XXVI.
Eräänä kirkkaana ja kauniina tammikuun päivänä Jeanne palasi viimeisen kerran Bellevuehyn sanomaan jäähyväiset sille omaisuudelle, joka kauan aikaa oli hänestä ollut rakkaampi kuin mikään muu. Hän oli myynyt linnan takaisin kuninkaalle 350,000 livrestä maksaakseen näillä rahoilla osan veloistaan, jotka viime vuosina olivat huimaavasti nousseet. Ludvig XV aikoi antaa linnan tyttärilleen.
Musiikkisalin avarista ikkunoista Jeanne katseli harhailevin ajatuksin ulos pengermille, joiden marmoripatsailla talviaurinko kimmelsi ja loisti.
Hänen katseensa kiitivät yli piileskelevien luolaryhmien ja veistokuvilla kaunistettujen lammikkojen, yli aina viheriöitsevien puistikkojen ja sen kujanteen, jota reunustavien italialaisten poppelipuiden alastomina oksilla kiilsi huurteen hopeahohde ja joka vei Pigallesin nymfiryhmälle. Sitten ne pysähtyivät kuningasta esittävään marmoriseen ritaripatsaaseen, Coutonin ihanaan Apolloveistokseen. Vanhat muistot syttyivät hänen sielussaan palamaan kuin tuli. Hän näki rakkaan lapsensa, jonka kuolema oli niin armottomasti häneltä temmannut, kevein, joustavin askelin liihoittelevan alas rappuja viikunapuutarhaan, hän näki kullanruskean, kiharaisen tukan liehuvan pienen, hienon pään ympärillä, näki hymyilevän suun, jolla tyttönen taakseen katsahtaen huusi hänelle viime tervehdyksen.
Hän näki kuninkaan, joka ei ollut niin huolien masentama kuin nyt; hän eli uudestaan kaikki ne ihanat, iloiset, onnelliset hetket, jotka heillä oli ollut juuri täällä Bellevuessä.
Hän näki isänsä ja eno Tournehemin, jotka kumpikin nukkuivat ikuista unta, ottavan mitä sydämellisimmällä tavalla osaa kaikkeen, mikä koski tätä linnaa, hän näki ne vieraat, jotka hänen kanssaan olivat nauttineet loistavista juhlista uhkeissa saleissa, näki ne, jotka olivat olleet ulkopuolella vilinää, pysyen häntä lähempänä kuin se suuri ylhäisöjoukko, joka oli hänestä aina ollut vieras. Ennen muita hän näki Bernisin, tuon kunnon ja itsekkyydestä vapaan ystävän, joka hänen aikaisimmasta nuoruusajastaan saakka oli kulkenut hänen rinnallaan ja kaikesta huolimatta sitten joutunut hänen politiikkansa uhriksi, sillä hänen oli täytynyt kaatua Choiseulin tähden.
Hänen päänsä vaipui alas, kun hän ajatteli tätä. Kuinka erinomaisen vaikea hänen oli ollut tehdä se päätös!
Hän ei ollut voinut menetellä toisin. Bernis ainaisine varoituksineen, Bernis, joka oli ottanut tehtäväkseen rauhan aikaansaamisen, ei ollut kelvannut ajamaan maailmanpolitiikkaa. Choiseul oli astunut hänen sijaansa. Mutta usein Jeanne toivoi, ettei niin olisi tarvinnut käydä.
Madame du Hausset tuli huoneeseen huomauttamaan markiisittarelle, että ministeri de Choiseul oli ilmoittanut tulevansa kello yksitoista.
"En ole unohtanut sitä, rakas Hausset."
"Rouva markiisitar näyttää ikävystyneeltä ja väsyneeltä", sanoi uskollinen kamarirouva vilpittömän säälivästi.
