XXIV.
Hôtel d'Évreuxin osto Rue du Faubourg Saint-Honorén varrelta oli lietsonut palamaan uuden vihanliekin Pompadouria vastaan.
Tiedettiin, että hän oli suunnattomasti velkaantunut, että kuninkaan vuotuinen avustus ja runsaat rahalahjat eivät lähimainkaan riittäneet kaikkiin hänen ylellisen elämänsä vaatimiin menoihin. Tiedettiin myöskin, että tämä uusi talo, jonka tarkoituksena oli vain ottaa Pompadour vastaan, silloin kun hän kävi Pariisissa, oli maksanut 75,000 livreä, jota paitsi markiisitar oli kallisarvoisesti sisustanut sen kellarikerroksesta kattoon saakka. Oliko kuninkaan tahi valtion, mikä muuten oli yhdentekevä, maksettava tämäkin?
Alinomaa ilmestyvissä häväistyskirjoituksissa syytettiin markiisitarta yleisen hädän kasvamisesta. Häntä häväistiin, missä vain suinkin kävi päinsä. Vietettyään ensimmäisen yönsä Hôtel d'Évreuxissâ hän tapasi uuden talonsa itäiseltä seinältä paperin, jossa oli ruokoton kirjoitus:
Aedes reginae meretricum.
Se oli jo liikaa! Todellakin liikaa!
Mitä hyödytti häntä se, ettei hän enää ollut kuninkaan rakastajatar, että hänen suhteensa kuningattareen, prinsessoihin ja dauphiniin oli mitä parhain ja että hän oli liittänyt tyttäret lähemmä isän sydäntä, sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois rakastajatarhuoneistostaan Versaillesin linnan katonrajasta, jollei yleistä kiihkoa häntä vastaan voisi hillitä? Tiesiköhän hän, että näiden viimeisten häväistysten takana oli suurimmalta osaltaan enemmän kirkko kuin kansa? Oliko odotettavissa, että papisto uudestaan nousee julkisesti häntä vastaan ja yrittää vielä kerran riistää häneltä kuninkaan?
Ei, hän ei aikonut antaa kirkolle aikaa toiseen hyökkäykseen.
Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa ne pimeät kauhunpäivät, jolloin hän jo luuli kadottaneensa kuninkaan.
Oli olemassa vain yksi tie, joka hänelle tarjosi turvan, yksi ainoa tarkoitusperä, joka lupasi hänelle rauhan: Tie oli sovinto kirkon kanssa, tarkoitusperä sija kuningattaren hovissa.
Jos hän pääsisi Maria Leszczynskan hovinaiseksi, niin vihamielinen hyöky häntä vastaan kyllä pysähtyisi.
Hän olisi tahtonut mielellään näytellä katuvaisen syntisen naisen osaa lähentyäkseen kuningatarta, mutta hän tiesi, että vain papit voivat auttaa hänet tuolle luottamussijalle kuningattaren hoviin.
Rautaisen johdonmukaisesti, horjumattoman varmasti hän tarttui uuteen suunnitelmaansa.
Hän ilmaisi kuninkaalle siitä vain sen verran, mikä hänestä näytti välttämättömän tarpeelliselta ja hyödylliseltä. Kirkollisista pyrkimyksistään hän piti kuningasta tahallaan loitolla. Miksi saattaa kuningas uudestaan välittömiin tekemisiin papiston kanssa? Tätä nykyä veivät kaiken hänen aikansa raisu Murphy ja alituiset riidat parlamentin kanssa.
Kuninkaan puoltosanaa kuningattarelle hän kyllä käyttäisi hyväkseen, niin pian kuin tulisi sopiva aika.
Jeanne valitsi "käännyttäjäkseen" erään säveän jesuiittapapin, jolla oli suvaitsevat mielipiteet.
Hän ei epäillyt, että tämä mies, joka oli tunnettu siitä, ettei hän kiivaillut ajan syntien ja heikkouksien tähden, antaisi hänelle helposti synninpäästön. Tämän julkisen toimituksen valmistamista varten hän alkoi järjestää elämäänsä uusien periaatteiden pohjalle. Hän kävi joka päivä messussa Notre-Damessa, mutta ei istunut sillä suojatulla penkillä, jonka kuningas monia vuosia sitten oli asettanut hänen käytettäväkseen. Ei, hän lankesi polvilleen keskelle kirkon lattiaa kerjäläisten ja köyhien sekaan.
Seurapiireissä hän kertoi jokaiselle, joka halusi kuulla, että hän ajatteli vakavasti sielunsa pelastusta ja että hän rakkaan lapsensa kuoltua oli alkanut syvästi katua elämäänsä ja syventynyt itseensä.
Hänen hurskaasta ulkomuodostaan huolimatta ei hänen puheisiinsa paljoakaan luotettu. Päinvastoin ivailtiin ja arvosteltiin tätä, hänen uutta oikkuaan hyvin rohkeasti hänen selkänsä takana.
