VII.
Kreivi Bussy, eräs Pariisin aatelin hienoimpia nuoria elostelijoita, istui ystäviensä kanssa pelaamassa korttia viiniköynnösten ympäröimällä pengermällä pienessä, syrjäisessä maatalossaan.
Kreivi Jourdain, joka nopeiden, sätkivien liikkeittänsä ja apinamaisten kasvojensa tähden oli saanut nimen "le singe", sysäsi kärsimättömästi kortit syrjään.
"Eikö pikku Loulou tulekaan tänään?" kysyi hän isännältään. "Alkaa käydä ikäväksi istua ja pelata ilman naisia."
Toiset nauroivat. He tunsivat Jourdainin pohjattoman himon kaikkeen, mikä vain oli kahisevien silkkihameiden nimellistä.
"Tänään saat tyytyä vain miehiin, rakas Jourdain. Louloun päivä oli eilen."
"Entä huomenna, Bussy?" kysyi pikku Grévin peitetyn ymmärtämyksen kyynillinen hymy huulilla.
Bussy nosti sormen suulleen.
"Ahaa! Huomenna on la grande dame'n päivä suljettuine ovineen ja verhottuine ikkunoineen! Sillä on tuolla Bussyllä kuulumaton naisonni", pisteli Jourdain.
"Sinähän et tunne ollenkaan hänen grande dameaan. Mistä voit tietää, että häntä odottaa onni?" huudahti pitkä Èpinay, valtioministeriön sihteeri ja Bussyn uskottu ystävä.
"Arvaan hänen olevan sen vaalean, joka on naimisissa —"
"Soh", sanoi Bussy suutahtaen, "ei mitään suunpieksämistä, jos saan pyytää! Meidän täytyy olla tänään kahta varovampia."
"Miksi, jos on lupa kysyä?"
"Suuri uutinen, hyvät ystävät. Odotan vielä erästä ystävää, joka on yhtä tunteellinen kuin luostarineito. Oikea mimosa. Arvatkaas!"
Yksi toisensa perästä kohautti olkapäitään. Tunteellinen? Mimosa? Ken hän voisi olla? Missään tapauksessa ei kukaan heidän piiristään.
"Minä autan teitä oikealle tolalle. Hän on naimisissa erään naisen kanssa, josta kohta tulee Ranskan mainituin, ellei hän jo olekin."
"Charles Guillaume d'Étioles!"
Kaikki huudahtivat nimen yhteen ääneen.
"Hän ei ole vielä täällä ja tuskinpa tuleekaan. Hänhän kulkee vain pää riipuksissa nykyään", sanoi Jourdain ivallisesti.
"Ei ole hauskaa, että vaimo noin äkkiä vain varastetaan ja vielä niin kaunis vaimo!" sanoi kreivi Saint-Enghien, jolla oli ikäviä kokemuksia avioliitosta.
"Jos kuningas ottaa vaimon mieheltä, niin se on hauskaa ja vielä enemmänkin. Ja sen me sanomme! kelpo d'Étiolesille tänään!" huudahti Bussy. "Hän, on oikea pölkkypää. Sen sijaan, että hän käyttäisi asian hyödykseen, hän murjottaa ja itkee ja tahtoo tappaa itsensä. Katsokaas, luulenpa että hän tuleekin tuolla."
Kaikki olivat nousseet ylös ja riensivät alas pengermän portaita pienelle kattomaiseksi kasvettuneelle pensaskujalle, joka talosta vei tielle.
Tulija oli todellakin d'Étioles, joka kumarassa, melkein vastahakoisesti tuli Bussyä kohden, kun tämä oli mennyt häntä vastaan.
Useimmat nuorista miehistä tunsivat hänet, mutta kaikki ainoastaan hyvin pintapuolisesti ja senkin ennen hänen menoaan naimisiin Jeanne Poissonin kanssa.
Avioliittonsa jälkeen hän oli pysynyt kokonaan erillään tästä piiristä, joka Pariisissa oli saanut nimen "la société des viveurs". Oikeastaan hän, porvarillinen, ei kuulunutkaan heidän piiriinsä, mutta kun hän oli hyväluontoinen kunnon mies, joka näiden etujensa ohella oli varsin vieraanvarainen, oli hänen suhteensa tehty poikkeus.
