XV.
Neljännen kerran Ludvig XV oli palannut Flanderista.
Laffeldin voitolla ja Bergen-op Zoomin valloituksella Moritz Saksilainen oli niittänyt viimeiset laakerinsa. Sitten hän oli luovuttanut marsalkkasauvan kreivi Lovendalelle.
Kuninkaan ollessa poissa, jota oli kestänyt neljä kuukautta, markiisitar oli asunut La Cellen pienessä linnassa.
Tämä uusi osto oli nostanut paljon pahaa verta. Väitettiin, että kuningas oli ostanut La Cellen kamaripalvelijaltaan Bachelieriltä markiisittarelle 260,000 livren hinnasta.
Vanhat kulkupuheet olivat tällöin vironneet taas eloon. Kerrottiin ja liioiteltiin ylettömästi, että kuningas oli muka tuonut Flanderista tullessaan jalkavaimolleen kallisarvoisia lahjoja. Mielet alkoivat taas kiehua ja kuohua Pompadouria vastaan.
Pierre Renardin pienessä, likaisessa kapakassa, ahtaan syrjäkadun varrella lähellä Place de Grèveä, istui eräänä sunnuntai-iltapäivänä kohta kuninkaan kotiintulon jälkeen parisenkymmentä henkeä, miehiä ja naisia.
Pari kulhollista huokeaa talonpoikaisviiniä ja muutamia korillisia vehnäleipää oli maalaamattomalla pöydällä, jonka ympärillä seura istui pitkillä penkeillä.
Päät kuumina kaikki juttelivat ja huusivat kilpaa, kunnes eräs pitkä, laiha mies, jolla oli musta, takkuinen tukka ja juoponnenä, iski pari kertaa kulholla tuimasti pöytään.
"Sacré nom de Dieu, tahtooko joku kuulla, mitä minä sanon, vai ei?" huusi hän.
Muuan toinen hoilaaja yhtyi häneen.
"Tourbillon puhuu. Hiljaa, hyvät ystävät, hiljaa, Tourbillon puhuu."
Tämä oli juonut lasinsa tyhjäksi yhdellä siemauksella ja pyyhki kädenselällä suutaan.
"Se, nähkääs, on totta se, että kuningas ei ainoastaan ole ostanut
La Celleä, vaan tahtoopa vielä rakentaa ihkasen uuden linnan
Pompadourille!"
"Tuhannen tulimmaista! Se syö putipuhtaaksi puoli maata, se kirottu verenimijä!" huudettiin eräältä toiselta puolelta.
"Hänen hovikuntansa on kuningas myöskin —"
"Onko La Poissonièrellä hovikuntakin?" kirkuivat naiset.
"Kuningas aikoo ostaa hänelle uusia hevosia ja vaunuja —"
"Ja me saamme nähdä nälkää. Hän syö leivän ihan meidän nenämme edestä ja koko hänen siivo seurakuntansa."
"Alas sellaiset koirankuonolaiset, alas moiset Poissonit! Hyi, vietävä!"
Muuan laiha, kuihtunut nainen, jolla oli taudin syömät kasvot, ruiskautti pitkän syljen.
Eräs pieni, paksu mies, jolla oli pyöreä, lyhyeksi keritty, vahvasti voiteelle lemuava tekotukka, nousi ja hyppäsi pystyyn pöydälle.
"Se ajaa valtakunnasta pois parhaat miehet. Maurepas! Eikö siinä ollut miestä! Hän rakasti vähäväkisiä. Minun pojalleni Charlesille hän toimitti hyvän paikan uuteen laivatelakkaan Marseilleen ja toiselle pojalleni Louisille hän aikoi hankkia paikan Havreen. Te tiedätte, että minulla on tuttavuuksia ja ministeri tahtoi tehdä minulle hyvää. Sitävastoin Pompadourin kätyrit —"
Vieressä seisovat nauraa hohottivat. He tunsivat suutari pahaisen pälpätykset. Mutta itse asiassa hän oli oikeassa.
