XXII.
Ulkona hymyili kevät.
Ikkunan ääressä työhuoneessaan, joka oli puutarhaan päin, istui Jeanne kaivertamassa vaakunaa veli Abelille, tulevalle Marignyn markiisille.
Hän oli hieman hajamielinen eikä oikein tyytyväinen työhönsä, joka ei näyttänyt tuottavan erikoista kunniaa hänen opettajalleen Guaylle eikä ehkä saavuttavan Boucherin hyväksymistä.
Hän kuuli jotakin kolinaa ovelta ja käänsi päätään. Aivan kuin hänen itsearvostelunsa kutsumana oli Boucher ilmoittanut tulonsa.
Jeanne kavahti ylös ja ojensi molemmat kätensä lakeijan takana tulevalle maalarille.
"Te tulette kuin kutsuttuna, cher maître!" huudahti hän nopealla vilkkaalla tavallaan. "Saatte allekirjoittaa sen hylkäävän tuomion, jonka minä itse jo olen langettanut."
Boucher astui pöydän ääreen ja vilkaisi työhön.
"On totta, että te olette saanut aikaan parempaakin, markiisitar. Se johtuu kenties myös aiheesta. Minä olen ottanut mukaani pari lehteä, jotka varmaankin kiihoittavat teitä paljoa kiitollisempiin tehtäviin."
Hän pani pöydälle salkun ja istuutui vastapäätä Jeannea, työntäen syrjään erään Sèvres-maljan, joka oli täpötäynnä jasmiineja, syreenejä ja ruusuja.
"Teidän omia piirroksianne, sepä ei olisi paha! Sillä te itse sittenkin olette paras oma kaivertajanne."
Boucher ravisti päätään.
"Demarteau tekee yhtä hyvää työtä, jollei parempaakin. Hänen piirroksiaan ei voi erottaa alkuperäisistä."
"Saattaa olla, mutta hän ei missään tapauksessa vedä vertoja teille", arveli markiisitar rakastettavasti.
Boucher nauroi.
"Sitä, että minun on maalattava viisitoista tuntia vuorokaudessa ja sitten itse kaiverrettava kupariin, ei voi kukaan vaatia minulta tai saa minua tekemään, ei edes Euroopan kaunein nainen, toisin sanoen madame la marquise de Pompadour."
Boucher avasi salkkunsa ja työnsi Jeannen käteen kaksi paperilehteä.
"Minun muotokuvani!"
"Niiltä ihanilta päiviltä, markiisitar, jolloin teillä oli enemmän kuin nyt aikaa uskollisimmalle vasallillenne."
Markiisitar löi häntä kevyesti olkapäähän timanttikoristeisella viuhkallaan, joka oli kaivertimen ja kuparilevyn vieressä, ja sanoi puolittain keimaillen, puolittain alistuvasti:
"Tehän tiedätte, etten minä kykene niinkuin tahtoisin."
Sitten hän otti Demarteaun piirroksen ja katsoi muotokuvaansa.
Hän nyökkäsi ihaillen.
"Te olette oikeassa, tämä on mestariteos. Hänen uusi tekotapansa ansaitsee ihmettelyä. Häneltä voi oppia paljon. Entä tämä?"
Hän otti toisen paperin, punaliitupiirustuksen, ja avasi sen.
"Ahaa, teidän alkuperäinen piirustuksenne!"
Boucher kavahti ravakasti pystyyn ja asettui markiisittaren taakse.
"Minun alkuperäinen! Maalaus — tietysti —!"
Sitten hän nauroi ääneen.
"Siinä näette suuren, uuden voiton. Totta puhuen saa Demarteau osittain kiittää siitä Louis Bonnetia. Hän on näet kehittänyt uuden värikynällisen kaiverrustekniikan täydellisyyteen."
Boucher istuutui taas markiisittaren eteen ja nautti hänen ihmettelystään ja ihailustaan.
"Niin, olemme astuneet pitkän askeleen eteenpäin. Tällä jäljennystavalla on suuret tulevaisuudenmahdollisuudet taidekaupan alalla, se on arvaamattoman tärkeä edistysaskel, joka takaa kuvaamataiteiden levenemisen kaikkiin kansankerroksiin."
"Olette ehkä oikeassa", sanoi Jeanne. Hän piti vielä kädessään tuota kaunista paperia, joka näytti aivan alkuperäiseltä. "Varsinkin kun maalari itse saa valvoa kaivertajiaan."