Nuoret miehet voivat vaivoin pidättää ivallisuuttaan tervehtiessään uutta vierasta, jonka Bussy sai vain väkivalloin estetyksi kääntymästä takaisin.
Jourdain ojensi hänelle ensimmäisenä kätensä. Teeskennellyn kunnioittavasti hän kumarsi ja sanoi:
"Herra veronkanto-urakoitsija, minulla on kunnia lausua teille kohteliaimmat onnitteluni."
Charles Guillaume katsoi ymmärtämättömän näköisenä ivalliseen leikinlaskijaan.
Bussy tuli d'Étiolesin avuksi.
"Le singe onnittelee teitä sen kunnian johdosta, joka teitä on kohdannut."
"Kunnian?" sopersi murtunut mies.
"Eikö se ole kunnia, että kuningas, jonka hieno maku on tunnettu, on valinnut juuri teidän vaimonne rakastajattarekseen?" huudahti pieni Grévin rehellisen vakaumuksen äänellä.
D'Étioles teki liikkeen kuin tarttuakseen pienen miehen kurkkuun. Bussy pidätti hänet ja sanoi rakastettavasti:
"Rakas ystävä, siitä voi todellakin olla eri mielipiteitä. Hyljätkää vihdoinkin porvarillinen katsantoinanne. On vanhanaikaista olla katsomatta asiaa meidän kannaltamme. Parole d'honneur, me tarkoitamme teidän hyväänne."
D'Étioles oli vielä kuin pyörryksissä ja sekaisin siitä odottamattomasta kohtaloniskusta, joka häntä oli kohdannut, eikä tiennyt mitä uskoa kaikesta tästä.
Tahdottomana hän antoi Bussyn viedä itsensä pöytään, jonka ääreen muut vähitellen olivat taas asettuneet, ja täyttää hänen kristallimaljansa samppanjalla. Tahdottomasti hän nosti sen huulilleen ja tyhjensi sen nopeasti. Siten hän teki toistamiseen ja vielä kolmannenkin kerran. Hän tunsi, että hänen mielensä keventyi ja että se tuska, joka painajaisena ahdisti hänen sieluaan, tuntui hieman lievenevän.
He näyttivät tosiaankin tarkoittavan hänen hyväänsä! He eivät sanoneet häntä "villipedoksi", kuten rouva Poisson, kun hän raivostui surusta ja epätoivosta, he eivät saarnanneet hänelle järkeä ja yhä vain järkeä, kuten eno.
Kunpa hän vain olisi käsittänyt, mitä he oikeastaan tahtoivat, mitä neuvoja antoivat.
He puhuivat kaikki yht'aikaa. Sellaisia sanoja kuin: "katsoa omaa etuaan, ottaa hyvä maksu syrjäytymisestään", kuului hänen korviinsa, mutta hän ei niitä ymmärtänyt.
"Puhukaa yksi kerrallaan!" huusi Bussy lopulta. "Tehän panette miesparan aivan sekaisin."
"Puhu sinä!"
"Niin, Bussy tehköön hänelle selvää."
"Tehän olette joka tapauksessa veronkanto-urakoitsija d'Étioles", ärsytteli le singe, joka taas otti puheenvuoron, "ja vaikka te sillä vuokralla, mikä teidän on maksettava valtiolle, ette paisu kovin lihavaksi, niin olette ja pysytte te kuitenkin sellaisessa asemassa, jota kohtaan teillä on velvollisuuksia".
Sana veronkanto-urakoitsija sattui kuin pisto d'Étiolesin sydämeen. Hän ei ajatellut ensimmäistä kertaa, että juuri tuo urakoitsijan toimi oli maksanut hänelle hänen vaimonsa. Jollei Jeanne olisi käynyt persoonallisesti pyytämässä kuninkaalta tätä suosionosoitusta, niin Ludvig XV ei kenties milloinkaan olisi oppinut tuntemaan hänen vaimoaan!
Isäntä täytti toimeliaasti Charles Guillaumen lasin, ennen kuin alkoi puhua.
