XVIII.
Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin vastaan.
Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä suurimman vaaran partaalla.
Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa menoaan.
Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.
Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.
Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?
Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.
Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.
Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.
Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa Pariisin arkkipiispan maanpakoon.
Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.
Eräänä päivänä kuningas sanoi Jeannelle alistuvaisesti:
"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."
Hänen vihansa oli muuttunut välinpitämättömyydeksi. Hän antoi kaiken mennä omaa menoaan niin parlamentissa kuin muillakin hallinnon aloilla. Hän muuttui yhä kuurommaksi hyvää tarkoittaville ehdotuksille.
Oliko siis ihme, että valtiovelka kasvoi ennen kuulumattoman suureksi?
Machault koetti parhaan kykynsä mukaan panna toimeen uudistuksia, jotka tarkoittivat maanviljelyksen ja teollisuuden edistämistä ja verokuorman keventämistä.
Mutta se tuhlaus, joka oli jo perinpohjin hävittänyt valtiovarat, vaikeutti hänen suunnitelmiensa toteuttamista, melkein ehkäisi sen kokonaan.
Kun yhdeltä puolen ei säästetty rahamenoja loistorakennuksiin, joita rakennettiin herra de Tournehemin johdolla, puuttui toiselta puolen tuiki tarpeellisia varoja sotalaivaston lisäämiseen.
Suunnattomia rahasummia tuhlattiin päättömästi eläkkeihin ja lahjoihin.
Hovin menot kasvoivat minkäänlaisetta tarkastuksetta rajattomasti.
Ludvigin ja hänen perheensä matkoihin kului huimaavia rahasummia. Machault laski, että kuninkaan neljän päivän matka vaati sadan tuhannen livren suuruisen ylimääräisen menon, puhumattakaan suurista matkoista monilukuisine seurueineen.
Turhaan Machault pyysi markiisitarta, jonka kanssa hän yhä edelleenkin oli ystävällisissä väleissä, kehoittamaan kuningasta rajoittamaan näitä matkoja, luopumaan käynnistä Normandiassa ja muista äsken vireille pannuista aikeista.
Jeanne hylkäsi pyynnön ilman muuta: matkustaminen kuului kuninkaan elinehtoihin; hänen täytyi saada matkustaa!
Kesken tätä mielialaa, joka vallitsi verotaakan rasituksiin melkein nääntyvän kansan keskuudessa, meni rauhanjuhla, joka mielellään tahdottiin saada loistavaksi, surkeasti myttyyn.
Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don Filipille, Ludvig XV:n vävylle.
Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.
Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!
Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.
Juhlakulkueen kintereillä kaikui pilkkanauru.
Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle matkalle Normandiaan.
Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.
* * * * *
Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.
Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää rakastetulle meren ja sen ihmeet.
He matkustivat pienen seurueen kanssa. Kahden hengen istuttavissa vaunuissa ajoivat kuningas ja Ayen. Heitä seurasi berliiniläinen vaunu, jossa markiisitar ja hänen seurueensa istuivat.
Kamaripalvelijat ja muu tarpeellinen väki ajoivat suuressa kuuden hengen avovaunussa.
Keittiövaunu henkilökuntineen oli lähetetty edelle ja se odotti kuningasta Havressa.
Crecystä matka kävi Breuxin metsän halki, missä pantiin toimeen pieni metsästys.
Anetin ja Navarran linnojen ohi tultiin Évreux-metsään ja aamulla kahdeksan seuduissa Roueniin.
Kuningas oli alkujaan aikonut käydä arkkipiispan, kuningattaren hovisaarnaajan luona. Tämä arvoisa pääpappi ei ollut vastannut sanaakaan, kun hänelle oli Versaillesissa ilmoitettu tästä kuninkaan käynnistä. Hän piti nähtävästi liian suurena vaivana vastata edes sanaakaan, kun kuuli saavansa odottaa kuningasta Pompadourin seurassa.
Vielä sittenkin, kun kuningas huomautti jyrkästi: "me käymme teidän luonanne Rouenissa, kuuletteko!" pysyi arkkipiispa vaiti. Kuningas sanoi hänelle pari tuikeaa sanaa, ja käynti Rouenissa peruutettiin.
