XX.
Charles Guillaume d'Étioles oli harvinainen poikkeus kevytmielisen ja ruokottoman aikansa miehistä. Hän oli niitä, jotka eivät voineet unohtaa. Siitä pitäen kun Jeanne oli lähtenyt hänen luotaan, hän oli kokonaan mennyttä miestä.
Turhaan hän koetti taistella siihen naiseen kiintyneitä tunteitaan vastaan, joka maineen ja loiston vuoksi ja rajattomasta kunnianhimosta oli hänet hyljännyt. Turhaan hän vetosi ylpeyteensä. Jeannen kuva oli niin viehättävän kaunis, ettei hän voinut riistää sitä rinnastaan.
D'Étiolesin elämä oli käynyt hyvin yksinäiseksi. Hän karttoi niitä harvoja ystäviä, jotka surkuttelivat häntä, yhtä itsepäisesti kuin sitä suurta ystäväpiiriä, joka sanoi häntä narriksi, kun hän ei voinut unohtaa sitä, että oli kadottanut moisen Pompadourin, eikä nauttia niitä etuja, joita hänen olisi pitänyt saada siitä tilanteesta, että hänen puolisostaan oli tullut kuninkaan jalkavaimo.
Siitä illasta saakka, jolloin hän oli istunut Bussyn viinilehväisellä pengermällä, jolloin Jourdain ja Grévain ja muut aatelisherrat olivat koettaneet saada häntä taipumaan, hän ei ollut enää kertaakaan näyttäytynyt tässä piirissä. Vielä nytkin nousi hänen kasvoilleen häpeän puna, kun hän ajatteli, minkälaiseen tekoon häntä oli yllytetty.
Pitäisikö hänen käydä kauppaa onnettomuudellaan! Palvomansa vaimon kadottamisella? Häpeä niille, jotka neuvoivat häntä moiseen häpeälliseen menettelyyn!
Nyt hänen pikku tyttönsäkin oli vieraantunut hänestä, kun oli joutunut L'Assomptioniin. Niin paljon kuin Alexandra olikin ennen ollut äitinsä parissa, oli kuitenkin ollut aikoja, jolloin lapsi oli oleskellut hänen ja isoisän luona Hôtel des Chèvresissä.
Charles ajatteli tätä aikaa kuin kadotettua paratiisia, kun hän työstä päästyään oli istunut Alexandra polvillaan ja silloin usein tavannut itsensä etsimästä tämän pienistä kauniista kasvoista kadotetun puolisonsa piirteitä, kun hän iltapuhteilla oli kävellyt hänen kanssaan Palais Royalin puistossa, istunut hänen kanssaan suuren kujanteen varrella mahtavien kastanjapuiden alla ja osoittanut hänelle niitä ylhäisiä naisia, jotka ennen oopperan alkua kävelivät ihanassa puistossa.
Kauniit sunnuntaipäivät hän oli kuljeksinut tyttösen kanssa Boulognen metsässä tai ajanut Fontainebleaun metsään poimimaan suuria, ihanasti tuoksuvia kimppuja kedon kukkasia. Alexandrahan piti kukkasista samoin kuin hänen äitinsäkin!
D'Étioles ajatteli, että hänet oli aivan kuin sysätty pois maailmasta, kun hän eräänä kylmänä, sumuisena marraskuun päivänä kulki Pariisin katuja pitkin palatessaan raatihuoneelta, missä oli käynyt asioilla nykyisen veronkanto-urakkansa tähden. Hetkiseksi johtui hänen mieleensä pistäytyä johonkuhun niistä monista kahviloista, joita äsken oli avattu. Ehkä hän tapaisi jonkun henkilön, jonka kanssa voisi pelata dominoa tai shakkia. Mutta samassa hän luopui tästä ajatuksesta. Ei mikään huvittanut häntä enää, ei mikään jaksanut herättää hänen harrastustaan. Hän huokasi. Kaikki yritykset karkoittaa mielenmasennusta raukesivat turhiin.
Hän oli nyt parin kuukauden ajan seurustellut erään ompelijattaren kanssa, jonka pienissä kauniissa jaloissa oli sievät, hienot kengät, mutta mitä tämä nainen oli hänelle ollut? Satunnainen oikku, keino kuluttaa hitaasti vierivää aikaa. Jos ompelijatar oli ollut pahanpäiväinen mitättömyys, niin sitävastoin oli se musta noita, joka oli suuressa oopperassa kuorolaulajattarena, ollut koko kiusanhenki.
Tämä oli niin julkea, että pyrki puhumaan hänen kanssaan taiteesta. Tuo pikkuinen kuorolaulajatar puhumaan taiteesta, kun hänen vaimonaan oli ollut niin täydellinen taiteilijatar kuin Jeanne! Hän joutui aivan raivoihinsa, kun laulajatar rupesi siitä puhumaan. Hän, lauhkea, tyyni mies, oli ollut vähällä lyödä mustaa noitaa!
Hän oli kulkenut katua ylös ja toista alas näissä mietteissään, silloin tällöin heräten niistä, kun kaikui kirkkojen tai luostarien kellojen kumeaa soittoa tai leipää, vettä, luutia ja mikä mitäkin myyskentelevien katukaupustelijoiden kimeitä huutoja.
Kun Étioles katsahti ympärilleen, huomasi hän tulleensa lähelle Palais Royalia, Saint-Honorén luo, missä koko Pariisin hienosto tungeskeli äsken avattujen loistokauppojen edustalla; niihin oli laitettu näytteille upeita kokoelmia koruesineitä, jalokiviä, uusimpia muotitavaroita, turkiksia Frankfurt am Mainista ja Leipzigin markkinoilta, kuosikkaita kenkiä ja joukoittain koristetavaraa.
Äkkiä syntyi väkijoukossa liikettä ja kuului vilkasta kuiskailua.
