XXV.
Tammikuun 5 p:nä aikoi kuningas matkustaa Trianoniin juhlallisesti viettämään loppiaispäivää.
Markiisitar oli lähtenyt madame de Brancasin kanssa Hôtel d'Évreuxiin vahvan sotilasvartion saattamana, jota ilman hän viime aikoina ei uskaltanut kertaakaan matkustaa Pariisiin.
Aikaisin aamupäivällä hän oli lähettänyt hakemaan ministereitä
Bernisiä ja Machaultia ilmoittaakseen näille erään edellisenä päivänä
Versaillesiin saamansa Kaunitzin salaisen kirjeen sisällyksen.
Nyt hän oli työhuoneessaan. Collin oli juuri lähtenyt hänen luotaan toimittamaan viimeisiä asioita, ministereitä odotettiin vasta puolen tunnin kuluttua, ja hän itse oli kirjoittamassa kirjettä veli Abelille. Äkkiä hän säpsähti.
Hänen ikkunainsa alta kuului sekavaa, kasvamistaan kasvavaa melua. Naiset ulvoivat, kuului kimeitä: vihellyksiä; kovaäänistä kirkumista sekaantui ensin epäselviin, sitten yhä selvemmin tajuttaviin huutoihin:
"Koira!" "Salamurhaaja!" "Murha!" "Murha!" kuuli hän huudettavan.
Jeanne oli ensimmäisen säikähdyksen puuskassa hypähtänyt kirjoituspöytänsä äärestä keskelle huonetta. Hän tarttui vapisevin käsin erään tuolin selkään. Hän kurotti päänsä etunojoon. Tuskan ja jännityksen vallassa hän kuunteli. Äkkiä hänen huuliltaan pääsi kova hätähuuto.
Ei, se ei tarkoittanut häntä, tuo tuolla ulkona, se tarkoitti kuningasta. Jotakin kauheaa, jotakin käsittämätöntä oli tapahtunut.
"Kuningas on murhattu!" "Kirous murhaajalle!" "Kuningas on kuollut!"
Jeanne syöksyi maahan kuin isketty. Tuskasta ja kauhusta kirkaisten hän peitti kasvonsa käsillään. Onko se totta! Voiko tuo kamala olla totta? Ludvig kuollut? Se ainoa mies, jota hän oli rakastanut, kuollut? Ludvig, jolle hän oli ollut kaikki kaikessa, hänkö olisi kuollut? Ja hän itse siis muserrettu, ulkona rähisevän väkijoukon vallassa! Ilman turvaa, alttiina dauphinin kostolle, kohta luostarinmuurien pimennossa, pyyhitty pois elämän kirjasta, historian lehdiltä!
Hetkiseksi tuntui hurja melu ulkona vaikenevan. Elottomin silmin ja kasvot kalmankalpeina Jeanne koetti nousta taas kuuntelemaan.
Erehtyikö hän vai kuuluiko vaunujen jyrinää ja nopeiden hevosten kavionkapsetta hänen korviinsa ulvonnan ja kirkumisen sijasta?
Valkeilla, jäykistyneillä käsillään hän tarttui sen tuolin käsinojaan, jonka viereen oli vaipunut lattialle, ja nousi vaivaloisesti pystyyn. Samassa repäistiin ovi äkkiä auki. Bernis seisoi kynnyksellä.
"Onko se totta, hyvä ystävä? Onko se totta, onko se totta?"
Bernis saattoi epätoivoisen naisen varovasti tuolille.
"Kuivatkaa kyyneleenne, markiisitar, ei mitään tahi ei melkein mitään ole tapahtunut."
"Hän siis elää?"
"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos! Heittiö sai vain vähän, tuskin mainittavasti haavoitetuksi häntä hartioihin, juuri silloin kun hänen majesteettinsa aikoi nousta vaunuihin lähteäkseen Trianoniin."
Jeanne pani kätensä ristiin.
"Kuningas elää, Jumalalle olkoon kiitos!" änkytti hän kasvot kauhusta vielä kalpeina ja matkien Bernisin sanoja.
