X.
Maurepas oli juuri palannut Marseillesta. Hän oli siellä tarkastanut sataman ja neuvotellut viranomaisten kanssa uudesta merikoulusta.
Niistä matemaatikoista, joita Pariisissa oli koulutettu käytännöllisiin toimiin, oli ministeri valinnut seuralaisikseen tälle matkalle kaksi etevää nuorta miestä, joista hänellä oli suuria toiveita.
Iltapäivällä hänet oli käsketty kuninkaan puheille. Hänellä oli paraiksi aikaa silmäillä postia ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka olivat käyneet ilmoittautumassa.
Ministeri oli siirtänyt syrjään muutamia kirjeitä, jotka eivät olleet kovin tärkeitä. Nyt hän tarttui erääseen, jonka käsiala hänestä näytti tutulta, vaikkei hän heti jaksanutkaan muistaa, ken oli kirjoittanut tämän kirjeen, jossa ei ollut allekirjoitusta.
Käännettyään paperia pari kertaa sormissaan Maurepas luuli tuntevansa, että tämä väärennetyllä käsialalla sepitetty kirje oli eräältä Jean Bernardilta, taitavalta, salaiselta asiamieheltä, jonka palvelusta hän toisinaan käytti tarvitessaan erikoisen tärkeitä tietoja.
Maurepas luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän heitti sen kirjoituspöydälle.
"Sacré nom de Dieu, se on hävytöntä, liian hävytöntä!"
Hän luki kirjeen kolmannen kerran otsa rypyssä.
"Kirottu naikkonen, tuo Poissonière [kalakaupustelijatar]. Hän hallitsee ja vallitsee totta vieköön Versaillesissa."
Sihteeri ilmoitti Richelieun herttuan.
"Herttua saa tulla parin minuutin kuluttua."
Richelieu tulikin hyvin sopivaan aikaan ministerin mielestä.
Hän oli yksi niitä, jotka vetivät madame d'Étiolesin riemuvaunuja. Naurettavaa oli nähdä niin paljon vaivaa kuninkaan hetkellisen rakastumisen tähden!
Maurepas ei uskonut hetkeäkään, että siitä koituisi pysyvä suhde. Hän oli paljon vakuutetumpi siitä, että kuningas, niin pian kuin huumaus menee ohi, katuu sitä, että hän ensi rakastumisensa hurmiossa oli lahjoittanut markiisitilan tuolle porvarilliselle naiselle, ja että hurmio piankin haihtuisi, siitä hän tahtoi pitää huolen. Maurepas tiesi aivan hyvin, että hän ei ainoastaan kuningattaren ja dauphinin puolelta — mikä tässä tapauksessa ei hyödyttäisi häntä ensinkään — vaan myös kuninkaan puolelta istui satulassa lujemmin kuin useimmat muut korkeat virkamiehet.
Hän osasi tehdä työskentelyn kuningasta huvittavaksi ja miellyttäväksi, ja se ei ollut lainkaan vähäarvoista kuninkaan ajatushitauteen nähden.
Hän voisi kyllä panna jotakin vaaranalaiseksi.
Richelieu astui huoneeseen. Hän oli halukas puhelemaan ministerin kanssa heti tämän kotiutumisen jälkeen. Ministeri oli aivan varmaan tuonut mukanaan uutisia Marseillesta. Richelieu kulki mielellään ympäriinsä nuuskimassa salaisuuksia huomatuilta henkilöiltä, vaikkapa se tapahtuikin vain siksi, että hänellä olisi ollut jotakin puhelemista kuninkaan kanssa. Hänellä ei ollut, vähääkään halua antaa markiisittaren lyödä hänet kokonaan laudalta, sen jälkeen kuin oli selvästi käynyt ilmi, ettei markiisitar aikonut antautua tottelevaiseksi välikappaleeksi hänen käsiinsä.
Maurepas ei suonut herttualle aikaa tehdä mitään kysymyksiä. Hän ojensi tälle tuota pikaa kirjeen, joka virui kirjoituspöydällä.
"Lukekaa tämä, herttua!"
Richelieu avasi paperin.
"Nimetön?"
"Jean Bernard on sen kirjoittanut."
Maurepas seurasi tarkoin Richelieun kasvonpiirteiden ilmettä.
Kun herttua oli lukenut kirjeen, viskasi hän sen takaisin kirjoituspöydälle melkein samanlaisin voimasanoin kuin Maurepas äsken.
Ministeri katsoi herttuaan hieman ivallisen ihmettelevästi.
"Etteköhän tulistu, herttua? Olen muuten pitänyt teitä tuon Pompadourin innokkaimpana ihailijana."