Märkää, likaista katua myöten läheni nopeaa ravia kaksi mustaa hevosta, jotka vetivät kullalle välkkyviä vaunuja; näissä oli avarat, hiotut lasi-ikkunat. Sekä ajaja että lakeijat olivat puetut La Pompadourin väreihin, sinisiin ja hopeisiin livereihin.
Charles Guillaume luuli, että hänen sydämensä lakkaa sykkimästä. Kun hän ei päässyt eteen eikä taakse päin, pisti hänen mieleensä äkkiä vetäytyä erään uteliaana seisovan ryhmän taakse juuri samassa hetkessä, kun vaunut vastaan tulevien ajoneuvojen tähden seisahtuivat kadulle.
Edessään seisovien henkilöiden päiden välitse Charles näki sulkakoristeisen silkkihatun alta vaimonsa kalpeat, ihanat kasvot, näki kallisarvoisen kukkakimpun hänen polvillaan, näki Jeannen edessä silkkiverhoisella, pehmoisella istuimella avattuja pahvilaatikkoja, ja niistä pisti silmään pieniä silkkipukuja, pitsejä ja leikkikaluja sekä kääröjä, joissa epäilemättä oli makeisia.
Ei ollut epäilemistäkään, että Jeanne oli menossa L'Assomptioniin tervehtimään Alexandraa.
Jeanne vei hänelle Versaillesin kasvihuoneiden harvinaisia kukkia ja Pariisin kallishintaisista puodeista ostettuja lahjoja ilahduttaakseen hänen lapsensydäntään ja kiinnittääkseen sen enemmän itseensä.
Entä hän? Hän seisoi siinä vieressä tyhjin käsin, ventovieraana, tarpeettomana henkilönä täälläkin.
Hänen tulonsa veronkanto-urakoitsijan toimesta riittivät parahiksi elämiseen, sen jälkeen kun hän oli menettänyt Jeannen myötäjäiset. Ylellisiin ostoihin, joilla hän olisi voinut ilahduttaa lastaan, häneltä ei riittänyt soutakaan.
Hänen verensä alkoi kiivaasti kuohua.
Olisivatkohan Bussy ja Jourdain sittenkin olleet oikeassa?
Jos hän olisi noudattanut näiden neuvoa, olisi hänestä tullut suuren omaisuuden isäntä, oman itsensä herra, hän olisi voinut rakentaa kauaksi tästä Pariisista, jota hän vihasi, pienen, kodikkaan linnan maaseudulle ja pitää luonaan rakkaan tyttösensä ja hemmoitella häntä vaikka maailman äärien aarteilla!
Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus pisti hänen päähänsä, hän sen myöskin karkoitti mielestään. Mitäpä hyötyä siitä enää oli? Jos hän olisi ollut tarpeeksi kylmä ja viisas astumaan sellaisen askeleen, olisi hänessä myös ollut miestä pitämään Jeannea luonaan! Hän oli sellainen kuin oli eikä muuksi muuttunut: sama tyhmä, hyväntahtoinen pöllö, joka ei sopinut aikaansa, ja ilmenipä onni missä muodossa tahansa, lipui se irvistäen hänen ohitsensa.
Katkerasti hymyillen hän poikkesi syrjään, samassa kun vaunut sinipukuisine lakeijoineen taas läksivät liikkeelle, ja hevosten nopeat kaviot roiskuttivat katulikaa aivan hänen jalkoihinsa.
* * * * *
Jeannen asiana ei ollut ainoastaan viedä kallisarvoisia lahjoja pikku tytölleen L'Assomptioniin. Hän oli myöskin saanut abbedissalta seuraavaksi viikoksi lupaa Alexandralle.
Oli tulossa se suuri päivä, jolloin Jeanne aikoi viettää tuloaan Bellevuen satulinnaan. Silloin Alexandra ei saanut olla poissa, ja hän olikin säteilevin silmin ottanut vastaan "kauniin pikku äitinsä" kutsun.
Bellevuen synty johti juurensa jo pitemmän ajan takaa. Kerran ratsastusretkellä kuninkaan kanssa markiisitar oli keksinyt eräällä Meudonin ja Sèvresin välisellä harjulla ihmeellisen kauniin kohdan; se näytti aivan kuin luodulta sellaisen linnan rakennuspaikaksi, jota hänen taiteellinen vaistonsa oli jo vuosikausia haaveillut.
Vuorenharjulta avautui näköala Seinelle, joka juoksi alhaalla, ja kauas
Pariisiin päin ulottuville tasangoille.
Alueen omisti kuningas. Jeanne oli alkuaan halunnut suorittaa linnan rakennuskustannukset omilla varoillaan, mutta kustannukset olivat hänen käsissään, jotka olivat tottuneet luomaan aina uutta ja kauniimpaa, kohonneet huimaavan suuriksi.
Hän ei kyennyt sanomaan mitään, kun hänen vihamiehensä puhuivat kokonaisesta seitsemästä miljoonasta livrestä.
Harvakseen kohoavien pengermien poikki vei tie pieneen linnaan, jonka arkkitehdit L'Assurance ja L'Isle olivat markiisittaren valvoessa rakentaneet ajan kevyeen, keimailevaan tyyliin. Mitä ihmeellisimpien, korkeimman taiteen vaatimusten mukaisesti järjestettyjen puutarhojen ympäröimänä Bellevue teki tosiaankin satulinnan vaikutuksen.
Katsoipa minne tahansa, kaikkialta pisti silmään onnellisesti ja aistikkaasti sovellettua valiotaidetta, joka oli sellaista, että se voi syntyä vain harvinaisen taiteellisen, lahjakkaan ja älykkään naisen innoittamana.
Jok'ainoa ovensalpa, avain, lukko ja kahva oli pieni mestariteos. Ei missään huomannut pienintäkään jälkeä tehdastyöstä. Kaikkialla vallitsi yksilöllinen taiteellinen maku.
Ikkunaverhot ja gobeliinit olivat vartavasten piirretyt ja kudotut
Jeannen ohjeiden mukaan.
