XVII.
Sillä välin kun markiisittaren ystävällinen suhde Bernisiin pysyi yhä ennallaan ja abbé, vaatimattoman hartaana ja kiitollisena huoneistosta, joka hänelle oli luovutettu Tuilerieissä, ja yksityisestä 1500 livren eläkkeestä kuninkaan rahastosta, pysyi markiisittaren vilpittömänä ystävänä ja osasi antaa arvoa tämän ponnisteluille hänen virkauransa puolesta, oli sen sijaan Jeannen ja Richelieun välinen suhde kylmenemistään kylmennyt.
Madame d'Estrades ja d'Argenson olivat Richelieun ollessa sotaretkellä koettaneet kaikin keinoin yllyttää herttuaa, joka oli enemmän kuin arka kuninkaan suosiosta, Pompadourin yhä kasvavaa valtaa vastaan.
Ministerin ja hänen rakastajattarensa kannattajat kiinnittivät suuria toiveita Richelieun paluuseen. Madame d'Estrades ei tyytynyt yksistään siihen läheiseen suhteeseen, jossa hän eli d'Argensonin kanssa, vaan kosiskeli myötäänsä kaihoisilla katseillaan kuninkaan suosiota.
Genuan piirityksen jälkeen herttua saapui alkuvuodesta Versaillesiin, ylpeänä ja säteilevänä uudesta Ranskan marsalkan arvostaan, jonka oli perinyt Moritz Saksilaiselta.
Richelieu saattoi tuskin malttaa mieltään, ennenkuin sai astua uuteen virkaansa ensimmäisenä kamariherrana. Tässä asemassa hän luuli helpommin voivansa päästä tarkoituksensa perille: "raivata tieltä vähäpätöisen Pompadourin, ikäänkuin hän olisi oopperatyttö", ja hankkia uuden rakastajattaren, joka tyytyisi pienempään tilaan kuninkaan rinnalla.
Tilaisuus ensimmäiseen yhteentörmäykseen tarjoutuikin ennen pitkää.
Jeanne oli todellakin saanut toteutetuksi sen rohkean ja nerokkaan aikeensa, jonka oli ensimmäisen teatterivuoden päätyttyä ilmaissut enolleen Tournehemille.
Suureen Lähettiläskäytävään, missä Ludvig XIV ennen aikaan oli antanut esittää vakavia sinfonioita, oli Gabriel nyt rakentanut uuden salongin. Näyttämö oli suunniteltu aivan niin, kuin Jeanne kerran oli ehdottanut.
Se voitiin hyvin lyhyessä ajassa ja milloin tahansa panna pystyyn ja taas purkaa. Tämä näyttämö oli maksanut 65,000 livreä. Lisäksi tulivat kustannukset puvuista ja palkoista, ja niihin oli ensimmäisenä näytäntövuonna mennyt 100,000 écutä lukuun ottamatta tarveaineita, jotka kuitenkin oli enimmäkseen otettu "Pikku teatterista" (Les Menus Plaisirs).
Koko hovi ja etupäässä kuningas olivat niin ihastuneita tästä omaperäisestä sommitelmasta, ettei siihen saakka ollut paljon puhuttu kustannuksista.
Sinisin ja kultavärein koristettu salonki, jossa oli neljäkymmentä mukavaa katsojapaikkaa ja yhtä monta paikkaa orkesterin jäsenille, oli sellainen sali, jota ei voinut kylliksi kiitellä.
Kaikki oli tapahtunut Aumontin herttuasta välittämättä, joka sinä vuonna oli virkatoimituksessa ensimmäisenä kamariherrana. La Vallière oli toiminut itsenäisesti yksissä neuvoin markiisittaren kanssa. Hän lähetti määräyksensä suoraan "Pikku teatterin" virkamiehille, käytti siellä olevia tarveaineita ja toimitti kaikki rakennusmestareille, maalareille ja koristelijoille menevät käskyt omalla vastuullaan asianomaisten käsiin.
Aumontin herttua oli aivan oikeassa rajoittaessaan tätä itsevaltaisuutta. Kaikki teatterit ja näyttämöt olivat ensimmäisen kamariherran valvonnan alaisia, samoin kuin Lähettiläskäytäväkin loistohuoneustojen osana. Aumont ei kuitenkaan ollut milloinkaan uskaltanut asettua Pompadourin välillisiä käskyjä vastaan.
Richelieu teki asiasta pikaisen lopun. Heti sen jälkeen kuin hän oli ryhtynyt virkaansa, hän lähetti kuninkaalle hyvin pontevan vastalausekirjelmän La Vallièren aikaansaamien väärinkäytösten johdosta.
Kun kuningas ei vastannut, käski Richelieu uudestaan avata Pikku teatterin. Hän julkaisi ankaran määräyksen, ettei ainoatakaan hovivaunua saa antaa käytettäväksi ilman hänen allekirjoittamaansa valtuutusta. Tarveaineita ja koristuksia ei saanut hänen luvattaan lainata Pikku teatterista eikä hoviteatterin työmiehiä käyttää ilman herttuan myöntymystä.
