XXI.
Ensi kerran elämässään ei ovela monsieur Lebel tiennyt, mitä tehdä tai olla tekemättä.
Äskeisenä ensimmäisenä iltana Bellevuessä hän oli lujasti päättänyt ryhtyä erääseen toimeen, joka oli ollut hänen asianaan ennen kuninkaan käsittämättömän pitkäaikaista rakkautta madame de Pompadouriin, toimeen, jota hän oli erittäin halukkaasti harjoittanut useita kertoja vuodessa, toisinaan myös useita kertoja kuukaudessa, vieläpä useita kertoja viikossakin.
Kuninkaan äkkiä elpynyt hyvätuulisuus ja se seikka, että Lebel sai useammin jäädä kotiin kuin päästä Bellevuehyn, sekä markiisittaren uudestaan terveeltä ja onnelliselta näyttävä ulkomuoto olivat saattaneet hänet kahden vaiheille.
Turhaan hän oli kääntynyt madame du Haussetin ja tohtori Quesnayn puoleen. Kumpikin näistä oli ja pysyi sietämättömän salamyhkäisenä.
Monsieur Binet, joka muuten oli varsin avulias virkaveli, oli antanut aivan jyrkästi kieltävän vastauksen.
Hän ei voinut millään muotoa unohtaa piispan ripitystä eikä hänen korkeutensa dauphinin ynseyttä, jota oli kestänyt kuukausittain.
Sisimmässään Binet oli ylpeä aikaansaamastaan. Hän paistatti päivää, joskin tarpeellisen loitolla, tuon Pompadourin sädekehässä, jonka ensimmäiset askeleet Hôtel des Chèvresistä hän niin taitavasti oli opastanut Versaillesiin, mutta hän oli päättänyt kerta kaikkiaan karttaa joutumasta minkäänlaisiin juoniin. Hän menetteli kuten kuningas, joka ennen kaikkea tahtoi olla rauhassa.
Lebel oli ajatellut tutkistella madame d'Estradesia. Mutta hän oli kohta taas luopunut tästä ajatuksesta. Tämä nainen, joka oli sielunsa syvintä sopukkaa myöten kavala ja valehteleva, olisi vain sanonut sen, mikä soveltui hänen omiin ja ministerin salavehkeisiin.
Mutta Lebel ei tahtonut antaa johtaa itseään harhaan eikä panna vaaranalaiseksi kuninkaan luottamusta.
Hän tutki innokkaasti herransa kasvonpiirteitä. Jos ne olivat jurot ja äreät, niin se ei vielä merkinnyt että aiheena olisi ollut välien kylmeneminen markiisittareen.
Oli olemassa muitakin syitä otsan rypistämiseen. Pariisissa ja maaseuduilla kuului kovaäänistä napinaa. Bellevue ja Sèvres olivat antaneet siihen uutta yllykettä.
Pilkkakirjoituksia ja ivakuvia ilmestyi ehtimiseen.
Parlamentti kokosi myötäänsä uusia vaikeuksia kuninkaan tielle.
Ministerejä ei saatu vetämään yhtä köyttä. Jesuiitat eivät ainoastaan lietsoneet uskonnollisen vihan tulta, vaan herättivät yhä kiusallisempaa huomiota myöskin kauppapoliittisessa suhteessa. Kulki omituisia huhuja heidän Martinique-saarella olevasta kauppahuoneestaan, jonka he olivat perustaneet muka lähetystyön turvaamiseksi ja joka yhä enemmän veti puoleensa kaikki tavarat, mitä läheiset Länsi-Intian saaret tuottivat.
Pompadour oli oikeassa, kun hän halusi päästä heidän kimppuunsa.
Hän oli saartanut Bellevuen rautarenkaalla, jota ei yksikään mustakaapu uskaltanut murtaa.
Herra Lebel tarttui nenäänsä. Tuo Bellevue oli haitallinen tekijä, joka vaikeutti hänen laskelmiaan. Versaillesissa vakinaisesti asuessa tahi matkoilla ollessa, jolloin hän aina saattoi kuningasta, olisi huomioiden ja johtopäätösten teko melkoista helpompi.
Nyt kuningas oli useina päivinä kohta päivällisen jälkeen palannut
Bellevuestä Versaillesiin entistä umpimielisempänä.
