VIII.
Versaillesin linnaan vievällä suurella ajotiellä tungeksi ihmisiä. Jokainen tahtoi nähdä vastanimitetyn markiisittaren, kuuluisan madame d'Étiolesin, joka niin äkkiä oli luonut yltään porvarillisen olemuksensa ja muutamien tuntien kuluttua joutuisi hovin suuruuksien pariin.
Jokaisella oli jotakin kertomista ja kyseltävää hänestä.
Muuan paksu porvarisrouva, jolla oli maustetavarain kauppa lähellä Hôtel des Chèvresiä, väitti, että herra d'Étioles oli ollut vähällä lyödä kuoliaaksi rouvansa, eikä siitä muuten sopinut moittiakaan häntä; mutta siitä ei hänelle ollut paljon apua, sillä hän oli kuitenkin joutunut alakynteen oikeusjutussa vaimoaan vastaan. Eikä sitä kannattanut ihmetelläkään, kun kerran kuningas oli kaiken takana!
"Hän kuuluu olevan ahne ja itara", huusi eräs ääni muutamasta iloisesta ryhmästä.
"Ne on kuulemma saaneet miehen pyytämään hänestä suuren rahasumman kuninkaalta."
Eräs nyrkki nousi uhkaavana ylös:
"Varokoon itseään, jos hän köyhdyttää kuninkaan ja maan. Hän saa tekemistä meistä."
"Kuningas kuuluu olevan hurjasti rakastunut häneen. Hänen sanotaan hallitsevan kuningasta täydellisesti, ja se on varmaan hirveän jännittävää", kuiskasi keimaileva pikku ilotyttö nuorelle ylioppilaalle, jonka käsipuolessa hän kulki.
"Jos hän, kuten sanotaan, on yhtä puolta filosofien kanssa, niin eipähän siinä mitään pahaa ole. Kuuluu olevan aika viisas ja ymmärtäväinen se pikku Poisson."
"Ja vihaavan jesuiittoja lapsuudestaan asti."
Vieressäolijat nauroivat ja lauloivat tahdissa erästä tunnettua renkutusta: "Poissonière, Poissonière, Pois —"
"Hiljaa, mitäs sanotte, jos joku kuuntelee teitä!" huusi varoittavasti muuan vanha vahtimestari, jonka suonissa juoksi lainkuuliainen veri.
Yltiöpäinen joukko läksi kulkemaan edelleen.
Eräs työmiesryhmä napisi:
"Kuningas kuuluu tuoneen mukanaan Flanderista suunnattomia rahasummia ja timantteja monien miljoonien edestä hänelle ja hänen siivolle perikunnalleen."
"Ja me saamme kaluta kuivaa kannikkaamme! Piru vieköön koko naisten roskajoukon! Eikö hänelle riitä se oikea, joka on synnyttänyt hänelle kymmenen lasta?"
"Loruja, Pierre, ei kai se mikään syy ole? Tunnen erään henkilön, joka ei ole kuningas, ja hänen vaimonsa ei ole läheskään niin ruma kuin tuo Maria Leszczynska."
Herra Pierre käännähti pois, kun toinen osui sanomaan niin kohdalleen.
"Kenties hän on hyväsydäminen, tuo Pompadour, ja auttaa köyhiä", sanoi eräs lempeä, laiha, kuoppasilmäinen nainen.
"Asianajajat kiittelevät häntä", kuului eräästä toisesta ryhmästä, "hän kuuluu olevan vapaamielinen ja henkevä".
Muuan nuori mies, jolla oli taudin syömä ulkomuoto, kohautti luisevia olkapäitään.
"Ne, jotka ovat suosiossa, ovat aina henkeviä. Se on vanha juttu se."
Eräs pilkkakirves viritti uuden loppusoinnun:
"Étioles, bestioles! Mitäs siitä sanotte?"
Kömpelö sanaleikki sai osakseen naurua ja kättentaputusta.
Samoin kuin leveällä ajotiellä, oli ahdinko suuri myös linnan saleissa ja kammioissa, "Häränsilmä" suojamassa ja gallerioissa.
Kukin halusi omin silmin nähdä huomiota herättäneen tapauksen.
Parjaus ei vaiennut sen enempää Versaillesin loistohuoneissa kuin kaduilla.
"Onpa hauska nähdä, kuinka hän niiaa, tuo porvarisnainen."
"Niin, totta kai se kutkuttaa nauruhermoja!"
