XIX.
Voltairen sapekas luonne ei jaksanut sulattaa Crébillonin kilpailuja ja "Catilinan" menestystä. Nämä haavat eivät ottaneet ollenkaan parantuakseen. Hänen herkkä luulevaisuutensa sai uutta yllykettä siitä, että markiisitar tuki vanhan Crébillonin ohella monien muiden kirjailijoiden pyrintöjä. Näitä oli esimerkiksi Duclos, lahjaton abbé de Blanc, ja Gresset, joita markiisittaren veli Abel oli suositellut. Tuo hupsu veli Abel, jonka ylennyksen puolesta Jeanne puuhaili sellaisella innolla, että sitä olisi voinut käyttää paremmankin asian ajamiseen!
Voltairen tunteet markiisitarta kohtaan horjuivat puoleen ja toiseen. Hän ei ajatellut hetkeäkään katkaista välejään markiisittareen, mutta hän ei myöskään voinut auttaa sitä asiaa, että jonkinlainen kylmyys kuin jokin kiila tunkeutui hänen ja hänen ihailunsa välille.
Useammin kuin kerran Voltaire oli kääntämäisillään selkänsä Pariisille ja Versaillesille, aikoen uskollisen, vanhan ystävättärensä kanssa syventyä tutkimaan matematiikkaa ja luonnontieteitä rauhallisessa Cireyssä. Mutta joka kerran hänen aikeensa esti uusi kunnianhimoinen suunnitelma, joka oli välttämättömästi toteutettava, ja madame de Châtelet oli niin omaa etuaan katsomaton nainen, että mukaantui runoilijan päätöstä tukemaan.
Kun hänen näytelmänsä "Enfant Prodigue" otettiin näyteltäväksi
Lähettiläiskäytävän salongissa, niin hän kuitenkin leppyi.
La Pompadour oli hankkinut hänelle kutsun harjoituksiin ja itse näytäntöönkin. Tämä suosio oli kuitenkin vain katkeran palan makea kuori — Voltaire ei ollut ainoa kutsun saanut kirjailija.
Myöskin Gresset oli Versaillesissa ollessaan läsnä näytelmäkappaleensa
"Le Méchantin" esityksessä.
Voltairea kiukutti vielä enemmän se, että tämä "tarpeeton virkaveli" liikkui hovin parkettilattioilla niin rakastettavasti, sirosti ja tahdikkaasti, että hän kohta pääsi ylhäisöpiirien tunnustetuksi suosikiksi.
Gressetin nuoren maineen vastapainoksi Voltaire pani vanhat, vuosikausia kestäneet suhteensa Ludvig XV:n hoviin.
Voltaire ei häikäillyt tungettelevaisuuttakaan. Hän alkoi puhuttelun ennen kuningasta, tarttui joskus tämän käsipuoleen, niin että Ludvig suuttuneena ja kärsimättömästi pyysi Voltairea pysymään vähän edempänä.
Kun hän turhamaisuudessaan loukkaantui niin syvästi, ettei huomannut häikäilemättömyyttään, turvautui hän markiisittareen, jota hän ylisteli ja imarteli "Lisen" osan esittämisestä.
Kuumien tunteittensa puuskassa hän lähetti markiisittarelle näytännön jälkeen pienen runon, jossa ylistäen sanoi häntä hovin kaunistukseksi ja parnasson ja Cytheran auringoksi ja toivoi kuninkaalle ikuista rauhaa ja "rakkauden ja sodan saavutusten" ikuista pysyväisyyttä.
Tämä runo kierteli kohta Versaillesissa. Mutta se ei tehnyt sitä vaikutusta, jota Voltaire oli odottanut. Vaikutus oli aivan päinvastainen. Kuningattaren, dauphinin ja prinsessojen mielestä oli kuninkaan rakkauden ja sodan saavutusten rinnastaminen sekä toivomus niiden ikuisesta pysyväisyydestä "suorastaan häväistys".
Kun Voltaire paria päivää myöhemmin taas saapui Versaillesiin, kohtasi häntä hyytävän kylmä äänettömyys. Hän ymmärsi poikenneensa ulkopuolelle runollista vapautta.