Verbreck ja Rousseau, Versaillesin kuuluisat koristajat, olivat valvoneet kallisarvoisten kudosten asettamista paikoilleen.
Seiniä verhoavat paneelit olivat kauttaaltaan täynnä plastillisesti sommiteltuja, maalaiselämää kuvaavia tapauksia, musiikin, taidemaalauksen ja rakkauden tunnuskuvia.
Rappukäytävän, joka vei pienen linnan ylpeyteen Jeannen hahmottelemaan galleriaan, oli Brunetti koristanut taruaiheisilla kuvilla. Itse galleria, jota ympäröivät hillityin värein huolitellut, kevyet kukkaköynnökset, muodosti kokonaisen kokoelman Boucherin ihania tauluja.
Ruokasalin, musiikkisalin ja salongin ovien otsakappaleiden valmistaminen oli annettu Oudryn, Pierren ja Karl Vanloon tehtäväksi, jolloin viimemainitun saavutukset lähentelivät haavemaailman rajoja.
Adam ja Falconet olivat kaunistaneet etuhuoneet veistokuvilla. Puistoihin oli pystytetty Pigallen mestariteoksia, joista toinen esitti kuningasta ja toinen "Ystävyyttä ja rakkautta", linnan hengettäriä.
Jeanne oli kuumeentapaisella innolla tilannut huonekaluja ja muita esineitä ja sitten järjestänyt ne linnaan.
Hän ei tällöin tahtonut ainoastaan saattaa voimaan omaa yksilöllistä makuaan, vaan myöskin saavuttaa kuninkaan mieltymyksen, ja hän piti erityistä huolta kuninkaalle varatuista huoneista, joita hänen huoneistaan erotti kullattu persialaistyylinen huone.
Siellä oli liesiuuneja kullatusta ja pakotetusta pronssista taruaiheisine ryhmäkuvineen, kuusihaaraisia kynttilänjalkoja kaksi- ja kolminkertaisine kukkakiehkuroineen — Vincennesin tehtaan ensimmäisiä tuotteita — marmorisia ja pronssisia pöytäkelloja, jotka olivat temppelin, pylväskatoksen ja alttarin muotoisia. Siellä oli lukuisia tammisia huonekaluja, jotka olivat jakaranda-puulla päällystettyjä; niiden helat, jalat, kahvat ja avainkilvet olivat kullattua kuparia. Siellä oli kuvahyllyjä, jotka oli kaunistettu kaikenlaisin kultakoristein. Siellä oli kaksi erikoista loistoesinettä: suuri, kiilloitettu, kiinalaistyylinen kaappi, valmistettu siitä kallisarvoisesta aineesta, jonka Martin oli keksinyt, ja sen helat olivat kullattua pronssia, koristukset lehtikultaa ja laatikot verhotut kultakoruompeleisella silkillä. Siellä oli myös ruusupuinen kirjoituspöytä uhkeine kultakoristeineen ja seetripuinen yöpöytä kaikenvärisine upeine kukkakiehkuroineen.
Jeanne sijoitti kaikki nämä paikoilleen yhtä taiteellisesti, yhtä pettämättömän aistikkaasti.
Kallisarvoisimmat esineet Jeanne oli tilannut Saint-Honoré-kadun varrella asuvalta kuuluisalta Lazare Duvauxilta. Tämä oli tuiki taitava ammattimies, jolla oli kunnia nauttia kuninkaan erikoista luottamusta. Duvaux itse ei valmistanut paljoakaan, mutta hän ymmärsi keksiä kaikkialla hienoimmat ja harvinaisimmat esineet, jolloin markiisittaren tottunut arvostelu ja hienostunut maku olivat hänelle erittäin suuriarvoisena apuna. Sitäpaitsi hän oli samalla kertaa sekä jalokivikauppias että kultaseppä. Mutta myöskin Duvauxin ammattitoverit ja naapurit Hébert, Bazaine, Lebrun ja Dulac olivat saaneet tuollaisia tilauksia uutta linnaa varten.
Kahta päivää ennen juhlaa saapui Alexandra Bellevuehyn, pikku sydän odotuksen jännityksestä pamppaillen.
Isoisä Poisson otti vastaan tytön kuin prinsessan leveiden marmoriportaiden ääressä tuloportin edustalla, jota samoin kuin Palais Royalinkin porttia vartioivat sveitsiläiset kaartilaiset.
Vaikka tyttönen oli tottunut komeuteen ja loistoon, katsoi hän suurin silmin tätä satulinnaa, ikäänkuin se olisi ollut maailman kahdeksas ihme. Hän löi kätensä yhteen ja hyppeli ihastuneena ylt'ympäri sievillä pikku jaloillaan.
"Ja kaikki tämä on pikku kulta äidin?" huudahti Alexandra kerran toisensa perästä. "Kaiken tämän on pikku kultaäiti tehnyt?"
Ja hän juoksi kuin villi huoneesta toiseen, lensi pitkin marmori- ja parkettilattioita, jotka olivat tehdyt amarantti- ja seetripuusta, niin että hänen kukikkaat, pienet silkkihelmuksensa hulmusivat, ja katseli niitä uusia purppurasamettisia univormuja leveine kultaompeleineen — Bellevuen univormuja — jotka pari nuorta upseeria oli kokeeksi pistänyt päälleen.
Hemmoiteltu lapsi pyysi innokkaasti päästä katsomaan myöskin puutarhoja, vaikka oltiin marraskuussa ja sää oli kylmä ja kolea.
Isoisä Poisson sieppasi sievän pikku perhon syliinsä.
"Tyynny, kullanmuru! Ennenkuin menemme ulos, pitää sinun mennä sanomaan hyvää päivää äiti kullalle ja tervehtimään herra de Tournehemia ja eno Abelia!"
"Onko eno Abel yhtä paksu kuin ennenkin?" nauroi tyttönen.
