XI.
Hôtel des Chèvresissä virui kuolemaisillaan oleva nainen.
Pienen palatsin kiviportaita peitti valkea lumivaippa ja ikkunoissa kimalteli jääkukkia kuten sinäkin iltana, jolloin Madeleine Poisson sykkivin sydämin odotteli Binetiä ja tämän tietoja.
Nyt lepäsi tuo voimakasluontoinen nainen hiljaa ja liikkumattomana korkealle ladottujen pielusten välissä.
Hengitys kävi raskaasti, katkonaisesti ja korahtelevasti hänen rinnastaan.
Hänen kasvonsa, jotka aikoinaan olivat olleet niin kauniit, lepäsivät nyt pitkiksi, kulmikkaiksi venyneinä ja keltaisina valkeilla pieluksilla.
Herra de Tournehem ja Charles Guillaume d'Étioles istuivat hänen vuoteensa vieressä. François Poisson oli matkustanut Versaillesiin hakemaan Jeannea ja pikku Alexandraa, joka hoitajattarensa kanssa oli ollut muutamia päiviä äitinsä luona. Abel oli jo lähtenyt opintomatkalle Italiaan.
Herra de Tournehem irroitti hetkiseksi kätensä Madeleinen käsistä, jotka puristivat niitä suonenvedon tapaisesti, ja vilkaisi kelloa.
Sitten hän kääntyi sisarenpoikaansa päin, joka seisoi surullisena ja syviin ajatuksiin vaipuneena sängyn vieressä.
"Jeanne saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa. Mene huoneeseesi ja pysy levollisena, niin kauan kuin hän viipyy täällä. Minä lähetän lapsen luoksesi, ellei Jeanne ole jättänyt häntä madame du Haussetin luo."
Charles kieltäytyi lähtemästä.
"Minä tahdon nähdä hänet", intti hän itsepintaisesti, "tahdon nähdä hänet vielä yhden kerran. Siihen on minulla selvä oikeus."
Madeleine heittelehtihe levottomasti puoleen ja toiseen.
"Oikeudesta ei voi olla puhetta. Te olette laillisesti erotetut. Älä häiritse sairas-parkaa!"
Madeleine nousi vaivaloisesti istumaan. Jäykkänä ja suorana hän siinä istui.
"Mene, Charles! Älä asetu markiisittaren tielle!" sanoi hän käskevästi.
Charles ei liikahtanut.
Silloin Tournehem hellävaroin tarttui hänen käsivarteensa ja puhutteli häntä ystävällisesti.
"Mene nyt, poikaseni! Parasta on, että teet sen."
Tournehem työnsi hänet oven taakse.
Kun molemmat herrat seisoivat eteisessä, avautui portti alhaalla.
He kuulivat herra Poissonin sanovan kaikuvalla, harvoin hillityllä äänellään:
"Sinun täytyy olla valmis kaikkeen, Jeanne."
Sitten kuului markiisittaren lievää nyyhkytystä
D'Étioles seisoi kuin kivettynyt.
"Mennään, mennään!" kehoitti Tournehem.
"Minun täytyy nähdä hänet!" sopersi nuori mies epätoivoisena.
Jeanne, joka jo oli ehtinyt ensimmäiselle porrasaskelmalle, huusi lujalla, jääkylmällä äänellä Tournehemille:
"Rakas eno, katsokaa, että pääsen täältä tulemaan. En halua tavata vieraita ihmisiä."
Silloin onneton mies hoippui murtuneena huoneeseensa.
Jeanne heittäytyi äidin sängyn viereen ja suuteli hellästi kuihtuneita, luisevia käsiä.
"Äiti raukka, onko sinulla kovat tuskat?"
Madeleine katsahti rakastavan ylpeästi kauniiseen, kallisarvoisesti puettuun tyttäreensä.
"Minun Jeanneni, minun ylpeyteni ja onneni!" kuiskasi hän.
Sitten hän viittasi Tournehemille ja miehelleen, joka seisoi markiisittaren takana, että he poistuisivat huoneesta.
Hän tahtoi olla yksinään tyttärensä kanssa.
Jeanne istuutui sängynreunalle ja kietoi hellästi kätensä äitinsä ympärille.