Tällä kertaa hän ei epäröinyt. Enemmittä arveluitta hän matkusti madame de Châteletin kanssa Cireyhin lujin päätöksin olla ihan heti palaamatta Versaillesiin, mutta panematta kuitenkaan vaaranalaiseksi La Pompadourin hyväntahtoisuutta, jota hän tulisi vielä useastikin tarvitsemaan.
Menivätpä hänen ajatuksensa pitemmällekin.
Kun hän nyt istui shakkilaudan ääressä madame de Châteletin kanssa, teki tuo tottunut pelaaja vastoin tapaansa monta onnistumatonta siirtoa. Sekä hiljaa itsekseen että keskustellessaan ystävättärensä kanssa hän harkitsi päätöstään lähteä Ranskasta ja noudattaa Fredrik II:n monia kutsuja saapua hänen luokseen Sanssoucin linnaan.
Mutta kun hän vain loi silmäyksenkään viehättävään Cireyhin ja kuuli hellän sanankaan vanhalta ystävättäreltään, purki hän joka kerran päätöksensä lähteä Preussiin ja, kuten Preussin kuningas hartaimmin toivoi, asettua kokonaan asumaan "perimmäiseen pohjolaan raakalaisten ja puoliraakalaisten sekaan!"
Toisenkin kerran Voltaire kirjoitti tästä asiasta La Pompadourille, etenkin silloin, kun hänellä oli pahantuulenpuuskansa, jotka aiheutuivat lukuisista tautikohtauksista, ja silloin, kun hän sai kuulla Crébillonin jutusta ja niistä juoruista, joita Pariisissa ja Versaillesissa oli hänestä pantu liikkeelle.
Kuinka voitiin ja uskallettiin satunnaisesta nurjamielisyydestä, jonka tieltä hän oli vapaaehtoisesti väistynyt, tehdä pannaanjulistus?
"Kaikki tämä voi tosiaankin pakottaa minut asettumaan kokonaan
Preussiin."
Erääseen kirjeeseensä markiisittarelle Voltaire liitti kuninkaalle omistetun kappaleen kirjoittamastaan "Ylistysrunosta Ludvig XV:stä" sekä pyynnön, että markiisitar antaisi sen kuninkaalle.
Runo oli käännetty neljälle kielelle, latinaksi, espanjaksi, italiaksi ja englanniksi.
Voltaire toivoi vihdoinkin voittavansa tällä runollaan armon kuninkaan silmissä.
Sekavin tuntein hän luki La Pompadourin vastauksen.
"Olen saanut ne käännökset, jotka olette minulle lähettänyt, ja mielihyvällä antanut ne kuninkaalle. Hänen majesteettinsa on liittänyt ne kirjastoonsa ja suvainnut puhua armollisesti tekijästä. Jollen olisi tiennyt, että olette sairas, niin olisi käsiala teidän toisessa kirjeessänne ilmaissut sen minulle.
Näen, että teitä surettaa se panettelu ja parjaus, mitä teistä on levitetty. Ettekö jo ole tottunut sellaiseen ja ajattele, että kaikkien suurten miesten kohtalona on ollut parjaus eläessä ja ihailu kuoltua? Muistakaa, mitä Corneille, Racine ja muut ovat saaneet kokea, niin saatte nähdä, ettei teille ole käynyt sen pahemmin kuin heillekään. Minusta on kaukana se ajatus, että te ette olisi saanut aikaan jotakin sellaista kuin Crébillon. Hän on samoin kuin tekin kyky, jota minä rakastan ja kunnioitan. Minä olen asettunut puolustamaan teitä syyttäjiltänne, sillä minulla on teistä niin hyvä käsitys, etten voi katsoa olevan mahdollista, että te olisitte alentunut moiseen tekoon. Olette oikeassa sanoessanne, että moitteita kohdistetaan myös minuun. Mutta kaikkiin näihin hävyttömyyksiin minä vastaan syvällä halveksimisella ja olen aivan tyyni, sillä minä kestän ne vain siksi, että olen edistänyt ihmiskunnan parasta työskentelemällä rauhan puolesta.
