XIII.
Suuressa, markiisittaren huoneen etupuolella olevassa eteishuoneessa, jossa oli silkkiverhoiset huonekalut, ikkunapöydillä koristeellisia, tuoreilla kukilla täytettyjä koreja, amarantti- ja seetripuisia haarakynttilänjalkoja ja Ludvig XIV:n ajan kuosinen suuri peili, tungeksi joukko vastaanottoa anovia henkilöjä, sillä aikaa kuin Jeanne saneli viimeistä kirjettä sihteerilleen.
"Kas niin, rakas Collin, nyt jo riittää täksi päiväksi. Ja laskekaa nyt pyrkijät sisälle vuoron perään niinkuin kiltit lapset. Monsieur Machault saa tulla minua auttamaan. Mutta kaikista ensin lähettäkää tänne sieur Dagé. Hän saa kammata minua vastaanoton aikana." Hän päästi irralleen ihmeellisen, kastanjanruskean tukkansa, niin että se valahti alas hänen vaalealle, silkkiselle aamupuvulleen. "Kello yhden aikaan odotan kuningasta."
Puheille pyrkijöitä tuli ja meni. Siinä oli upseereja, jotka anoivat ylennystä. Isiä ja äitejä, jotka rukoilivat poikiensa vapautusta Bastiljista. Nuori, kaunis porvarisrouva, joka mahtavan Pompadourin käskykirjeellä tahtoi saada takaisin uskottoman puolisonsa. Erään vanhan kreivillisen perheen viimeinen, ruti köyhä jälkeläinen, joka pyysi vapautusta veroista.
Eteishuoneen tungoksen läpi pujottelihe kiireissään muuan pieni, sormenpäitä myöten huolellisesti puettu, hajuvesille lemuava ja jalokivistä kiiltävä mies, sieur Dagé, hänen majesteettinsa hovikampaaja.
Sillä aikaa kuin markiisitar kuunteli erästä ylhäistä jesuiittaa, joka muka tuntematta Pompadourin mielipiteitä oli tullut vähin toivein pyytämään, että markiisitar suvaitsisi alistua kuiskaamaan kuninkaan korvaan tehoisan sanan hänen pahasti ahdistetun veljeskuntansa puolesta, käsitteli sieur Dagé kuumine pihteineen ja pienine, nokkeline käsineen markiisittaren tukkaa. Hän laittoi kuplia, kähersi kiehkuroita, kiinnitti tuuhean, komean tukan helmikoristeisin kammoin.
Markiisitar hillitsi hilpeytensä ja istui jäykän vakavana. Silloin tällöin täytyi Dagén keskeyttää työnsä, kun Jeannen päähän äkkiä pisti kiinnittää milloin poskeen, milloin ohimoon tai vasempaan suupieleen pieniä kasvolaastareita mustasta, kumilla sivellystä taftista.
Hän ei edes viitsinyt katsoakaan jesuiittaan, joka yhä vain turhaan pani liikkeelle parhaimman puhetaitonsa. Vihdoin hän keskeytti jesuiitan kärsimättömästi:
"Te vaivaatte itseänne turhaan, monsieur. Se, että te ette tiedä, mitä minä ajattelen teidän veljeskunnastanne, osoittaa teidän vähiä tietojanne. Ehkä te vain tekeydytte tietämättömäksi. Teeskentely onkin mainio ase, jota te kaikki käytätte. Kysykää monsieur Machaultilta. Hän voi teille sanoa, että minä olen jansenilainen mielipiteiltäni."
Hän aikoi sanoa enemmänkin, mutta Machault, joka pelkäsi, että markiisitar kiivastuisi, kun oli puhe noista hänen vihaamistaan jesuiitoista, tarttui nopeasti keskusteluun.
"Minä voin vain vahvistaa, mitä rouva markiisitar on sanonut. Luulen, että monsieur —"
Jesuiitta ymmärsi yskän.
Huulilla imelä hymy, joka ei voinut salata hänen katkeruuttaan, hän kumarsi ja läksi Pompadourin vastaanottohuoneesta.
Jeanne kavahti pystyyn välittämättä Dagé parasta, joka päivitteli ja avuttomana heilutti kuumia pihtejään tyhjässä ilmassa.
"Nuo jesuiitat, tuo roskajoukko! Jos minulla olisi valta, niin lakaisisin ne Ranskasta pois kuin vanhan törkyläjän."
Mauchault vilkui ympärilleen tuskallisesti. Luojan kiitos, saapuvilla ei ollut ketään muita kuin hän ja kuninkaallinen hiustaiteilija.