"En olekaan erikoisen terve, rakas ystävä. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Aina siitä saakka, kun se kohtaus tapahtui kuningattaren etuhuoneessa, aina siitä saakka, kun onneton sydämenkouristus esti minua menemästä hänen majesteettinsa kuningattaren työhuoneeseen, ei minun hupsu sydämeni ota taipuakseen minun tahtooni. Muuten ajattelin tuossa seisoessani kardinaali Bernisiä! Tiedättekö, Hausset, ketä minä itse asiassa saan kiittää siitä ankarasta välttämättömyydestä, jonka takia riistin itseltäni yhden parhaimpia ystäviäni? En ketään muuta kuin kavalaa jesuiittakoiraa, tuota Boyer Mirepoixia."
Jeanne sai vain vaivoin hillityksi itsensä lausumasta kirousta.
"Hän on maksanut minulle paljon, tuo hurskas mies. Puuttui vain hiuskarvan verran, etten jo urani alussa joutunut hänen uhrikseen, jollei kuningas olisi rakastanut minua niin lämpimästi ja jollen itse olisi ollut tuota Boyeriä voimakkaampi. Jos hän ei olisi silloin evännyt kuningasta antamasta Bernisille 20,000 écun eläkettä, minkä summan kuningas jo oli luvannut minulle häntä varten, ei Bernisistä olisi milloinkaan tullut lähettilästä eikä ministeriä. Silloin hän olisi nyt korkeassa kirkollisessa virassa. Hän olisi ollut onnellisempi eikä minun olisi ollut pakko luopua hänestä ja tuottaa hänelle surua." Jeanne pyyhkäisi nenäliinalla otsaansa ja silmiään. "Oh! Mitäpä hyödyttää valitus, minä en saa häntä enää takaisin, ja ehkä näin onkin hyvä."
Ministerin tulo ilmoitettiin.
Jeanne otti Choiseulin vastaan työhuoneessaan. Kevein askelin ja hymyilevin huulin astui pieni ruma, mopsi-kasvoinen mies Jeannen eteen, joka tuskistaan huolimatta istui suorana kuin kynttilä ja kuninkaallisen ryhdikkäänä.
Ministeri suuteli hänen kättään ja pani erään suuren käärön ja kirjeen pienelle pöydälle markiisittaren kirjoituspöydän viereen.
"Olette hyvin iloinen, teidän ylhäisyytenne? Tuotteko kenties voitonsanoman?"
Jeannen huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.
"Vai onko meidän äskeinen liittomme Itävallan kanssa tuottanut uuden tappion?"
"En tuo enemmän voiton kuin tappionkaan sanomaa, rouva markiisitar, mutta sentään jotakin, mikä teille aiheuttaa iloa. Starhemberg, joka, ikävä kyllä, on vielä vuoteenoma, pyysi minua toimittamaan teille tämän kirjelmän."
Hän ojensi markiisittarelle kirjeen Wienistä. "Lukekaa te ensin, markiisitar. Minun sallinette sillä aikaa katsoa, mitä tässä käärössä on." Kaunitz kirjoitti:
"Keisarinna on liikutettu siitä harrastuksesta, jota te olette osoittanut hänen liittoaan kohtaan kuninkaan kanssa. Hän on nähnyt, millä lujuudella ja järkähtämättömyydellä te olette pysynyt uskollisena kummankin hovin onnelliselle liitolle aivan sen alusta asti. Hän on käskenyt minua vakuuttamaan omassa nimessään teille nämä suosiolliset tunteensa. Hän otaksuu, ettei se teistä ole vastenmielistä ja että kuningas voi vain hyväksyä, että hän koettaa osoittaa teille, miten kiitollinen hän on teidän tunteistanne kuningasta ja häntä kohtaan, antaessaan herra kreivi Starhembergin tehtäväksi jättää teille pienen muiston ja lausua toivon, että te suvaitsisitte ottaa sen vastaan pienenä todistuksena hänen tunteistaan teitä kohtaan.