Epäiltiin sellaisen henkilön äkillistä mielenmuutosta, joka oli vapaa-ajattelija ja Voltairen ja ensyklopedistien ystävätär. Vai eikö hän enää ollutkaan sitä eikä tätä, sen jälkeen kun Voltaire oli nyrpeänä kääntänyt selkänsä Ranskalle ja jäänyt asumaan Preussin hovissa?
Vasta sitten, kun Pompadour nähtiin joka päivä seurustelemassa isä de
Sacyn kanssa, ruvettiin uskomaan hänen sanojaan.
Hyväntahtoinen pater tuotti Jeannelle kuitenkin pettymyksen.
Tosin pater toteutti kaikki hänen toivomuksensa sikäli, mikäli oli kysymyksessä lievä ja suvaitseva arvostelu ja suuri taito saada aikaan sovitus tämän maailman menon ja taivaan vaatimusten välillä. Mutta toiselta puolen hänen menettelytapansa oli perinpohjainen ja ikävä. Syntyi pitkäpiimäisiä keskusteluja, jolloin pappi ei evännyt hänen toivomuksiaan eikä luvannut niitä täyttääkään, loppumattomia väittelyjä markiisittaren kannasta filosofiaan ja varovia ja urkkivia kysymyksiä hänen synnillisestä suhteestaan kuninkaaseen.
Jeanne kadotti kärsivällisyytensä. Hän selitti lyhyesti ja jyrkästi rippi-isälleen, että hänen tarvitsi saada kirkon siunaus saavuttaakseen sellaisen sijan kuningattaren hovissa, jota hän ja kuningas halusivat.
Isä de Sacy joutui ymmälle. Hän kajosi hyvin varovasti erääseen arkaan kohtaan, joka nähtävästi jo aikoja sitten oli häntä ajatteluttanut: hän ilmoitti vihastuneelle rippilapselleen, ettei synninpäästöä voisi ajatellakaan, ennenkuin markiisitar tekisi sovinnon puolisonsa kanssa, palaisi katuvana hänen luokseen ja itse pyytäisi herra d'Étiolesilta anteeksi.
Jeanne hämmästyi. Mitään tällaista ehtoa ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään. Mutta kuinkahan kävisi, jos Charles rakastaisi häntä vieläkin eikä pitäisi hänen lähentymistään tyhjänä muodollisuutena, vaan sydämen asiana?
Isä de Sacy tarjoutui laatimaan vaikean kirjeen markiisittaren puolesta.
"Kernaasti minun puolestani", vastasi Jeanne lyhyesti ja riensi tiehensä.
Sillä aikaa kun saamaton pappi yritteli sepittää katumuskirjettä, oli Jeanne jo aikoja sitten päässyt pelastavaan ajatukseen. Ennenkuin isä de Sacy oli saanut kirjettä valmiiksi, seisoi Soubisen prinssi, joka oli markiisittaren uskollisimpia ystäviä, Charles Guillaume d'Étiolesin edessä ja ilmoitti tälle, että hän seuraavana päivänä saa madame Pompadourilta kirjeen, jossa tämä pyytää häneltä anteeksi ja lausuu toivomuksen päästä takaisin hänen luokseen.
Prinssi laski isällisin elein kätensä ällistyneen aviomiehen olkapäälle.
"Rakas herra d'Étioles" — prinssin ääni kuulosti verrattain selvään varoittavalta — "minä en tietystikään tahdo vaikuttaa teidän päätökseenne ennakolta tai määrätä, miten teidän on meneteltävä, mutta minä annan teille kuitenkin kaikessa ystävyydessä sen hyvän neuvon, että hylkäätte markiisittaren tarjouksen. Muussa tapauksessa kohtaa teitä kuninkaan erityinen viha."
Samalla prinssi antoi Machaultilta saamansa kirjeen, joka sisälsi osapuilleen samaa ja jonka markiisitar oli varovaisuuden vuoksi antanut hänen ottaa mukaansa.
D'Étioles, joka siitä saakka, kun hän oli kohdannut Jeannen Alexandran kuolinvuoteen ääressä, oli vain katkerasti halveksien ajatellut aikoinaan niin lämpimästi rakastamaansa ja kauan kaipaamaansa puolisoa, olisi ilman tämän varokeinojakin hylännyt lähentelemisyrityksen.
Hän oli tottunut kohtaloonsa ja kantoi sitä tylsän välinpitämättömästi, josta ei mikään eikä kukaan saanut häntä heräämään.
Prinssin puolivirallinen ilmoitus ei tuottanut hänelle pienintäkään sieluntaistelua. Niin pian kuin hän oli ottanut vastaan mainitun kirjeen, riensi hän mitä kohteliaimmin sanoin ilmoittamaan "madame de Pompadourille", että hän antaa hänelle anteeksi kaikesta sydämestään, mutta ei voi ajatellakaan ottaa häntä uudestaan luokseen.