Alas la Poissonière! Pompadour oli Ranskan onnettomuus, ja jos edelleenkin saisi jatkua tätä menoa, niin tietäköön, mitä saattaa tapahtua! Puhuttiin kahdenkymmenenviiden, jopa kolmenkymmenenkin miljoonan vuotuisesta vaillingista.
"Te liioittelette! Markiisitar on kaunis ja rakastettava nainen ja hyvä hän on myöskin."
Yleinen pilkkanauru seurasi näitä sanoja.
Järeitä sormia ojentui pientä, huolellisesti pyntättyä miestä kohden, jolla oli keveästi jauhotettu ja väkevästi hajuvesillä pirskoitettu tekotukka.
"Kyllä kai François tietää", ivailtiin hänelle.
"Ymmärtäähän sen. Onhan hän sieur Dagén palveluksessa. Hän kököttää kullattujen vaunujen takapukilla, kun hänen herransa ajaa hoviin."
Pienen miehen kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi raivosta.
"Onko teidän mielestänne häpeä olla sieur Dagén palveluksessa? Totta kai siitä saa yhtä selvän leivän kuin muustakin."
"Selvemmän — hitto vieköön!" huusi Tourbillon ja iski nyrkkiä pöytään.
Pieni kähertäjänapulainen loi haikean katseen nokista kattoa kohden.
"Jospa olisitte nähneet hänet, niinkuin minä olen hänet nähnyt!"
"Kuulehan, François", kysyi eräs nuori, kaunis ja iloinen nainen uteliaana pöydän takaa, "missä olet hänet nähnyt, tuon suuren markiisittaren?"
"Vastaanoton aikana tietysti", vastasi pieni mies ylpeästi.
"Onko sinusta tullut aatelismies vai oletko saanut sininauhan?" huusi Tourbillon. "Pötki silloin täältä tiehesi! Hovikelmejä ei täällä suvaita."
"Hiljaa, Tourbillon! Älä kilju tuolla tavalla poika paralle!" sanoivat toiset. He muistivat niitä monia viinituopillisia, joita pieni François oli heille tarjonnut sieur Dagén palveluksesta heruneilla runsailla varoilla.
"Minä sain viedä mestarille uudet käherryssakset", jatkoi pieni mies arasti, "ja silloin minä näin, kuinka ihmeellisen —"
Taas hän nosti ihailevan katseensa kattoon.
"Kuinka ihmeellisesti se lutka on puettu maan kustannuksella. Niin, kyllä se tunnetaan. Kullassa ja silkissä kiireestä kantapäähän saakka. Hyi, mokoma iletys!"
"Hänellä kuuluu olevan englantilaisista pitseistä tehty puku, joka maksaa 22,500 livreä. Mitäs te siitä sanotte?"
"Miksikäs ei, kun se saa kuninkaalta, mitä vain tahtoo? Kuka sen tietää, olisitteko te parempia hänen sijassaan?" huudahti Margot Zanelle, hienopukuinen, sievä muotiompelijatar, nenäkkäästi toiselta puolen pöytää.
Hän ei ehtinyt loppuun sanottavaansa, kun sai tillikan pyöreälle poskelleen.
Ukko Zanelle oli nopsa antamaan iskuja.
"Vai sellaisia lemmon ajatuksia sinulla on! Senkin julkea tollikko!"
"Hän rypee kullassa!" huusi pitkä paikkaräätäli… "Tiedättehän, että hän ottaa aika maksun joka virasta.".
"Kunpa hän edes olisi hurskasmielinen ja kävisi usein messussa!"
"Kuuluu olevan oikea pakana."
"Pappien pitäisi lukea hänelle kirous alttareilta."
"Hän on yhtä puolta filosofien kanssa!"
"Hän on vapaa-ajattelija!"
"Hän aikoo karkoittaa jesuiitat maasta! Hänet itsensä pitäisi kepittää pois Ranskasta eikä hurskaita isiä."