Jeanne ei ollut niitä, jotka alistuivat tällaiseen vastustukseen. Aiottiin esittää Lullyn "Acis ja Galathea". Tarvittiin monia harjoituksia ja kallisarvoisia varustuksia. Koko hovi oli ilmaissut haluavansa saapua katsomaan.
— Kolme prinsessaa, Henriette, Adelaide ja Victoire, jotka hyvin mielellään kävivät teatterissa uudessa salongissa, samoin kuin Maria Josefakin, saivat kuningattaren puuttumaan asiaan.
Richelieun toimenpiteet raukesivat.
Kuningas, joka piti tähdellisempänä markiisittaren ja lastensa huvitteluja sekä omaa rauhaansa ja mukavuuttaan kuin Richelieun toimenpiteitä, kysyi marsalkalta jo ensimmäisessä vastaanotossa jääkylmästi:
"Kuinka monta kertaa teidän ylhäisyytenne on ollut Bastiljissa?"
"Kolme kertaa, sire."
Ludvig XV, joka aivan hyvin tunsi ne syyt, joiden tähden herttua oli joutunut Bastiljiin, luetteli ne aivan levollisesti marsalkalle.
Richelieu pelästyi ja otti huomautuksen opikseen. Hän ei sen koommin kajonnut teatteria koskeviin asioihin.
Hän karisti mielestään d'Argensonin ja madame d'Estradesin neuvot, jotka olivat niin pahasti häneen kolahtaneet. Hän rupesi säännöllisesti käymään markiisittaren vastaanotoissa, joissa koko hovi, prinsessat etunenässä, oli saapuvilla.
Hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta, saadakseen mitä sievistelevimmin vakuuttaa Jeannelle ystävyyttään ja mitä rakastettavimmin asettua hänen käytettäväkseen täyttääkseen kaikki hänen toivomuksensa.
Aselepo oli saatu toimeen.
Sitkeämmin pyrki d'Argenson, käsi kädessä madame d'Estradesin kanssa, päämääräänsä kohden.
Madame d'Estrades oli syrjäteitse, Lebelin kautta, saanut kuulla, että jotakin hankausta oli olemassa hänen sukulaisensa ja kuninkaan välillä, vaikkeivät asiat tätä nykyä ollenkaan sellaisilta näyttäneet. Hän lähetti hakemaan Lebeliä ja kuulusteli tätä tarkkaan, ennenkuin neuvotteli ministerin kanssa.
Ovela kettu kohautti olkapäitään.
Hän väitti, ettei hänellä ole mitään tarkkoja tietoja. Kuningas kävi joka ilta markiisittaren luona. Hän tosin myönsi, että hänen majesteettinsa poistui markiisittaren luota aikaisemmin kuin muulloin, mutta että se ei todista mitään.
Hän oli joskus tehnyt pieniä ehdotuksia kuninkaalle, että tämä huvittelisi toisinaan muidenkin naisten kanssa, mutta nämä ehdotukset oli joka kerran hylätty.
"Minä en ole pieni ehdotus", oli madame d'Estrades äkäisesti vastannut, rientäen d'Argensonin luo.
Ministeri lietsoi, kuten aina tällaisissa tapauksissa, rakastajattarensa vihaa porvarillista sukulaista vastaan. Hän kertoi tuolle ahneelle naiselle uusista, kallisarvoisista kuninkaan lahjoista, vieläpä arvonylennyksestäkin, joka odotti markiisitarta.
Vähäistä, rumaa naista, jolla oli karkeat kasvonpiirteet, kalvoi kateus.
"Huomenna hovi muuttaa Choisyhin. Kolmen päivän perästä saatte kuulla minusta, hyvä ystävä", sähisi hän vääristynein kasvoin.
* * * * *
Jeanne oli Quesnayn kehoituksesta ja madame du Haussetin tarkan valvonnan alaisena aloittanut maidonjuontinsa, joka vaikutti hänen terveyteensä erinomaisen virkistävästi. Muuten lääkäri oli määrännyt hänelle ankaran ravintojärjestyksen.
Kuningas oli erittäin huomaavainen ja teki mitä suinkin voi, että tämä parannustapa olisi mahdollisimman tehoisa. Hän vapautti Jeannen velvollisuudesta käydä suurilla hovipäivällisillä tai ottamasta osaa rasittaviin huveihin. Parin päivän oleskelun jälkeen Choisyssä Jeanne aikoi matkustaa La Celleen vahvistaakseen perin pohjin Normandiaan aiottua matkaa varten.
Ludvigista oli paljon vaikeampi kuin hän tahtoi itselleen myöntää olla pakotettu niin usein olemaan ilman markiisitarta.
Hän oli synkkä ja äänetön ja joi ruokapöydässä enemmän kuin hänen terveytensä sieti.
Hän ei ollut vielä milloinkaan ollut juovuksissa, mutta Choisyssä se melkein tapahtui.