Markiisitar nauroi suursinetinvartijalle, jonka sydän hätäisesti löi sinisen ritarinauhan alla.
Sitten hän taas istuutui kampauspöydän ääreen ja sanoi ylimielisesti:
"Toivon, että te, Dagé, ette ole jesuiitta?"
"Sellainen minun ei tarvitse olla, madame", vastasi pikku mies terhakasti, "minä ansaitsen riittävästi omalla ammatillani".
Machault ja markiisitar nauroivat, mutta pikku mies valitti, että hänen käherryspihtinsä olivat jäähtyneet mokoman kurjan jesuiitan tähden.
Nopeasti suoriuduttiin muustakin puheille pyrkivien suuresta joukosta.
Viimeisiä oli Boucher.
Jeanne ojensi hänelle kauniit, kallisarvoisia sormuksia välkkyvät kätensä.
"Cher maître, tiedän, miksi tulette. Olette minulle vihoissanne, kun olen häpeämättömästi jättänyt teidät pulaan enkä ole istunut maalattavananne."
Nuorekkaan eloisasti maalari vei Jeannen kauniit kädet huulilleen.
"Olen teille vihoissani, markiisitar — siinä määrin kuin niin aito ihanalle naiselle voi olla vihoissaan. Mutta jos lupaatte tehdä parannuksen —"
"Sen lupaan juhlallisesti. Niin pian kuin pääsemme maalle ja kun taas saan vähän hengähtää, kutsun teidät luokseni."
"Entä luentotunnit?"
"Niihin ryhdymme samalla kertaa. Näytän teille viimeisiä kaiverruksiani, joista saatte antaa minulle aika läksytyksen."
"Tuskinpa teidänlaisenne etevyys, rouva markiisitar, sitä kaivannee."
"Kyllä, rakas ystäväni. Minulla on vielä paljon oppimista teiltä."
Boucher kumarsi kohteliaasti.
"Älkää nyt suuttuko minuun, jos sanon teille hyvästi. Minulla on vähän aikaa ja minun täytyy päättää pukeutumiseni. Kuningas on erittäin täsmällinen."
"Hyvästi siis toistaiseksi."
Hän kumarsi nuorekkaan joustavasti.
Hymyillen markiisitar vilkaisi hänen jälkeensä. Hän oli iloinen ajatellessaan, että kohta saa taas opiskella Boucherin johdolla.
* * * * *
Hajamielisenä, ajatukset nähtävästi kokonaan muualla, ärtyisenä ja samalla kertaa raskasmielisenä Ludvig XV tuli ja meni. Rameaun uudet laulut, joita Jeanne hänelle lauloi klaverin säestyksellä, eivät iloisuudestaan huolimatta haihduttaneet hänen ajatuksiaan. Ne taidejäljennökset, jotka hän oli Florensista ja Madridista tuottanut kuninkaalle herättääkseen uudestaan tämän mielenkiintoa suunnittelemaansa taidekokoelmaan, kuningas välinpitämättömästi ja pari sisällötöntä sanaa mainiten työnsi syrjään.
Jeannen tiedusteluun dauphinesta, joka koko hovin suureksi iloksi oli siunatussa tilassa, kuningas ei vastannut mitään.
Kun Jeanne hauskasti kertoi jesuiittapaterin käynnistä, tuli kuningas levottomaksi.
"Olisitte lähettänyt hänet minun poikani luo", sanoi hän ärtyisästi.
"Siellä häntä olisi kuunnellut otollisempi korva."
Kauan ennen tavallista aikaa kuningas läksi Jeannen luota, suudeltuaan häntä hätäisesti.
Jeanne istui mietteissään. Näinköhän kuningas nyt jäljestäpäin tosiaankin katuu, kun oli erottanut Maurepasin? Kyteekö siitä kuninkaan mielessä salainen viha häntä kohtaan?
Ei niin ei voinut olla. Vasta eilenhän kuningas oli pyytänyt häntä ilmoittamaan Maria Leszczynskalle, jonka luona hän kuninkaan toivomuksen mukaisesti joka päivä kävi, että erotettu ministeri oli tuottanut hänen majesteetilleen paljon kiusaa ja ettei hän tahtonut kuulla ministeristä enää puhuttavan.
Äkkiä hänen nopea ajatusjuoksunsa katkesi. Tukehduttava tunne ahdisti hänen kurkkuaan, kun hänen mieleensä johtui, että hän toissa yönä oli levännyt melkein liikkumattomana kuninkaan syleilyssä, vaikka kuninkaan oli vallannut hurmanpuuska toisensa jälkeen!