"Hänen majesteettinsa luulee, että haava on pahempi kuin lääkärit sanovat. Te itse, rouva markiisitar, olette kertonut minulle, että kuningas on viime ajat elänyt ainaisessa pelossa joutua murhayrityksen uhriksi. Nyt hän kai luulee, että hänen kauhea kohtalonsa on toteutunut."
"Minä tahdon rientää hänen luokseen suojelemaani häntä, lohduttamaan häntä. Sen voin tehdä yksistään minä. Eikö hän ole kysellyt minua, halunnut puhutella minua?"
Bernis käänsi päätään hieman syrjään.
"Hänen majesteettinsa on käskenyt koko kuninkaallisen perheen ja rippi-isänsä, herra Desmaretsin sairasvuoteensa ääreen."
"Entä Machault? Miksi hän ei ole teidän kanssanne, Bernis? Minähän odotin häntä ja teitä. Eikö niin vanhalla ystävällä ole mitään sanomista minulle näin raskaana hetkenä?"
Bernisin yhä vieläkin kauneille kasvoille nousi helakka puna.
"Hänen korkeutensa dauphin on antanut Machaultille erään toisen tehtävän —"
"Hänen korkeutensa dauphin?"
Jeanne lausui tämän kysymyksen suunnattomasti ihmetellen.
Syntyi lyhyt, ahdistava vaitiolo. Sitten Bernis sanoi kangertavalla äänellä ja säälivästi markiisittareen katsoen:
"Hänen majesteettinsa on antanut valtioasioiden hoidon sairautensa aikana dauphinin huostaan."
Markiisitar istui otsa rypyssä, hampaat alahuuleen pureutuneina ja kädet nyrkissä.
"Kuningas paranee pian. Monsieur Machault saanee kohta katua, että on totellut dauphinia enemmän kuin minua."
Jeanne sanoi tämän hyytävän kylmällä hallitsijanäänellä. Sitten hän nousi vaivaloisesti seisaalle, meni kirjoituspöydän ääreen ja soitti hopeakelloa, niin että kilinä kuului kautta koko talon.
Madame du Hausset tuli sisään. Hänen masentuneesta ilmeestään Jeanne näki, että tuo uskollinen nainen tiesi kaikki.
Jeanne painoi kättään sydäntään vasten, joka oli pysähtyä lyömästä.
Hän antoi käheällä äänellä tämän käskyn:
"Hevoset heti valjaisiin. Ne saavat juosta niin paljon kuin jaksavat."
Bernis kohotti säikähtyneenä kätensä.
"Herran nimessä, markiisitar, ettehän aikone —"
"— kuin tyhmä kananpoika mennä Versaillesiin, suoraan dauphinin syliin ja ajattaa itseni pois vahdeilla?" Hän nauroi pilkallisesti. "Ei, teidän ylhäisyytenne, paremmin teidän pitäisi tuntea markiisitar de Pompadour."
Hän kääntyi uudestaan madame du Haussetiin.
"Matkustakoon teidän poikanne Versaillesiin ja tuokoon minulle nopeasti tiedon kuninkaan tilasta. Kääntyköön Lebelin puoleen." Ja matalammalla äänellä hän lisäsi: "Lebel kysyköön kuninkaalta, haluaako hänen majesteettinsa tavata minua. Joutukaa, Hausset!"
Kun kamarirouva oli lähtenyt huoneesta, kysyi Jeanne ivallisesti:
"Kuinkas on, teidän ylhäisyytenne, ettekö tekin unohda vanhaa ystävyyttänne, kuten monsieur Mauchault on tehnyt? Kukaties se olisikin viisainta."
"Hän väistyi ainoastaan väkivallan tieltä, rakas ystäväni."
Jeanne hymähti surullisesti.
"Te annatte minulle kohta toisen nimen, rakas Bernis, huomenna, ylihuomenna, kolmen päivän kuluttua, kun minun tarinani on päättynyt."
Madame de Brancas astui huoneeseen. Hän syleili markiisitarta. Molemmat naiset itkivät ääneen.
"Minä olen luisumassa alas, rakas ystävä. Hänen majesteettinsa ei ole katsonut voivansa edes, vaivautua lähettämään minulle tietoa onnettomuudesta."
Madame de Brancas lohdutti häntä, ollen itse täydellisesti vakuutettu sanojensa pätevyydestä.