Saatuaan tämän innokkaasti odottamansa vastauksen Jeanne valmistautui lyömään esille viimeisen ja suurimman valttinsa.
Jesuiitoista, jotka eivät milloinkaan antaisi hänelle synninpäästöä, jollei hän palaisi puolisonsa luo, ei hänelle ollut mitään hyötyä asian tällä kannalla ollessa. Mikä estäisi häntä panemasta toimeen sitä kostosuunnitelmaa, jota hän jo kauan oli hautonut?
Nyt oli jo aika laatia pyhälle isälle se kirje, jota hän oli ajatellut vuosikausia, ja jossa hän vyörytti jesuiittain niskoille edesvastuun kuninkaan irstaasta elämästä ja pesi itsensä puhtaaksi kaikista synneistä. Jeanne pani aikailematta tämän ajatuksensa täytäntöön.
Hän kirjoitti:
"Vuoden 1752 alussa minä päätin eräistä syistä, joita ei tässä kannata mainita, osoittaa kuninkaalle ainoastaan kiitollisuuden ja puhtaimman kiintymyksen tunteita ja ilmaisinkin sen hänen majesteetilleen. Samalla kertaa minä pyysin hänen majesteettiaan kysymään Sorbonnen oppineilta ja kirjoittamaan rippi-isälleen, että tämä kysyisi vielä muilta, eikö löydettäisi keinoa, kun hän sitä halusi, miten minä saisin jäädä hänen persoonansa läheisyyteen joutumatta epäilyksen alaiseksi eräästä heikkoudesta, jota minulla ei enää ollut. Kuningas, joka tunsi minun luonteeni, tiesi, ettei hänellä enää milloinkaan ollut mitään toivottavana minun puoleltani, ja hän suostui minun toivomuksiini. Hän toimitti kyselyn oppineilta ja kirjoitti pater Pérussaulle, joka velvoitti hänet eroamaan minusta täydellisesti. Kuningas vastasi hänelle, ettei hänellä ole minkäänlaista tilaisuutta suostua siihen; hän ei halunnut itsensä tähden sellaista asioiden tilaa, joka ei enää antaisi yleisölle aihetta epäilyyn, vaan minun tähteni; hän tarvitsi minut elämänsä onnen ja asioittensa menestymisen tähden; minä olin hänen mielestään ainoa, joka uskalsin hänelle sanoa kuninkaalle niin hyödyllisen totuuden. Kelpo pater toivoi voivansa päästä kuninkaan sielun valtiaaksi ja puhui joka päivä samasta asiasta. Oppineet lähettivät vastauksen, jonka mukaan olisi ollut mahdollista järjestää asia, jos jesuiitat olisivat suostuneet — — —"
Markiisitar ilmoitti vielä hänen pyhyydelleen Benediktus XIV:lle seuraavaa: Tapaukset olivat viime vuosina kehittyneet sellaisiksi, että hän omasta puolestaan oli muutamia kuukausia sitten vilpittömän katumuksen ja kääntymisen kaipuun pakosta ilmoittanut isä de Sacylle noudattaneensa tämän nimenomaista toivomusta tehdä sovinnon puolisonsa kanssa, mutta herra d'Étioles oli tämän yrityksen hylännyt. Hän kuvaili kaunopuheisin sanoin omia ja kuninkaan turhia ponnisteluja kolkuttaa jesuiittain sydämelle ja kuinka hän kaikkialla oli saanut epäävän vastauksen. Kuninkaalla, jolla ei ollut muuta palavaa halua kuin saada täyttää kristityn velvollisuudet, ei ollut siihen minkäänlaista mahdollisuutta, niin että hän vaipumistaan vaipui samoihin hairahduksiin, joista hänet olisi ollut helppo pelastaa.
Markiisitar odotti kärsimättömästi vastausta Roomasta, mutta sitä ei kuulunut eikä näkynyt. Vihdoin hän lohdutti itseään sillä, että paavi ainakin oli saanut häneltä tietää, millä kannalla jesuiittain vahingollinen vaikutus Ranskassa oli.
Kunnianhimoisesta aiheestaan saada sija kuningattaren välittömässä läheisyydessä — Contin prinsessa oli luvannut hänelle valmistaa kuningatarta edeltäkäsin — Jeanne piti kiinni yhtä lujasti.
Nyt oli toimittava omalla uhalla, ilman kirkon apua.
Hän neuvotteli kuninkaan kanssa jokaisesta siirrosta erikseen siinä shakkipelissä, johon hän nyt aikoi ryhtyä.
"Koeta hellyttää Maria Leszczynskan sydäntä", ehdotti kuningas hieman ivallisesti, "sillä tavalla sinä ainakin pääset pitemmälle kuin vetoamalla hänen järkeensä."
"Mutta näinköhän hänen majesteettinsa kuningatar jaksaa voittaa uskonnolliset epäilynsä?"