"Suutele minua, rakas lapseni", kuiskasi hän käheästi ja vaivaloisesti. "Minun loppuni lähenee, mutta minä kuolen rauhallisena. Olen saavuttanut suurimman, minkä olen voinut saavuttaa: olen nähnyt sinun voittosi."
Jeanne hymyili kyyneleet silmissä.
"Hyvä, rakas äiti!"
"Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on, lapseni. Älä anna johdattaa itseäsi erehdyksiin! Kaikki miehet ovat vaikeasti pysytettävissä. Vaikeimmin kuningas. Ole hyvä ja alamainen kuningattarelle, siitä voi sinulle olla hyötyä. Kestä kylmäverisesti dauphinin viha. Älä pöyhkeile ystävillesi, mutta ole ylpeä vihollisillesi, niin että he tietävät, ettet pelkää heitä. Kestä kärsivällisesti kuninkaan oikut! Älä anna hänen milloinkaan tuntea, että sinä hallitset häntä. Älä menetä malttiasi, jos hänet valtaa uusi, ohimenevä viehtymys! Kun vanhenet eikä sinun ruumiillinen viehätyksesi enää jaksa kahlita häntä, niin anna hänelle kaksin verroin henkisiä lahjojasi, anna hänelle ystävyyttä intohimon sijasta. Älä —"
Kuoleva nainen, joka oli säästänyt viimeiset voimansa antaakseen tyttärelleen nämä opetukset, hengästyi kokonaan. Hän korisi raskaasti ja viittoili levottomasti käsillään. Sitten hän rupesi taas puhumaan:
"Älä anna milloinkaan kolmannen — henkilön päästä sinun ja kuninkaan väliin — vihaa — edelleenkin — jesuiittoja! Lupaa —"
Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta hän kuuli vielä sen valan, minkä Jeanne hänelle vannoi noudattaakseen uskollisesti äitinsä opetuksia.
Kun Jeanne antoi merkin soittokellolla, astuivat François Poisson ja herra de Tournehem huoneeseen.
Madeleine Poisson lepäsi silmät kiinni, mutta hän hengitti vielä.
Kun François näki puolisonsa, purskahti hän äänekkääseen itkuun ja syleili kiivaasti tytärtään, joka ei hellittänyt rakastavaa katsettaan kuolevasta.
Herra de Tournehem kumartui Madeleinen yli ja suuteli tämän kalpeaa otsaa. Sitten hän teki kuolevalle ristinmerkin.
Vielä pari korahtavaa henkäystä, sitten tuli loppu.
Madeleine Poissonia, joka niin uutterasti oli kehrännyt kohtalon lankoja tyttärelleen ja Ranskalle, ei enää ollut!
Myöhään illalla François vei Jeannen takaisin Versaillesiin.
Vähää ennen, kun vaunut pysähtyivät linnan eteen, hän kääntyi innokkaasti puhelemaan markiisittarelle, joka syvässä surussaan istui ääneti ja eteensä tuijottaen.
Poisson otti tyttäreltään lupauksen toimittaa niin, että kuningas pitää hienot hautajaiset Madeleine Poissonille ja rakennuttaa hänelle Pariisiin hautakammion.
* * * * *
Kuningas, joka ratsastavalta sanantuojalta jo oli saanut tiedon Jeannea kohdanneesta surusta, odotti rakastettuaan tämän huoneessa.
Jeanne oli niin väsynyt ja masentunut, että hän olisi mieluimmin halunnut olla yksinään lapsensa ja uskollisen du Haussetin kanssa ja mennä tämän saattaessa vuoteeseen.
Hän oli kuitenkin ylpeä kuninkaan lämpimän osanoton johdosta.
Kuningas veti hänet polvilleen ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.
"Lapsi parkani!" itki hän Jeannen kanssa.
"Hänellä ei ollut ensinkään tuskia, äiti raukalla, vaikka siltä näytti.
Mutta miksi hänen piti jo kuolla? Tuskin neljänkymmenen kuuden ikäinen!
Hän piti niin paljon minusta! Ei niitä ole niinkään monta, jotka
minusta pitävät", valitteli Jeanne.
"Entä minä, Jeanne, enkö minä rakasta sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa?"
Jeanne painoi kiitollisena väsyneen päänsä kuninkaan rintaa vasten.
"Kyllä, sire. Mutta kuka suo minulle teidän majesteettinne rakkauden? Äiti soi kyllä. Kaikki muut kadehtivat minulta sitä, vihaavat ja vainoovat minua sen tähden."