"Rakas markiisitar! Te ja kuningas, kuningas ja te muodostatte erottamattoman käsitteen. Te olette hänen sydämensä, hänen päänsä, hänen omatuntonsa. Niin kauan kuin kuningas elää, hän ei teitä hylkää."
He istuivat ääneti. Hetken kuluttua madame de Brancas kysyi abbé
Barnisiltä matalalla äänellä murhayrityksen tekijän nimeä.
"Hän kuuluu olevan eräs yltiöpäinen mies, nimeltä Damiens."
"Jesuiittain välikappale?"
"Sekin on mahdollista. Jotkut sanovat tapahtumaa jesuiittain, toiset parlamentin syyksi."
Henkeään pidättäen ja hampaat syvälle painettuina verta tihkuvaan alahuuleen Jeanne odotti sanomaa Versaillesista.
Vihdoin hän kuuli hevosten kavioiden kapsetta ulkoa. Hän syöksyi etuhuoneeseen tapaamaan nuorta du Haussetia.
Nuori miesparka vapisi kiireestä kantapäähän asti ja nojasi äitiinsä, joka oli rientänyt häntä vastaan.
"Mitä kuuluu? Puhukaa joutuin!"
"Hänen majesteettinsa vointi on tyydyttävä."
"Entä sitten, puhukaa joutuin!"
Nuoren miehen kasvot kävivät vihreänkalpeiksi.
"Minun oli mahdoton saada puhutella Lebeliä tai ketään muutakaan —"
"Mitä se merkitsee?" huudahti markiisitar kiivaasti.
"Rohkeutta, rohkeutta!" kuiskasi madame du Hausset pojalleen.
"Hänen korkeutensa dauphin on antanut määräyksen, ettei kuninkaalle saa viedä mitään sanaa rouva markiisittarelta."
Jeannelta pääsi huuto. Hän tarttui nuoren miehen käsivarteen ja puristi häntä.
"Kenen kautta se määräys on saatu? Minä tahdon tietää sen! Minä tahdon tietää totuuden!"
Nuori Hausset sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.
"Kovemmin!" Jeanne polki jalkaa marmorilattiaan.
"Sotaministerin, monsieur d'Argensonin kautta."
Jeanne nauroi kimakalla äänellä.
"Se on siis hänen työtään!"
Kirous, joka oli hänen huulillaan, jäi lausumatta. Hän sulki silmänsä ja olisi kaatunut, jollei Bernis, joka seisoi hänen takanaan, olisi tukenut häntä.
Jeanne oli kauan aikaa tainnoksissa. — — — Tuli ilta. Hôtel d'Évreuxiin saapui joukko henkilöjä, jotka oli sinne houkuttanut joko uteliaisuus tai todellinen osanotto.
Usein odotti viisikymmentä ja useampiakin henkilöjä etuhuoneessa vastaanottoa. Mutta vain taatuimmat ystävät pääsivät puheille, Boucher, Pâris-Duverney, Gabriel, veli Abel, Auteuilin herttua.
Pikku marsalkatar de Mirepoix oli moneen kertaan tiedustellut markiisittaren vointia ja ilmoittanut tulevansa.
Tohtori Quesney liikkui edestakaisin Pariisin ja Versaillesin väliä.
Hän ei arkaillut tuoda markiisittarelle tietoja haavoitetun luota.
Yhä vieläkin Jeanne toivoi, että Machault, ajatellessaan loistavaa virkauraansa, josta hän sai kiittää yksistään markiisitarta, ja sitä vilpitöntä ystävyyttä, jota hän oli hänelle osoittanut, olisi asettunut hänen suhteensa toiselle kannalle. Ayen oli maalla perheensä luona. Pitäisiköhän lähettää hänelle sana, ennenkuin olisi liian myöhäistä?
Äkillisenä näkynä nousi hänen mieleensä sen hetken muisto, jolloin Ayen ja Richelieu olivat saattaneet hänen kuninkaan pariin kaupungintalossa.
Mikä suuruuden aika hänellä olikaan ollut siitä pitäen, vaikkakin hän oli saanut kokea kovaa! Riemukulussa hän oli astunut portaalta toiselle kunnian kukkuloille vievällä tiellä. Nyt hän seisoi sen laella, voitokkaana hallitsijattarena! Kuninkaan, Ranskan ja kukaties koko Euroopankin hallitsijattarena!