Niin katkeria kuin ihmiset ovatkin minulle en minä kuitenkaan kadu, että olen edistänyt heidän onneaan. Ehkä he kerran oivaltavat sen? Koitukoonpa heidän ajatuskannastaan mitä tahansa, minä löydän palkinnon omasta sydämestäni, joka on puhdas ja pysyy puhtaana. Jääkää hyvästi! Käyköön teille hyvin! Älkää ajatelko matkustaa Preussin kuninkaan luo. Olkoon hän kuinka suuri kuningas tahansa ja olkoon hänellä miten korkealentoiset ajatukset hyvänsä, niin ei kuitenkaan saa hyljätä meidän hallitsijaamme, kun tuntee hänen ihailtavat ominaisuutensa. Meidän kesken sanoen en sitä antaisi teille milloinkaan anteeksi. Jääkää hyvästi!"
* * * * *
Havressa vietetyt ihanat päivät ja kuumat yöt saivat ikävän jälkinäytöksen.
Jeanne ja kuningas olivat parahiksi ehtineet takaisin Versaillesiin, kun kapinallisia ääniä ja kansan niskoittelevaa nurinaa alkoi uudestaan kuulua.
Joka päivä syntyi ankaria katumetelejä. Kerrottiin, että tahdottiin ryöstää lapsia ja viedä ne asumattomiin siirtomaihin. Jokainen päivä toi mukanaan uusia nimettömiä häväistyksiä, joissa syytettiin madame de Pompadouria hädän julkeasta halveksimisesta, sekä lauluja, joissa hänet tehtiin naurunalaiseksi ja mitättömäksi.
Jeanne kutsutti luokseen poliisituomari Berryerin; tämä oli aina ollut hänen uskollinen kannattajansa.
Eikö ollut olemassa mitään mahdollisuutta päästä noiden valapattoisten pariisilaisten häpäisijöiden jäljille?
Berryer kohautti olkapäitään. Hän ei tahtonut sanoa markiisittarelle, että hän uskoi pahuuden pesän olevan etsittävissä ennemmin Versaillesista kuin Pariisista ja ettei hänestä ollenkaan ollut mahdotonta, että useat noista karkeista pilkkakirjoituksista olivat nähneet päivänvalon markiisittaren lähimmässä ympäristössä.
Tällä kertaa hän voi markiisittarelle tehdä vain yhden palveluksen, nimittäin neuvoa häntä olemaan varovainen sekä niin harvoin kuin mahdollista ja ainoastaan luotettavan vahtisaaton turvassa käymään Pariisissa.
Jeanne antoi huolestuneen miehen lähteä. Omassa sydämessään hän tunsi samalla kertaa sekä surua että suuttumusta.
Mutta pahempaa oli tulossa. Tähän saakka oli kuningas saanut olla rauhassa. Muutamia päiviä hänen paluunsa jälkeen Havresta sai Berryer käsiinsä pilakuvan, joka esitti kuningasta markiisittaren kahlitsemana ja kansan ruoskimana.
Näytti siltä, ettei tahdottu antaa Ludvigille anteeksi "reklaamimatkaa markiisittaren" kanssa, kuten nimitettiin Normandian-retkeä.
Ilmestyi muitakin, hyvin ilkeitä kuvia. Eräässä sellaisessa nähtiin kuningas nukahtaneena "Häpeän" rinnoille.
Yleisesti levitettiin erästä laulua, jossa luultiin voitavan tuntea lähellä olevan vallankumouksen leimuavaa henkäystä:
"Louis, dissipateur des biens de tes sujets,
Toi, qui comptes les jours par les maux que tu fais.
Esclave d'un ministre et d'une femme avare,
Louis, apprens le sort que le ciel te prépare:
Si tu fus quelque temps l'objet de notre amour.
Tes vices n'étaient pas encore dans tout leur jour…
Tu verras chaque instant ralentir notre zèle
Et souffler dans nos coeurs une flamme rebelle:
Des guerres sans succès fatiguant tes États.
Tu fus sans généraux, tu seras sans soldats…
Tu ne trouveras plus des âmes assez viles
Pour oser célébrer tes prétendus exploits,
Et c'est pour t'abhorrer qu'il reste des François."