Pöydän etäisimmässä päässä istui muuan keski-ikäinen nainen vanhahkon, tylsän näköisen miehen vieressä.
Nainen ei ollut tähän saakka yhtynyt kiihkeään keskusteluun. Nyt hän nousi penkiltä, kietaisi kukikkaan huivinsa paremmin voimakkaiden olkapäittensä ympärille ja painoi molemmat kätensä pöydän laitaan.
"Sanokaapa minulle, mitä hyötyä on heristää nyrkkiä, kun Pompadour on ajanut ohi, sylkeä vihapäissään maahan hänen selkänsä takana ja haukkua häntä lutkaksi ja verenimijäksi? Ei, heittäkää häpeä vasten hänen kasvojaan! Sylkekää suoraan hänen jaloilleen! Riistäkää häneltä maine ja kunnia, jos hänellä vielä ne on! Jos minä olisin mies — sacré nom de Dieu — niin minä en raukkamaisesti ryömisi rotanloukkoon. Ja vaikka olenkin nainen — niin, jospa hän kerran joutuisi minun tielleni, se madame d'Étioles, syntyisin Poisson, niin kyllä hän kuulisi kunniansa, sen minä sanon."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Hm", sanoi sitten Zanelle, "hän ei ole väärässä, tuo kelpo Jeanne
Fleuron, vaikkei hän enää olekaan nuori."
"Nuori en ole, mutta en suvaitse kenenkään hyppivän silmilleni senvuoksi", murisi Jeanne Fleuron. "Minä täytän velvollisuuteni, ja siitä minä saan säännöllisesti palkkani kuninkaallisesta puutarhavirastosta. Ihmisen täytyy elää."
"Jeanne Fleuron", huusi eräs irvihammas, "sinulla on sama ristimänimi kuin suurella Pompadourilla. Miksikäs siis vihoittelet hänelle? Teillä on sama suojeluspyhimys."
Jeannen mustat silmät salamoivat.
"Kuolema ja kirous sille, joka minulle tämän nimen antoi!" sähisi hän.
Pieni kähertäjänapulainen, joka ei enää sietänyt kuunnella karkeaa häväistyspuhetta markiisittaresta, oli vetäytynyt huoneen äärimmäiseen päähän istumaan spinetti pahaisen ääreen. Hän käsitteli sitä aika näppärästi ja sai rämisevistä kielistä esiin erään Rameaun uuden laulun, joka parhaillaan oli muodissa.
"Maltahan, nuori mies", huusi Tourbillon, joka jo oli kovasti juopunut.
"Jollei korvani petä, sopii tuo sävel toisiinkin sanoihin."
Ja hän alkoi pajattaa käheällä äänellä:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût;
Aujourd'hui la canaille…"
Samassa muut yhtyivät:
"Règne et tient le haut bout.
Si la cour se ravale
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"
"Que nous vient le poisson", kiljui kuoro toisen ja vielä kolmannen kerran.
Vain pieni kähertäjänapulainen, Margot Zanelle ja vanha puutarhuri
Zanelle eivät ottaneet osaa rähinään.
* * * * *
Hovin ulkopuolella kierteli silloin tällöin puheita, että markiisittaren vallan päivät ovat luetut. Kun joku Jeannen uskollinen ystävä saattoi tällaisia huhuja hänen korviinsa, hymyili hän pilkallisesti ja keikautti voitonvarmana taaksepäin kaunista päätään.
Kuka heistä oli kyllin tarkka näkemään, minkälaisia hedelmiä hänen ponnistelunsa tehdä itsensä — välttämättömäksi kuninkaalle todellisuudessa olivat kantaneet? Kuka heistä edes aavistikaan, miten täydellisesti hän hallitsi Ludvigia, miten hänen vaikutusvaltansa, kasvoi päivä päivältä?