Mutta Bussy epäröi sittenkin. Oli tosiaankin tukala asia kääntää yht'äkkiä nurin sellaisen miehen käsityskanta ja mielipiteet. Mutta olivathan he velvollisia häntä ja ehkäpä kaikista enimmän itseään kohtaan velvollisia — senjälkeen kuin tämä porvari oli otettu heidän piiriinsä — opettamaan hänelle hienoston siveyslakeja.
"Rakas d'Étioles, luulenpa teidän olevan vakuutetun siitä, että me kaikki tarkoitamme teidän hyväänne", alkoi Bussy epäröiden.
Charles Guillaume nyökkäsi aivan sekaantuneena.
"Olkaa nyt järkevä ja totelkaa meidän neuvoamme! Noudattakaa niitä esikuvia, joita Ranskan aateli antaa teille! Se ei näe tämäntapaisissa suhteissa korkeassa asemassa olevien henkilöiden ja rouviensa välillä mitään häpeää, vaan kunniaa ja hankkii tästä kunniasta suuria etuja asemaansa ja varallisuuteensa nähden. Älkää olko narri, d'Étioles! Menkää ja tehkää samalla tavalla! Sanokaa Ludvig XV:lle: 'kaikessa alamaisuudessa, sire, sanon, että te olette ottanut minulta vaimoni. Pitäkää hänet, mutta antakaa minulle korvaukseksi kreivin arvonimi, asema hovissa ja siten päälle päätteeksi niin ja niin suuri omaisuus!"
D'Étioles oli tähän saakka päältä nähden jääkylmän levollisesti tuijottanut eteensä, toisten ihaillen kuunnellessa Bussyn sanoja. Huuto ja kilisevä ääni häiritsivät hartaita kuulijoita. Charles Guillaume oli Bussyn sanoessa viimeisiä sanojaan tarttunut suureen lasiin ja heittänyt sen päin puhujaan, niin että vaahto roiskui pitkin hänen kasvojaan ja lasi kilisten putosi lattialle.
Valkeana ihan huuliin saakka Charles Guillaume seisoi täydessä pituudessaan ja mittasi muita, yhtä toisensa jälkeen, epätoivoisin ja halveksivin katsein.
Sitten hän riensi taakseen katsomatta pengermän portaita alas metsistynyttä viiniköynnöskujaa myöten tielle, jota pitkin oli tullut Pariisista.
* * * * *
Herra de Tournehem saapui Étiolesiin kaksi viikkoa senjälkeen, kun hänen sisarenpoikansa vielä masentuneempana, kuin hän oli eronnut hänestä Hôtel dés Chèvresissä, oli tullut hänen luokseen pieneen maataloon, joka sijaitsi lähellä Pariisia.
Osallisena Charles Guillaumen avio-onnettomuuteen hän oli koettanut jos millä keinoin lohduttaa tuota surkuteltavaa ja katkeroitunutta miestä.
Sitä, mitä Charles häneltä pyysi — että Tournehem palauttaisi hänelle takaisin Jeannen — hän ei mitenkään voinut toteuttaa.
Ei edes sitä oikeudenpäätöstä, jolla avioliitto purettiin, Tournehem ollut kyennyt estämään.
Kesäkuun 16 p:nä asianajaja Collin toi päätöksen Étiolesiin: Charles Guillaume kadotti, paitsi puolisonsa, pesään tuodut myötäjäiset, 30,000 livreä.
Jeanne huokaisi helpotuksesta. Tämäkin loukkauskivi oli lopullisesti raivattu tieltä!
Poissonin perhe vietti kaikessa hiljaisuudessa ilojuhlaa, jossa Madeleine, joka maaseudun ilmasta huolimatta huononi päivä päivältä ja ryki niin, että sitä oli surkea kuulla, vuodatti liikutuksen kyyneliä, ja François piti pojalleen Abelille pitkän, rehentelevän puheen, jonka ydinkohtana oli, että veljen pitäisi olla sisarensa kaltainen kunnianhimossa ja päämäärän saavuttamisessa.
Voltaire, joka kuuli puhuttavan näistä isällisistä neuvoista, ajatteli ilkeästi: — Kenties Poissonit aikovat tehdä jälkeläisestään prinsessa Henrietten rakastajan! Poika onkin aika kaunis siihen ammattiin! Siitä koituisi Maria Leszczynskalle oikea makupala, jonka soisin tuolle hurskaalle naiselle. —
Mutta tuo ovela kettu varoi ilmaisemasta ajatuksiaan.