Olen hyvin iloinen, että keisarinna on käyttänyt hyväkseen minun vähäpätöistä persoonaani esittääkseen teille näiden tunteiden ilmauksen. Osoittakaa minulle armollisesti olevanne vakuutettu niistä ja säilyttäkää minulle hyväntahtoinen suosiollisuutenne, jota aina kunnioituksella ja nuhteettomalla uskollisuudellani koetan ansaita ja jossa suhteessa minä, niin kauan kuin elän, olen — — —"
Jeanne luki nämä rivit säteilevin silmin. Hetki hetkellä hänen kasvonsa kirkastuivat, hänen yhä vieläkin kauniit piirteensä elävöittyivät.
Helakka punerrus, joka teki hänet nuoreksi ja ihastuttavaksi, lensi aamuauringon tavoin hänen kasvojensa yli.
Choiseul, jonka tunteet Jeannea kohtaan olivat lämpimämpiä kuin hän itse ehkä liesikään, jäi seisomaan lumoutuneena hänen näöstään. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt markiisitarta niin säteilevän ihanana. Hänen muutoin suurellinen ryhtinsä lysähti nyt taas nöyräksi Pompadourin kauneuden ja nerokkuuden häikäisystä.
Äkillisen mielijohteen pakottamana hän nosti markiisittaren käden huulilleen ja painoi sille pitkän, kuuman suudelman.
Jeanne, joka vain ajatteli Maria Teresian suosiota, tuskin huomasikaan tätä kiihkeää mielenilmausta.
Hän meni sen pienen pöydän luo, jolla keisarinnan lahja kääröstä paljastettuna säteili aamuauringossa. Ihastuksen huudahdus pääsi Jeannen huulilta. Keskeltä ihmeellisen kaunista kirjoitustelinettä, joka oli tehty venetsialaisesta puusta ja kaunistettu mitä kallisarvoisimmilla upotuksilla, heloilla ja monilla jalokivillä, loisti keisarillisen lahjoittajan timanttipuitteinen muotokuva. [Teline oli valmistettu Pariisissa ja maksanut 77,000 livreä, sen jälkeen lähetetty Wieniin ja sitten takaisin Pariisiin. Kustannukset tästä lahjasta pakkauksineen ja lähetyksineen olivat nousseet 77,278 livreen 93 souhun.]
Jeannen ihastus oli rajaton. Jokaiselle, joka tahtoi tai ei tahtonut kuulla, hän kertoi Maria Teresian suosiollisuudesta. Ihastelevassa kirjeessä Kaunitzille hän pyysi tätä saattamaan perille hänen kiitoksensa.
Tuntui melkein siltä, kuin keisarinnan kallisarvoinen lahja olisi vain alkuna uusiin voittoihin. Maria Teresian ystävyys kasvoi päivä päivältä. Kohta tuli Jeannesta kummankin hovin ainoa välittäjä, menipä Itävallan ministeriö niinkin pitkälle, että se ulkopolitiikassaan nojautui yksinomaan Pompadourin tiedonantoihin.
* * * * *
Monsieur Lebel oli hyvin huonolla tuulella.
Saint-Médéric-kadun 4:ssä eivät asiat olleet luistaneet ensinkään niinkuin olisi pitänyt. Kuningas oli tyytymätön, mutta Lebel tunsi olevansa tähän tyytymättömyyteen yhtä viaton kuin äskensyntynyt lapsi.
Murphy seikkailu, sellaiseksi kuin se vähitellen oli kehittynyt, jäi kokonaan rouva markiisittaren ja Boucherin vastuulle.
Eihän Lebel mahtanut mitään sille, että nuori nainen synnytyksen jälkeen oli pöyhkeänä runsaista lahjoista ja kuninkaan kovin armollisesta käytöksestä sekä ylhäisten naisten käynneistä Hirvipuistossa, minne heitä oli ajanut uteliaisuus, tehnyt eräälle näistä röyhkeän kysymyksen:
"Kuinka pitkälle olette päässeet sen kuuluisan akan suosiossa?"