"Kuinkahan kuningatar parka ottaa hänet vastaan? Mitä hän osaa hänelle sanoa? Korkeintaan vähäpätöisen kohteliaisuuden hänen puvustaan, jossa suhteessa hänellä on todellakin hyvä aisti, se täytyy kateellisenkin tunnustaa."
"Entä kuningas, mitähän osaa hän näyttelee?"
Paraatihuoneessa kerrottiin, että madame de Rohan kiehui raivosta.
"Ayen on voittanut pelinsä."
"Näinköhän dauphin jaksaa hillitä itsensä? Hän kuuluu vihaamalla vihaavan häntä."
"Siitä on piispa kyllä pitänyt huolen."
"Vanha Conti ei taida olla oikein mielissään, että hän on saanut osakseen saattaa sisään madame d'Étiolesin. Prinsessa kuuluu Tuilerieissä valitelleen sitä kovasti kuningattarelle."
"Se on huhu, johon on suhtauduttava varovasti, rakas kreivitär. Prinsessa Conti on Maillyn puolesta ennen tehnyt kuninkaalle monta ystävänpalvelusta. Hän tietää myös oikein hyvin, miksi kuninkaallinen kassakirstu saanee tälläkin kertaa jalomielisesti suorittaa Contin velat."
"Olette ilkeä, rakas ystävä."
"Mutta vilpitön, chère comtesse."
"Entä herttuatar de Luynes, tuo tapojen ankara vartija?"
"Hän lienee peruuttanut matkansa Dampierreen."
"Uteliaisuudestako vai säälistä hänen majesteettiaan kuningatarta kohtaan?"
"Nyt te utelette minulta liian paljon, parahin ystäväni."
Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.
Pikku kreivitär pani etusormensa ihomaalisille huulilleen.
"Hiljaa, luulen, että hän tulee."
Vanha prinsessa Conti astui paraatihuoneeseen ja ohjasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti.
Häntä seurasi kolme naista. Keskellä kulki uusi markiisitar; hänen toisella puolellaan oli kreivitär la Chau-Montaubon ja toisella madame d'Estrades, jotka kuningas oli valinnut hänen seurakseen.
"Lempo vieköön, kaunis hän on, se täytyy tunnustaa!"
Ympärillä seisovat kavaljeerit olivat ihastuksissaan. Sacré! Nuoren naisen vartaloa ja ryhtiä voi melkein sanoa kuninkaallisiksi!
"Ja kuinka hän pitää kaunista päätään! Hän on ihastuttava!"
"Sapristi, siinäpä timanttien loistoa!"
"Entä puku! Hopea-verkaa, kultaa ja chantilly-pitsejä! Hyvä, ettei minun tarvitse maksaa niitä!"
Vähän ajan kuluttua äskeiset naiset palasivat kuninkaan huoneesta takaisin. Ensimmäinen jännitys oli ohi. Kuningattaren luona odottivat dauphin ja tämän nuori puoliso, ympärillään tiheään ahtautunutta hoviylhäisöä.
Kun markiisitar astui sisään, vallitsi syvä, melkein kaamea hiljaisuus. Jeannen sydän löi rajusti, mutta ei hänen piirteissään eikä ryhdissään voinut havaita pienintäkään mielenliikutuksen merkkiä.
Hän niiasi juhlamenojen mukaisesti ja lisäksi täydellisen sirosti kuningattarelle. Kaikki seisoivat jännitetyn tarkkaavina ja henkeään pidättäen kuullakseen, mitä kuningatar sanoisi.
Pariisissa oli jo selvitelty, mitä Maria Leszczynska tässä arkaluontoisessa tilaisuudessa sanoisi, vieläpä, mitä hänen täytyy sanoa markiisittarelle: pari kylmäkiskoista, sovinnaista sanaa tämän puvusta, joka osoittautui vielä aistikkaammaksi kuin oli otaksuttu.
Kuningatar oli mahdollisesti kuullut, että jo etukäteen pidettiin varmana, mitä hän sanoisi. Hän ei kuitenkaan halunnut olla hovin kaikuna. Hän muisti tuntevansa erään rakastettavan naisen, joka oli usein ollut yhdessä tänä kesänä markiisittaren kanssa, ja niinpä hän kysyi ystävällisesti:
"Kuinka madame de Saissac voi? Minusta on ollut erinomaisen mieluista tavata häntä joskus Pariisissa. Oletteko äskettäin kuullut jotakin hänestä?"