"Tietysti se on tärkeintä, että kaivertajat osuvat maalarin erikoiseen tekotapaan. Kerran kerroin teille, että minä aivan nuorena poikana näin Watteaun piirtävän. Silloin oli minun korkein pyrkimykseni ja ainoa ajatukseni jäljitellä häntä kuparilevyille ja kankaalle. Minä en ollut ainoa, jolla oli sama kunnianhimoinen halu. Sen omaksuivat monet, etenkin ammattikaivertajat. Siihen aikaan kaiverrettiin Watteauta ja vain Watteauta. Jokainen yritti niin uskollisesti kuin mahdollista mukailla hänen tekotapaansa, ja nämä yritykset ja ne edistysaskeleet, jotka silloin saavutettiin, ovatkin oikeastaan panneet alulle Ranskan kaivertamistaidon loistokauden."
Jeanne oli kuunnellut tarkkaavaisesti maalaria, yrittämättä kertaakaan keskeyttää häntä. Hänellä oli ollut harvoin tilaisuus puhella tämän kanssa kahden kesken, ja perin vilkas maailmanmies oli harvoin halukas syventymään mihinkään vakavampaan keskusteluun.
Tänään hän ei näyttänyt tahtovan puhua mistään muusta kuin taiteestaan.
Hän pani molemmat paperit takaisin salkkuunsa ja otti sieltä erään uuden piirroksen, jonka ojensi markiisittarelle suoraan työpöydän yli.
"Minä tahtoisin antaa teille erään tehtävän, joka soveltuu teidän taiteilijaluonteellenne paremmin kuin vaakunaoppi. Minä näet olen aivan varma siitä, markiisitar, että teidän kaivertimenne luo pienen taideteoksen."
Jeanne katsahti häneen iloisin silmin.
"Jos molemmat opettajani ovat minulle esikuvana, niin kai se käy, joll'eivät vain kaikki hyvät hengettäret äkkiä hylkää minua. Tämähän on piirros teidän Amoristanne, jonka mukaan Guay on leikannut karneolinsa syvennettyine kuvioineen?"
Boucher nyökkäsi ja nousi lähteäkseen.
"Minulla ei, ikävä kyllä, ole enää aikaa, rakkakin markiisitar. Mallit odottavat. Ryhtykää nyt vain iloisesti työhön! Kyllä se onnistuu. Milloin saan odottaa teitä istuntoon?"
"Toivottavasti ensi viikolla."
Boucher suuteli Jeannen kättä, joka hänestä oli kauniin naiskäden ihanne, ja saatatti itsensä lakeijalla vaunuihinsa.
Jäätyään taas yksikseen Jeanne istui hetkisen ajatuksissaan ja katseli uutta tehtävää, joka tuntui hänestä erinomaisen houkuttelevalta. Sitten hän aukaisi ikkunan ja katsoi alas puistoon, josta kuului raikkaita lapsenääniä hänelle asti.
Ne kuuluivat viikunapuutarhan takaa, missä Alexandra leikki nuoren
Lucin herttuan, madame de Vintimillen pojan kanssa.
Jeanne katseli hetken aikaa kauniita lapsia ja hymyili. Uudestaan heräsi hänessä halu ja toivo yhdistää nuo lapset pariksi — kuninkaan poika ja hänen tyttärensä!
Mikä uusi voitto!
— Minun lapsenlapsistani tulee sekä minun että kuninkaan näköisiä. Tämä liitto, jonka minä vielä kerran saan nähdä, on elämäni onni. —
Näin hän oli usein ajatellut. Mutta nyt eivät hänen ajatuksensa olleet kokonaan kiintyneet tähän toivomukseen.
Boucher oli hyvin virkistävästi vaikuttanut hänen mielialaansa, mutta kun taiteilija oli mennyt, vaipui hän uudestaan levottomiin ajatuksiinsa.
Hän kuunteli myötäänsä sisähuoneisiin päin, eikö kuningas kohta kuuluisi tulevan.
Ludvig oli tänä aamuna palannut väsyneenä ja alakuloisena Versaillesista ja vähän aikaa puistossa käveltyään käynyt nukkumaan. Mutta Jeanne tahtoi saada hänet hyvälle tuulelle, sillä paitsi avioliittosuunnitelmaa hänellä oli sydämellään eräs toinenkin asia, josta oli parempi keskustella Bellevuen hiljaisuudessa kuin Versaillesissa.