Mitä hän mahtoi sille, että La Murphy oli saanut vastauksena tähän kysymykseen äkkinäisen lähdön Hirvipuistosta, että kuninkaan oli pitänyt maksaa hänelle 200,000 livreä myötäjäisiä ja sille upseerille, joka oli niin ystävällinen, että meni heti naimisiin hänen kanssaan ja otti omakseen kuninkaan lapsen, 50,000 livreä vahingonkorvausta?
Mitä hän mahtoi sille, että pikku Louison, suutarin nuorin tytär, oli
aivan kohta ikävystyttänyt kuninkaan ja ettei hän ollut saavuttanut
Murphy-sisaruksilla yhtä onnellisia tuloksia kuin ennen aikaan
Nesle-sisaruksilla?
Ja nyt hän oli joutumassa edesvastuuseen siitä, että kaunis neiti Romans oli hyvin tiukasti kieltäytynyt asumasta Hirvipuistossa ja vaatinut pienen, kauniin oman talon Passystä!
Sacré nom de Dieu, tämä oli jo liikaa. Hän oli saanut jo kyllikseen. Nyt hän ei enää tahtonut olla missään tekemisissä näiden naisten kanssa.
Mutta tuskin oli ehtinyt kulua pari minuuttia, kun hänen vihansa sammui. Lebel hymyili taas mielissään. Eihän tosiaankaan voinut moittia tuota Anne Romansia siitä, että hän oli ollut vaatelias. Hän ei suinkaan ollut syntyisin rajasuutarin verstaasta tai vaatekaupasta, vaan erään Grenoblessa asuvan asianajajan tytär, ja hänet oli hänen sisarensa, rouva Varnier, esitellyt kuninkaalle julkisesti Marlyn puistossa.
Ja pääasia — Lebelin tyytyväinen hymy vaihtui hekumalliseksi irvistykseksi — pääasia oli, että hän oli kaunis kuin itämainen taru.
Uhkea ja kookas, ehkä hieman liian suuri, mutta muodot mitä ihanimmat. Hieno, valkoinen, silkinpehmeä iho ja sysimusta, ihmeellinen tukka, johon hän saattoi kietoutua kuin pitkään vaippaan. Hienosti kaartuvien silmäluomien alla leimusivat hehkuvantuliset, mustat silmät. Jalomuotoinen nenä, mitä ihastuttavin pikku suu ja häikäisevän valkeat helmihampaat täydensivät hänen kauneutensa.
Kuningasta saattoi tosiaankin kadehtia. Mutta kylläpä hän olikin perinpohjin rakastunut! Hän olisi myllertänyt maan ja taivaan saadakseen omakseen tuon neiti Romansin. Dieu merci, nyt hän oli päässytkin niin pitkälle, ja rauha palasi taas joksikin aikaa. Mutta rehkiä sitä oli saanutkin, ennenkuin oli päästy näin pitkälle, se oli totinen tosi!
Aivan väsyneenä, ajattelemaan kaikkia niitä rasituksia, joita hän oli saanut kestää, Lebel istui selkä kenossa mukavassa nojatuolissaan, maisteli tokaijilaista viiniä, jota oli hänen edessään, ja söi sen kylmän kananpojan, jonka äsken oli nyreänä työntänyt syrjään ruvetessaan seulomaan muistelojaan. Narri olkoon nauttimatta hetken antimista!
* * * * *
Vasta sitten, kun kaunis neiti Romans oli synnyttänyt kuninkaalle pojan yksinäisessä, pienessä talossa Passyssä, sai Jeanne kuulla puhuttavan kuninkaan uudesta rakastumisesta.
Se, mitä oli tapahtunut Hirvipuiston ulkopuolella, vaikutti Jeanneen paljon syvemmin, kuin hän olisi osannut aavistaakaan, ja turhaa hänen oli ottaa avukseen Madeleine Poissonin neuvoja.