Ludvig kohautti olkapäitään.
"Se riippuu siitä taidosta, millä sinä ajat asiaasi; minäkin puolestani koetan mitä voin."
Jeanne ei ollut niin täydellisen voitonvarma kuin aikaisempia päämääriä tavoittaessaan. Hän taisteli keveämmin ja mieluummin älykkään päänsä taatuilla kuin sydämensä epävarmoilla aseilla. Kuitenkin hän ryhtyi taisteluun.
Puolisonsa kirje kädessä hän riensi Fontainebleauhon. Siellä hän vakuutti kyynelsilmin kuningattarelle katuvansa syvästi ja vilpittömästi.
"Olen tehnyt syntiä, teidän majesteettinne, ei kukaan tiedä sitä paremmin kuin minä. Mutta minä olen ollut valmis minkälaiseen katumukseen tahansa. Minunko syyni siis on, että minun mieheni on ollut kuuro kyyneleilleni ja rukouksilleni ja että hän on sulkenut minulta ovensa? Onko minun syyni, ettei kirkko halua armahtaa minua, vaan sulkee korvansa minun katuvilta huokauksiltani?"
Hän oli heittäytynyt kuningattaren jalkoihin ja suuteli hänen hameensa helmoja.
"Ilmoittakaa vain yhdellä sanalla, teidän majesteettinne, että te uskotte minun katuvan."
Helläsydämisen kuningattaren silmiin kihosi kyyneliä. Eikö kristinopin suurimpia käskyjä ole antaa anteeksi katuvalle syntiselle?
"Nouskaa ylös, markiisitar, nouskaa toki ylös, — niin, minä uskon teidän katuvan."
Jeanne kavahti virkeästi ylös.
"Ja teidän majesteettinne täyttää sen hartaan toivomukseni, josta
Contin prinsessa on jo puhunut teidän majesteetillenne?"
Maria Leszczynska kääntyi poispäin. Hän nypläili hämillään pitsejä, joilla hänen tumma, laahustava pukunsa oli koristettu. Hänen esiintymisensä oli pidättyvä, ja hänen äänensä oli käynyt kylmäksi, kun hän pitkän, painostavan vaitiolon jälkeen sanoi:
"Sitä sietää ajatella, rouva markiisitar."
Jeanne ymmärsi, että hän tällä kertaa oli saanut epäsuopean vastauksen.
Mutta hän ei pitänyt peliä menetettynä. Vielä ei kuningas ollut puhunut.
Myöhään iltapuolella, sellaiseen aikaan, jolloin Ludvig ei ollut vuosikausiin kunnioittanut kuningatarta käynnillään, hän ilmestyi Maria Leszczynskan huoneeseen. Kuningattaren valtasi iloinen hämmästys, ja hän lähetti pois Moncrifin, joka oli istunut hänen luonaan lukemassa Corneillea.
Ludvig suuteli kohteliaasti hänen kättään ja lausui pari tyhjänpäiväistä sanaa. Sitten hän otti puheeksi Pompadourin asian.
Maria Leszczynska säpsähti. Aikoiko kuningas tosiaankin puhua markiisittaren pyynnön puolesta?
Vastoin tapaansa hän äkkiä kuohahti.
"Ei, ei ensinkään, ei mitään siitä! Teidän majesteettinne voi käskeä — minun velvollisuuteni on totella. Mutta koko kuninkaallisen perheen edun nimessä minä pyytämällä pyydän teidän majesteettianne olemaan antamatta minun rinnallani sijaa pannaan julistetulle, miehestään eronneelle vaimolle!"
Ludvig huokasi. Eikö hän siis milloinkaan saisi rauhaa ja lepoa omassa ympäristössään?
Hän olisi mieluimmin kääntänyt selkänsä kiihtyneelle kuningattarelle ja lähtenyt tiehensä.
Mutta tällä kertaa hän tahtoi ajaa asiansa päätökseen. Hän oli velvollinen tekemään sen sekä itseään että markiisitarta kohtaan. Markiisittaren käsitys tilanteesta oli nyt, kuten aina muulloinkin, oikea: jos hänestä tulisi kuningattaren hovinainen, niin oltaisiin heitä kumpaakin kohtaan säälivämpiä; ainakin monet vihamieliset ja parjaavat äänet vaikenisivat.
Ludvig ryhtyi taivuttamaan kuningatarta. Hän kertoi, miten raskasta taistelua markiisitar oli käynyt, miten tiukkaa ja katkeraa vastarintaa hän oli kohdannut joka puolelta. Kuninkaan onnistuikin saada Maria Leszczynska taipumaan rehelliseen päätökseen panna hyvä tahtonsa täytäntöön.
Kolmea päivää myöhemmin oli Jeannella kädessään paperi, jolla hänet oli nimitetty kuningattaren hovinaiseksi.