Ensi kerran elämässään Jeanne joutui ymmälle. Niin kovasti hän ällistyi Maria Leszczynskan odottamattomista sanoista. Hän ei osannut vastata mitään muuta kuin sopertaa nämä sanat:
"Minulla on vain yksi ainoa toivomus: miellyttää teidän majesteettianne."
Sitten hän nopeasti riisui hansikkaan kädestään suudellakseen kuninkaallisen puvun helmusta. Hänen rannerenkaansa, joka oli hänen miehensä viimeinen lahja, rikkoutui kiivaasta liikkeestä ja vierähti matolle.
Joka taholla kuiskailtiin kuningattaren harvinaisesta ystävällisyydestä ja vielä harvinaisemmasta enteestä, jonka särkynyt koru aiheutti.
Dauphin sitä vastoin alentui ennakolta tekemänsä päätöksen mukaisesti lausumaan vain pari jääkylmää sanaa markiisittaren puvusta.
Suuttuneena koko juhlamenoihin ja ärtyneenä äitinsä käsittämättömästä ystävällisyydestä, jota hän ei ollut aavistanut, hän teki räikeän halveksivan eleen markiisittaren selän takana.
Suurin osa hovia oli huomannut dauphinin menettelyn. Mutta vain harvat hyväksyivät sen. Markiisitar oli nyt kerta kaikkiaan kaikkein korkeimmassa suosiossa, hänet oli ystävällisesti vastaanottanut yksinpä kuningatarkin ja se täytyi ottaa huomioon.
* * * * *
Siinä loisteliaassa, Ludvig XIV:n tyyliin sisustetussa kammiossa, jossa vajaata vuotta aikaisemmin oli asunut madame de Châteauroux, Jeanne lepäsi vastaanottomenojen vaivoista.
Sinisellä, kultaisilla jaloilla varustetulla lit d'ange-vuoteella, jonka silkki oli vuosikymmenien kuluessa haalistunut, hän virui pitkällään, pienet, heleissä atlassikengissä olevat jalat ristissä ja kädet vaaleanruskean, levälleen lasketun tukan alla yhteen pujotettuina. Onnellisuus ja rauha liekehtivät hänen kasvoillaan. Hän voi olla tyytyväinen itseensä, siihen, mitä tuskin enemmässä kuin puolessa vuodessa, kuninkaan ensimmäisestä suudelmasta lähtien, oli saavuttanut.
Hän antoi silmiensä lipua timantti-kaulakoristeen, säteilevien sormuksien ja helminauhojen yli, jotka olivat pienellä pöydällä vuoteen vieressä. Madame du Hausset, se kamarirouva, joka eilisestä pitäen oli hänen palveluksessaan, oli varovasti asettanut kallisarvoiset korut silkki- ja sametti pielukselle. Jalokivien keskelle oli saanut sijansa myöskin se ihana ruusukimppu, jonka kuningas oli hänelle lähettänyt ennen vastaanottoa.
Nuoren markiisittaren huulet hymyilivät. Todellakin, Ludvig XV, josta yleensä ei voinut sanoa, että hän oli tarpeettoman paljon hemmoitellut lemmittyjään lahjoilla, oli ollut antelias häntä kohtaan.
Jeanne päästi pitkän, valkean aamupukunsa, joka oli hienointa Lyonin silkkiä, rinnan kohdalta auki, mutta jätti haaleansinisen vyön kiinni.
Hänen ihanan ruumiinsa lumivalkealla iholla oli vaalea, kirkkaalla silkkilangalla sidottu hiuskutri. Hän otti tämän silkinhienon kutrin ja painoi sen huulilleen. Lempeästi hyväillen hän sitä silitti kädellään.
Hän oli niin kokonaan unohtunut tähän hellään leikittelyyn, ettei huomannut, kun kammion ovi hiljaa avautui. Hän vavahti säikähtyen, kun eräs käsi tarttui hänen käteensä ja yritti ottaa siitä kutrin. Hän koetti hypähtää ylös. Kuningas esti sen.
"Ole paikallasi!" sanoi Ludvig käskevästi. "Kenen hiuksia sinä hyväilet niin hellästi? Puhu, mutta älä valehtele, sen neuvon annan sinulle!"
Mustasukkaisuus leimusi kuninkaan silmissä.
Jeanne oli vaipunut takaisin ja katsoi hymyillen kuninkaan kasvoihin.