"Minä suojelen sinua, Jeanne. Minä, sinun kuninkaasi ja rakastettusi.
Älä pelkää!"
Vähitellen haihtui se omituinen heikkous, jonka suru oli Jeannessa synnyttänyt. Hän kuivasi kyyneleensä, ojensihe istumaan ja korjasi otsalle valahtanutta tukkaansa.
Lempeällä äänellään, joka nyt oli tyyntynyt, hän hiljaa valitti:
"Raskas hengitys, korina, hengen hidas sammuminen! En milloinkaan voi sitä unohtaa."
Kuninkaassa heräsi taas kuolemankammo.
Häntä värisytti. Hän unohti rakastettunsa surun. Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki äänekkäästi.
"Kamalaa, kamalaa on, kun täytyy kuolla, kun täytyy lähteä sille pimeälle tielle, jota ei kukaan tunne, yksinään, aivan yksinään, ilman kättä, joka pitää meitä kädestä, aivan yksinään!"
Hän vaikeroi kovalla äänellä, hän vapisi kauhusta.
Jeanne kietoi kätensä hänen ympärilleen. Häntä säälitti kuninkaan avuttomuus.
Tuttavallinen sinuttelu, jota kuningas oli niin usein turhaan pyytänyt
Jeannelta, pääsi nyt itsestään tämän huulilta.
"Minä seuraan sinua, en jätä sinua yksinäsi. Minä pidän sinua kädestä, kuolen sinun kanssasi. Kuningas älköön milloinkaan olko yksinään, ei edes kuolemassa!"
Kuningas nosti epäillen kauniin päänsä ja katsoi Jeanneen kysyvin ilmein.
"Lupaa minulle se, Jeanne! Anna minulle sanasi sen vahvistukseksi! Olen paljoa vanhempi kuin sinä. Minä kuolen ensin. Lupaa minulle, että lähdet minun kanssani!"
Jeanne tarttui kuninkaan jääkylmiin käsiin.
"Minä lupaan sen, sire."
He istuivat kotvan ääneti. Sitten Ludvig rupesi puhumaan äidin hautauksesta.
"Minä ostan äiti raukallesi hautapaikan Kapusiinikirkosta. Hän saa levätä siellä, missä minun maani etevimmät lepäävät. Hän oli sinun äitisi, Jeanne."
Markiisitar huokasi helpotuksesta. Se, mitä kuningas tarjosi hänen äitinsä muiston säilyttämiseksi, oli niin paljon, että hän saattoi jättää pyytämättä mausoleumia, kuten oli luvannut isälleen.
* * * * *
Ludvig ei jättänyt käyttämättä mitään keinoja viihdyttääkseen rakastettuaan ja auttaakseen tätä voittamaan äidin kuoleman tuottaman surun ja kaipauksen tunteet.
Madame Poisson oli kuollut joulupäivänä. Vuoden loppuun saakka kuningas pysyi Jeannen seurassa. Hän vei Jeannen Choisyhin, hän kutsui François Poissonin sinne pitämään seuraa tyttärelleen.
Hän aikoi peruuttaa Marlyn suuren juhlan, jottei Jeanne, jolla oli suru, olisi loukkaantunut.
Markiisitar epäsi jyrkästi tällaisen huomaavaisuuden persoonallisia tunteitaan kohtaan. Hän tiesi liiankin hyvin, kuinka paljon hän siten taas saattaisi vaaranalaisiksi suhteitaan siinä osassa hovia, joka oli hänelle ystävällismielinen, ja minkä valtin hän antaisi dauphinin ja tämän jesuiittaystävien käsiin.
Ludvig antoi uudenvuodenpäivänä markiisittarelle ylettömän paljon lahjoja kiitokseksi tämän uhraavaisuudesta.
Kuningattarellekin hän antoi ensi kerran moneen vuoteen uudenvuodenlahjan, jonka Maria Leszczynska otti ihastuneena vastaan, kallisarvoisen emaljoidun kultarasian, jonka kanteen oli sovitettu kaunis kello.
Kuningas oli jo syksyllä tilannut tämän pienen taideteoksen Lazare
Duvauxilta antaakseen sen uudenvuodenpäivänä omakätisesti — madame
Madeleine Poissonille.
