Étioles me régala,
N'a-t-il pas quelque ressemblance
Avec le Roi, qui le donna?
Il est, comme lui, sans mélange;
Il unit, comme lui, la force et la douceur,
Plaît aux yeux, enchante le cœur,
Fait du bien et jamais ne change."
Jeannen huulet vetäytyivät hienoon ivanhymyyn, kun hän luki vanhan ystävänsä säkeitä. Ne olivat aivan Voltairea itseään. Niissä oli rakastettavasti harkittua imartelua kuninkaalle ja Jeannelle, ne olivat kirjoitetut siinä selvästi ymmärrettävässä tarkoituksessa, että Jeanne antaisi kuninkaan nähdä runon ja että ne siten tuottaisivat runoilijalle majesteetin suosion. Jeanne pisti runon toistaiseksi lukon taakse salalaatikkoon muiden tärkeiden paperien joukkoon.
Ehkä joskus ilmenisi tilaisuus, jolloin hän sitä tarvitsisi.
Bernisin runo, jossa vain ylistettiin naisen kauneutta, oli paljoa hienompi. Jeanne tiesi varsin hyvin, että tuo kaunis nuori mies oli rakastunut häneen kiihkeästi. Mutta Jeanne oli olevinaan sokea ja kuuro. Hän ei saanut poiketa askeltakaan valitsemastaan tarkoitusperästä eikä millään muotoa saattaa vaaranalaiseksi kuninkaan rakkautta tai antaa hänen alituisesti hereillä olevalle mustasukkaisuudelleen pienintäkään virikettä.
Ja kuitenkin tuli hänen selittämättömiin silmiinsä hempeä välke, kun hän piti Bernisin ruusuja kädessään ja luki tämän runon:
"Ainsi qu'Hébé, la jeune Pompadour
A deux jolis trous sur sa joue,
Deux trous charmants, où le plaisir se joue,
Qui furent faits par la main de l'amour.
L'enfant ailé sous un rideau de gaze
La vit dormir et la prit pour Psyché."