Hän ei tahtonut millään muotoa vaipua epätoivoon, vaikka kuningas oli joutunut uuden lemmenhurmion valtaan. Hän tahtoi tulla kahta kiehtovammaksi, kahta hellemmäksi kuningasta kohtaan, mutta voi! — hän ei kyennyt.
Entistä raskaammaksi käynyt taistelu kuninkaan hetki hetkeltä vaihtelevia mielialoja vastaan, rasittava työskentely ministerien kanssa ja alituiset huolet sodasta olivat uuvuttaneet ja tehneet hänet heikoksi.
Turhaan Quesnay koetti saada estymään hänen sydämenkouristuksiaan, jotka nykyään alkoivat uudistua yhä tiheämmin. Turhaan madame de Brancas puhui lohdutuksen sanoja, turhaan Jeanne vetosi omaan tahdonvoimaansa. Hän ei jaksanut vapautua ajatuksesta, että La Romans oli virittänyt todellisen rakkauden kuninkaan sydämeen ja että hän oli kadottanut kuninkaan.
"Ajatelkaahan, hyvät ystävät, miten varma tuo Romans lieneekään asiastaan, koskapa hän esiintyy kaikkialla lapsineen! Hän on kerrassaan ylpeä kannellessaan poikaansa, joka on kiedottu kallisarvoisiin pitseihin, aivan kuin mitäkin nuorta, laillista prinssiä, pitkin puistoa ja sanoo hymyillen ihmisille, jotka tungeksivat hänen ympärillään: 'Hyvät herrat ja naiset, pitäkää varanne! Älkää rutistako kuoliaaksi kuninkaan lasta!' Tokkohan hän uskaltaisi käyttäytyä niin, jollei hän olisi varma kuninkaan rakkaudesta ja siitä, että kuningas hyväksyy hänen käytöksensä?"
Lukemattomia kertoja Jeanne oli ollut kysymäisillään kuninkaalta suoraan, miten asia oli. Mutta tämä muuttui heti kärsimättömäksi ja vastahakoiseksi, niin pian kun hän vain yrittikään ruveta puhumaan muusta kuin valtiollisista asioista, sotatapahtumista, sotaopistosta ja Sèvresistä, kuningattaresta ja prinsessoista.
Dauphininkaan nimeä ei saanut mainita. Choiseul oli saanut kuninkaan epäilemään, että hänen korkeutensa dauphinin kädet olivat jesuiitta-ystävyyden kautta epäilemättä olleet mukana Damienin tekemässä murhayrityksessä.
Sen jälkeen oli kuninkaan sydämestä haihtunut viimeinenkin pisara suosiota tätä ulkokullattua prinssiä kohtaan.
Jeannen ei tarvinnut enää olla huolissaan tämän viimeisen vihamiehensä tähden, mutta eipä tämäkään varmuus kyennyt tuomaan hänen rintaansa rauhaa.
Eräänä päivänä kuningas ilmestyi Jeannen luo mieleltään tavallista virkeämpänä. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen silmänsä vilkuivat levottomina puoleen ja toiseen.
Jeanne huomasi heti, että kuningas oli suuttunut jostakin. Eikä kuningas enää viivytellytkään ilmaisemasta syytä.