Tätä nykyä ei ollut olemassa enää ainoatakaan tärkeätä valtiollista tapausta, joista kuningas ei olisi neuvotellut markiisittaren kanssa, ennenkuin hän käsitteli asiaa yhdessä asianomaisen ministerin kanssa. Kuningas tutustutti hänet parlamenttiehdotuksiin ja kysyi häneltä neuvoa joka kerran, kun jokin virka oli täytettävä, ja yhä harvinaisemmiksi kävivät tapaukset, jolloin markiisittaren ehdokkaita ei otettu huomioon.
Jeanne tutki yhdessä kuninkaan kanssa jokaisen ministeriöstä tulleen ehdotuksen ja kannusti häntä alinomaan työhön, kun hän tahtoi vaipua välinpitämättömyyteen ja hajamielisyyteen. Hän painosti kuninkaalle myötäänsä, että hän oli oma pääministerinsä, jonka silmien ja korvien tulee ulottua kaikkialle ja jonka tulee pitää ohjaksia lujissa käsissä, jott'eivät ministerit saa mellastaa oman mielensä mukaan.
Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että nämä ohjat olivat Jeannen käsissä. Todellisuudessa oli niin, että pääministeri oli hän, mutta kuningas ei lähimainkaan sitä oivaltanut.
Markiisitar oli harrastavinaan yksinomaan näytelmiä, kirjallisuutta ja taidetta, mutta tämän harrastuksensa varjoon hän taitavasti kätki valtiollisen kunnianhimonsa ja hillittömän vallanhalunsa.
Oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, jonka vihamielinen katse jossakin määrin pääsi tunkeutumaan Ludvigin hovissa vallitseviin oloihin ja joka terävästi ja selvästi näki, kuinka markiisitar päämäärästään tietoisena kokosi valtiolliset johtolangat käsiinsä.
Tämä henkilö oli Jeannen vanha vihollinen madame d'Estrades. Hän varoitti yhä vakavammin d Argensonia ja kehoitti häntä luopumaan vihamielisistä toimenpiteistään Pompadouria vastaan.
Eikä hän suinkaan saarnannut kuuroille korville. Ministeri tiesi, että hän voi luottaa rakastajattareensa. Madame d'Estrades oli luotettava ja uskollinen urkkija tuo nainen, joka vihasi suurta markiisitarta yhtä hehkuvasti kuin hän oli mielistynyt ministeriin.
* * * * *
Osan kevättä Jeanne vietti muutamien valittujen seuralaisten kanssa La Cellessä, josta oli tullut kuninkaan mieluisin oleskelupaikka. Pienen linnan kodikkuus miellytti häntä erityisesti.
Kapea, tuuheiden puiden varjostama kanava gondoliretkineen, ruusumajat, pienet, linnan ympärille ryhmittyneet metsiköt, joissa oli pehmeä sammalpeite ja heloitti orvokki- ja keltaesikkoryhmiä, herättivät kuninkaassa lakkaamatta uutta ihastusta.
Jeanne pani kuninkaan kunniaksi toimeen pikku juhlia, jotka olivat luonteeltaan mitä herttaisimmassa sopusoinnussa linnan tunnelman kanssa.
Paimenleikkejä lehtoreunaisilla nurmikoilla, improvisoituja Rameaun pikipäin säveltämiä baletteja luola- ja suihkukaivosikermien keskellä, soittoa ruusumajojen siimeksessä.
Alexandra, häikäisevän kaunis pikku olento, joka aina oli mitä iloisimmalla päällä, lisäsi paljon kuninkaan hyväntuulisuutta oleskelun aikana La Cellessä. Monia matkasuunnitelmia hylättiin Jeannen suureksi sisäiseksi tyytyväisyydeksi La Cellen tähden, sillä hänen horjuva terveytensä vaati entistä enemmän lepoa ja rauhaa.
Hän salasi kärsimyksensä äärimmäisen varovasti ja huolellisesti. Ei kuningas enemmän kuin hänen seurueensa jäsenetkään huomanneet sitä hermoja jäytävää sydämentykytystä ja siitä aiheutuvia seurauksia, joiden tähden hän usein sai viettää unettomia öitä.