Ja kaiken tämänkö on hourun ihmisen tikarinisku hävittänyt?
Hän kohosi ylemmä sohvalla, jonka ympärillä hänen ystävänsä seisoivat.
Kuuluiko uusia askelia oven takaa? Ehkä… Ah!
Collin itse avasi markiisittaren työhuoneen oven ja päästi sisään suursinetinvartijan.
Jeanne kokosi kaikki voimansa, kaiken tahdonlujuutensa.
Sillä aikaa kun toiset poistuivat huoneesta, nousi Jeanne istumaan suorana ja ylpeänä. Ennenkuin hän saisi tietää, kuinka paljon voi luottaa Machaultiin, ei tämä saisi nähdä mitään muuta kuin sen naamarin, joka peitti hänen tunteensa ja ajatuksensa.
Machaultin kasvot, joilla Bernisin läsnäollessa oli hymyilevä ilme, muuttuivat ankariksi ja kylmiksi, niin pian kuin hän oli jäänyt kahden kesken markiisittaren kanssa. Jääkylmästi hän kysyi markiisittaren vointia.
Jeanne oli vastaamatta.
"Kuinka hänen majesteettinsa kuningas voi?"
Machaultin kylmä katse viivähti hetkisen siinä naisessa, jota hänen oikeastaan oli kiittäminen kaikesta.
"Parasta on, rouva markiisitar, olla kysymättä kuningasta."
Jeanne oli vähällä antaa kiivaan vastauksen. Mutta hän hillitsi itsensä. Vihollinen — ja että Machault oli tullut vihollisena, sen hän tunsi itsessään, ennenkuin tämä oli ehtinyt sanoa sanaakaan — olkoon viimeinen, joka saisi katsoa hänen raadellun, kuolettavasti haavoitetun sielunsa sisimpään!
"Hänen majesteettinsa toivoo, ettei rouva markiisitar enää tule
Versaillesiin, että rouva markiisitar —"
Jeanne lennähti ylös. Hänen silmistään säkenöi Machaultia vastaan ärsytetyn naarastiikerin raivoa. Hänen kätensä kohosivat uhkaavina.
"Pois, pois heti paikalla, joll'ei teillä ole muuta ilmoitettavaa minulle kuin dauphinin käsky. Sellaista on siis teidän ystävyytenne ja — kiitollisuutenne!"
Jeanne pyörähti poispäin halveksivasti hymähtäen.
"Tekään ette jää vaille minun kiitostani, sen saatte uskoa! Vielä minä olen markiisitar de Pompadour!"
Kun Machault iloisena siitä, että oli suorittanut dauphinin tehtävän, oli sulkenut oven jälkeensä, loppui Jeannen keinotekoinen tyyneys. Hän meni horjuen soittokellon luo ja soitti voimattomasti. Sitten hän purskahti tärisyttävään itkuun. Vasta vähitellen oivalsi Bernis, jota Jeanne pyysi saada puhutella, mitä oli tapahtunut. Turhaan hän koetti tyynnyttää markiisitarta ja selittää, että Machault oli oikeastaan vain täyttänyt dauphinin käskyn.
Sielunsa sisintä myöten loukkaantuneena Jeanne selitti Bernisille, että hän on peruuttamattomasti päättänyt poistua Pariisista ja Ranskasta.
Hän haetti du Haussetin ja hovimestarinsa, joita käski panemaan kokoon välttämättömimmät tavarat ja viemään ne Bellevuehyn. Siellä hän sitten antaisi tarkemmat määräykset matkastaan.
Vaikka ilta oli jo myöhäinen, täytyi tavaroiden kokoonpanemiseen ryhtyä heti.
Marsalkatar de Mirepoix oli vähällä kompastua niihin esineisiin, jotka oli ladottu rappujen alapäähän.
Tämä pikku nainen astui huoneeseen vilkkain elein.
"Aiotteko matkustaa? Mistä ihmeen syystä?"
"Voi, rakas ystävä, kuningas tahtoo."
"Kuka sen on sanonut?"
"Monsieur Machault."