Mutta Maria Leszczynska virkkoi kyyneleet silmissä ja värisevin äänin lähimmille uskotuilleen:
"Rakkaat ystäväni, minulla on taivaassa kuningas, joka antaa minulle voimia kärsimään vääryyttä, ja maan päällä kuningas, jota minun on aina toteltava."
Muutamia päiviä tämän verrattoman voiton jälkeeni sumeni markiisittaren iloinen mieli uudestaan. Pâris-Duverney ja veli Abel ilmoittivat hänelle, että sotaopiston varsin pitkälle edistyneet rakennustyöt piti varojen puutteen tähden keskeyttää tahi mahdollisesti kokonaan lopettaakin.
Jeanne ei olisi ollut markiisitar Pompadour, jos hän olisi tyytynyt jobinpostiin, joka osui erään hänen rakkaimman suunnitelmansa elinhermoon. Kysymättä mitään kuninkaalta ja vaihdettuaan mielipiteitä Gabrielin kanssa hän kirjoitti ensimmäisen, lämpimän mielijohteen innostuksessa vanhalle ystävälleen Duverneylle kirjeen ja puhalsi sillä uutta eloa sotaopistoa koskevaan asiaan.
"En millään ehdolla, rakas Nigaud, [Hyväilynimi ('tyhmyri'), jota Pompadour tavallisesti hyvin mielellään käytti puhutellessaan Pâris-Duverneytä.] suostu luopumaan niin valmistumaisillaan olevasta yrityksestä, joka tekee kuninkaan kuolemattomaksi, tuottaa hänelle jaloa iloa ja todistaa jälkimaailmalle minun kiintymystäni isänmaahan ja hänen majesteettinsa persoonaan. Minä olen antanut Gabrielille määräyksen lähettää tarpeelliset työmiehet Grenelleen suorittamaan työt loppuun. En ole vielä saanut määrärahojani täksi vuodeksi, mutta minä aion käyttää ne kokonaan käsityöläisten palkkojen maksamiseen. En tiedä, saanko milloinkaan takaisin tätä maksuerää, mutta minä tiedän aivan hyvin, että mitä suurimmalla mielihyvällä uhraisin vaikkapa satatuhattakin livreä noiden poikaraukkojen tähden. Hyvää yötä, rakas Nigaud! Olisi hauska, jos voisitte tulla tiistaina Pariisiin; jollette voi, niin lähettäkää veljenpoikanne minun luokseni kello kuuden seuduilla."
Muutamien kuukausien kuluttua d'Argenson vei neljilläkymmenillä ajopeleillä sotilassaattueessa ja soiton raikuessa ensimmäiset kuninkaalliset oppilaat äsken valmistuneeseen sotaopistoon.
* * * * *
Kuningas oli joutunut aistillisuutensa orjaksi pahemmin kuin milloinkaan ennen.
Madame d'Estradesilla oli täysi syy olla riemuissaan. Ihastuttava Murphy, joka oli jonkun aikaa hallinnut ei ainoastaan kuninkaan aisteja, vaan myöskin hänen sydäntään ja jolle kuningas oli antanut ylenmäärin lahjoja, oli toistaiseksi kadonnut näyttämöltä. Hän odotti Saint-Cloud-kadun varrella synnytystä.
Madame d'Estradesin suunnitelmalle — toimittaa oma sisarentyttärensä kuninkaalle — ei olisi voitu taitavammin valita toteuttamishetkeä.
Charlotte Rosalie Choiseul-Romanet oli kuin luotu valloittamaan kuningas kädenkäänteessä. Hän oli kaunis ja tuntehikas ja näytti kummankin salaliittolaisen mielestä mitä sopivimmalta hyökkäämään Pompadourin tilalle.
Hän oli valtioneuvoston presidentin tytär ja joutui v. 1751 markiisittaren suosituksesta naimisiin Choiseulin serkun, kreivi Martial de Choiseul-Beauprén kanssa.
Kun kumpikin puoliso oli saanut edullisen aseman dauphinin ja prinsessojen hovissa, ei ollut vaikeaa saattaa kaunis Charlotte seuraelämään.
Fontainebleausta ja monista muista salaisten rakkauskauppojen hieromistilaisuuksista huolimatta, joita linnassa ja puistoissa oli tarjona, ei asia kuitenkaan edistynyt niin ripeästi kuin d'Argenson ja madame d'Estrades olivat toivoneet ja odottaneet.
Kuningas ujosteli aina niitä naisia, jotka eivät heti nöyrtyneet, ja näytti nyt alussa rajoittuvan hellään kirjeenvaihtoon. Kaunis kreivitär oli taas päättänyt olla antautumatta kuninkaalle, ennenkuin saisi kirjallisen vakuuden siitä, että hän pääsee Pompadourin seuraajaksi ja saa kaikki tämän oikeudet.
Näin täyttyi Charlotte Romanetin salalipas kuninkaan rakkauskirjeillä, mutta siitä huolimatta ei ollut päästy ainoatakaan askelta eteenpäin.