Hän piti ruumistaan ja hermojaan rautaisessa kurissa. Ainoastaan uskollinen Hausset ja tohtori Quesnay tiesivät, kuinka kalliisti markiisitar aina sai ostaa uudet voittonsa kuninkaasta.
Usein Ludvig XV, jota valtioasiat pitivät vielä Versaillesissa, saapui
La Celleen aivan odottamatta.
Silloin ilo oli kahta suurempi. Kuninkaan hellyys, hänen hehkuva huumansa, hänen alituisesti vaihtelevat uudet innostuspuuskansa olivat rajattomia. Jeannen täytyi usein panna liikkeelle kaikki voimansa ja tarmonsa voidakseen ne kestää.
Eräänä päivänä toukokuun alussa kuningas taas saapui La Celleen odottamatta. Jeanne, joka, niin suuri Voltairen ystävä kuin hän olikin, oli ottanut siipiensä suojaan Crébillonin, oli juuri aikeissa lähteä Pariisiin katsomaan tämän "Catilinan" ensi esitystä Comédie Françaisessä.
Samoin kuin Ludvig XIV oli herättänyt henkiin vanhan Corneillen Théâtre du Palais royalissa, piti nyt Crébillonin päästä oikeuksiinsa Ludvig XV:n tunnustuksen kautta.
Ludvig, joka tavallisuudesta poikkeavasti oli herttaisella tuulella, sanoi olevansa halukas seurustelemaan pari tuntia Alexandran kanssa, joka veikeästi otti haltuunsa kiltin "kuningassedän" ja lupasi näyttää hänelle, mitä kaikkea uutta oli La Cellessä.
Jeannesta olisi ollut hyvin vastenmielistä olla menemättä tähän ensi-iltaan. Hän oli nostanut Crébillonin, joka oli ollut hänen ensimäinen lausunnonopettajansa, köyhyydestä ja unohduksesta. Hän oli hankkinut tälle eläkkeen kuninkaan yksityisestä rahastosta ja vapaan asunnon Louvressa, ja nyt hän oli saanut aikaan "Catilinan" esittämisen. Nyt hän myös tahtoi olla näkemässä kappaleen menestystä ja itse antaa merkin niihin yleisiin suosionosoituksiin, jotka hän sydämestään soi kuusikymmenvuotiaalle runoilijalle.
Ajaessaan Pariisiin kukkivan maiseman halki Jeanne hymyili hieman ilkeästi, kun hän ajatteli sitä suuttumusta, jonka valtaan Voltaire joutuu "Catilinan" esittämisen tähden, varsinkin kun kuningas oli Jeannen pyynnöstä asetuttanut näyttämölle Crébillonin kappaleen yhtä loisteliain puvuin ja näyttämökoristein kuin Voltairen. "Sémiramiksen".
Jeanne oli näkevinään tuon pitkän, laihan, ruman miehen selvästi edessään ja julmistuneena purkavan sisuaan "vanhasta narrista" Crébillonista ja toivovan tämän häviävän hornan pimeimpään sopukkaan.
Voltairen turhamaisuus ei sietänyt kerrassaan minkäänlaista kilpailua. Hän intoili kaikkia Jeannen kirjallisia tuttavuuksia vastaan ja oli ollut tälle nyreissään kuukausimääriä, koska Jeanne oli hänen poissa ollessaan vienyt hoviin Buffonin, Montesquieun ja Marmontelin.
Mutta kun hän taas oli nopeasti leppynyt eräästä uudesta suosionosoituksesta, oli hän ilmaissut Jeannelle kiitoksensa siroilla säkeillä, jotka olivat pysyneet Jeannen uskomattoman hyvässä muistissa:
"Ainsi donc vous réunissez
Tous les arts, tous les goûts, tous les talents de plaire,
Pompadour, vous embellissez
La cour, le Parnasse et Cythère,
Charme de tous les coeurs, trésor d'un seul mortel,
Q'un sort si beau soit éternel!"
luki Jeanne voitonriemuisesti hymyillen itsekseen.