"Minä kävin kuningattaren luona", sanoi hän nyrpeänä. "Noilla pakollisilla käynneillä sattuu aina jotakin, joka saa minut pahalle tuulelle. Maria Leszczynska rupesi siunaavin silmin ja kädet ristissä kuvailemaan minulle poikani hyveitä. Minä keskeytin hänet kärsimättömästi. Silloin hän ryhtyi vielä voimakkaammin elein saarnaamaan minulle, että liittomme Itävallan kanssa on rikollinen ja että se julmasti kostaa itsensä tulevilla tappioilla: se tuntui minun mielestäni jo liialta. Minä löin nyrkkiä pöytään, niin että hänen lempiesineensä, kallisarvoinen Sèvres-maljakko, lensi tuhansiksi kappaleiksi. Kuningatar itki katkeria kyyneliä ja minä jouduttauduin huoneesta pois. Vaikka minä en kadukaan oikeutettua suuttumustani, niin tahtoisin niin pian kuin suinkin korvata särkyneen kallisarvoisen maljakon. Te tekisitte, Jeanne, minulle suuren palveluksen, jos menisitte heti Sèvresiin ja valitsisitte siellä kauniin esineen, esimerkiksi jonkun niistä, jotka erityisesti miellyttivät prinsessoja viime näyttelyssä peilisalissa."
Jeanne suostui ilomielin. Hänestä oli ilo saada tehdä kuninkaalle palvelus. Madame du Hausset läksi hänen mukanaan Sèvresiin. Johtaja otti markiisittaren vastaan onnellisena tästä ikävöidystä käynnistä. Hänellä oli esitettävänä tuhansia kysymyksiä, hän halusi vedota markiisittaren makuun ja mielikuvitukseen. Hän oli teettänyt pari uutta muottia ja koettanut erästä uutta värisekoitusta, jolla oli ihana vaikutus. Jeanne aivan hehkui innostusta ja mielenkiintoa. Hän tunsi vielä kerran, miten sanomattoman rakas tämä hänen laitoksensa hänelle oli.
Maalarit, piirtäjät ja valajat kutsuttiin saapuville. Jeanne oli nyt omalla alallaan. Hän antoi neuvoja, kiitteli ja arvosteli. Hänen älynsä keksi jokaisen taiteellisen tarkoituksen, jokaisen taiteellisuutta tavoittelevan piirteenkin.
Muuan nuori venetsialainen maalari, jonka isä oli ollut Venetsiassa
Bernisin palveluksessa, oli erityisesti markiisittaren suosiossa.
Johtaja pyysi nuorta miestä näyttämään madame de Pompadourille uusinta mestariteostaan. Gerald Bozzi toi nähtäväksi erään maljakon, joka herätti ihastusta Jeannessa. Juuri tuollaisen esineen kuningas kai tahtoi lahjoittaa kuningattarelle. Pieni taideteos, joka oli täytetty köynnöksillä ja kukilla, hymyili kuin itse kevät.
Jeanne puristi innoissaan ylpeästi punehtuvan Bozzin kättä.
"Hyvä, hyvä, nuori ystäväni! Teoksenne on tosiaankin erinomainen!"
Tunnin kuluttua Jeanne läksi Sèvresin porsliinitehtaasta. Mutta tuskin hän oli päässyt sen alueen ulkopuolelle, kun entinen synkkyys valtasi hänet uudestaan. Madame du Haussetin yritykset suunnata markiisittaren ajatuksia takaisin tehtaan saavutuksiin raukesivat turhiin.
Äkkiä Jeanne nousi jäykästi istumaan vaunuissa ja käski ajajan seisauttaa hevoset.
"Kello on kaksi", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä. "Tähän aikaanhan neiti Romans tavallisesti kävelee lapsensa kanssa puistossa. Minä tahdon nähdä hänet ja pojan. Lähdetään kävelemään puistoon."
Turhaan Hausset pyysi häntä säästämään itseään tältä mielenliikutukselta ja välttämään kiusallista kohtausta.
Jeannea oli mahdoton saada luopumaan päätöksestään.
"Tuskinpa hän tuntee minua, tuo nainen, jos hän muuten ollenkaan tietää, kuka minä olen. Mistään kohtauksesta ei voi olla puhettakaan, ja mitä mielenliikutukseen tulee —"
Hän keskeytti ajatuksensa, otti silkkilaukustaan pitsihuivin ja kietaisi sen päähänsä.
Sitten hän läksi astumaan niin nopeasti, että Hausset vaivoin jaksoi seurata häntä.