Lebelistä hän tuntui taas samanlaiselta tuppisuiselta, ikävystyneeltä Fleury-oppilaalta, jollainen hän oli ollut silloin, kun Lebel oli tullut hänen palvelukseensa. Hänen kanssaan ei voinut ensinkään keskustella. Öisin hän heittelehti levottomana edestakaisin sängyssään, puheli itsekseen ja huokaili, soitti myötäänsä ja pyysi makeisia, korppuja ja limonaatia. Ehkäpä Lebelin aika olikin tullut!
Kamaripalvelija istui etuhuoneessa ja antoi ajatustensa vapaasti toimia.
Olihan lähettyvillä se vaaleanpunertavatukkainen pikku ompelijatar, Dagén tyttärentytär. Pikkuinen, pirteä olento, jolla oli ihastuttava vartalo ja mitä sievimmät pikku jalat. Mutta hän oli liian lähellä hovia sieur Dagén tähden. Kielikellot saisivat vettä myllyynsä, ja Pompadourhan näki sekä seinien että ovien läpi.
Entä Lise Breton, hänen pesijättärensä tytär?
Ei, hän oli liian kömpelö ja jokapäiväinen käytökseltään.
Pikku Babette? Hän taas oli liian laiha ja latuska kuin lauta!
Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Pariisiin! Hän oli tänä pitkänä väliaikana kokonaan vieraantunut toimestaan.
Juuri kun Lebel oli lähtemäisillään makuuhuoneeseensa, joka oli kuninkaan makuuhuoneen vieressä, johtui hänen mieleensä uusi ajatus.
Hän muisti, että hän oli linnan lähistöllä usein tavannut erään nuoren, kauniin Saint-Cyrin luostarikoulua käyvän tytön; tämä oli juuri sitä laatua, joka miellytti kuningasta. Neitonen kulki aina unelmiinsa vaipuneena. Hänen houkuttelemisensa linnaan ei kai olisi kovin vaikeaa!
Seuraavana aamuna, niin pian kuin kuningas oli noussut ylös, alkoi ovela Lebel koettaa onneaan. Hänellä oli tosiaankin hyvä onni. Aivan kuin sattumalta hän kohtasi kauniin tyttösen sillä metsätiellä, jolla hän usein ennenkin oli hänet tavannut.
Lebel puhutteli tyttöä kohteliaasti ja esitti itsensä.
Kun tyttö kuuli, että herra Lebel oli kuninkaan lähimmän seurueen jäseniä, suurenivat hänen ihanat, lempeät silmänsä. Tuhansia kysymyksiä tulvi raikkailta huulilta ja hän pyysi innokkaasti saada vain kerran nähdä kuninkaan, Ludvig rakastetun, kasvoista kasvoihin.
Lebel hymyili ystävällisesti ja arveli armollisesti, ettei pyyntöä liene mahdoton täyttää.
"Voi, hyvä herra, kuinka se voisi käydä päinsä? Kuinka voi sellainen tyhmä ja mitätön tyttö kuin minä olen saada nähdä kuninkaan?"
Lebel tarkasteli tyttöä hyvillä mielin. Hän oli niin nuori ja suloinen kuin viaton karitsa. Tuollaisella epäilemättä saisi aikaan yllättävän vaikutuksen. Pitemmittä arveluitta hän pyysi tyttöä tulemaan linnaan jonakuna lähi-iltana. Tyttö hätääntyi ja rupesi vastustelemaan. Silloin pisti kavalan ketun mieleen sanoa, että tytön on käännyttävä kuninkaan almujen antajan puoleen ja pyydettävä tältä avustusta Saint-Cyrin luostarin uutta, tekeillä olevaa alttaria varten. Kaiken muun tyttö saa jättää hänen huolekseen. Hän kyllä pitää huolen siitä, että tyttö silloin saa nähdä kuninkaan.
Nuori tyttö punehtui ja lupasi tulla. Kiitollisena hän suuteli sellaisen herran kättä, joka oli luvannut täyttää hänen elämänsä korkeimman toivomuksen.
Iltapäivällä kahden päivän kuluttua Yvonne Fouquet ilmestyi sykkivin sydämin Versaillesin linnan pihalle. Luostarissa oli häntä hyvästelty tuhansin lämpimin toivotuksin hänen hurskaan tehtävänsä onnistumista varten.