Taivaan Jumala, mitenkähän käy, jos niin tapahtuu useamman kerran! Jos hänen hento ruumiinsa ei osoittaudukaan pystyväksi tyydyttämään kuninkaan yhä kiihtyvää lemmenkaihoa!
Jäätävä tuska oli ahdistamaisillaan häntä. Hän tunsi kuninkaan paremmin kuin kukaan muu. Jos tapahtuu useammin, että hän pysyy kylmänä kuninkaan syleilyssä — silloin seuraukset olisivat kamalat.
Mustasukkaisuus tarttui hänen sydämeensä ahnein sormin.
Hän rakasti kuningasta omalla tavallaan, tuota kaunista, raskasmielistä miestä, joka kietoi hänet intohimoihinsa kuin purppuravaippaan. Hänen aina hereillä oleva halunsa saada hallita kuningasta ei estänyt hänen vilpitöntä kiintymystään.
Hän rakasti kuningasta jo siitäkin syystä, että hän oli kuninkaalle välttämätön. Olisikohan hän edelleenkin, kun intohimon hurmio kerran sammuu? Olivatko hengen ja sydämen siteet jo punoutuneet niin lujiksi heidän välilleen, että he voivat olla ilman hekuman hehkua? Vai kävisikö niin, kuin oli ollut, ennen kuin hän oli omistanut Ludvigin sydämen? Taipuisiko kuningas toiseen naiseen? Olisiko hän, kuten hänen edeltäjänsä, tuomittu näyttelemään hyljätyn rakastajattaren kurjaa osaa?
Kuinka työlästä hänen onkaan tulla toimeen, kuinka tavattomia, kenenkään tuntemattomia henkisiä ja ruumiillisia ponnistuksia hän saakaan kestää viihdyttääkseen aina jollakin uudella kuninkaan muuttelehtivaa olentoa, joka tänään kipinöi eloa ja iloa, huomenna vaipui kuoleman ikävöintiin, hän ei sittenkään saa suoda itselleen lepoa eikä rauhaa. Hänen täytyy yrittää sitoa kuningas vielä lujemmin ja sitkeämmin itseensä. Hänen täytyy väsymättömän mielikuvituksensa voimalla joka hetki voittaa kuningas uudelleen.
Hänen täytyy vahvistaa ruumistaan, tehdä se joustavammaksi ja vastustuskykyisemmäksi.
Hänen täytyy hallita kuningasta niin, ettei ole olemassa minkäänlaista mahdollisuutta kadottaa häntä.
Hetkisen Jeanne ajatteli kysyä asiaa Quesnayltä. Sitten hän heti hylkäsi tämän ajatuksen.
Quesnay puhuisi asiasta madame du Haussetin kanssa, Hausset antaisi sitten neuvojaan ja, mikä pahinta, purkaisi hyväntahtoista sääliään.
He neuvoisivat häntä säästämään voimia, ja juuri tätä neuvoa hän voi kaikista vähimmin noudattaa.
Jospa hänen äitinsä vielä eläisi! Madeleine Poisson osaisi kyllä neuvoa. Hänen edessään ei Jeannen ollut tarvinnut hävetä heikkouttaan.
Ja äkkiä Jeannen mieleen johtui, että kun hän loma-aikoina oli käynyt kotonaan luostarista, hän oli usein nähnyt äitinsä lukevan vanhoja kirjoja, jotka hän oli piilottanut lukon taakse, heti kun Jeanne oli tullut huoneeseen.
Mutta kerran hän oli tavannut yhden vanhan, kellastuneen kirjan pöydältä.
Uteliaana hän oli silmäillyt sitä eikä sitten ollut voinut lakata lukemasta.
Hän luki hehkuvin kasvoin. Miten kummallisia asioita olikaan maailmassa! Lemmenjuomia ja kiihotusaineita lamautuneiden aistimien elvyttämiseksi! Neuvoja, joita noudattaessa voi olla kuuma ja kylmä yht'aikaa! Mihin lienevätkään joutuneet nuo vanhat kirjat? Ehkä ne olivat hyvässä tallessa Hôtel des Chèvresissä, siinä huoneessa, missä äiti oli kuollut ja missä kaikki hänen kapineensa olivat?
Vain — vähitellen ja vaivoin Jeanne sai haihtumaan mielestään ajatuksen noista vanhoista, kellastuneista kirjoista. Lujalla tahdonvoimallaan hän karkoitti sen vihdoin kuin öisen kummituksen. Vielä hän tahtoi luottaa nuoruuteensa ja kevääseen, lepoa tuottavaan oleskeluun maalla, minkä kuningas oli hänelle luvannut.