Jeanne katsoi ajatuksissaan eteensä. Yhteen vetäytyneet kulmakarvat, nenän yläpuolella oleva ryppy ja vakava ilme hänen kasvoillaan vaikuttivat, että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Rasittava työskentely viime vuosina, raskas tehtävä mukautua kuninkaan alituisesti vaihteleviin mielialoihin ja lakkaamaton äänetön taistelu kaikkia vastustajia vastaan olivat jättäneet näkyviä jälkiä.
Hän kavahti levottomana seisaalle ja käveli edestakaisin huoneessa.
Eräs uusi ajatus, joka oli askarruttanut hänen aivojaan jo useita kuukausia ja jolle hän vihdoinkin tahtoi saada kuninkaan kallistamaan korvansa, piti häntä kuumeisessa jännityksessä.
Se koski sen jalon työn jatkamista, jonka Ludvig XIV oli madame de
Maitenonin vaikutuksesta pannut alulle Saint-Cyrissä, nimittäin
Invalidi-palatsin suurentamista.
Jeanne oli jo laatinut päässään valmiiksi suunnitelman sotakoulua varten sodassa kaatuneiden tahi virassa vahingoittuneiden upseerien pojille. Hän oli vanhojen ystäviensä Pâris-veljesten kanssa seikkaperäisesti keskustellut tästä aikeesta, ja se oli paljoa lähempänä hänen sydäntään kuin moni muu asia, josta hän huolehti.
Hän oli lähettänyt Pâris-Duverneyn Saint-Cyriin tutkimaan Invalidi-palatsia. Hän oli kehoittanut tätä yksissä neuvoin hänen veljensä kanssa tiedustelemaan sopivaa paikkaa; Gabrielin kanssa, johon hän ehdottomasti luotti jo tämän isän ja isoisän tähden, hän oli perinpohjin puhellut rakennussuunnitelmista. Mutta mitäpä hyötyä kaikesta tästä on, jollei kuningas suostu hänen ehdotukseensa?
Jeanne istui taas ikkunan eteen ja kumartui katsomaan siitä ulos. Lapset kävelivät käsikkäin. Ihastuttava pari. Kaunis poika oli ilmetty isänsä.
Käsi laskeutui Jeannen olkapäälle. Kuningas oli tullut.
Hän näytti nukkuneen tarpeekseen, oli iloisen ja tyytyväisen näköinen. Jeanne aikoi pyytää Ludvigia ryhtymään heti työskentelemään hänen kanssaan. Mutta Ludvig keskeytti hänet samassa ja ilmaisi haluavansa lähteä kävelemään puistoon.
— Olkoon menneeksi, — ajatteli Jeanne, — ensiksi siis tyttäreni onni ja sitten sotakoulu! Eihän järjestys paljoa merkitse. —
Jeanne vei kuninkaan viikunapuutarhaan ja huomautti hänelle lapsista. Nämä istuivat vierekkäin penkillä, pistivät nauraen ja ilakoiden tuoreita hedelmiä toistensa suuhun ja söivät lisäksi vehnäleipää ja makeita korppuja, joita hovileipuri oli käynyt heille tuomassa.
"Heistä tulisi kaunis pari, sire. Eikö teidän majesteettinnekin ole samaa mieltä?"
Kuningas meni lasten luo mitään vastaamatta. Hän rupesi kujeilemaan
Alexandran kanssa.
Poikaansa hän ei katsahtanutkaan. Hän tarttui kauniin tyttösen ruskeihin kiharoihin, sieppasi häneltä viikunat ja pisti ne omaan suuhunsa.
Jeanne yritti vielä kerran kääntää kuninkaan huomion pikku herttuaan, jonka koko olento samoin kuin kasvot ilmeisesti muistuttivat kuningasta.
"Katsokaapa, teidän majesteettinne, luulisi näkevänsä edessään hänen isänsä. Ottakaa hänet syliinne, sire. Hän on tosiaankin hyvin suloinen."
Ludvig hymähti ivallisesti.
"En tiennyt, että olette niin tuttu kreivi Lucin kanssa. Mutta jos otan jonkun syliini, niin tahdon ainakin alkaa neidistä."
Alexandra lensi kiltin sedän kuninkaan kaulaan. Pikku herttua sai tyytyä vain kylmään syleilyyn.
Jeannen silmiin kihosi kyyneliä. Hän tiesi, vaikkakaan ei tuntenut eikä osannut arvata syitä, että kun kuninkaan kylmä ja virallinen puoli tuli näkyviin, silloin ei hänen itsepäisyydelleen mahtanut mitään.
Jeanne heitti sikseen avioliittosuunnitelman, mutta häntä ei myöskään haluttanut tänään puhua sotaopistostaan.