* * * * *
Seuraavana päivänä keskellä päivää, kun kuningas taas oli matkustanut pois, kieppui Alexandra äitinsä käsivarressa.
"Chère maman", pyysi lapsi vilkkaalla, loruilevalla tavallaan, "mennään katsomaan, mitä minä eilen näytin kiltille kuninkaalle! Hän kiitti minua paljon ja sanoi, että minä olen viisas pikku tyttö."
Jeanne suuteli pikku tyttönsä vaaleata tukkaa, joka vähitellen alkoi tummentua kastanjanruskeaksi.
Tyttö kuljetti häntä alas pengermiä, hyppi hänen rinnallaan pensasaitojen lomitse ja pitkin nurmikkoja, kunnes he saapuivat kukkapuutarhoihin.
Äkkiä tyttönen seisahtui hämillään erään suihkulähteen eteen, jota kannatti kaksi paksupäistä delfiiniä.
"Mitäs tämä on, Alexandra? Neilikat suihkulähteen ympärillä ovat hyvin kauniit, mutta aurinko paistaa tässä liian kuumasti. Mennään puiden siimekseen."
Alexandra seisoi liikahtamatta paikallaan, piti sormeaan miettivästi huulillaan ja katseli sitä kirjavaa neilikkakiehkuraa, joka ympäröi suihkulähdettä.
"Sinun mielestäsi neilikat ovat kauniit, chère maman", sanoi hän miettivästi. "Niin minustakin. Mutta kuningas ei niitä suvainnut, hän käski, että siihen pitää panna ruusuja. Hän käski vanhaa puutarhuri Fleuronia, tunnethan hänet, sitä, joka aina on vähän tyhmän näköinen ja pitää suutaan kierossa, heti tekemään työn, niin että se olisi valmis tänä aamuna."
Jeannen otsa vetäytyi ryppyyn.
Samassa Fleuron ilmestyi näkyviin pensasaidan takaa. Jeanne viittasi hänet luokseen.
Hän sanoi kiivaasti:
"Miksi ette ole heti täyttänyt hänen majesteettinsa käskyä? Älkää ällistelkö, vaan vastatkaa!"
Fleuron sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.
"Te ette näy osaavan eroittaa ruusuja neilikoista. Sellaisia puutarhureja minä en halua pitää palveluksessani. Saatte eron. Nyt heti!"
Vanhus kumartui ottamaan maasta muutamia työkaluja, jotka hän säikähdyksissään oli pudottanut, ja paljasti ääneti ja alamaisesti päänsä.
"Niin käy, kun säälistä pitää palveluksessaan vanhoja, kykenemättömiä henkilöjä", huusi Jeanne lähtiessään miehelle.
"Jos sinä ajat hänet pois, chère maman, joutuu hän näkemään nälkää, sanoo Nanette, kuten monet muutkin, joille annat leipää ja sitten äkkiä erotat."
Jeanne ei vastannut. Hän vain kohautti olkapäitään ja palasi kiireimmiten linnaan, vieden lapsen mukanaan.
Kirjoituspöydältään hän tapasi saapuneesta kirjejoukosta vain kaksi, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan.
Toinen oli kuninkaalta ja sen oli kuriiri äsken tuonut. Ludvig toivoi, että hän huomenna saapuisi Versaillesiin ministerineuvostoon. D'Argenson oli ruvennut hangottelemaan uutta verotusehdotusta vastaan; ei mitään voinut ratkaista ilman Jeannen osanottoa.
Toinen kirje oli nimetön. Uhkauskirje Pariisista. Siinä markiisitarta varoitettiin näyttäytymästä pääkaupungissa, missä aiottiin antaa törkeä vastaus hänen hävyttömään verenimijäjärjestelmäänsä. Kirje oli täynnä säädyttömyyksiä ja alhaista herjausta.
Allekirjoituksena oli: "Yksi monista, jotka näkevät nälkää, sillä aikaa kun te mässäätte."