Tapahtui tosiaankin jotakin, mikä karkoitti kaikki surut hänen sydämestään. Se ilmestyi todellisena kuninkaallisena lahjana, Crécyn linnana ja maatilana, joka oli lähellä Breuxiä, vähän matkan päässä Versaillesista, ja jolla Ludvig hämmästytti rakastajatartaan ennen lähtöään Flanderiin.
Jeanne oli ylen onnellinen omistaessaan oman kodin, joka oli erittäin arvokas, rakennustaiteellisesti tavattoman kaunis ja sijaitsi keskellä ihanaa luontoa.
Hän erosi kuninkaasta mitä hellimmin jäähyväisin, kun tämä toukokuun alussa, tällä kertaa ilman dauphinia, läksi sotaretkelle. Hän lupasi kuninkaalle säästää voimiaan, parantua ja voimistua hänen tähtensä.
Jeanne kuvaili kuninkaalle mitä ihanimmin värein hetkeä, jolloin he tapaavat toisensa hänen linnassaan.
* * * * *
Sillä aikaa kun kuningas oli sotaretkellä, kului markiisittaren aika kokonaan Crécyn linnan jonkun verran keskeneräisten lisärakennus- ja kaunistustöiden teettämiseen sekä täydellisen hovikunnan järjestämiseen. Tähän hovikuntaan tuli kuulumaan viisikymmentä seitsemän henkeä. Yksistään näiden palkoiksi kuningas oli myöntänyt hänelle 42,492 livren vuotuisen määrärahan.
Jeannella oli pitkiä neuvotteluja monsieur d'Islen kanssa, joka oli saanut tehtäväkseen rakentaa linnan valmiiksi.
Hän vetosi eno Tournehemiin asioiden korkeimpana ratkaisijana ja ilmaisi tuontuostakin uusia toivomuksia, uusia kummallisia päähänpistoja, joista rakennusmestari iloitsi enemmän kuin herra Le Normant, joka sai vastata kustannuksista.
Desgot oli saanut tehtäväkseen saattaa linnanpuiston uudestaan kuntoon. Jeanne tarkasteli ja arvosteli joka päivä hänen laitoksiaan, ja melkein joka kerran hänen arvostelunsa päättyi seuraavalla huomautuksella: "Tämän olisi Le Nôtre tehnyt toisella tavalla!" Mihin olikaan joutunut Ludvig XIV:n kulttuuri, jonka taiteelliset saavutukset, suurpiirteiset teollisuus- ja yleishyödylliset yritykset olivat olleet hänen ihanteensa ja mittapuunsa!
Jeanne odotti vain sopivaa hetkeä tehdäkseen kuninkaalle joukon ehdotuksia, joilla tämä voisi seurata aurinkokuninkaan esimerkkiä. Historia tietäisi silloin kerran kertoa kulttuuriteoista, joilla on pysyväinen arvo Ludvig rakastetun sotilasmaineen rinnalla, ja siiloin ei Jeannenkaan nimeä unohdettaisi.
Jo heinäkuussa kuningas palasi Flanderista Versaillesiin.
Maria Raphaelan synnytys oli lähellä.
Tämä tapaus, johon hovi ja kansa oli kiinnittänyt suuria ja iloisia toiveita, tuotti suurta surua.
Heinäkuun 19 p:nä syntyi toivotun prinssin asemasta prinsessa. Kolmea päivää myöhemmin sulki hienosieluinen, kaino infantinna iäksi rakkautta säteilevät siniset silmänsä.
Dauphin oli lohduton.
Eivät auttaneet mitkään puheet. Hän ei tahtonut tavata edes jumaloivaa äitiään. Hän vain ajatteli kuolemaa ja halusi itsekin kuolla. Kaksi päivää sen jälkeen, kun hänen rakastettu puolisonsa oli poistunut elävien mailta, hän määräsi testamentissaan, että hänen sydämensä kätkettäisiin Saint-Denisiin Maria Raphaelan arkun viereen.
Sentähden kuningas voi vasta hautajaismenojen ja muutamien yhtä surullisten kuin ikävienkin päivien jälkeen, jotka hän vietti perheensä parissa Choisyssä, käydä Crécyssä.
Kuinka keveästi hän hengittikään, kun hän sai nähdä Blaise-joen uurtaman ihanan laakson, lempeät auringon kullassa kylpevät kukkulat, joiden välissä Crécyn linna oli.
Markiisitar otti hänet vastaan Contin prinsessan, madame d'Estradesin ja madame du Rouren seurassa.