Herttua väitti vastaan.
"Yhteen aikaan saattoi siltä näyttää, sen myönnän."
Maurepas hymyili viekasta hymyä. Hän tunsi herttuan helposti syttyvän, mutta myös yhtä helposti talttuvan turhamielisyyden.
"Onko kuninkaan porvarillinen ystävätär vahingoittanut teitä?"
"Sitä en voi suinkaan sanoa. Mutta — voinhan myöntää, etten ole huomannut markiisittaren olevan niin herkän omaksumaan minun hyvää tarkoittavia neuvojani ja vihjauksiani, kuin alussa oli syytä luulla."
"Vai niin. Hm, ja mitä sanotte tuosta?"
Maurepas osoitti kirjettä.
"Viisitoista vuotta Orry on ollut toimessaan. Nyt häntä ei ainoastaan eroteta kuninkaallisten rakennuslaitosten yli-intendentin virasta ja anneta hänen virkaansa Pompadourin sukulaiselle — muuten kerrotaan, että Tournehem on hänen isänsä — vaan Orryltä riistettiin myös hänen toimensa valtion raha-asiain ylitarkastajana."
Maurepas iski nyrkkiä pöytään.
"Se on ruma juttu ja varmaa on, ettei ainoastaan la Poissonière, vaan kaikesta päättäen myöskin tuo vanha suunsoittaja Poisson, virallinen isä, on työntänyt sormensa peliin. Orry lienee ollut esteenä Pâris-veljesten tiellä. Voilà!"
Maurepas otti kirjeen ja luki ääneen:
"Pâris-veljekset tietävät, että he ovat tuiki välttämättömiä. Tämän johdosta he ovat saaneet Pompadourin pitämään huolta siitä, että heidän liikeasiansa vapautuvat Orryn rasittavasta valvonnasta. He ovat selittäneet suoraan, etteivät he halua ryhtyä uusiin asioihin, niin kauan kuin ylitarkastaja on paikallaan."
"Sietämätön tilanne!" huudahti Richelieu hieman purevasti; pohjaltaan hän ei ollut kovin ihastunut ministeriin, koska kuningas varsin usein asetti Maurepasin häntä vastaan. "Tästä puoleenhan ei kukaan voi tuntea olevansa varma omassa talossaan."
"Se riippuu talosta, herttua." Maurepas jatkoi vakavammassa äänilajissa: "Asia on sitä laatua, että ensi kädessä on tukittava tie jokaiselta Pompadourin ehdokkaalta. Puhun siitä Fleuryn kanssa. Hän saa ehdottaa kuninkaalle d'Arnonvilleä."
Herttuan mieltä kutkutti yllyttää lisää Maurepasta. Hänen mielestään oli näet hyvin toivottavaa, että ministerin viha kasvaisi niin silmittömäksi, että hän vihasta Pompadouriin punoisi nuoran omaan kaulaansa.
"Jos teillä on aikaa pari minuuttia, Maurepas" — ministeri nyökkäsi — "niin kertoisin teille Versaillesista pienen jutun, joka ei ole vakavuudella pilattu, vaan sen sijaan on sitä pirteämpi."
"Hyvä, minä kuuntelen!"
Herttua rupesi puhumaan hauskan pakisijan tapaan. Hän ei — ilmaissut pienimmälläkään ilmeellä oikeata tarkoitustaan, jona oli ministerin ärsyttäminen entistä enemmän Pompadouria vastaan.
"Varmaankin tietänette, että kuningas ja markiisitar ovat siitä pitäen, kun he oleskelivat Choisyssä ja Fontainebleaussa, erottamattomat?"
"Tokko muka tiedän!" huudahti ministeri kiivaasti. "Olisiko hänellä muuten tuota turmiollista vaikutusvaltaa kuninkaaseen?"
Richelieu ei antanut häiritä itseään.
"Niin pian kuin kuningas nousee sängystään, hän menee tapaamaan markiisitarta tämän huoneeseen. He syövät aamiaista yhdessä ja juttelevat. Markiisitar laulaa ja soittaa kuninkaalle, kunnes tämä lähtee -messuun. Messun päätyttyä kuningas tulee takaisin, nauttii lautasellisen liemiruokaa ja kyljyksen markiisittaren luona — sillä totta puhuen Pompadourilla on mainio kokki."
"Niin, kuninkaan kustannuksella, vaikka ihmisraukat satamakaupungeissa näkevät nälkää!" huudahti ministeri vimmastuneena.