Hän pääsi esteettömästi vahtien ohi, jotka naureskellen kurkistelivat hänen jäljestään. Eräs paashi osoitti hänelle tien niihin huoneisiin, joita tuo ystävällinen herra siellä metsässä oli häntä neuvonut kysymään. Muuan linnanvirkailija, jolla oli komea univormu, katsoi häneen rumasti irvistäen ja vaihtoi omituisen hymyileviä katseita parin ohi kulkevan upseerin kanssa; sitten hän avasi tytölle erään oven, joka vei kapeaan, heikosti valaistuun käytävään. Tässä käytävässä hän vihdoin tapasi ystävällisen, metsässä kohtaamansa herran.
Joskin Yvonne tähän asti oli vavissut levottomuudesta ja neuvottomuudesta, tarttui hän nyt luottavasti oppaansa käteen.
"Tulemmeko nyt hänen majesteettinsa almunantajan luo?"
Lebel hymyili metsähiiden hymyä.
"Minä vien teitä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä, olkaa varma siitä! Seuratkaa vain minua, neiti Fouquet, ja tehkää niin kuin minä teille sanon."
Yvonne nyökkäsi mitään vastaamatta. Annettaisiinkohan hänelle alttarirahoja? Saisikohan hän nähdä kuninkaan?
Pitkä käytävä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Vihdoin se päättyi parin askeleen portaisiin; niiden yläpuolella näkyi ovi, jonka hänen oppaansa aukaisi.
Himmeä valo tulvahti häntä vastaan.
Yvonne katseli ympärilleen suurin silmin. Hän huomasi olevansa nelikulmaisessa, tummalla tammella sisustetussa huoneessa. Ikkunoiden ja ovien eteen oli laskettu vihreät silkkiuutimet. Katosta riippui kultavitjoissa monihaarainen kynttiläkruunu, jossa paloi vain muutamia kynttilöitä.
Ystävällinen herra pyysi Yvonnea istumaan kimaltelevalla brokaadikankaalla verhotulle sohvalle ja odottamaan siinä hetkisen; hän lupasi tulla kohta takaisin ja tuoda mukanaan almunantajan.
Tuska ja hätä valtasi taas nuoren tytön, niin pian kuin hän jäi yksikseen outoon huoneeseen.
Hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa ja pyhää neitsyttä suomaan menestystä hänen hurskaalle aikomukselleen. Hän ei mahtanut sille mitään, että hänen silmänsä rukoillessa levottomasti pälyivät sinne tänne huoneessa.
Eräässä syvennyksessä hän huomasi sängyn, jonka yläpuolelle oli laitettu komea, kullattu valtaistuinkatos. Sen vihreäsamettisia uutimia pitivät kiinni kultaiset jalopeurankynnet. Uuninhyllyllä olevasta kellosta, joka oli tehty hienon hienoista porsliinikukista, kuului seitsemän heleää lyöntiä.
Yvonne säikähti. Viimeistään kello kahdeksan hänen piti joutua takaisin luostariin. Mitähän sanoo sisar Beatrice, joka tällä viikolla on vahdissa? Silloin hän äkkiä kuuli keveää kolinaa. Eräs vihreiden silkkiverhojen takana oleva ovi avautui.
Kookas, majesteetillinen haamu, jolla oli tumma samettipuku, astui sisään. Kynttilöiden valossa välkkyi sininen silmäpari, joista Yvonne oli uneksinut jo lapsena. Täynnä pyhää vavistusta hän vaipui polvilleen kuninkaan eteen.
Ludvig loi kuuman, intohimoisen katseen nuoreen, kukoistavaan olentoon ja ihaniin, kainoa ihastusta hehkuviin pikku kasvoihin.
Lebel ei todellakaan ollut puhunut liikoja!
Kuningas nosti tytön ylös, puristi häntä hetken rintaansa vasten ja kantoi sitten sänkyyn kultaisen valtaistuinkatoksen alle.
Odotuksesta hehkuen hän vetäisi syrjään raskaat samettiuutimet. Hänen ahneet suudelmansa tukehduttivat lapsiraukan kauhunhuudot. Pikku luostaritytön kohtalo oli käynyt toteen.