Ludvig oli ihastunut uusiin laitoksiin. Hänen ja hänen rakastajattarensa huoneet kallisarvoisina keimailevine sisustuksineen, suuri, neljäkymmentäyhdeksän jalkaa pitkä ruokasali, näköala korkeista ikkunoista puistoon ja sen uusiin istutuksiin — Crécy tuntui hänestä kauniimmalta kuin konsanaan ennen, kauneimmalta kuitenkin Jeannen uudestaan puhjennut kukoistus.
Jeannen säteilevät silmät, kasvojen heleä puna, pehmeästi kaartuva leuka, entistä hieman täyteläisempi, sopusuhtainen vartalo, kaikki pani kuninkaan veren kuohumaan nopeammin ja intohimoisemmin. Hän odotti innokkaasti sitä hetkeä, jolloin Jeanne jää kokonaan hänelle, yksistään hänelle niin pitkän ja tuskallisen eron jälkeen, yksistään hänelle kaikkien niiden pettymysten jälkeen, jotka häntä olivat odottaneet Versaillesissa.
Uhkeasti sisustetussa makuuhuoneessaan Crécyssä Jeanne voi unohtaa mielestään kaikki epäilyt, kaiken katkeran levottomuuden.
Ei ainoatakaan Madeleinen salaperäistä kirjaa, ei ainoatakaan lääkäriä tarvittu antamaan Ludvig rakastetulle hänen niin haikeasti kaihoamaansa lemmenonnea.
* * * * *
Kerran kuninkaan lyhyen käynnin aikana Versaillesissa Jeanne oli tutustunut Moritz Saksilaiseen. Ei edes tämä vanha sotaurho ollut kyennyt vastustamaan Jeannen ihastuttavuutta.
Nyt, Jeannen ja kuninkaan oleskellessa Crécyssä, oli tullut hetki käyttää hyväkseen tätä tuttavuutta. Markiisittaren mieli teki ennen kaikkea estää Ludvig palaamasta takaisin Flanderiin. Siihen oli tuhansia syitä.
Hän ei tahtonut, että kuningas olisi uudestaan antautunut leirielämän vaaroihin, kun siellä raivosi rokko. Hän pelkäsi, että sellainen ympäristö, josta vain muutamat ja heikot siteet ylettyivät häneen, loitontaisi kuningasta hänestä.
Kuningas oli hänen mielestään tarpeellinen Crécyssä toteuttaakseen ne suunnitelmat, joita hän innokkaasti pohti.
Hän aikoi lähettää hakemaan Voltairea, saada luokseen Diderotin ja d'Alembertin ja hän olisi antanut paljon, jos olisi voinut pyytää Rousseautakin, mutta tämä oleskeli edelleenkin pakolaisena Genèvessä.
Jos kuningas saisi joka päivä seurustella näiden miesten, filosofisen koulun mainioiden edeltäjien kanssa, joissa Jeanne näki Ranskan tulevaisuuden, niin kuninkaan ajatustapa, ajatteli Jeanne, avartuisi ja lujittuisi.
He avaisivat kuninkaan silmät luonnontieteille. He opettaisivat häntä suhtautumaan uskontoon, etiikkaan ja valtiotieteisiin vapaammalta näkökannalta.
He nousisivat kuin muuri, jonka läpi ei pääse, Ludvigin ja jesuiittain välille, he muodostaisivat Jeannen persoonan ympärille suojaavan seinän, josta kaikki vihollisen nuolet kimmahtaisivat takaisin saamatta mitään aikaan.
Kun Ludvig ei noin vain halunnut antaa taivuttaa itseään uskomaan, ettei hänen ollut ehdottoman välttämätöntä palata Flanderiin, ryhtyi Jeanne keskustelemaan hänen selkänsä takana Moritz Saksilaisen kanssa.
Hän pyysi marsalkkaa mitä sydämellisimmin sanoin rauhoittamaan kuningasta sillä, ettei sotaretkeä missään tapauksessa päätettäisi millään suurella taistelulla, joten hänen majesteettinsa voisi kaikessa rauhassa nauttia maaseutuelämän siunausta tuottavaa lepoa.
Sotamarsalkka suostui ihanan markiisittaren ehdotukseen, varsinkin kun hän ei ollut halukas näkeinhän kuningasta armeijassa.
Vanha sotapäällikkö tunsi tämän kevään ja kesän kokemuksista olevansa paljoa kiusaantuneempi kuin iloinen siitä, että kuningas oli mukana sotaretkellä. Sentähden hän myöntyi mielellään ja rakastettavasti markiisittaren pyyntöön ja kirjoitti tälle imartelevan kirjeen.
Jeanne oli ylen onnellinen.