Marsalkatar tunsi kuohahtavansa oikein sydämen pohjasta.
"Hän vehkeilee salaa dauphinin ja ennenkin juonitelleen d'Argensonin kanssa, olkaa varma siitä. Tuo hurskas apilaskolmikko kuvittelee, että kuninkaan tila on pahempi, kuin lääkärit tahtovat sanoa. Uskokaa minua, rakas ystävä, kaikki on alusta loppuun valhetta ja petosta. Muutamien päivien kuluttua kuningas istuu täällä Hôtel d'Évreuxissä rakkaan ja uskollisen ystävättärensä rinnalla, parhaimman, mitä hänellä on maailmassa, tahi sitten pyytää teitä tulemaan takaisin Versaillesiin."
Pikku marsalkattaren sanat kävivätkin toteen. Vajaan viikon kuluttua kuningas ja markiisitar istuivat tämän komeassa asunnossa ja katselivat iloisina Versaillesin puiston kauniiden lumisten puiden yli.
Kuningas oli onnellinen niin vähällä päästyään uhkaavasta vaarasta.
Jeannea kädestä pitäen hän kysyi melkein hellällä äänellä ja sinutellen, mitä hän ei ollut tehnyt pitkään aikaan:
"Ja jos olisi käynyt toisin, jos murhaajan teräs olisi tuottanut minulle kuoleman, Jeanne, niin olisitko silloin muistanut lupauksesi olla jättämättä minua kulkemaan yksinäni tuota pimeää polkua ja kuolla kanssani?"
Jeanne puristi kättä, joka oli hänen omassaan.
"Siihen ei olisi tarvinnut mitään erityistä lupausta, sire. Olisin kuollut surusta. Eikä se nytkään ollut kaukana."
Ludvig nosti kohteliaasti kauniin käden huulilleen.
"Minä tiedän, että jos keneen voin maailmassa luottaa, niin teihin,
Jeanne."
"Entä Machault?"
Kuninkaan otsa rypistyi.
"Hän sai eron eilen."
"Ja d'Argenson?"
Kuningas oli vaiti. — — —
Vain muutamien kuukausien kuluttua joutui voitonvarma d'Argensonkin kohtalonsa uhriksi, hän, joka Machaultin kaaduttua luuli olevansa tuiki tarpeellinen kuninkaalle.
Tuomion langetti viimeinen, katkera taistelu sotaministerin ja markiisittaren kesken.
Viikon kuluttua murhayrityksestä Jeanne kutsutti luokseen poliisiministerin ja pyysi, että niissä papereissa, jotka hän aikoi esittää kuninkaalle, mainittaisiin niin vähän kuin mahdollista murhayrityksestä, koska pieninkin huomautus siitä tuottaisi kuninkaalle tuskallista mielenliikutusta. Poliisiministeri lupasi tehdä markiisittaren toivomuksen mukaan.
D'Argenson oli aivan raivoissaan tästä Pompadourin uudesta julkeudesta.
Hänen kiukkunsa meni niin pitkälle, että hän muitta mutkitta kielsi
Jeannea sekaantumasta tällaisiin asioihin.
Jeanne, joka tällä kertaa oli varma asiastaan, heitti hänelle ilman muuta taisteluhansikkaan.
Hän kirjoitti sotaministerille:
"Minä olen jo kauan aikaa tietänyt teidän vihamielisen mielenlaatunne minua kohtaan ja näen selvästi, etten voi sitä muuttaa. — — — Kuinka kaiken tämän käyneekään, en tiedä, mutta varmaa on se, että joko teidän tai minun täytyy kadota näyttämöltä."
Kahta päivää myöhemmin sai ministeri, joka niin monet vuodet oli ainaisilla juonillaan katkeroittanut markiisittaren elämää, jyrkän eron ja ankaran käskyn hallitsijalta poistua takaisin maatiloilleen Ormesiin.
Jeanne huokasi helpotuksesta. D'Argensonin ero, jota kohta seurasi madame d'Estradesin karkoitus, vapautti hänet katkerimmista vastustajistaan.