Jeanne oli lohduton. Hänen terveytensä, joka äsken oli alkanut korjautua, alkoi taas horjua.
Kuningas tuntui olevan välinpitämättömämpi. Hän muuttui vain entistä rauhattomammaksi.
Hän vaihtoi useammin kuin ennen olinpaikkaa ja karttoi Versaillesia niin paljon kuin mahdollista; Pariisista, jota hän alkoi kammoa, hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan.
Jeanne kärsi kovasti tästä alituisesta harhailemisesta. Hän ikävöi kaunista, lahjakasta pikkutyttöään; tämä oli nyt ollut pari kuukautta L'Assomptionissa, joka oli Pariisin parhaimpia luostareja. Alexandra saattoi aivan hyvin käydä hänen luonaan Versaillesissa, mutta ei loitolla olevissa linnoissa.
Hän kaipasi myös isäänsä, jota hän levottoman elämän tähden nyt harvoin tapasi. Isän hyväntahtoinen kehuskelu, hänen ylpeytensä siitä kunniasta, jonka kukkuloilla tytär nyt oli, hänen terve järkensä ja aina loistava huumorinsa olivat usein elvyttäneet Jeannen reippautta synkkinä hetkinä.
François Poisson karkeahkoine elostelijatapoineen ei oikein soveltunut Versaillesissa vallitsevaan käyttäytymissävyyn, sen huomasi helposti; mutta hän oli pohjaltaan tavattoman hyväluontoinen mies, joka palkitsi Jeannen hellän hyvyyden vilpittömällä rakkaudella. Hänen jumaloiva kiintymyksensä pikku Alexandraan toi tänä raskaana aikana suurta lohdutusta Jeannelle. Hän kävi äidin puolesta tyttösen luona L'Assomptionissa ja kertoi sitten tuhansia suloisia pikku juttuja ihastuttavasta tyttärentyttärestään.
"Hän on tosiaankin verraton lapsi. Hän selittää aivan kylmäverisesti, että niin paljon kuin hän pitääkin kauniista äidistään, hän on kuitenkin mieluummin luostarissa kuin äidin luona, koska hänellä on suuri halu oppia jotakin voidakseen palkita 'kauniin pikku äitinsä' hyvyyden. Äitiä hän ei sitten koskaan jätä, kunhan hän vain saa opituksi kaikki mitä tarvitaan ja suorittaa tutkintonsa."
Myöskin muuten Jeanne sai matkoillaan ainoastaan hyviä tietoja
L'Assomptionista.
Niiltä sisarilta, jotka opettivat Alexandraa, hän kuuli, kuinka herkkä tyttönen oli oppimaan, kuinka ymmärtäväinen ja herttainen hän oli. He kertoivat Jeannelle myöskin Alexandran ja pikku prinsessa Soubisen ystävyydestä.
Ylpeydentunne tyttösen menestyksestä tuotti Jeannelle paljon mielihyvää ja virkistystä tänä levottomana ja huolekkaana aikana. Alexandran perin ylhäinen seurapiiri antoi yllykettä eräille toiveille, joita Jeannen mielessä tyttären suhteen kyti. Hän aikoi tehdä tyttärestään todellakin ylhäisen naisen, joka aatelisella avioliitollaan voisi peittää unohduksiin äidin sukuperän.
Herttuallinen puoliso oli markiisittaren unelma.
* * * * *
Kuningas oli Crécystä, missä he viimeksi oleskellet, käynyt tervehtimässä kuningatarta ja prinsessoja Fontainebleaussa.
Siellä hän tapasi dauphinin ja Maria Josefan, jonka reipas, herttainen olento teki aina hyvän vaikutuksen kuninkaan mielialaan.
Pikku dauphine tunsi, päinvastoin kuin Maria Raphaela, sydämellistä rakkautta appeaan kohtaan. Hän kertoi tälle mielellään ja usein suuret ja pienet salaisuutensa. Ludvig oli saanut häneltä tietää jo useita kuukausia aikaisemmin, että dauphinin kylmäkiskoisuus oli väistynyt lämpimämpien tunteiden tieltä ja että ensimmäinen puoliso alkoi jo haihtua hänen mielestään. Tänään Maria Josefa kertoi hänelle kovasti punastuen, että hän odotti synnytystä. Ludvig joutui aivan suunniltaan ilosta. Vihdoinkin Ranska saa kauan kaivatun kruununperillisen. Sydämestään iloisena Ludvig lähti paluumatkalle Crécyhin.