"Kuinka kiittämätön olisittekaan, rakas marsalkka", kirjoitti Jeanne vastauksessaan, "jollette rakastaisi minua; sillä te tiedätte, miten paljon minä teitä rakastan! Minä uskon teidän sanoihinne kuin Jumalan sanaan ja tässä uskossa toivon, ettei enää tule taisteluja ja että siis meidän rakastettu hallitsijamme ei joudu laiminlyömään mitään tilaisuutta lisätäkseen laakereitaan. Luulen, että hän hyvin suuressa määrin noudattaa teidän tahtoanne.
Panen kaiken luottamukseni teihin, rakas marsalkka; sillä tavalla kuin te johdatte sotaa, toivon saatavan aikaan hyvän ja pysyvän rauhan."
Se, että Moritz Saksilainen hartaasti vakuutuksestaan huolimatta, ettei mitään suurempia sotaliikkeitä ole odotettavissa, jo muutamien viikkojen kuluttua yksinään ja ilman Ludvigin apua löi itävaltalaiset Rocouxin taistelussa, ei riistänyt häneltä kuninkaan ja vielä vähemmän Pompadourin ystävyyttä.
Sillä aikaa kuin Ludvig oleskeli vuoroin Crécyssä, vuoroin kuningattaren luona Fontainebleaussa, ja markiisittaren suunnitelmia osittain toteutettiin Crécyssä, jatkui hänen kirjevaihtonsa sotamarsalkan kanssa. Moritz Saksilainen tiesi, että hän voi odottaa Pompadourilta kiitollisuutta. Senvuoksi hän ilmaisi tälle erään suunnitelman, joka oli hyvin lähellä hänen sydäntään ja jonka puolesta hän pyysi markiisitarta toimimaan salaisesti.
Suunnitelma oli se, että dauphin oli saatava menemään uusiin naimisiin marsalkan veljentyttären Maria Josefan kanssa, joka oli Saksin kuninkaan Augustin tytär.
Vaikka onnettomalle dauphinelle yhä vielä luettiin sielumessuja, keskustelivat nämä liittolaiset jo dauphinin uusista naimisista.
Oli tehty mitä erilaatuisimpia ehdotuksia. Kuningas itse, joka välitti paljon vähemmän poikansa surusta kuin kruununperimyksen turvaamisesta, oli jo monta kertaa puhellut markiisittaren kanssa siitä, että dauphinin on mentävä uusiin naimisiin.
Hän oli ajatellut Maria Raphaelan sisarta, joka, kuten kerrottiin, oli jo varustettu lähtemään Madridista Versaillesiin. Oli puhuttu myöskin eräästä Sisilian kuninkaan, tyttärestä.
Markiisitar toi varovasti esiin sotamarsalkan ehdotuksen ja toivomukset, mainitsematta kuitenkaan mitään hänestä itsestään.
Kuningas alkoi kuunnella, mitä Jeanne puhui.
Saksin pikku Josefa, jolla sanottiin olevan erinomainen terveys ja reipas olento — miksikäs ei? Valtiolliseltakaan kannalta ei mitään ollut tämän ehdotuksen tiellä.
Jeanne joudutti kiireen kaupalla tämän kuninkaan mielipiteen sotamarsalkan tietoon Flanderiin.
Moritz jatkoi vitkailematta työskentelyään rauhallisen sotajuonensa puolesta ja kirjoitti veljelleen, kuningas Augustille.
Tähän kirjeeseen hän pani yhden niistä monista sydämellisistä pikku lapuista, joita Pompadour oli hänelle kirjoittanut loistavan siniraitaiselle satiinipaperille:
"— — — Minun on helppo saada tietää, mitä Ranskan hovissa tapahtuu", kirjoitti marsalkka, ja minä ylläpidän siellä tahallani monia suhteita. —
Kuningas on erityisistä syistä suopea prinsessa Josefaa kohtaan. Terveys ja hedelmällisyys näyttää hänen mielestään valtiollisista syistä olevan ratkaisevana tekijänä. Preussin kuningas tehnee kaiken voitavansa, vastustaakseen asiaa, mutta täällä hänellä ei ole vähääkään luottamusta eikä suurtakaan vaikutusta hovin asioiden kulkuun. Otan vapauden liittää tähän kirjeen, jonka muutamia päiviä sitten sain rouva de Pompadourilta. Siitä teidän majesteettinne näkee, etten ole huonoissa väleissä pikku kabineteissa."
Niin suopeasti kuin Saksin hovi ja Ludvig XV suhtautuivatkin tähän avioliittosuunnitelmaan, oli Versaillesissa, jonne kylmien syyssäiden tähden oli muutettu Crécystä ja Fontainebleausta, voitettava koko suuria vaikeuksia.