* * * * *
Jeannen pyynnöstä oli herra de Tournehem tuonut Pariisista muassaan sukulaisensa, madame d'Estradesin.
Nuori leski, jonka mies oli kaatunut Dettingenin taistelussa, oli hänen sisarensa Charlotte Le Normantin miniä ja kuului siis niihin sukulaisiin, jotka kuninkaan luvalla saivat käydä Étiolesissa.
Tämä ruma ja ainaisiin juonitteluihin taipuvainen nainen ymmärsi mainiosti salata oikean luonteensa, mielistellä madame d'Étiolesia, vieläpä päästä tämän hyväksi ystäväksi.
Siinä onnentunteessa, minkä kuninkaan päivä päivältä entistä hehkuvammiksi käyneet kirjeet ja yhä tiheämmät voitonsanomat sotanäyttämöltä herättivät Jeannessa, ei tämä huomannut, miten terävästi madame d'Estradesin silmät pälyilivät häneen, miten huolellisesti hän tarkasti niiden kirjeiden lukumäärän, jotka saapuivat Flanderista, ja miten hän, vaikkakin turhaan, pani liikkeelle kaikki keinonsa siepatakseen edes jonkun näistä kuninkaallisista kirjeistä.
Myöskin Richelieu kirjoitti usein, kuten madame d'Estrades jo ensimmäisinä päivinä Étiolesissa oleskellessaan oli pannut merkille.
Richelieu oli ollut kuninkaallisen herransa kaikkien lemmittyjen hyvä ystävä. Se, että hän tahtoen tai tahtomattaan oli tunnustanut myös madame d'Étiolesin sellaiseksi, oli lähentänyt häntä kuninkaaseen, joka sotaretken aikana eli erittäin hyvässä sovussa herttuan kanssa ja mitä innokkaimmin lietsoi tämän alkavaa ystävyyttä Jeannea kohtaan.
* * * * *
Sillä aikaa kun Étiolesin linnassa tällä tavoin punottiin hienoja ja karkeita säikeitä tulevaisuuden varalta, salaiset intohimot hehkuivat, juonittelu hiiviskeli kuulumattomin askelin, markiisi de Gontaut ja abbé Bernis opettivat kuninkaallisen herransa käskystä Jeannelle hovikieltä ja -tapoja, marssi Ludvig XV voittajana Tournayhin.
Seuraavat viikot toivat muita, yhä vain uusia voitonsanomia.
Lowendal hyökkäsi äkkiarvaamatta Gentin kimppuun, Brügge antautui,
Termonde ja Ostende joutuivat Harcourtin herttuan ja Lowendalin käsiin.
Flanderi lahjoitti Ludvig rakastetulle ne sotaiset laakerit, joita hänen hallituksensa ei ollut tähän saakka saavuttanut. Kansa juhli riemuiten valloittajaa. Ranskan kaikissa kirkoissa kaikui Te deum hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa voittojen kunniaksi.
Myöskin Étiolesissa riemuittiin. Jeannea onniteltiin ja juhlittiin, aivan kuin hän olisi ollut laillinen puoliso, kuningatar, joka yhdessä Ludvig XV:n kanssa istui Ranskan valtaistuimella.
Heinäkuun puolivälissä toi kuriiri Flanderista tiedon, joka sisälsi
Jeannen ainaisten toivomusten toteutumisen.
Kuriiri toi sen kuninkaan kirjeen, joka teki hänestä Pompadourin markiisittaren.
Ilovalkeat loistivat, riemusoitot kaikuivat, raketit nousivat kohden sinistä kesähämyä, samppanja vuoti virtanaan.
Kuninkaallisen hienotunteisesti Ludvig oli päivännyt nimityskirjan heinäkuun 11 p:nä, jolloin Gent valloitettiin.
Hovihistorioitsijan velvollisuuksia ajatellen Voltaire sepitti runon:
A Étioles, juillet 1745.
"Il sait aimer, il sait combattre:
Il envoi en ce beau séjour
Un brevet, digne d'Henri quatre,
Signé: Louis, Mars et l'Amour.