Fontainebleaussa kuiskittiin hyvin hehkuvista ja lupaavista lemmensuhteista, mutta juonen oikeat alkuunpanijat tiesivät vallan hyvin, että asia oli juuttunut valmistaviin toimenpiteisiin.
Muuan sattuma, jota salaliittolaiset sittemmin saivat usein valitella, sai aikaan, että juuri sinä hetkenä, jolloin Charlotte Romanet näytti taipuvaiselta suostumaan kuninkaaseen ilman kirjallisia vakuuksiakin, Choiseul saapui Fontainebleauhon toimittamaan erästä Itävallan hallituksen salaista asiaa.
Onneton aviomies piti tärkeänä puhua suunsa puhtaaksi mahtavalle serkulleen ja pyytää tätä puhumaan hänen harhateille joutuneen puolisonsa kanssa.
"Lähettäkää hänet takaisin Pariisiin, rakas ystäväni. Mikäli minä olen kuullut, on madame siunatussa tilassa. Käskekää häntä pysymään poissa hovista, kunnes synnytys on tapahtunut. Neljän, viiden kuukauden perästä ei kukaan enää muista mitään Choiseul-Romanetin jutusta. Tätä nykyä tapahtuu maailmassa paljoa tärkeämpiä asioita."
Poloinen aviomies kohautti murheellisena olkapäitään.
"Jospa sittenkin puhuisitte hänen kanssaan, teidän ylhäisyytenne! Minä olen koettanut, mutta hän pelkää tätiään ja sotaministeriä."
Choiseulin ajatukset olivat toden totta kokonaan kiintyneet erääseen tehtävään, joka koski Euroopan onnea tai onnettomuutta, ja hän paloi kärsimättömyydestä saada tavata madame de Pompadouria, jota tuo tehtävä koski. Mutta kun hän itsekin aikoi esiintyä osallisena siinä maailman suurnäytelmässä, jota parhaillaan valmisteltiin, oli hän halukas puhdistamaan Choiseul-nimen pienimmästäkin tahrasta ja hävittämään juurineen vehkeilyn, joka, jos siitä tulisi tosi, maksaisi hänelle Pompadourin suosion ja musertaisi yhdellä iskulla hänen kunnianhimoiset aikeensa.
Näin ollen Choiseul päätti tehdä pikaisen lopun lemmenkaupoista, joita hän ei edes uskonut täydeksi todeksi.
Hän ilmoittautui saapuvaksi samana päivänä iltapäivällä kauniin serkkunsa luo hartaana ystävänä.
Charlotte, joka ei ollut varsin lahjakas, mutta tunsi serkkunsa kiihkeän kunnianhimon, kertoi varsin helposti ymmärrettävin vihjauksin, että hän saa kohtapuoleen tilaisuuden auttaa Choiseuliä virkauralla ja täyttää kaikki hänen pyyteensä, rohkeimmatkin.
Neljännestunnin kuluessa Choiseul sai tuon turhamaisen naisen menemään niin pitkälle, että hän rohkeiden väitteittensä todistukseksi otti esiin salalippaansa ja antoi Choiseulin vilkaista kuninkaan rakkauskirjeisiin, joissa vilisi todellisten ja teeskenneltyjen tunteiden sekasotkua ja kaihomielisiä laverruksia, kuten Ludvig XV:n sekavissa kirjeissä enimmäkseen olikin.
Kun Choiseul piti käsissään todistuskappaleita, joista päättäen hän oli joutunut sellaisen pulman partaalle, että se koskisi kipeimmin häneen itseensä, pani hän pontevasti liikkeelle arvovaltansa vanhempana sukulaisena, saadakseen Charlotte Romanetin lähtemään Fontainebleausta.
Sopimus saatiinkin aikaan.
Kreivitär matkusti Pariisiin, sisimmässään varsin tyytyväisenä, että oli päässyt taistelusta, johon hän nykyiseen tilaansa nähden olisi ollut kykenemättömämpi kuin muulloin. Choiseul sitävastoin neuvotteli d'Argensonin kanssa ja otti häneltä lupauksen lepyttää madame d'Estradesia.
"Entä kuningas?" kysyi Choiseul. "Pahastuuko hän siitä kovasti?"
"Voin lyödä vetoa, teidän ylhäisyytenne, että hänen majesteettinsa pahimmassa tapauksessa tuumii parisen minuuttia, kreivittären lähtöä. Markiisitar Coislin pitää huolta siitä, että kuninkaalla on liiankin paljon puuhaa vakavista valtiollisista asioista. Tietysti edellyttäen, että madame de Pompadour antaa kuninkaalle sitä varten aikaa. Muuten hän pitää nyt perin hauskaa rajasuutari Murphyn nuorimman tyttären kanssa, kunnes vanhempi tytär joutuu takaisin Saint-Cloudin hoitolasta."