Eräällä varjoisella kujanteella, jonka markiisitar näytti tuntevan, he tapasivatkin vähän aikaa etsiskeltyhän sen, jota markiisitar oli niin kiihkeästi ikävöinyt: Anne Romansin, jolla oli pikku poikansa lepäämässä valkeaa poveaan vasten.
Jeanne säpsähti kauhuissaan. Kylmä väre kulki pitkin hänen selkäänsä, ja hänen kurkkuaan ahdisti.
"Hyvä Jumala", voihki hän, "hyvä Jumala, miten kaunis tuo rietas nainen on!"
Näky oli tosiaankin kaunis: nuori, uhkea äiti pitelemässä imevää lastaan pyökkikujanteen kullanvälkkeisessä vihannuudessa.
Anne Romans katseli rinnoillaan lepäävää lasta ylpeänä kumartaen klassillista päätään, jonka tuuheaa, mustaa tukkaa kaunisti kallisarvoinen, timanttikoristeinen kampa.
Markiisittaren jääkylmä, vapiseva käsi tarttui uskollisen saattajan sormiin.
"Menkää hänen luokseen! Puhukaa hänen kanssaan! Kysykää häneltä lapsen isää!" läähätti Jeanne.
Madame du Hausset totteli raskain sydämin, kun hänen valtiattarensa käski.
Sillä aikaa kun markiisitar seisoi poispäin kääntyneenä ja painaen huulilleen nenäliinaa estääkseen nyyhkytyksiään kuulumasta, meni Hausset nuoren äidin luo.
"Kaunis poika!" sanoi hän vilpittömästi ihaillen. Anne Romans nosti katseensa ylpeästi hymyillen.
"Minun täytyy myöntää se, vaikka olenkin hänen äitinsä."
"Onko hänen isänsäkin kaunis mies?"
"Ihmeellisen kaunis! Jos sanoisin, ken hän on, niin myöntäisitte minun olevan oikeassa."
"Minä siis tunnen lapsen isän?"
"Se on enemmän kuin luultavaa."
Madame du Hausset sanoi hyvästi ja poistui.
Jeanne oli lysähtänyt istumaan sammaleiselle kivelle.
Hän oli kuullut jok'ainoan sanan.
"Onko poika isänsä näköinen?" kysyi hän tuskasta värisevällä äänellä.
Madame du Hausset nyökkäsi ääneti.
Jeanne nousi hitaasti pystyyn.
"Kaikki hänen aviottomat lapsensa ovat hänen näköisiään kuin mättään marjat. Sanotaan, että lapsen isännäköisyys todistaa miehen lämmintä rakkautta äitiin. Ikävä kyllä, ei Jumala ole minulle lahjoittanut lasta hänestä. Kuka tietää, eikö se olisi kiinnittänyt häntä minuun eriämättömästi."
Katkeria kyyneliä juoksi hänen kalpeita poskiaan pitkin hänen puhuessaan.
* * * * *
Seuraavan päivän illalla tuli markiisitar de Mirepoix tervehtimään markiisitarta.
Tämän tervejärkisen, älykkään naisen, joka ymmärsi suhtautua kaikkeen tässä maailmassa mitä iloisimmin ja luonnollisimmin, onnistui saada Jeanne lohdutetuksi samoin kuin murhayrityksen jälkeen.