"Ei ole, Jumalan kiitos, hän on laihtunut kahden vuoden kuluessa
Italiassa."
"Onko hänestä tullut myös ahkerampi?" kysyi nenäkäs pikku nainen.
"Paljoa ahkerampi! Hän on työskennellyt pontevasti. Taidemaalari Cochin, arkkitehti Soufflet ja abbé Le Blanc, jotka pikku äiti lähetti hänen kanssaan, ovat opettaneet häntä perusteellisesti. Äiti ja herra de Tournehem ovat hyvin tyytyväisiä häneen. Ja jos tahdot tietää, sinä pikku utelija, niin minäkin olen tehnyt täydellisen sovinnon eno Abelin kanssa."
Vilkas lapsi taputteli käsiään.
"Se minun pitää sanoa neiti Épinalille L'Assomptionissa. Hän on meidän ankarin opettajattaremme, eikä voi sietää laiskoja ihmisiä eikä pahankurisia poikia."
"Entä hyödyttömiä tyttäriä?"
"Tyttäret eivät ole milloinkaan hyödyttömiä!" huudahti Alexandra herttaisen topakasti.
François Poisson hyväili hellästi tyttärentyttärensä kullanruskeita kiharoja, jotka jo olivat melkein samanväriset kuin hänen äitinsä uhkean kaunis tukka.
"Olet oikeassa, kultaseni."
Isoisä ja tyttärentytär tapasivat koko perheen kuninkaan huoneissa.
Jeanne puuhaili makuuhuoneessa ja etsi sopivaa paikkaa kahdelle
Vincennesistä tuodulle haarakynttilänjalalle.
Alexandra kapsahti hänen kaulaansa ja oli vähällä tukehduttaa hänet suudelmillaan. Myöskin herra de Tournehem ja eno Abel, jota tyttö tarkasteli tutkivin katsein nähdäkseen, oliko hän lihonnut, saivat osansa hellistä hyväilyistä.
Jeanne lähetti kohta Alexandran ja isoisän pois, joiden lakkaamattomasta rupattelusta oli aikamoista haittaa, kun oli kiire.
Alexandra heitti poistuessaan kaihoisan katseen taakseen.
"Miten kaunis äiti on", sanoi hän ihastuksesta kevyesti huokaisten. "Ja miten kiltti hän on! Kuinka monille ihmisille hän valmistaakaan nyt taas iloa kauniilla linnalla ja kauniilla juhlalla! Mistä johtuu, isoisä, se, että on ihmisiä, jotka puhuvat pahaa pikku äidistä?"
François Poisson katsoi tuskallisen ihmettelevästi tyttöseen.
"Mistä sinä sen tiedät?" naurahti hän.
"Minun hyvä ystäväni on puhunut siitä minulle."
"Prinsessa de Soubise?" kysyi vanhus pelosta melkein jähmettyen.
"Ei, ei hän. Minulla on toinenkin hyvä ystävä l'Assomptionissa, Énole Parcival. Hän käy usein kotonaan isänsä luona, joka on asianajajana Pariisissa. Isä on kertonut hänelle, että ihmiset Pariisissa puhuvat pahaa pikku äidistä, huutavat rumia sanoja hänen selkänsä takana ja sanovat, että hän tuhlaa paljon rahoja ja ottaa ne köyhiltä."
Poisson tunsi kerrankin olevansa voimaton vastaamaan. Ennenkuin hän osasi sanoa mitään, jatkoi tyttönen:
"Myöskin eräs ministeri ja sitten eräs äidin sukulainen, kuten herra Parcival on sanonut, tahtovat äidille pahaa. Minä olen pyytänyt Énolea sanomaan isälleen, ettei pikku äiti ole ilkeä ihminen. Kaikella, mitä hän tekee, hän vain tahtoo valmistaa meidän hyvälle kuninkaallemme iloa, sen on äiti itse sanonut minulle."
Poisson sai vihdoinkin takaisin puhekykynsä.
"Se on oikein, tyttöseni. Mutta älä viitsi vaivata aivojasi sellaisilla asioilla. Sinä olet vielä liian nuori ajattelemaan niitä."
Alexandra ojensi kaunista pikku ruumistaan ja sai täydellisesti äitinsä ylpeän ryhdin.
"Minä olen yhdennellätoista, isoisä. Viiden vuoden kuluttua voin mennä naimisiin, sanoo pikku äiti. Jos vain pääsen naimisiin prinssin tai herttuan kanssa, niinkuin äiti on minulle luvannut, niin hän lyö kuoliaaksi jokaisen, joka sanoo jotakin pahaa pikku äidistä, ministerinkin ja sen sukulaisenkin."
François Poisson katsoi ihmetellen tyttärentyttäreensä. Hän ei ollut vielä milloinkaan ajatellut, miten paljon tytössä oli äitiä.
Hän suuteli tytön kaunista kätöstä ja veti sen kainaloonsa.
Sitten he menivät pienelle kävelymatkalle Bellevuen ihaniin puutarhoihin.
* * * * *
Marraskuun 25 p:nä alkoi vihkimisjuhla, jonka arveltiin kestävän kaksi päivää.
Jeanne oli ensin aikonut juhlallisesti valaista linnan ja puutarhat ilotulituksella, jotta sen ihanuus loistaisi yli maan.
Berryer, joka uskollisesti valvoi markiisittaren toimia, neuvoi kuitenkin häntä luopumaan ilotulituksesta. Katsojia keräytyisi liian paljon Grenelle-tasangolle; syntyisi taas häväistyspuheita ja ikävyyksiä.
Tämän vuoksi Jeanne rajoittui valaisemaan linnan sisäänkäytävän leimuavilla soihduilla ja tuhansilla kynttilöillä.
Kaksikymmentä lakeijaa uuden uutukaisissa pompadour-livereissä seisoi kahden puolen marmorirappuja, jotka kylmästä vuodenajasta huolimatta olivat koristetut Versaillesin kasvihuoneiden ihanilla kukilla.