Tämä Ludvigin mielentila oli mitä otollisin madame d'Estradesin suunnitelmille ja d'Argensonin puolueelle, joka oli ministerin rakastajattaren takana ja kuiskutteli joka päivä hänen korvaansa, että hän käyttäisi hyväkseen sopivaa hetkeä päästäkseen Pompadourin seuraajaksi.
Kerran päivällisillä, jonne Jeanne oli puolittain luvannut saapua, mutta viime tingassa lähettänyt peruutuksen, kuningas joi suutuksissaan ja mielihaikeudessaan paljon viiniä. Hän tahtoi olla iloinen ilman markiisitartakin.
Madame d'Estrades oli pitänyt kuningasta tarkoin silmällä. Hän riemuitsi. Vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin hän saisi vaivuttaa kuninkaan syleilyllään unohduksiin ja onnenhuumaan.
Puolijuovuksissa kuningas käski panna toimeen gondoliretken päivällisten jälkeen. Hänellä oli tukehduttavan kuuma, hän kaipasi ilmaa ja viileyttä.
Hän käski Lebelin ilmoittaa retkestä markiisittarelle. Tämän piti istua hänen rinnallaan kuninkaallisessa gondolissa.
Lebel, joka piti salapeliä madame d'Estradesin kanssa, mikäli tämä hyvin kitsas nainen palkitsi hänen palveluksensa, ilmoitti heti hänelle tämän kuninkaan määräyksen.
Madame d'Estrades pisti silloin hänen käteensä kaksikymmentä livreä, jotka olivat lähtöisin d'Argensonin lahjomisrahastosta.
"Hyvä on, herra Lebel. Minä käyn joka tapauksessa sukulaiseni luona ja voin silloin kertoa hänelle kuninkaan toivomuksen."
Mutta madame d'Estrades ei aikonutkaan mennä tapaamaan markiisitarta. Hän kietoi ympärilleen kallisarvoisen pitsihuivin, jonka d'Argenson oli lähettänyt hänelle Englannista, ja jäi pensaiden taakse piiloon odottamaan kuninkaan tuloa.
Kuningas meni hoippuen purteen. Juuri oikeaan aikaan astui myös madame d'Estrades esille tukeakseen kuningasta.
Ludvigin aistimet eivät olleet niin sumentuneet, ettei hän olisi huomannut, kuka Jeannen sijasta istui hänen vieressään.
Hän torjui madame d'Estradesin tungettelevat hellyydenosoitukset, mutta pohjaltaan hän oli mielissään siitä, että hänen kanssaan oli joku, joka auttoi häntä viettämään aikaa.
Myöhään, kun jo oli tullut aivan pimeä, palattiin Choisyhin. Seurue hajosi nopeasti.
Madame d'Estrades seurasi kuninkaan huomaamatta tämän kintereillä ja hiipi hänen jäljestään hänen työhuoneeseensa.
Etuhuoneessa odottivat madame d'Estradesin ystävät, d'Argensonin henkiheimolaiset, jotka tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyttää d'Argensonin paikallaan.
Jos ministerin ystävättären onnistuisi saada kuningas, pauloihinsa, niin peli olisi voitettu.
He saivat odottaa kauan. He olivat jo luopumaisillaan toiveistaan, kun madame d'Estrades hiukset hajallaan ja pitsihuivi revittynä syöksyi ulos kuninkaan työhuoneesta.
"C'est fait!" huusi hän voitonriemuisesti pienelle, odottavalle joukolle ja katosi prinsessojen huoneisiin, D'Argenson palkitsi rakastajatartaan suurella rahasummalla tästä urotyöstä, vaikka hän itse asiassa ei uskonut todeksi ruman madame d'Estradesin voittoa kuninkaasta, varsinkin kun tämä yöllinen kohtaus sai sellaisen jälkinäytöksen, että madame d'Estrades muutamia päiviä myöhemmin sai jokseenkin jyrkän ilmoituksen poistua toistaiseksi Choisystä.
Ministeri koetti saada Lebeliä ilmaisemaan asian oikean laidan.
Mutta Lebel väitti, että kuningas oli ollut niin juovuksissa, ettei ollut oikein tiennyt, mitä oli ajatellut tai tehnyt.
Madame d'Estrades sitä vastoin vannoi onnistuneensa ja käytti tätä seikkaa hyväkseen saadakseen siitä erinomaista käytännöllistä hyötyä: hän kerskui äänekkäästi olevansa suhteissa kuninkaan kanssa ja möi kaksinkertaisilla hinnoilla luuloteltua valtaansa Ludvig XV:nteen ja todellista d'Argensoniin nähden.
Rahvaan kesken laulettiin häväistyslauluja rumasta, juonittelevasta, kiittämättömästä ja ahneesta naisesta:
"Si vous voulez faire
Dans le temps présent
La plus mince affaire,
Il faut de l'argent;
Parlez à d'Estrades, elle reçoit un écu,
Lanturelu!
Si vous voulez être
Sûr de la trouver
Et la reconnaître
Sans la demander,
Cherchez le visage le plus semblable au c…
Lanturelu!"