Markiisitar odotti häntä pengermällä. Hän näytti nyt terveemmältä kuin linnaan tullessaan.
D'Argenson, joka jo Versaillesissa oli pitänyt häntä kuolleeksi tuomittuna ja häntä näkemättä oli levitellyt sellaisia puheita, että markiisitar on murheesta laihtunut luurangoksi, että hänen kasvonsa ovat keltaiset ja kutistuneet ja vartalo kuin lauta, olisi nähnyt pahasti erehtyneensä.
Jeanne oli hyvin ihastuksissaan, kun kuningas oli iloisen näköinen, ja vielä enemmän hänen tuomastaan uutisesta.
He istuivat teepöydässä Jeannen miellyttävässä kammiossa, suuren vastaanottohuoneen vieressä. Jeannen sirot, kapeat sormet leikkien liikuttelivat kuppia, joka oli kallisarvoista saksilaista porsliinia.
"Tiedättekö, sire, mitä minä ajattelin, ennenkuin te tulitte?"
"Sinä luultavasti odotit minua ikävöiden ja ajattelit: voi, jos hän olisi täällä!"
Jeanne hymyili Ludvigille lumoavaa hymyään.
"Se kyllä on itsestään niin selvää, sire, ettei minun tarvitse sitä sanoa."
Ludvig suuteli ihastuneena hänen kättään.
"Mitä se sitten oli, pikku Jeanne?"
"Katsokaas, sire, näitä kuppeja ja tuota hienoa kannua, kaikkia näitä ihania saksilaisia porsliiniesineitä, jotka kaunistavat minun pöytääni. Hänen korkeutensa dauphine oli erittäin ystävällinen ja lahjoitti ne minulle. Ne ovat valmistetut Dresdenissä. Joka kerran kun niitä käytän tai katselen noita japanilaisia astioita tuolla Ludvig XIV:n kuosisella pikku pöydällä, täytyy kysyä itseltäni, miksi pitää tuottaa ne tänne Ranskaan Saksista ja Japanista ja maksaa satumaisia hintoja ulkomaisista teoksista, miksi me itse emme valmista ensiluokkaista porsliinia?"
Kuninkaan tarkkaavaisuus herkistyi. Ajatus oli hyvä.
Ranskalainen porsliini ei tosiaankaan ollut mitään muuta kuin saksilaisen ja japanilaisen tuotannon karkeatekoista, melkein kömpelöä jäljittelyä. Se ei sopinut ensinkään ylhäisten, saatikka sitten kuninkaalliselle pöydälle.
"Kuinka olet asiaa ajatellut, Jeanne?"
"Olen ajatellut, että meidän on saatava aikaan samaa, mitä Ludvig XIV: omasta aloitteesta ja omilla varoilla kohottaa Ranskan teollisuutta! Perustakaamme porsliinitehdas, kuten Ludvig XIV perusti gobeliinitehtaan. Sen valmisteet tuottavat meille yhtä suurta mainetta ja yhtä suuria etuja ja vielä vuosisatojenkin kuluttua todistavat Ranskan makua ja hienostunutta aistia."
Kuningas oli kavahtanut pystyyn ja kävellyt pari kertaa huoneessa edestakaisin.
Nyt hän pysähtyi ja laski kätensä Jeannen olkapäälle.
Hän virkkoi surullisella äänellä:
"Sinä puhut omista varoista. Mistä me ne otamme? Meitä tullaan vain kivittämään ja tuomitsemaan meidän ylellisyytemme!"
Jeanne pudisti päätään.
"Sellaisen teollisuuslaitoksen perustamista, joka hankkii maalle suuria tulolähteitä, ei voitane selittää pahaksi. Päinvastoin. Lukuun ottamatta sitä rahallista tuloa, minkä kotimainen porsliininvalmistus antaa menekillään koti- ja ulkomailla, saamme työtä suurille työläisjoukoille ja hankimme kansalle uusia ansiomahdollisuuksia."