Markiisitar otti vieraansa vastaan suuressa juhlasalissa. Hän seisoi kuin kuningatar keskellä omien kättensä luomaa loistoa. Hivelevän sirona laskeutui brokaadipuku hienoine hopeakirjailuineen pitkin hänen solakkaa, notkeaa vartaloaan. Aaltoavaksi kammatussa, keveästi jauhotetussa tukassa säikkyi timanttisolki, jonka kuningas oli hänelle vartavasten lahjoittanut tätä juhlaa varten.
Säteilevin katsein, alituisesti vaihtelevin, rakastettavin hymyin hän otti vastaan ne onnittelut, joita hänelle lausuttiin joka taholta.
Hänen vieressään seisoi hänen kaunis pikku tyttönsä, ensi kertaa pikku naiseksi puettuna, ylpeänä ihanasta, kunniaa niittävästä äidistään.
Torventoitotus ilmaisi kuninkaan saapuneen.
Seurueeseensa kuuluvien herrojen ja naisten saatossa Jeanne laskeutui marmorirappuja alas tuloportille vastaanottamaan korkeaa vierastaan.
Ludvigia, joka ensi kerran saapui Bellevuehyn, aivan häikäisi se loisto ja kauneus, mikä häntä vastaan säteili rappukäytävästä, avatuista huoneista ja kukilla koristetuilta parvekkeilta, joilla neljä soittokuntaa oli soittamassa.
Hän antoi viittansa lakeijoille ja tarjosi markiisittarelle käsivartensa.
"Tenhotar, ihana, suloinen tenhotar!" kuiskasi kuningas heidän noustessaan ylös rappuja siniseen ja kultaan puettujen, vahakynttilöitä pitävien lakeijojen kahdenkertaisten rivien läpi.
D'Argensonin ja hänen lähellään seisovan madame d'Estradesin kasvoille kohahti vihainen ilme, kun komea, ylpeä pari onnesta säteillen kulki heidän ohitsensa.
Miten hehkuvan ja väsymättömän kiihkeästi he olivatkaan tehneet kylvöään! Eikö siitä satoa milloinkaan kypsyisi?
"Kärsivällisyyttä, rakas ystäväni", kuiskasi ministeri madame d'Estradesille, kulkiessaan tämän ohi, "kyllä meidänkin vuoromme joutuu."
"Minun kärsivällisyyteni on lopussa", sähisi madame d'Estrades.
Oudryn koristamaan ruokasaliin oli katettu kuninkaallinen pöytä. Täyshopeisen kaluston ja säihkyvien kristalliesineiden keskellä loistivat kukkakoristukset lumoavassa hohdossaan. Koko sali oli täynnä orvokin, jasmiinin ja ruusun tuoksua.
Kuninkaan toisella puolella istui Jeanne ja toisella de Contin prinsessa.
Vanhasta iästään huolimatta ei prinsessa ollut tahtonut kieltäytyä markiisittaren kutsusta.
Contin raha-asiat olivat niin rappiolla, että hänen oli jo aika osoittaa taas ystävällisyyttä kuningasta ja markiisitarta kohtaan.
Keskustelu kuninkaan pöydässä oli hyvin vilkasta. Samppanjalasit kilisivät ja niiden keinotekoisten suihkulähteiden solina, jotka kukkivien kasvien keskeltä suihkuttivat vesisäteitään melkein kattoon saakka, sekaantui soittokuntien harppujen, viulujen ja huilujen säveliin.
Vuorotellen kaikui Lullyn, Rameaun ja Lalanden viehättäviä säveliä.
Hyvin usein kuningas kääntyi puhuttelemaan "pikku veljeä".
Hän ei ollut nähnyt Abelia siitä pitäen, kun tämä oli palannut Italiasta. Kuninkaan mielestä Abel oli täydellisesti muuttunut. Sisaren opetukset ja ne kustannukset, jotka kuningas oli suorittanut Abelin opintomatkasta, eivät olleet menneet hukkaan.
Hienosti ja älykkäästi hän kertoi tuttavuuksistaan etevien ja oppineiden henkilöjen kanssa, niistä taideaarteista, joita hän oli tutkinut, ja siitä, mikä hänen mielestään oli välttämätöntä ja tärkeää Ranskan taiteen kehitykselle.
Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä. Hänestä oli rakasta nähdä nuori mies kypsyneenä ja kehittyneenä edukseen. Olihan hänet ajateltu astumaan viime aikoina varsin paljon sairastelevan Tournehemin sijalle.
Oli kaksi henkilöä, joita Jeanne kaipasi juhlassaan: Voltaire, joka kaikesta siitä huolimatta, mitä Jeanne oli tehnyt saadakseen hänen purkamaan päätöksensä, pysyi aikeessaan lähteä Preussiin, ja Bernis, joka oli lähetetty lähettiläänä Venetsiaan sovittamaan erästä paavin ja Venetsian hallituksen välillä syntynyttä riitaa; tämän rauhallista ratkaisua toivoi yhtä paljon Benediktus XIV kuin Ludvig XV.
Juuri tänään Jeanne oli saanut kirjeen Bernisiltä, joka ilmoitti, että asian onnellisesta ratkaisusta oli olemassa hyviä toiveita.
Jeanne puhui tästä päivällisillä Ludvigille. Siitä kaihoisasta sävystä, joka kauttaaltaan vallitsi kirjeessä, ja siitä tervehdysrunosta, joka seurasi kirjettä, ei Jeanne virkkanut kuninkaalle mitään. Ei hän myöskään maininnut mitään siitäkään, että hänellä ja Bernisillä oli tekeillä suuria asioita.
Kuningas nousi pöydästä. Seura hajaantui pieniksi ryhmiksi. Jäätelöä ja samppanjaa tarjottiin ympäriinsä kristallilaseista kultaisilta lautasilta.
Vieraat kävivät vilkkaasti keskustellen istumaan turkkilaisille silkkisohville ja kullattuihin, paksulla brokaadilla päällystettyihin nojatuoleihin.