Dauphin ei tahtonut kuullakaan puhuttavan mistään. Hän murehti hellästi rakastamaansa puolisoa eikä tahtonut tietääkään mistään uudesta avioliitosta.
Kuningattarenkin muoto oli murheellinen. Hän ei jaksanut sulattaa sitä, että Saksin Augustista, joka oli syössyt hänen isänsä valtaistuimelta, tulee dauphinin appi.
Kuningas menetti malttinsa. Hän oli iloinnut saavansa miniäkseen kauniin, raikkaan naisen, josta hän odotti itselleen joka suhteessa enemmän mielihyvää, kuin mitä kaino Maria Raphaela oli milloinkaan kyennyt hänelle tuottamaan.
Kaikki se itku ja valitus, mikä kuului kuningattaren huoneessa, kaikki ne synkät muistot, jotka paistoivat dauphinin ja Maria Leszczynskan kasvoilta, ikävystyttivät häntä.
Jeanne, joka iloitsi jokaisesta tilaisuudesta saada olla välttämätön kuninkaalle, lohdutteli häntä ja lupasi laittaa kasvoille iloisemmat piirteet ja voittaa kaiken vastustuksen.
Hän kävi kuningattaren luona puhelemassa ystävällisemmin ja kärsivällisemmin kuin mihin helposti ärtyvä kuningas oli kyennyt.
Hän vetosi Maria Leszczynskan uskonnollisiin tunteisiin, kuvaili hänelle, kuinka Korkeimman tahto on, että Ranska saa terveitä ja voimakkaita kruununperillisiä.
Hän kertoi Maria Josefasta mitä heleimmin värein. Hän kuvasi kuningattarelle sitä onnea, minkä nuori, terve ja iloinen prinsessa loisi dauphinille; juuri sellainen puoliso kykenisi tasoittamaan rypyt hänen nuorelta otsaltaan.
Kuningatar lupasikin Jeannelle toivottaa Maria Josefan tervetulleeksi ja tehdä kaikkensa saadakseen rakkaan poikansa ajatukset muuttumaan.
Kuninkaan mieliala kääntyi huomattavasti iloisemmaksi, sen jälkeen kun hänen perheessään vallinneet vaikeudet ja epäröinnit oli voitettu.
Jeanne sai häneltä tulvimalla ylistelyä, hellyydenosoituksia ja lahjoja.
Kuningas keskusteli väsymättä Jeannen kanssa kaikista hääjuhlallisuuksien yksityiskohdista. Johtavana sieluna tällöin oli Jeanne, vaikka kuningas ei sitä huomannut. Hän neuvotteli — samoin kuin kuninkaan — myös ministerien kanssa, piittaamatta muuten paljoakaan valtiomiesten päätöksistä, jos ne eivät olleet hänen mieleisiään.
Vain "marsalkkansa" toivomuksiin hän suostui ehdoitta.
Jeannen reippaus, iloisuus, luonnollinen viehätysvoima lumosi kaikki, jotka näinä viikkoina yhdessä hänen kanssaan työskentelivät huvi- ja juhlameno-ohjelman valmistelussa.
Hän tarkasti juhlavaunuja varten laaditut luonnokset ja juhlakulkuetta tarkoittavan ehdotuksen sekä jumalia, jumalattaria ja Laetitian laivaa symboolisesti esittävien näytelmien, suunnitteluja.
Hän määräsi puvut, värit ja vertauskuvat ja sai tällöin yllykettä ja innostusta eno Tournehemin oivallisista kokoelmista, joista nopeasti tapasi kehittyneen aistinsa avulla oikeat esikuvat.
Kuninkaan toivomuksesta hän auttoi ensimmäistä kamariherraa laatimaan luettelot niistä henkilöistä, jotka aiottiin kutsua le bal paréhen. Jeannen tahdikkuus ei pettänyt kertaakaan näissä monenmoisissa tehtävissä.
Lopulta tuntui jokaisesta luonnolliselta, että entisen rouva d'Étiolesin kauniit kädet hoitelivat kaikkia noita lukemattomia ja näkymättömiä lankoja, niin että "hänen marsalkkansa" ei ollut ainoa henkilö, jolla oli Dresdenin hovissa kerrottavana paljon kaunista ja miellyttävää mahtavasta Pompadourista.