"Se on tyttäreni, pikku Alexandran hiuskutri. Olen tänään juhlallisessa vastaanotossa kantanut sitä povellani, jotta se tuottaisi minulle onnea."
Kuningas lauhtui heti. Hän lankesi polvilleen Jeannen vuoteen viereen ja suuteli häntä siihen kohtaan, missä lapsen hiuskutri oli ollut.
"Onnellinen kutri", kuiskasi kuningas, "jospa voisin olla sinun sijassasi!"
Jeanne nousi ylös ja veti kuninkaan viereensä. Hän pani hymyillen pukunsa napit kiinni ja pisti yhden kuninkaan ruusuista välkkyvään silkkipoimuun.
"Nyt, sire, olen taas jossakin määrin comme il faut ottaakseni vastaan herrani ja hallitsijani."
Ludvig oli punonut Jeannen hajallisista, silkinhienoista hiuksista paulan kätensä ympärille. Hän veti ihanan naisen aivan kiinni itseensä ja kuiskasi räikeän pilan hänen korvaansa.
"Mutta totta puhuen, Jeanne, sinä olit tänään ihmeteltävän comme il faut. Ovatko Bernis ja Gontaut olleet niin oivallisia opetusmestareja vai onko pikku madame d'Étioles ilmestynyt maailmaan mukanaan niin paljon suloa ja ylhäistä hienoutta?"
"Sen jätän teidän majesteettinne ratkaistavaksi."
Jeannen lumoavat silmät nauroivat veikeästi suoraan päin kuninkaan silmiä.
"Odotahan, pikku noita!"
Ludvig suuteli häntä kiihkeästi. Sitten hän ojensihe.
"Oo, miten ihanaa, että nuo ikävät juhlamenot ovat ohi! Olen muuten kuullut, että myöskin Maria Leszczynska on ollut sinulle armollinen."
"Hänen majesteettinsa kuningatar oli peräti hyvä minulle."
"Kuningatar on pohjaltaan hyväsydäminen ihminen. Ainakin hän tekee yhä vielä kaikkensa miellyttääkseen minua. Kunhan hän ei vain olisi niin tappavan ikävystyttävä! Ja hänen uskonnolliset tunteensa. Huh! Jos niitä loukkaa, silloin on hänen suosionsa lopussa."
Jeanne ajatteli mielessään, ettei hän ainakaan tee sellaista tyhmyyttä.
"Sitä säädyttömämmin lienee dauphin menetellyt sinua kohtaan. Ei auta se, että Luynesin herttua on yrittänyt puolustella poikani käytöstä. Sen todistajina oli liian monta henkilöä. Minä annan dauphinille rangaistuksen, joka kelpaa opiksi muillekin."
"Ei; sire, eihän teidän majesteettinne tahdo uudestaan pahoittaa kuningattaren mieltä?"
Ludvig kavahti pystyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota Jeannen sanoihin.
Hän käveli vihaisena edestakaisin.
"Sitä vain vielä puuttui! Jottako hän saa rankaisematta loukata naista, jota minä rakastan? Hänen täytyy alun pitäen olla selvillä siitä, että minä vaadin häneltä ehdotonta kunnioitusta jokaista kohtaan, jonka minä katson hyväksi ottaa hoviin. Ehdotonta kunnioitusta! Hän saa väliaikaisen karkoituksen Pariisista ja Versaillesista. Minä lähetän hänet Meudoniin!"
"Voi, sire, entä pikku dauphine, joka niin kovasti jumaloitsee puolisoaan!"
"Lyhytaikanen ero ei vähennä hänen rakkauttaan. Onhan meidän täytynyt olla erossa paljoa kauemmin, rakas Jeanne. Jospa tietäisit, kuinka sinua ikävöin, kuinka rajattomasti sinua kaipasin!"
"Entä sotaiset laakerit, sire?"
"Niin, ne olisin voinut punoa toisiinsa ruusuilla. Ja sinä olisit voinut sulostuttaa minun öitäni raskaiden päivien jälkeen."
Hän katsoi Jeanneen ahnein silmin. Kuinka viettelevän ihana hän olikaan hajallisine hiuksineen valkoisessa, pehmeässä puvussa, jonka alta hienon, valkean ruumiin kaikki muodot tarjoutuivat hänelle.
"Jeanne, Jeanne!" sanoi hän ja oli melkein tukehduttaa hänet suudelmillaan.