Kiiltävään parkettilattiaan ja marmoripintoihin kuvastuivat naisten kultaompeleiset atlassikengät ja hovimiesten jalokivikoristeiset, punakantaiset solkikengät, suurista, hiotuista peileistä heijastuivat Bellevuen kallisarvoiset purppurasamettiset ja kultaiset univormut, kauniiden naisten jalokivistä säkenöivät silkkipuvut, heidän jauhotetut pienet päänsä, säteilevät silmät ja ruusuiset posket.
Boucherin, joka oli saanut paljon tunnustusta galleria-maalauksillaan, onnistui vihdoinkin lähestyä markiisitarta, jonka ympärillä kaikki tungeskelivat.
Hän antoi ihailevan katseensa kulkea pitkin kauniin naisen kasvoja ja vartaloa.
"Tuollaisena minun täytyy teidät maalata, markiisitar", kuiskasi hän ihastuksissaan.
Jeanne nauroi.
"Seuraavalla kerralla, cher maître! Emmehän vielä ole saaneet valmiiksi aloitettujakaan kuvia."
"Ei se tee mitään! Pompadour ja Boucher ovat kaksi sellaista nimeä, joita jälkimaailma ei voi kyllin usein mainita yhdessä."
Jeanne ojensi kätensä hänen suudeltavakseen ja kääntyi puhuttelemaan muita taiteilijoita, jotka olivat noudattaneet hänen kutsuaan.
Näitä olivat maalarit Vanloo, Oudry ja Pierre sekä Greuze ja Joseph Vernet, joka viimemainittu oli tullut Roomasta vähäksi aikaa Pariisiin ottamaan vastaan osan kuninkaan antamasta tehtävästä maalata valtakunnan kaikki satamakaupungit.
Näitä olivat myös Jean Baptiste Lemoyne, joka juuri oli saanut valmiiksi Bordeauxin kaupunkiin aiotun, Ludvig XV:ttä ratsastavana esittävän suunnattoman suuren muistopatsaan, hänen lempioppilaansa Falconet sekä Pigalle, sitten vielä arkkitehti Gabriel, soittotaiteilija Rameau, Jeannen vanha opettaja Jélyotte, bassolaulaja Lagarde, joka sävelsi kauniita aarioita ja duettoja, ja vihdoin koko joukko muodissa olevia runoilijoita ja kirjailijoita.
Ennen juhlan päättymistä Jeanne pyysi vieraansa musiikkisaliin ja näytti kuninkaalle uudet, kallisarvoiset urut, joiden äänet olivat ihmeellisen kauniit. Harvinaisuuden vuoksi ne eivät olleet valmistetut Saksassa eikä Hollannissa, vaan Antwerpenissä.
Sillä aikaa kuin kuningas keskusteli uusien urkujen keksijän kanssa, La Vallière huomautti markiisittarelle, että tuskin voi ajatella komeampaa teatterisalonkia kuin tämä oli.
"Mitähän olisi, jos sijoittaisimme teatterimme Bellevuehyn?"
Jeanne mietti tuokion.
Hän nähtävästi oivalsi sen edun, mikä ehdotuksessa piili. Kustannukset eivät herättäisi niin suurta huomiota kuin Versaillesissa ja ilkeät puheet lakkaisivat, ainakin mikäli ne kohdistuisivat tähän asiaan.
Ja lopuksi — mikä myös oli tärkeätä — kävisi teatterin pito Bellevuessä huokeammaksi.
"Sitä kannattaa ajatella, herttua. Puhumme asiasta ensi viikolla. Neuvotelkaa Gabrielin kanssa! Laatikaa niin seikkaperäinen suunnitelma kuin mahdollista! Bellevue on luonnollisesti avoinna teille, milloin vain tahdotte."
Jeanne kumarsi hieman päätään ja meni kuninkaan luo.
Ludvig oli ilmeisesti väsynyt ja uuvuksissa eikä ymmärtänyt hallita itseään niin hyvin kuin markiisitar. Sitäpaitsi häntä vilutti. Hän arveli, etteivät uudet uunit lämmittäneet riittävästi.
Jeanne lupasi toimituttaa korjauksen, mikä todellakin oli tarpeen vaatima. Jo silloin, kun hän oli puuhaillut huonekaluja järjestäessään ja huoneita sisustaessaan, hän itsekin tunsi vilustusta ja kolkkoutta. Hänen arkaa kurkkuaan oli vaivannut uuneista tunkeutunut savu.
"Minä tahdon vetäytyä lepäämään, Jeanne. Huomenna saat näyttää minulle kaiken muun. Toimita niin, että huomenna pääset vieraistasi aikaisemmin."
Hänen väsyneissä silmissään oli lepattava kiilto.
"Sinä olet ihana, Jeanne. Huomenna tahdon olla yksinäni sinun kanssasi."
Jeanne nyökkäsi lyhyesti ja osoitti hänelle oven, josta hän huomaamatta saattoi päästä huoneisiinsa. La Vallière saattoi kuningasta.
Lebel oli jo etuhuoneessa odottamassa kuningasta.
Alamaisesti, ainainen hymy huulilla kysyi kamaripalvelija, haluaako hänen majesteettinsa jotakin.
Lebel otaksui, että kuningas käskisi hänet poistumaan tunniksi, jotta rouva markiisitar saisi käydä kuninkaan luona.
Kun kuningas ei vastannut ja meni suoraan makuuhuoneeseensa, ymmärsi
Lebel yskän.
Vihdoinkin lienee tullut pakko hankkia hieman vaihtelua!
* * * * *
Kohta päivällisen jälkeen seuraavana päivänä vieraat läksivät Bellevuestä. Vain Jeannen omaiset ja Ayenin herttua sekä kuningas jäivät linnaan.
Ludvig ilmaisi haluavansa, että markiisitar näyttäisi hänelle koko linnan.