"Sitten hän huvittelee markiisittaren seurassa kello viiteen tai kuuteen, mikäli ministerien vastaanotto sattuu alkamaan."
"Entä se pirteä juttu, jonka lupasitte kertoa, herttua?" sanoi Maurepas ärtyisesti ja kärsimättömästi.
Herttua nauroi.
"Qui vivra verra! Toissa yönä kuningas sairastui madame de Pompadourin sängyssä kovaan vatsanpolttoon. Hän kiemurteli tuskissaan. Hädissään Pompadour huusi madame du Haussetiä, joka nukkui — tai liekö valvonut — viereisessä huoneessa. Mitä tehdä? Ei voida jättää kuningasta avuttomaksi vatsanpolttoon. Täytyy kutsua lääkäri ja hankkia lääkkeitä! Mutta kuinka se voi käydä päinsä joutumatta auttamattomasti huonoon huutoon? Turhaan markiisitar pyytelee kuningasta lähtemään hänen sängystään ja menemään omaan huoneeseensa. Kuningas viruu kuin pölkky eikä ota kuuleviin korviinsa markiisittaren pyyntöjä."
"Todellakin erittäin pirteää! Puuttui vain, että kuningatarkin olisi sairastunut ja lähettänyt hakemaan kuningasta!"
"Antakaa kuningatar-paran olla rauhassa! Suokaa hänelle ainakin hyvän omantunnon rauhallinen uni uuden, ruskeankeltaisen telttakatoksen alla!"
Ministeri murahti kirouksen hampaittensa välistä.
"Josta hän saa kiittää La Poissonièreä. No, mitenkäs sitte kuninkaan kävi?"
"Kun madame du Haussetilla näkyy olevan erikoisia vaatimuksia tohtori Quesnayn ystävyyteen ja vaiteliaisuuteen nähden, herätti hän ystävän makeasta unesta. Varpaisillaan, jottei olisi herätetty ketään kuninkaan läheisistä henkilöistä tai palvelijoista, hiivittiin takaisin markiisittaren vaaleansinisen silkkivuoteen ääreen. Pompadour piteli kuningasta kädestä ja koetti rauhoittaa voihkivaa hallitsijaa, mutta ilman menestystä. Tarvittiin lämpimiä kääreitä ja lämmintä teetä. Nuo kolme neuvotonta sairaanhoitajaa eivät osanneet keksiä muuta keinoa kuin herättää neljännen henkilön, Pompadourin puvustonhoitajan. Tunnin kestäneen tehokkaan hoidon jälkeen Quesnay vei kuninkaan takaisin tämän omaan huoneeseen, missä hän kohta nukkui vanhurskaan unta."
"Ja mistä te olette saanut tuon pirteän jutun, herttua?"
Richelieu kohautti olkapäätään.
"Seinillä, joiden on luultu olevan paksuja, on täytynyt kuitenkin olla korvat."
Tyytyväisenä käsiään hykerrellen herttua läksi ministerin talosta.
Muutamia päiviä tämän jälkeen levitettiin Pariisissa ja Versaillesissa ensimmäistä "poissonaadia". Se kulki kädestä käteen, suusta suuhun. Kuninkaallista perhettä ja markiisitar de Pompadouria lukuunottamatta oli vain ani harvoja, jotka eivät runoa tunteneet.
Madame d'Estrades, joka toistaiseksi oli tehnyt rauhan Pompadourin ja kuninkaan kanssa, varoi tällä kertaa antautumasta välittäjäksi. Vain itsekseen hän luki säkeet ivallisesti nauraa hihittäen, kunnes osasi ne ulkoa:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût.
Aujourd'hui la canaille
Règne, et tient le haut bout.
Si la court se ravale,
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"
Yleinen mielipide hovissa kallistui uskomaan, että tämä ilkeä ivaruno saattoi olla lähtöisin ainoastaan Maurepasilta. Mutta ei kukaan tahtonut polttaa sormiaan ja ilmaista sitä kuninkaalle. Jokainen tiesi, miten suuressa Ludvig XV:n suosiossa "ihastuttava" ministeri oli.
Myöskään Richelieun mieli ei tehnyt saattaa Maurepasia kuninkaan epäiltäväksi.
Hän oli vakuutettu siitä, että ministeri hänenkin avuttaan kaivaisi kuopan itselleen, sillä hän ei enää uskonut, kuten Maurepas, että kuninkaan rakastuminen oli vain haihtuvaa laatua.
Vain markiisittarelle, jonka vastenmielisyyden ministeriin hän tunsi, hän välistä ilmaisi paheksuvan ja epäilyä herättävän mielipiteensä Maurepasista.