Ludvig hymyili Jeannen innostukselle.
"Sinähän puhut kuin asianajaja, joka puolustaa huonoa asiaa."
"Hyvää, sire, oikein, oikein hyvää asiaa, jonka toteuttaminen ei ole ensinkään niin vaikea, kuin miltä se ensi hetkenä saattaa näyttää. Teidän majesteettinne pitäisi käskeä panemaan alulle neuvotteluja Vincennesissä olevan tehtaan kanssa. Se on aivan surkeassa tilassa. Siitä, että teidän majesteettinne suostuisi rupeamaan osakkaaksi, koituisi Vincennesille suurta siunausta. Monsieur de Fulvy olisi ehkä oikea mies yrityksen etunenään. Boucher asettuu aivan varmaan meidän käytettäväksemme. Puhun hänelle asiasta, kun ensi kerran istun hänen mallinaan. Maalareja, kuvanveistäjiä ja piirtäjiä me saamme helposti, kunhan vain pääsemme perille siitä hienosta seoksesta, joka kykenee kilpailemaan saksilaisten ja japanilaisten tuotteiden kanssa. Keksinnön täytyy tietysti pysyä Vincennesin salaisuutena. Chantillyn, Sceauxin, Saint-Cloudin ja Villeroin pikku tehtailijoilla ei saa olla minkäänlaista mahdollisuutta päästä meidän työpajojemme salaisuuksien perille."
Kuningas nauroi niin kovalla äänellä ja sydämellisesti, että hänen tapansa oli vain ani harvoin nauraa sillä lailla.
"Sinä puhut, niinkuin jo seisoisimme sinun toivomustesi kynnyksellä, niinkuin tehdas jo olisi pystyssä ja sen tuotteita lähetettäisiin ympäri maailmaa."
"Minä näen sen jo sellaisena", sanoi Jeanne innokkaasti ja sädehtivin silmin. "Mielikuvitukseni luo silmiini mitä houkuttelevimman näyn. Minä näen hienoja, läpikuultavia astioita, jotka on kirjailtu kaikenvärisillä kukilla, linnuilla, perhosilla ja liihottelevilla sudenkorennoilla. Näen ihanasti muovailtuja maljakkoja ja ruukkuja Versaillesin pöydillä, näen kaikkien katselevan niitä ihmettelevin silmin. Minä näen taiteellisten kukkien ja hedelmien kasvavan maljakoista ja ne ovat niin luonnollisen näköisiä, että ne voivat erehdyttää näkijän. Minä näen sen pöydän, jonka ääressä teidän majesteettinne on minun vieraanani, koristettuna mitä ihanimmilla Vincennesin tehtaan vadeilla ja maljoilla. Minä näen ulkomaiden kadehtivan meitä. Minä näen sadoittain työläisiä, jotka ovat onnellisia työnsä ääressä, iloisia ja kylläisiä oman työnsä ansioista. Minä näen kultaa virtaavan valtion rahastoihin, minä näen —"
Ludvig otti Jeannen syliinsä ja sulki hänen kaunopuheisen suunsa suudelmillaan.
"Minä näen suloisen uneksijan."
"Jonka unelmat toteutuvat, sire!"
* * * * *
Muutamien kuukausien kuluttua ryhdyttiin ministeriön kautta keskusteluihin Vincennesin kanssa. Perustettiin yhtiö, jonka peruspääoma oli 250,000 livreä.
Siihen lisäsi kuningas 100,000 livreä yksityisestä rahastostaan.
Tehtaan nimeksi pantiin Manufacture royale de porcelaine de France. Jokaisessa valmistetussa esineessä oli tehtaanmerkkinä kaksi ristissä olevaa L-kirjainta ja valmistusvuosi.
Pian työskenteli Vincennesissä satoja työmiehiä ja monsieur de Fulvy valmisteli yhdessä muutamien taitavien kemistien kanssa seosta, jonka, jos koe onnistuisi, piti olla paljoa parempaa kuin ulkomainen valmiste.