Jeanne oli jo kauan kärsimättömästi odottanut tätä hetkeä. Hänessä oli palava halu saada näyttää kuninkaalle vielä yksi erityinen yllätys, jonka hän tähän asti oli salannut kaikilta muilta.
Juhlasalin vieressä oli pieni soikea huone. Kun markiisitar avasi oven, tulvahti kuningasta vastaan suloinen, raskas ruusuntuoksu.
Tuhannet ruusut, joissa oli mitä erilaisimpia värivivahduksia, äärimmäisestä tummanpunaisesta heleimpään punertavaan ja vaaleankeltaisesta valkeaan, peittivät seinät. Todellakin satumainen näky!
"Tämähän on Schirasin ruusutarha, Jeanne! Kuinka sinä olet loihtinut sen tänne keskellä talvea?"
Jeanne hymyili salaperäisesti.
"Ruusujen ei ole tarvinnut kulkea niin pitkää matkaa, kuin teidän majesteettinne luulee. Saanko pyytää teidän majesteettianne koskettamaan näitä veripunaisia ruusuja tässä?"
"En tahdo hävittää sinun ihanaa ruusutarhaasi, Jeanne,"
"Päinvastoin. Teidän majesteettinne kosketus tekee minun ruusuni kuolemattomiksi."
Ludvig siveli kevyesti kädellään niitä ruusuja, joita Jeanne oli osoittanut. Hämmästyneenä, melkeinpä säikähtyen hän perääntyi.
Jeanne riemuitsi.
"Ne ovat meidän tekoamme, sire! Nämä ruusut ovat syntyneet
Vincennesissä ja ovat kuihtumattomia, kuolemattomia."
Kuningas tarkasteli ihmettelevin katsein niitä taideteoksia, jotka olivat kotoisin hänen tehtaastaan Vincennesistä.
Hän hyväili Jeannen kättä.
"Aatteesi on ihastuttava."
"Mitäpä aatteesta, jollei sitä olisi voinut toteuttaa. Pyydän teidän majesteettianne tunnustelemaan hienoja ruusunlehtiä."
Ludvig teki niinkuin Jeanne pyysi. Hänen sormiinsa tuntui lehti, joka tuskin oli luonnollisen ruusun lehteä paksumpi.
"Siinä on salaisuus, jossakin määrin minunkin salaisuuteni. Olen käynyt pari kertaa Fulvyn luona laboratoriossa ja antanut hänelle tämän erikoisen hienon saviseoksen valmistamisen aatteen."
Ylpeänä kuningas painoi Jeannen rintaansa vasten. "Jumalallinen nainen!" huudahti hän aivan, ihastuksissaan. "Mihin sinun kauniit, hienot kätesi kajoavatkaan, se onnistuu."
"Saako jumalallinen huomauttaa teidän majesteetillenne myöskin luonnollisesta ruusuntuoksusta?" kysyi Jeanne veitikkamaisesti. "Sen keksijä on sieur Dagé."
"Hän saa huomenna Versaillesissa minun kiitokseni."
"Rohkeneeko jumalallinen myöskin esittää erään pyynnön?"
"Niin monta kuin hän tahtoo."
"Minulle on tuottanut suurta huvia ottaa osaa työskentelyyn Vincennesissä. Mutta sinne on pitkä matka Bellevuestä ja Versaillesista enkä minä voi matkustaa sinne niin usein kuin tahtoisin tehdäkseni ajatuksistani totta. Mitenkähän olisi, sire, antaisitteko te muuttaa Sèvresissä olevan vanhan linnan tehtaaksi? Paikka on sopiva ja suuret huoneet aivan kuin tällaista teollisuutta varten luodut."
"Mainio ajatus, Porsliiniprinsessa."
Molemmat nauroivat.
"Muuten, sire" — Jeanne oli olevinaan loukkaantunut — "minulla on täysi syy olla loukkaantunut".
"Vai niin, madame!"
"Eikö teidän majesteettinne huomannut haarakynttilänjalkoja eilen, kun teidän majesteettinne meni nukkumaan? Nekin ovat Vincennesistä ja niinikään koristetut kukkaköynnöksillä, joiden hentous muistuttaa hämähäkinverkkoa."
Ludvig otti Jeannen syliinsä ja suuteli häntä lämpimästi ja kiihkeästi kalpeille huulille.
"Minä huomasin vain sen, ettet sinä, Jeanne, ollut luonani. Tänä iltana saat näyttää minulle haarakynttilänjalat."
Hän vaati Jeannelta lupauksen, jonka tämä antoi raskain sydämin ja pahaa aavistaen.
* * * * *
Kuningas, joka alussa oli valittanut Bellevuetä kylmäksi ja vetoisaksi, viehättyi lopulta suunnattomasti pieneen ihastuttavaan linnaan ja tunsi siellä kaikkien toiveittensa toteutuvan.
Hänestä oli myöskin ajatus muuttaa teatteri Versaillesista Bellevuehyn oivallinen.
Hän oli samaa mieltä kuin Jeanne, että oli hyvin hauska, kun eivät kaikki ihmiset saaneet tietää, kuinka suuriksi menot nousivat.
Sitäpaitsi hän toivoi, etteivät prinsessat, joita seuralaisena saatteli useimmiten madame d'Estrades, alituisesti olisi katsomassa näytäntöjä.
He saivat tyytyä virallisiin juhliin ja omaan hovikuntaansa sekä niihin kalliisiin huveihin, joita hän heille kustansi. Prinsessa Henriette oli sitäpaitsi asettunut dauphinin puolelle enemmän kuin oli hänen mieleensä.
La Vallière ja veli Abel, joka edusti yhä sairastavaa Tournehemiä, olivat päättäneet valita musiikkisalin sijasta kiinalaisen salin, joka tarkemmin tutkittaessa osoittautui paljoa soveliaammaksi teatterisalongiksi.