Jeannelle eivät tällaiset uhkauskirjeet olleet mitään uutta. Siitä huolimatta hän ei voinut laskea niitä luotaan välinpitämättömästi. Tunne, jonka ne hänessä herättivät, ei ollut pelkoa eikä sääliä. Ne kiihottivat vain hänen ylpeyttään. Hän ei tiennyt tehneensä mitään pahaa. Mistä häntä siis voitiin moittia? Hänellä oli vain yksi tarkoitusperä silmämääränään, rehellinen tarkoitusperä: tehdä kuninkaan elämä viihtyisäksi, estää hänen raskasmielisyyttään pääsemästä täyteen valtaan, tehdä hänet Ranskan onnen vuoksi kykeneväksi hallitsemaan itsenäisesti, kohottaa Ranskan sivistystä, taidetta ja teollisuutta.
Ja se, mitä teitä hän katsoi parhaaksi kulkea tätä tarkoitusperää kohden, ei liikuttanut ketään. Eihän hänen tehtävänsä ollut ruokkia kaikkia Ranskanmaan nälkäisiä!
Peräti uupuneena tästä uudesta mielenliikutuksesta hän meni aikaisin nukkumaan.
Madame Haussetin täytyi istua hänen sänkynsä vieressä ja pitää häntä kädestä kiinni. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän heittelehti levottomasti puoleen ja toiseen, myötäänsä peläten, että sydämentykintä, hätä ja ahdistus uudistuvat.
Niin paljon, liian paljon oli viime aikoina ollut sellaista, mikä oli yhtenä ryöppynä rasittanut häntä: kuninkaan tiheät käynnit, matka Pariisiin, mielenjännitys lopultakin suurella menestyksellä esitetyn "Catilinan" kohtalosta, kirjevaihto, jota tuskin jaksoi hoitaa — ja joka oli melkein kokonaan hänen niskoillaan, koska kuningas oli jättänyt Collinin Versaillesiin — puutarhurin tuottama kiusa ja nyt lopuksi ruokoton uhkauskirje.
Hän puhui nopeasti ja kiihkeällä äänellä:
"Hyvä Jumala, Hausset, kuinka käy, jos tällaista jatkuu? Jos vanhenen ja sairastun ennen aikojani! Jos niiden onnistuu musertaa minut! Kuningas ei rakasta ainoastaan sielulla! Niin pian kuin minä en kykene tyydyttämään kaikkia hänen vaatimuksiaan, heittäytyy hän toisen naisen syliin. Mitä tulee lopuksi, Hausset?"
Hän itki ja nyyhkytti ankarassa hädässä. Kesken hänen näennäisen häiritsemättömiä saavutuksiaan sukelsi taas näkyviin se harmaa haamu, joka näytti kulkevan hänen kintereillään, ojenteli teräviä käsiään ja huusi hänelle: "Kun et enää jaksa pitää vireillä kuninkaan aistillisuutta, tulee toinen ja syöksee sinut valtaistuimeltasi!"
Kamarirouva, jonka lohduttelut olivat turhia, lähetti hakemaan tohtori Quesnayta. Jeanne itki itkemistään eikä ottanut kuuleviin korviinsa lohdutteluja eikä neuvoja. Vasta vähitellen hän tyyntyi.
"Minä puhun huomenna Brancasin kanssa Versaillesissa. Olen viime aikoina saanut hänestä vilpittömän ystävättären. Hän on ymmärtäväinen ja osaa neuvoa."
Aamupuoleen hän nukahti.
Hän heräsi verrattain virkistyneenä. Ihana kevätpäivä, matka lehti- ja kukkaloistossa kylpevän seudun halki herätti hänet uuteen eloon.
Hän saapui Versaillesiin aikaisemmin, kuin kuningas häntä odotti.