* * * * *
Sillä aikaa kun tytär syvästi ja vilpittömästi suri äitiään, laulettiin kaikilla Pariisin ja Versaillesin kakaduilla:
"Ci gît qui, sortant d'un fumier
Pour faire une fortune entière
Vendit son honneur au fermier
Et sa fille au propriétaire."
* * * * *
Nopeasti seurasi tänä talvena juhlia toisensa jälkeen, ja kun niissä oli läsnä dauphine ja kuninkaan molemmat tyttäret, saivat ne uuden leiman.
Madame Henriettellä, infantinnan kaksoissisarella, ja prinsessa Adelaïdella oli oma hovikuntansa ja siinä kaiken järjestyksen ja esiintymisen ylimmäisenä ohjaajana marsalkatar de Duras, mutta varsinkin elämäniloinen Henriette järjesti markiisitar de Pompadourin avulla joukon loistavia juhlia, joissa kuningatarkin joskus kävi.
Kaikissa kuninkaankin pidoissa sai Jeanne käyttää -taiteellisia lahjojaan, ja väsymättömällä mielikuvituksellaan hän loi yhä uutta ja omaperäistä vaihtelua.
Ratsastushuoneen saliin hän järjesti suuria, satuaiheisia balettiesityksiä, joihin tuo loistelias seurue oli ihastunut. Varsinkin "Zéliska", johon Lanoue oli antanut aiheen ja Jélyotte kirjoittanut musiikin, saavutti erinomaisen menestyksen.
Viimeinen suuri juhla ennen paastoa oli Pariisin kuuluisat oopperatanssiaiset.
Kuningas, joka alkujaan oli aikonut jäädä pois, päätti viime hetkessä mennä tanssiaisiin Jeannen kanssa tuntemattomana. Siinä seurueessa, jonka hän oli käskenyt mukaansa tanssiaisiin, oli vain muutamia harvoja henkilöjä.
Jeanne oli pukeutunut niihin koruihin, jotka hänellä oli ollut silloin, kun hänet ensi kerran esitettiin hoville, ja sen lisäksi vaaleansiniseen, kullalla ja helmillä ylt'yleensä kirjailtuun, mahdottoman kallisarvoiseen samettipukuun. Vaikka hän tunsi olevansa väsynyt ja haluton, oli hänen ryhtinsä kuitenkin täydellisen moitteeton. Ei kukaan voinut havaita hänestä, miten vaikea hänen hermojensa oli äidin kuoleman jälkeen kestää niitä suuria vaatimuksia, joita kuningas ja nämä juhlat hänelle asettivat niin henkisessä kuin ruumiillisessakin suhteessa.
Hän oli ihanampi kuin milloinkaan ennen. Hänen hienon ihonsa kuultava kalpeus herätti aivan erikoista ihastusta.
Kun hän ja kuningas madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa astuivat oopperasalonkiin, herätti hän tavatonta ihmettelyä. Kaikki tungeksivat hänen ympärillään, ällistelivät ja arvostelivat häntä. Ei kukaan ajatellut enää tanssimista.
Yhä useammat henkilöt pyysivät ylhäisen seurueen herroilta kunniaa saada tulla esitellyksi. Näitä pyyntöjä vietiin perille, hiljaisia manauksia ladeltiin, imartelevia sanoja lausuttiin markiisittarelle vasten kasvoja.
Kuningas näytti tänään olevan syrjähenkilö. Tunsihan koko Pariisi Ludvig rakastetun. Mutta tuon kuuluisan ja ylistetyn markiisittaren, pikku Poissonin, tuon hämäräperäisen rouva d'Étiolesin, joka niin nopeasti oli pujahtanut kuninkaan sydämeen ja kuului kokonaan hallitsevan häntä, hänet tahdottiin vihdoinkin nähdä läheltä.
Vihdoin onnistui Ayenin ja La Vallièren herttuan raivata tie tungoksen läpi.
Kuningas vetäytyi takaisin erääseen kaukaiseen aitioon.
Markiisitar astui madame d'Estradesin ja molempien herttuoiden kanssa edelleen loistavien juhlasalien halki. Kuljettuaan muutamia askeleita hän joutui uudestaan saarroksiin, niin että eteneminen miltei kokonaan salpautui.