Kevein mielin lähettiläs läksi Starhembergin luo. Sitä ennen hän oli kuitenkin pitänyt huolta siitä, että madame de Pompadour, ennenkuin hän pääsi tämän kaikkivaltiaan naisen puheille, sai tietää, kuinka hän kenenkään käskemättä oli toiminut hänen mielenrauhansa hyväksi.
Choiseul tapasi Itävallan lähettilään mitä parhaimmalla tuulella.
"Asia edistyy, teidän ylhäisyytenne. Toivon varmasti, että sopimus saadaan aikaan viikon kuluttua."
"Sitä ei ole epäilemistäkään. Saattepa nähdä, mitä minulla täällä on."
Choiseul otti taskustaan Kaunitzin avoimen kirjeen Starhembergille. Siinä sanottiin suoraan ja selvästi, että keisarinna Teresian luona oli hylätty kaikki epäilykset ja että markiisitar de Pompadourin välitystä pidettiin parempana kuin Contin prinssin ja madame de Coislinin.
"Minä olen saanut mitä laajimmat valtuudet markiisitarta varten. Ensi kädessä on kuningas saatava Pompadourin avulla antamaan sitova vastaus."
Starhemberg huokasi.
"Siitä taitaa tulla tehtävämme vaikein kohta." Choiseul pyöritti nauraen päätään.
"Ei ole olemassa mitään, rakas kreivi, jota Pompadour ei saa kuningasta tekemään! Paitsi katolilaisprotestanttista kysymystä on tässä asiassa muuan voimakas henkilökohtainen puoli, jota meidän ei sovi vähäksyä ja joka kenties tarjoaa meille suurimmat takeet: entisen neiti Poissonin turhamielisyys, sillä hän tahtoo mielellään, että keisarinna jää hänelle kiitollisuudenvelkaan. Sellainen on asian todellinen laita, jos tahdomme olla rehellisiä."
* * * * *
Kun Jeanne sai kuulla puhuttavan kuninkaan tuttavallisesta kirjevaihdosta kreivitär Choiseul-Romanetin kanssa, muuttui hän yhtä nurjamieliseksi Ludvig XV:lle kuin kiitolliseksi Choiseulille.
Mutta niiden luottamusta todistavien, Maria Teresialta saapuneiden tietojen johdosta, jotka lähettiläs oli tuonut, katosi mielikarvaus kuin tuhka tuuleen.
Jeanne käytti kaiken rakastettavuutensa, kaiken viehätysvoimansa, joka hänestä suinkin läksi, näyttääkseen olevansa Itävallan keisarinnan luottamuksen arvoinen ja suorittaakseen onnellisesti tehtävänsä kuninkaan luona.
Ludvig XV oli taas joutunut sellaisen mielialan valtaan, jolloin hänen oli vaikea selvitä edestakaisin hapuilevista ajatuksistaan. Kärsimättömänä ja hieman äreähkönä hän keskeytti Jeannen kaunopuheisen sanatulvan.
"Jos minä vain tietäisin, markiisitar, mistä syistä te niin innokkaasti harrastatte tuota sopimusta? Pelkästä vihastako Preussin kuninkaaseen? Tuo 'Sanssoucin erakko', joksi hän mielellään itseään sanoo, ei pienine maakaistaleineen ja muutamine sotamiehineen tosiaankaan ansaitse paljoakaan vihoittelua."
"Te unohdatte, sire, että Maria Teresia on Aachenin sopimuksen nojalla pakotettu luovuttamaan Schlesian Preussille."
Ludvig oli vaiti niinkuin aina silloin, kun hän sai epämieluisen vastauksen.
"Te tiedätte, sire, ettei Maria Teresia ole sellainen henkilö, joka pyrkii eroon selvistä ja suorista askeleista ja sanoista. Kreivi Choiseul on teille toistanut hänen majesteettinsa keisarinnan sanat: 'Jos joskus syttyisi sota minun ja Preussin kuninkaan kesken, niin minä otan takaisin kaikki entiset oikeuteni tahi sorrun sukuni viimeisen jäsenen kanssa.'"
Ludvig kääntelehti hermostuneena ja ärtyisenä tuolillaan.
"On vastoin kaikkia perintätapoja, että me ryhdymme auttamaan Itävaltaa. Ajatelkaapas sitä, rakas ystävä! Kaksisataa pitkää vuotta ovat Ranska ja Itävalta vihanneet toisiaan. Ranskan ainaisena kilvoitteluna on ollut ehkäistä Habsburg-Lothringin kasvavaa valtaa, ja nyt, juuri tänä hetkenä, jolloin meidän on suunnattava kaikki ajatuksemme Englantiin —"
Markiisitar oli ponnahtanut innostuneena seisaalle.