Kun kreivi Loos, Pariisissa oleva Saksin lähettiläs, saattoi tulevaa dauphinea Strassburgista Choisyhin, piti hän nuorelle, tuskin viittätoista täyttäneelle prinsessalle niin perinpohjaisen esitelmän Pompadourin vaikutusvallasta hänen tulevan appensa hovissa, että pikku Maria Josefa jo esittelykäynnillään loi ylvääseen, ihanaan, jalokiviä välkkyvään markiisittareen erityisen, ystävällisen katseen.
Kaikki hymyilivät, kaikki tunsivat olevansa onnellisia ja saavuttaneensa toivomustensa päämäärän.
Ainoastaan dauphin liikkui kalpeana ja vihlovin sydämin.
Loistavat juhlamenot Versaillesin linnankappelissa, tanssiaiset, juhlallisuudet ja vastaanotot, kaikki oli pieniä poikkeuksia lukuunottamatta samanlaista kuin sinä päivänä, jolloin Maria Raphaela, hänen sydämensä valittu, oli kulkenut hänen rinnallaan.
Nyt kaivattu lepäsi kylmässä hautaholvissa Saint-Denisissä, ja sittenkin hänen täytyi taas viettää häitä!
Sänkyynmenon jälkeen, jolloin tapojen ja sääntöjen mukaan koko hovi oli läsnä, kuningas tuli markiisittaren luokse.
Jeanne oli odottanut häntä tavallista levottomammin. Hänen aina hereillä olevalta luulevaisuudeltaan eivät olleet jääneet näkemättä ne lukuisat vaarat, jotka näissä tanssiaisissa, varsinkin naamiaisissa monine kauniine, kiehtovine naisineen, vaanivat herkästi syttyvää mieltä. Hän ei tiennyt ainoastaan sitä, ettei prinsessa de Rohan pitänyt peliään menetettynä, vaan myöskin, että ihastuttava madame Forcalquier ja kaunis Pengord paloivat halusta saada raivatuksi hänet tieltään. Jeanne huokasi raskaasti. Olihan hän itse eräässä samanlaisessa tilaisuudessa kahlinnut ja valloittanut kuninkaan sydämen ja mielen!
Kuninkaan muoto Jeannen luo tullessa ei juuri ollut — iloinen. Jeanne muuttui vielä levottomammaksi luullessaan, että uuden suhteen solmiaminen on saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Kuningas suuteli häntä huolimattomasti ja hajamielisesti. Jeanne salasi kauhunsa ja kysyi ystävällisen levottomasti:
"Eivätkö kaikki teidän majesteettinne toivomukset ole toteutuneet?"
"Ovat kyllä, mutta sittenkin minusta tuntuu ikävältä. Lopultakaan sitä ei ole ainoastaan kuningas, vaan myöskin ihminen. Ja dauphin — en rakasta häntä erikoisen hellästi, mutta minun kävi häntä sääli."
Hän oli hetkisen vaiti. Lämmin säälintunne, jommoista harvoin näki hänen piirteissään, kuvastui hänen kauneilla kasvoillaan.
"Sinä tiedät, Jeanne", jatkoi Ludvig, "että ranskalaisen perhelain mukaan aviovuodetta ympäröivät verhot, niin pian kuin papit ovat sen siunanneet, ovat auki pari minuuttia, jolloin vastanaineet ovat alttiina koko hovin katseille".
Jeannelta pääsi kauhun ilmaus.
"Kuinka epähienoa!" huudahti hän ja säikähti samassa varomattomuuttaan.
"Se ei ehkä ole niinkään hienoa, mutta laki on jyrkkä. Olin antanut ystäväsi Moritz Saksilaisen tehtäväksi lieventää niin paljon kuin mahdollista pikku veljentyttärensä tilannetta ja lähettänyt hänet sinne makuukomeroon. Pikku prinsessa suhtautui, luojan kiitos, asiaan naivisti ja luonnollisesti. Mutta dauphin veti lakanan silmilleen tukahduttaakseen äänekästä itkuaan. Hän ei voi unohtaa Maria Raphaelaa. Pelkään, että pikku dauphinen on alussa sangen vaikea tulla toimeen puolisonsa kanssa. Meidän on nähtävästi pakko ruveta pitämään hänestä huolta, Jeanne." Onnellisena, ettei kuninkaan alakuloisuuteen ollut muuta syytä, Jeanne lupasi täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Silloin kuningas heti rauhoittui ja näki taas tulevaisuuden valoisampana.
Hän suuteli Jeannea hellästi irroittaessaan vaaleansinisiä silkkinauhoja hänen valkeilta olkapäiltä.
"Dieu merci, meillä kummallakaan ei ole pelättävissä mitään epähienouksia", kuiskasi kuningas rakastuneesti.