* * * * *
Sotanäyttämöltä saapui viimeinkin tärkeitä tietoja. Jeannen mielestä oli marsalkka d'Estrées toiminut tähän asti liian hitaasti ja varovaisesti. Vasta keskikesällä hän palasi Hastenbeckin taistelun voittajana Pariisiin.
D'Estrées, joka samoin kuin muutkaan, jotka ymmärsivät asian, ei pitänyt edullisena tukea Itävaltaa apujoukoilla, oli Pompadourin toivomuksen mukaisesti kohta valmis luovuttamaan ylipäällikkyyden Richelieulle; tämä oli palannut voittajana Välimereltä, missä oli valloittanut englantilaisilta Minorkan.
Markiisitar, joka sisimmässään ei enää pitänyt Richelieutä ystäviinsä kuuluvana, olisi paljoa mieluummin nähnyt Soubisen sotajoukkojen etunenässä. Mutta kun prinssi oli vain kenraaliluutnantti, pelkäsi markiisitar herättävänsä tyytymättömyyttä viran puolesta vanhemmissa upseereissa, jos hän tekisi Soubisesta marsalkan.
Ranskassa ei suinkaan oltu tyytyväisiä Richelieun nimitykseen. Syntyi äänekäs ja julkinen nurina voitokkaan d'Estréesin viraltapanon johdosta, mitä pidettiin Pompadourin syynä. Myös Soubisea, jonka tiedettiin olevan Pompadourin suosikin, ja sitä päällikkyyttä vastaan, jonka markiisitar hänelle antoi, noustiin pontevaan vastarintaan.
Ja muutamien kuukausien kuluttua yleinen tyytymättömyys ylipäällikön valintaan osoittautuikin surullisella tavalla olevansa oikeutettu.
Marraskuun 7 p:nä saapui markiisittarelle Soubisen prinssiltä epätoivoinen kirje, jossa tämä kertoi Rossbachin luona kärsitystä tappiosta.
Jeanne oli vimmoissaan Preussin voitosta, lohduton Ranskan vastoinkäymisestä, ja itki katkerasti ajatellessaan prinssin kohtaloa, jota hän valitteli sitäkin syvemmin, kun Soubise ei pannut rikkaa ristiin puhdistuakseen syyllisyydestään tähän kovaan onnettomuuteen. Kuinka nyt kävisi?
Oliko Bernis oikeassa väittäessään, ettei sodan jatkaminen käy onnellisemmin ja ettei Ranskan enemmän kuin Maria Teresiankaan käytettävissä ole sellaisia sotapäällikköjä, jotka kykenevät vetämään vertoja Preussin kuninkaalle ja Braunschweigin prinssille Ferdinandille? Oliko Choiseul oikeassa kehoittaessaan jatkamaan sotaa? Kaunitz, pyytäessään uudistamaan liittoa?
Koko Ranska halusi rauhaa. Jo riitti se häpeä, jonka Rossbachin taistelu oli tuottanut, jo riitti rahojen päätön tuhlaus, jo riitti se, että yksistään Rossbachin taistelussa oli kaatunut kymmenentuhatta miestä. Versaillesissa ja Pariisissa pilkattiin Soubisea kaikissa äänilajeissa.
Kaikilla kaduilla kuultiin laulettavan häväistyslauluja.
"Soubise dit, la lanterne à la main:
J'ai beau chercher, où diable est mon armée?
Elle étoit là pourtant hier matin.
Me l'a-t-on prise; ou l'aurois-je égarée?
Ah! je perds tout, je suis un étourdi;
Mais attendons au grand jour, à midi.
Que vois-je? ô ciel! que mon âme est ravie!
Prodige heureux, la voilà, la voilà!…
Ah, ventrebleu! qu'est-ce donc que cela?
Je me trompois, c'est l'armée ennemie!
Frédéric combattant et d'estoc et de taille,
Quelqu'un au fort de la bataille
Vint lui dire: Nous avons pris…
Qui donc? — Le général Soubise.
Ah, morbleu! dit le roi, tant pis,
Qu'on le relâche sans remise." — — —
Mutta mistään uhkauksista ja häväistyskirjoituksista huolimatta, joita lakkaamatta lenteli myöskin markiisittaren kirjoituspöydälle, ei tämä halunnut kuulla puhuttavankaan rauhasta. Rauha oli hänestä samaa kuin hyljätä kiihkein kunnianhimo, korkein nautinto: voitto Preussin kuninkaasta.