Mais les ennemis ont leur tour;
Et sa valeur, et sa prudence
Donnent à Gand le même jour
Un brevet de ville de France.
Ces deux brevets, si bien venus,
Vivront tous deux dans la mémoire:
Chez lui les autels de Vénus
Sont dans le temple de la Gloire."
Syyskuun 7 p:nä kuningas palasi dauphin rinnallaan Pariisiin.
Porte Saint Martinilta Place du Carrouseliin saakka oli koko pääkaupunki muuttunut yhdeksi ainoaksi suureksi juhlaportiksi.
Kirjavat matot, vaakunoin ommellut ryijyt välkkyivät värikkäinä syysauringon säteilyssä, liput ja köynnökset liehuivat.
Tuilerieissä tervehti kuningasta hänen perheensä. Liikutuksen kyyneleet vuotivat. Kaikista onnellisin oli kuningatar, kun hän taas sai sulkea poikansa vahingoittumattomana, terveenä ja voitokkaana syliinsä.
Kiitosjumalanpalvelus Notre-Damessa, loistava ilotulitus Place de Grèvellä, viulu- ja sinfoniakonsertit, päivälliset kaupungintalolla, jotka Pariisi antoi kuninkaalliselle perheelle ja joilla tarjottiin tasan sata ruokalajia, seurasivat toisiaan seuraavina syyskuun päivinä.
Kaiken tämän juhlimisen kestäessä Ludvig ei saanut aikaa nauttia suloisimmasta vastaanotosta, mikä häntä odotti, vastaanotosta rakastetun sylissä.
Hänen ikävöintinsä päästä siihen tuttavalliseen yhdessäoloon, joka ennen hänen lähtöään Flanderiin oli tehnyt hänet niin onnelliseksi ja ikäänkuin taikavoimaila karkoittanut hänen raskaat ajatuksensa, kiihtyi nyt yhä hehkuvammaksi.
Hänen luonteensa, joka ei sietänyt mitään pakkoa, nousi kapinaan meluavaa juhlimista vastaan, joka piti häntä kaukana markiisittaresta.
Kun hänen nyt täytyi antaa juhlia itseään kaavankankeilla hovipäivällisillä kaupungintalolla, oli vain yksi rappu, joka erotti hänet Jeannesta.
Hän oli erääseen yläkerroksen huoneeseen toimittanut Jeannelle pienen aterian, jolle tämä oli kutsunut eno Tournehemin, veli Abelin, sukulaisensa madame d'Estradesin sekä madame de Sassenagen, tämä kun oli madame de Saissacin sukulainen, jonka kanssa oli kesällä usein seurustellut.
Kuningasta kalvoi mustasukkaisuus. Hänen seurueensa herrat näyttivät olevan hyvin halukkaita menemään tervehtimään markiisitarta seuraavaan kerrokseen.
Pariisin kuvernööri, Gesvresin herttua, Macville, poliisikomendantti, Bouillon, vieläpä kauppiasten puheenjohtajakin, monsieur de Bernage, joka mieskohtaiset palveli kuningasta pöydässä, käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta lähteäkseen salista ja mennäkseen tervehtimään ihanaa Jeannea, josta kaikki kuiskailivat.
Kuningas ei tyyntynyt, ennen kuin Richelieu ja Ayen olivat tuoneet hänelle salaisen sanoman rakastetulta.
Hän pakotti nyt itsensä kärsivällisemmäksi. Muutama päivä vain ja sitte Jeanne muuttaa madame de Châteaurouxin huoneisiin, jotka hän oli mitä komeimmin sisustanut Jeannea varten, ja siten on Jeanne virallisesti tuotu hoviin.
Ludvig voi tavata häntä joka hetki, salaa tahi julkisesti, eikä hänen elämässään olisi enää mitään, johon markiisitar de Pompadour ei ottaisi osaa.
Hän nosti huulilleen lasin burgundilaista viiniä, joka seisoi hänen edessään. Hän tyhjensi sen salaisuudessa Jeannen onneksi, hän laski tunnit, jolloin hän taas saa olla yksinään Jeannen kanssa pikku huoneissaan, ja siellä Jeanne ojentaisi hänelle purppuranpunaista viiniä ja suloiset huulensa.