Näyttämö sovitettiin niin, että siinä oli tilaa oopperallekin, sen muunnoskohtauksille ja loppukuvaelmille.
Yhdeksi ensimmäisistä esitettävistä oli harjoitettu suuri baletti, jonka näyttämöllinen suoritus kumosi kaikki hyvät päätelmät rahojen käytöstä Bellevuessä.
Baletti "Rakkaus rakennusmestarina" oli tarkoitettu kunniatervehdykseksi Bellevuelle ja vaati monimutkaista koneistorakennetta vaikutuksien aikaansaamiseksi, mikä seikka aina tuotti erikoista huvia kuninkaalle.
Näyttämöllä nähtiin vuoren halkeavan kahtia ukkosen kaltaisella jyrinällä, jolloin näkyviin ilmestyi uusi linna kaikessa lumoavassa kauneudessaan. Avarassa puutarhassa esittivät mies- ja naispuutarhurit siroja tanssejaan.
Paitsi teatterinäytäntöjä pani Jeanne Bellevuessä toimeen kauniita juhlia, joissa oli soittoa, juhlavalaistusta ja ilotulitusta ja perin hienostuneella maulla sommiteltuja pikku päivällisiä, joista kuningas erityisesti piti ja joihin vähitellen koko hovi, muiden mukana dauphin, kun ei enää voinut taistella virtaa vastaan, erittäin mielellään saapui.
Kesken näitä juhlia kohtasi Jeannea ja hänen mukanaan kaikkia Poissonin ja d'Éstradesin sukujen jäseniä raskas onnettomuus: herra de Tournehem kuoli, sairastettuaan viime aikoina yhtä mittaa.
Jeanne suri tätä uskollista ystävää, lapsuutensa ja nuoruutensa turvaa, yhtä kuumia ja vilpittömiä kyyneliä vuodattaen kuin aikaisemmin äitinsäkin kuoleman johdosta.
Tällä hetkellä hänelle tuotti vain vähäistä lohdutusta se, että kuningas heti asetti veli Abelin kaikkiin Tournehemin oikeuksiin.
Jeanne ei ollut ainoa sureva.
Tournehem oli ollut mies, joka oli rehellisesti rakastanut taidetta ja vapauttanut Ranskan koko taide-elämän monista epäkohdista.
Hän oli toimittanut hyödyllisiä ja älykkäitä säädöksiä, joilla oli pysyvä arvo pitkäksi aikaa eteen päin. Julkiset kilpailut ja palkinnonjaot olivat lähtöisin hänestä samoin kuin Salon du Louvren vuotuiset taidenäyttelyt, joiden palkintolautakunnan jäseninä oli taiteilijoita.
Markiisittaren kehoituksesta hän oli perustanut Suojattioppilaiden opiston, sellaisten lahjakkaiden oppilaiden valmistuskoulun, jotka kuningas oli määrännyt valmistumaan taiteilijoiksi Ranskan akatemiassa Roomassa.
Vielä vähää ennen kuolemaansa Tournehem oli toimittanut julkaistavaksi luettelon kaikista kuninkaallisissa linnoissa olevista taideaarteista ja hyväksymällä erään Jeannen aatteen järjestänyt Luxemburgiin julkisen, maksuttoman näyttelyn huomattavimmista taideaarteista, jotka olivat kuninkaan hallussa.
Abelin, kuninkaallisten rakennusten nuoren johtajan ja ylihoitajan, täytyi pinnistää kaikki kykynsä voidakseen arvokkaasti seurata Tournehemin jälkiä.
Jo aikoja sitten oli kuningas Abelin asemaan nähden yhtenä korkeimmista kuninkaallisista virkamiehistä antanut markiisittaren ja Machaultin tehtäväksi maksaa François Poissonin velat ja hankkia hänelle maatilan. He olivatkin valinneet tällaiseksi Gesvresin herttuan hallussa olevan läänityksen, Marignyn tilan Brien maakunnassa.
Kun kaikki asiaa koskevat käytännölliset seikat oli saatu järjestetyiksi, saapui isä Poisson läänitysherrana ja suurena tilanomistajana aika komeasti Marignyhin, jolloin seurakunnan kirkkoherra ja talonpojat, joiden kaikki verot Poisson oli maksanut puhtaiksi, tervehtivät ja saattoivat häntä linnaan.
François Poisson säteili. Hänen kiitollinen hellyytensä, hänen ylpeytensä ihanan tyttärensä puolesta, jonka käsissä hän jo näki olevan rajattoman vaikutusvallan kuninkaaseen ja Ranskan hallitukseen, oli aivan rajaton. Hän otti aina vain avosylin vastaan kaikki, mitä tytär hänelle antoi.
Vain yhtä lahjaa hän vieroi, nimittäin Marignyn mukana seuraavaa markiisiarvoa. Hän kieltäytyi siitä tuntiessaan, että häneltä puuttui markiisilta vaadittavia ominaisuuksia. Ja mitäpä hyväluontoinen vanha herra välittikään korkeista arvoista? Iloinen maalaisherrasmiehen elämä, riistarikas metsästys, kelpo viinit ja rattoisat toverit olivat hänen mieleensä, mutta hän ei halunnut ottaa rasituksekseen mitään arvoastetta tai pakkoa, joka hänet velvoittaisi sonnustautumaan hovin tapoihin ja menoihin.
Hän pyysi markiisitilan pojalleen, jonka kanssa hän Italian-matkan jälkeen oli ollut mitä sydämellisimmissä ystävyyssuhteissa. Kun hänen pyyntöönsä oli suostuttu, kirjoitti hän Abelille:
"Monsieur de Gesvres tahtoo, että sinun onni nimitettävä itseäsi
Marignyn markiisiksi. Minä puolestani nimitän itseäni François
Poissoniksi. — — —
Sinun rakas sisaresi on jumalallinen. Hän antaa antamasta päästyään
ja kiehtoo kaikki ihmiset puolelleen. Täytyy antaa hänen sydämensä
vallita." — — —