Markiisitar joutui melkein ruumiilliseen kosketukseen häntä ympäröivän yleisön kanssa. Äkkiä hän huomasi, että joku tarttui hänen käteensä.
Kun hän pelästyneenä ja vastenmielisin tuntein aikoi vetää pois oikean kätensä, tunsi hän, että siinä oli kokoon kääritty paperi. Sama tapahtui hänen vasemmalla puolellaan.
Tuokion ajan hän aikoi pudottaa paperit lattialle. Sitten hänen mieleensä johtui, että ne ehkä sisältävät jotakin tärkeää, ja hän antoi niiden huomaamatta solahtaa siihen heleään silkkikirjaiseen käsilaukkuun, joka riippui kultaketjussa hänen käsivarrellaan.
Tunnin kuluttua hän ja kuningas poistuivat juhlasta.
Makuuhuoneen ovella valtasi hänet pelko, että Ludvig, haluaisi viettää hänen kanssaan muutamia lemmenhetkiä.
Viime aikoina hän oli usein turhaan pyytänyt kuningasta menemään nukkumaan ja lepäämään. Tänään kuningas ei lausunut toivomusta saada seurata häntä. Kuningas suuteli hänen kättään ja sanoi hänelle hyvää yötä.
Jeanne huokasi helpotuksesta. Mutta äkkiä hänessä kuohahti mustasukkaisuuden puuska. Mitähän, jos kuninkaalla on toinen nainen, jonka luokse hän menee, jonka hän ottaa vastaan! Tuskallinen tunne kuristi hänen kurkkuaan. Mutta puuska haihtui yhtä nopeasti, kuin se oli tullutkin. Jeanne oli niin väsynyt, ettei hän jaksanut tuntea eikä ajatella.
Hän heittäytyi lit d'ange-vuoteelleen ja huusi madame du Haussetia, joka pienessä huoneessaan odotti valtiatartaan.
Kun kamarirouva otti Jeannen käsivarresta kultakirjaisen käsilaukun, tunsi hän siinä paperin kahinaa.
Luullen, että se oli kirje kuninkaalta, jonka tapana oli toisinaan erityisen kuumatunteisina tai raskasmielisinä hetkinä kirjoittaa markiisittarelle muutama sana, hän huomautti siitä Jeannelle.
Jeanne, joka virui silmät kiinni, säpsähti. Inhon ja vastenmielisyyden tuntein hän oli taas näkevinään joka puolelta ahdistavan tungoksen, tuntevinaan nopean, näkymättömän tartunnan käsiinsä.
"Antakaa tänne!"
Hän tempasi laukun madame du Haussetin kädestä ja kiivain, hermostunein kädenliikkein otti siitä paperit.
Madame du Hausset kääntyi hienotunteisesti poispäin ja meni uunin luo.
Äkkiä kamarirouva kuuli käheän, omituisen kirkaisun.
Kun hän kääntyi katsomaan, istui markiisitar kasvonpiirteet vääristyneinä ja kädet vihasta ja raivosta nyrkkiin puristuneina.
"Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?"
Paperilehdet viruivat lattialla.
Jeanne istui mykkänä, kalmankalpeana kasvoiltaan. Hienopiirteiset kulmakarvat olivat puristuneet yhteen. Nuorekkaalla, valkealla otsalla oli syvä, pystysuora ryppy.
Halveksivasti hän osoitti jalkaterällään lattialla viruvia paperilehtiä.
"Lukekaa nuo!"
Sitten hän ponnahti ylös ja käveli edestakaisin huoneessa, sysien syrjään niitä huonekaluja, jotka osuivat hänen tielleen.
"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä. Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas, saisi rangaistuksensa."
Madame du Hausset oli ottanut lattialta paperit. Kyyneleet silmissä hän luki:
"Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même,
Poisson d'une arrogance extrême,
Étale en ce château, sans crainte et sans effroi,
La substance du peuple et la honte du Roi."
"Toinen myöskin! Lukekaa, lukekaa vain!" huusi Jeanne aivan vimmoissaan.
Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin tuonut sen mukanaan Pariisista.
Jeanne tempasi häväistysrunon kamarirouvan kädestä.
"Jollei teitä haluta, niin luen sen itse."
Ja hän luki vihaa leimuavin silmin:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût,
Aujourd'hui la canaille…"
Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin silkkipatjoihin.