Puisto oli lumoavan kaunis kukkaloistossaan. Hovi oli Fontainebleaussa. Ei kukaan voisi häiritä häntä, jos hän ennen kuninkaallista ateriaa tekisi pienen kävelymatkan puutarhassa. Hän tahtoi olla yksin. Ei kukaan saisi seurata häntä. Hän huusi luokseen koiransa Mimin ja meni alas puistoon. Unelmoivan mielihyvän tuntein hän vaelsi siinä osassa puutarhaa, jolle Ludvig XIV oli antanut erityisen leimansa. Hän pysähtyi Le Hongren "Ilma"-patsaan eteen ja tunsi ihailua samoin kuin usein ennenkin nähdessään voimaa ja kauneutta Marsyn pronssiryhmässä, joka esitti auringonhevosia juottavia tritoneja.
Kaikkialla, mihin hän vain silmäilikään, hän näki Ludvig XIV:n vilkkaan neron, luovan ja innostuttavan mielikuvituksen merkkejä. Lammikkoja jättiläishirviöineen, joita lapsi talutti ohjaksista; Coustonin ihmeellisiä luomuksia, Louis Leveaun rakennustaiteellisia töitä ja monen monia korkokuvia ja luolia, niiden nuorten, eteenpäin pyrkivien kykyjen tuotteita, joiden tien taiteita harrastanut aurinkokuningas oli tasoittanut.
Kuinka kadehdittavia olivatkaan kaikki nuo henkilöt, jotka olivat ryhmittyneet voimaa uhkuvan hallitsijan ympärille!
Hän oli aina ollut antava, elämää luova! Mutta Jeanne ei saanut mitään Ludvig XV:ltä. Hänen vain täytyy antaa, ammentaa omaansa ja aina uutta! Hänen koko olemuksensa täytyi palaa kuin liekki, lämmittää ja elävöittää kuningasta, temmata hänet horroksen kaltaisesta raskasmielisyydestä.
Jeanne vaipui uupuneena marmoripenkille tritoniryhmän eteen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen.
Kuinka monta ihanaa taideteosta, jotka todistivat ylevää kauneusaistia, olikaan täällä luotu! Kuinka paljon kumpusi hänessäkin ihanaa, jota hän kuninkaan käden ja tahdon avulla aikoi lahjoittaa Ranskalle, runsain määrin, suurpiirteisesti, kitsastelematta, niinkuin aurinkokuningas oli lahjoittanut!
Nyt häntä ei saisi ehkäistä moitiskeluhalulla eikä pikkumaisella saivartelulla taikka tehdä häntä ennen aikojaan heikoksi ja sairaaksi!
Raskaita askelia kuului keskellä äänettömyyttä.
Jeanne säpsähti.
Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä. Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.
Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili häntä.
Tuokion äänettömyyttä seurasi ukkonen salamaniskuineen:
"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään. Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"
Nainen teki viljanleikkuuta ilmaisevan liikkeen.
"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä torjuvaan asentoon ja tiuskasi:
"Kuinka te uskallatte, nainen? Ettekö tiedä kenen edessä seisotte?"
Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien, nälkää näkevien ihmisten tähden.
"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme? Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan, hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen suosiossaan kauemmin kuin muiden."
Kiihtynyt nainen hengitti syvään ja ikäänkuin keveämmin.
"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."
Hän nauroi pilkallisesti.
"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."
Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.
Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä.
Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen elävää tuskanhuutoa.
Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa puhetorvena.
Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa lähteäkseen.
Linnankello löi yksi. Nyt oli aterian aika pikku kammioissa Jeanne pyyhki otsaansa pitsinenäliinalla. Pari syvää henkäisyä, sitten hän kumartui alas, otti syliinsä Mimin, joka peloissaan oli piilottunut kallisarvoisen puvun silkki- ja pitsihelmuksiin.
Kuningas jo odotti markiisitarta kahdelle hengelle uhkeasti katetun pöydän ääressä. Vastoin tapaansa Jeanne antoi täyttää kristallilasinsa reunoja myöten bordeaux-viinillä. Sitten hän kohotti sen kuninkaan lasia kohden ja joi hymysuin d'Argensonin perikadoksi, joll'ei ministeri tänään ministerineuvostossa lupaisi ajaa uusia veroja päätökseen parlamentissa.