Vaunuista nousematta ajettiin nopeasti kaupungin juhlallisesti koristettuja katuja pitkin väestön riemuitessa. Kuningas ei tahtonut viivyttää Jeannea pääsemästä näkemään merta, jota hän oli niin kauan ikävöinyt. Kello kuuden aikaan illalla ajoivat kuninkaalliset vaunut linnan ja sataman tykkien paukkuessa Havreen.
Ludvig lausui niille herroille, jotka hänet ottivat vastaan, raatihuoneella, missä hänen oli määrä asua, toivomuksen olla läsnä laivaston harjoituksissa. Oikeastaan se oli markiisittaren toivomus, jonka kuningas mielellään tahtoi nähdä toteutuvan.
Äsken rakennettu alus, jossa oli kolmekymmentä kuusi tykkiä, sekä kolme muuta sotalaivaa hinattiin merelle. Sitäpaitsi meriministeri järjesti satamasta lähdettäessä kuninkaalle ja tämän seuralaisille leikkitaistelun kolmea fregattia vastaan.
Mutta tärkein tapaus, joka tuotti Jeannelle suurta nautintoa, oli erään rakenteillaan olevan kauppalaivan ristiäiset, joissa hän oli kummina ja antoi alukselle nimen "Le Grâcieux".
Illan suussa kuningas soudatti itsensä ja Jeannen merelle. Pienet, iloiset laineet ilakoivat äänettömällä ulapalla. Sinisenä ja pilvettömänä, helakan vienosti väreillen, kaartui taivas meren yllä.
Jeannen kauneille kasvoille oli lehahtanut hento puna. Hänen silmänsä välkkyivät. Koko hänen olentonsa ahmi oudon, ihmeellisen näyn tunnelmaa. Hän painautui aivan kiinni kuninkaaseen. Hänen sydämensä oli avoin ja huokui hellyyttä. Katkeruus, huolet, itsekkyys, vallanhimo, kaikki oli haipunut kuin tuuleen.
Hänen huulensa kuiskivat hiljaisia, helliä lemmensanoja.
Kuningas piti hänen käsiään omissaan. Hänen kauniit, surulliset silmänsä hymyilivät Jeannelle.
Kauan he istuivat ääneti, hiljaisen onnen unelmissa, onnen, jota levoton elämä harvoin heille soi.
He katselivat siniseen hämyyn, joka kietoi ulapan ja rannan. Ilma väreili kuin hopeaharso.
Hiljalleen lipuivat laineet purren ohi.
Ludvig antoi perämiehelle merkin suunnata rantaa kohden. Hän oli sieltä keksinyt yksinäisen, valkean talon, jota verhosi viiniköynnös.
Soutajat, jotka eivät tienneet, kuka oli heidän purressaan, kertoivat, että valkea talo oli "Kultaisen rypäleen" majatalo, jonne matkailijat asettuvat pariksi päiväksi nauttimaan raikasta meri-ilmaa.
Kuningas katsahti kysyvästi Jeanneen. Tämä nyökkäsi ja hänen silmissään kuvastui suostumus. Elämä kohisi taas voimakkaasti hänen suonissaan.
* * * * *
Kauan he seisoivat vierekkäin majatalon ikkunan ääressä, jota viiniköynnös ympäröi.
Ulapan ylle oli noussut kuu. Oli kuin vuotavaa hopeaa olisi ollut ulapan hiljaa solisevilla laineilla.
Valkeana välkkyi ranta heidän alapuolellaan. "Aivan kuin sinun valkoinen, säteilevä ruumiisi", kuiskasi kuningas hehkuvasti suudellessaan.
Ludvig katsahti taakseen.
Vuode ei ollut kuninkaallinen, ei uhkean kutsuva hekumaan kuten Versaillesissa, Crécyssä ja La Cellessä. Se oli kova ja kapea ja karkealla liinakankaalla verhottuja sijaitsi matalan huoneen syvässä komerossa.
Mutta moniin aikoihin ei ainoakaan lemmenyö ollut tuntunut kuninkaasta niin ihanalta kuin se, jonka hän vietti pienessä majatalossa Havren kuutamoisella rannalla.