Miksi taipua hetken satunnaiseen vastoinkäymiseenⱼ miksi sentähden uhrata tulevaisuuden toiveet? Miksi riistää Ranskalta onni, jota sillä oli oikeus odottaa ja jonka se niin monissa edellisissä sodissa oli näyttänyt kykenevänsä saavuttamaan?
Eikö historia osoittanut tuhansittain esimerkkejä voitokkaista taisteluista, jotka yhdellä iskulla korvasivat kaikki aikaisemmat vastoinkäymiset?
Eikö tämäntapainen vihattu voittaja, Fredrik II, ollut itse elävä esimerkki siitä, mitä kestävyydellä ja sitkeydellä saa aikaan?
Neuvottelematta kuninkaan kanssa ja Bernisin tietämättä, sillä tämän taholta markiisitar olisi kohdannut vain vastarintaa, hän kirjoitti Kaunitzille:
— "Minä vihaan voittajaa enemmän kuin milloinkaan ennen. — — —
Ryhtykäämme tehokkaisiin toimenpiteisiin, tuhotkaamme pohjan
Attila, niin te saatte nähdä minut yhtä tyytyväisenä kuin nyt olen
masentunut." — — —
Turhaan dauphin vastusti sodan jatkamista. Hän inhosi Choiseulin politiikkaa, sillä hän oli oppinut tuntemaan tämän miehen Pompadourin uskollisimmaksi liittolaiseksi ja jesuiittain katkerimmaksi viholliseksi.
Maria Josefa, joka sai kiittää markiisittaren suositusta avioliitostaan dauphinin kanssa ja joka Ranskaan tullessaan oli osoittanut niin herttaista kunnioitusta kuninkaan mahtavaa rakastajatarta kohtaan, ilmaisi nyt muita äänekkäämmin vihaavansa Pompadourin sodanhalua ja sotapäällikköjen onnetonta valintaa.
"Nimittäköön markiisitar veronkantourakoitsijoita", huudahti dauphine vihasta vimmastuneena, "mutta kun on nimitettävä kenraaleja armeijaan, saa hän pysyä siivosti loitolla".
Kuningas oli tavattoman alakuloinen. Synkkänä, kalpeana ja harvasanaisena hän esiintyi kaikille.
Enimmän sai hänen pahasta tuulestaan kärsiä Jeanne. Hän ei tosin moittinut Jeannea sanallakaan, mutta häntä kauhistutti se edesvastuu, joka oli liian raskas hänen heikoille hartioilleen. Hän voi istua tuntikausia Jeannen luona sanaakaan virkkamatta. Synkkänä hän tuijotti eteensä, ja hänen ajatuksensa olivat pelkkää pimeää sekasotkua.
Vain harvoin hän lausui jonkun ajatuksen. Eräänä päivänä hän näytti olevan hieman virkeämpi kuin oli ollut viime viikkoina.
Jeanne käytti tilaisuutta hyväkseen rohkaistakseen häntä.
Sotanäyttämöltä oli saapunut parempia, joskin vielä vahvistamattomia sanomia.
Ludvig ravisti päätään.
"Niihin minä en enää luota. Siitä pitäen, kun luovuimme kaikista historiallisista perintätavoista, onni karttaa meitä. Kuolleet vaativat kostoveronsa siitä, että emme ole kulkeneet heidän jälkiään. Meidän maa-armeijamme hupenee hupenemistaan ja englantilaiset hävittävät laivojamme."
"Entä Minorka?"
"Takaisin ne ottavat englantilaiset senkin. Meidän siirtomaamme luisuvat käsistämme. Vuosikymmenien työ menee hukkaan. Tapainturmelus yltyy yltymistään. Ja kuinka sitten käy?"
Kuningas pani käden silmilleen ja huokasi raskaasti.
Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä hänen edessään ja silmäili häntä samalla kertaa säälivin ja halveksivin ilmein.
Väsyneenä kaikkiin tällaisiin valitusvirsiin Jeanne sanoi kolkosti:
"Après nous le déluge!" [Tulkoonkin vedenpaisumus meidän jälkeemme. Suom.]