"Juuri nyt, sire! Juuri nyt, kun Englanti ja Hannover samoin kuin Hessen-Cassel ja Hessen-Darmstadt ovat liitossa Preussin kanssa, juuri nyt, kun protestanttiset maat yhtyvät yhteiseen liittoon, jonka kautta suunnaton vaara uhkaa katolista kirkkoa, teidän majesteettinne ei pitäisi epäröidä hetkeäkään tekemästä liittoa Itävallan kanssa, joka myöskin on katolisen kirkon tuki. Minä pyydän pyytämällä teidän majesteettianne ryhtymään tositoimiin sitä Westminsterin sopimusta vastaan, jolla Englanti ja Preussi ovat yhtyneet liittoon! Ranskan ja Itävallan liiton takana ovat Venäjä, Saksi ja Puola. Älkää epäröikö, teidän majesteettinne!"
Kuningas ei vastannut vieläkään mitään. Hänkin oli noussut ylös ja mennyt katselemaan ikkunasta. Ulkona puistossa oli kevät puhjennut kukoistukseen, mutta hänen synkät silmänsä eivät huomanneet sen uhkuvaa loistoa.
Yksi ainoa kiusallinen tunne täytti koko hänen olentonsa. Hänen täytyi tahtoen tai tahtomattaan sanoa itselleen vieläkin kerran, että tuo nainen, jolla oli niin kaukonäköinen katse, nopea käsityskyky ja tarmokas päättäväisyys, oli paljoa voimakkaampi kuin hän.
Jeanne jatkoi:
"Me emme puhu tästä ensi kertaa, sire. Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, että kajoan erääseen kohtaan, mutta nyt ovat ajat toisin kuin silloin, kun madame de Châteauroux puolsi Preussin liittoa. Hänen majesteettinsa Maria Teresia on Kaunitzin, Choiseulin ja Starhembergin kautta usein huomauttanut teidän majesteetillenne, että asioiden nykykannalla ollessa merkitsisi Itävallan ja Ranskan liitto voittoa ei ainoastaan katolisen kirkon vallalle, vaan myöskin Euroopan rauhalle."
Kuningas oli kääntynyt markiisittareen päin. Hän olisi tahtonut huomauttaa, että Jeannen vanha ystävä Bernis oli kokonaan toista mielipidettä; hänen mielensä teki jo sadannen kerran vetää esiin Bourbonin ja Habsburg-Lothringin hallitsijahuoneiden välillä vallitseva perinnäinen vihollisuus, mutta säteilevän, voitonvarman, kaunopuheisen naisen näky riisui häneltä aseet. Tämä oli yksi niitä harvinaisia hetkiä, jolloin Ludvig tietoisesti osoitti olevansa pieni Jeannen rinnalla.
Hän ojensi kätensä ja tarttui sillä lujasti kiinni Jeannen käteen.
"Tänä iltana kello yhdeksän aikaan minä otan puheilleni molemmat lähettiläät ja ulkoministerin, abbé Bernisin."
* * * * *
Kaksi viikkoa tämän jälkeen, toukokuun 2 p:nä 1756, Bernis ja
Starhemberg allekirjoittivat ensimmäisen Versaillesin sopimuksen.
Kun Richelieu oli Minorkan retken johtajana, oli Maria Teresia lausunut toivomuksen, että Contin prinssi määrättäisiin Ranskan apujoukkojen päälliköksi. Markiisitar asettui jyrkästi tätä nimitystä vastaan, joka alkujaan oli ollut Ludvigin tarkoitus.
Jeanne ei voinut unohtaa Contin yritystä lyödä hänet laudalta Coislinin avulla.
Contin sijasta sai ylipäällikkyyden marsalkka d'Estrées. Soubisen prinssi, joka oli Pompadourin uskollisimpia kannattajia, sai johdettavakseen erään joukko-osaston marsalkan ylipäällikkyyden alaisena.
* * * * *
Pariisi ja Versailles eivät olleet joukkojen lähdettyä paljon millänsäkään ranskalais-itävaltalaisesta liitosta.
Ei ainoatakaan taistelua oltu vielä taisteltu, ei minkäänlaisia jännittäviä uutisia ollut saapunut rajan toiselta puolen. Huolettomina tai ainakin suruttomina kaikesta, mitä maailman markkinoilla tapahtui Itävallan ja Preussin kesken, ja välinpitämättöminä siitä, minkälaisia näytelmiä suoritettiin Välimerellä taistelussa Englantia vastaan, pariisilaiset hyörivät tavallisissa askareissaan ja huvitteluissaan.
Paljoa suurempaa ääntä synnyttivät sisäiset levottomuudet ja valtion heikkoudet, jansenistien ja jesuiittain välinen sitkeä taistelu, samoin kuin alinomaa uudistuvat riidat ja hankaukset kuninkaan ja parlamentin kesken.
Raskaampaa huolta kuin sota tuottivat Ranskan kansalle yltyvä kallis aika ja entistä painavammaksi käyvä verotaakka.
Nälkä yllytti yhä uudestaan uhkailemaan kuningasta, jota ei enää sanottu rakastetuksi, ja hänen "verta imevää jalkavaimoaan".