Hän tarjosi kuninkaalle hienon päivällisen, jossa päätekijöinä olivat truite du lac de Genève ja omelette royale eikä yrittänyt saada häntä jäämään luokseenkaan, kun kuningas kohta aterian päätyttyä käski toimittamaan vaununsa, vaan huokasi helpotuksesta kuullessaan vaunujen vyöryvän pois.
Suuttuneena itseensä Ludvig heittelehti puoleen ja toiseen vaunujen patjoilla. Hän ei voinut käsittää, miksi oli niin alakuloinen.
Madame de Vintimillen poika ja Jeannen tytär, ei, sitä hän ei tahtonut. Alexandra, josta hän sydämestään piti, ei saanut hänen eläissään muistuttaa hänelle niistä seikoista eikä niistä henkilöistä, jotka mieluimmin saivat olla unohduksissa. Mutta eihän ollut ensinkään tarpeellista loukata markiisittaren tunteita kylmällä ivalla. Hän oli ollut hyvin iloissaan päästessään Bellevuehyn. Nyt hänen täytyi palata sieltä kotiin saamatta vähääkään mielenhauskuutta.
Versaillesissa häntä odotti parhaimmassa tapauksessa mitä julmin ikävystyminen. Yvonnesta ei ollut enää pitkään aikaan ollut puhetta. Hän oli ollut vain muutamien päivien huvi. Eikä se itse asiassa ollut mitään huviakaan, sillä luostaritytön kyyneleet ja tuska lankeemuksesta olivat haihduttaneet lyhyiden hetkien nautinnon.
Lebel oli vienyt tytön viikon kuluttua maaseudulle erään sukulaisensa luo, joka oli tottunut tällaisiin arkaluontoisiin toimiin.
Äkkiä kuningas itse katkaisi synkät ajatuksensa.
"Takaisin", huusi hän ajajalle, "ja anna mennä minkä hevoset jaksavat!"
Jeanne ei ollut uskoa silmiään, kun kuningas vajaan puolen tunnin kuluttua saapui takaisin Bellevuehyn.
Hän hymyili kuninkaalle, vaikka hänen mielensä olisi tehnyt ennemmin itkeä kuin nauraa.
"Mikä iloinen yllätys, sire."
Ludvig vei hänet nopeasti sisälle ja suuteli häntä.
Lapsista kuningas ei puhunut. Mutta hän istuutui Jeannen kirjoituspöydän ääreen ja sanoi rakastettavasti:
"Sinä tahdoit työskennellä yhdessä minun kanssani. Minä olen valmis."
Silloin Jeannekin sai takaisin hyvän tuulensa.
Nopeasti ja selvästi, vilkkaalla ja perinpohjaisella tavallaan hän selitti sotaopistoa koskevan ehdotuksensa.
Tuntiessaan tarvetta korvata Jeannelle myttyyn menneen naimasuunnitelman, Ludvig osoitti suurempaa lämpöä, huomiota, jopa päättäväisyyttäkin kuin tavallisesti, kun nyt tuli puheeksi uuden koulun perustaminen.
Hän näytätti itselleen Gabrielin piirustukset ihanine majesteetillisine julkisivuineen, luki Pâris-Duverneyn raportit ja kustannusarvion ja lupasi muutamien päivien kuluttua käydä Pâris-veljesten ja veli Abelin kanssa katsomassa sitä paikkaa, mihin rakennus aiottiin sijoittaa.
Myöhään samana iltana markiisitar kirjoitti Pâris-Duvernaylle, että hän oli saanut kuninkaan suostumaan suureen yritykseen.
Alexandran naimiskaupan suhteen hän pian yhtyi erääseen toiseen, joskaan ei niin loistavaan ehdotukseen kuin edellinen oli.
Chaulnesin herttua, joka oli hänen uskollisimpia kannattajiaan, lupasi hänelle poikansa, Pecquignyn herttuan, niin pian kuin Alexandra täyttää neljätoista vuotta. Avioliittosopimuksen allekirjoituksen tapahduttua nuori tyttö saisi aateliston keskuudessa vallitsevan tavan mukaan palata vielä L'Assomptioniin, kunnes saavuttaisi avioliiton lopullista päättämistä varten vaadittavan iän.
Sillä välin herttua lupasi hankkia pojalleen jonkun sellaisen edullisen viran, jonka Ranskan kuuluisimpien sukujen jälkeläinen voi hyvällä syyllä toivoa saavansa.
Alexandra herttuattarena! Se oli markiisittaren kunnianhimoisten toiveiden korkein päämäärä!