"Rohkeutta, rohkeutta, rakas ystävä! Kuningas ei aio tunnustaa poikaa. Ei sen enempää kuin Lucin herttuaa ja ketään muutakaan. Senhän te itse tiedätte parhaiten. Me emme elä enää teidän suuresti ihailemassanne Ludvig XIV:n ajassa; hän piti tunnustusta ansaitsevalla tunnollisuudella huolta aviottomista jälkeläisistään. Kuninkaan kiintymys neiti Romansiin haihtuu samalla tavalla kuin kaikki muutkin hänen aikaisemmat kiintymyksensä. Hän ei tule välittämään sen kauempaa äidistä eikä lapsesta. Kuningas on enemmän kuin muut miehet tottumusten ihminen. Ja teihinhän hän on tottunut niinä monina vuosina, jolloin hän on osoittanut mitä hartainta uskollisuuttaan. Te tunnette hänen sekä valo- että varjopuolensa. Hänen ei tarvitse erikoisesti koettaa miellyttää teitä enemmän kuin pelätä olla teitä miellyttämättä. Te näette hänen sielunsa syvyyteen. Hänestä on ajatus hyljätä teidät yhtä kaukana kuin hyljätä Versailles ja lempihuoneensa. Olkaa järkevä, rouva markiisitar, katsokaa asioita sellaisina kuin ne ovat! Jumala tietää, että elämä on asettanut teidän suoritettaviksenne tärkeämpiä tehtäviä kuin taistella turhan kaunottaren kanssa."
Jeanne ei kuitenkaan voinut tyyntyä niin helposti, kuin madame de Mirepoix oli kuvitellut. Mutta hän tunsi, että marsalkatar oli oikeassa, oikeassa siinäkin suhteessa, ettei saisi kuluttaa voimiaan hyödyttömään suruun. Aika vaati häneltä suurta voimainkoetusta, olipa sitten kestettävä yhä uusia kohtaloniskuja tai tehtävä yhä uusia päätöksiä.
Tavattoman katkeria muistoja äsken eletyistä tapahtumista tulvi Jeannen mieleen.
Soubisen voittojen jälkeen oli seurannut lyhytaikainen tyven, mutta sitten oli sotaonni taas kääntynyt. Braunschweigin Ferdinand oli hyökännyt ranskalaisten miehittämien kaikkien paikkojen kimppuun ja valloittanut ne. Kummankin sotapäällikön, Soubisen ja Broglien välillä oli syttynyt kamppailu, joka oli yhtä kuuma kuin taistelu verisillä tappotantereilla. Kumpikin vyörytti toisensa niskoille edesvastuun menetetyistä asemista.
Toinen syytti toistaan siitä, että tämä oli ryhtynyt hyökkäykseen liian aikaisin, toinen soimasi kilpailijaansa siitä, että tämä oli aloittanut rynnäkön liian myöhään, pani hänen syykseen Villinghausenin tappion ja hänen omalletunnolleen viiden tuhannen ihmisen hengen!
Tämän kamppailun kestäessä Jeanne oli yksissä tuumin Choiseulin kanssa selittänyt, että Soubise oli oikeassa, erottanut marsalkka Broglien ja karkoittanut hänet maatilalleen.
Vain väristyksen tuntein hän saattoi ajatella sitä seikkaa, miten vähän hän tätä päätöstä tehdessään oli välittänyt Pariisin väestön suosiosta tuota sankaria kohtaan, jota kansa rakasti. Häntä kauhistutti, kun hän muisteli tämän johdosta puhjennutta julkista mielenosoitusta Théâtre Françaisissa, jolloin mademoiselle Clairon, Amenaiden verraton esittäjä "Tancrède" näytelmässä lausui näyttämöltä:
"On dépouille Tancrède, on l'exile, on l'outrage,
c'est le sort d'un héros d'être persécuté.
Tout son parti se tait! Quel sera son appui?
Sa gloire — — —
Un héros qu'on opprime attendrit tous les coeurs."
Tuhansista kurkuista oli kaikunut yksimielinen paheksuva huuto. Eläköön Broglie, hukka Pompadourille oli vyörynyt hänen ylitsensä kuin hurja, kaikki nielevä merenhyöky.
Mikä riemu, mikä ihana hetki hänen vihollisilleen!
Häväistys ja pilkka hänelle, joka oli uneksinut ainoastaan voittoja ja kunniaa! Näinköhän Bernisin sanat pitivät paikkansa, kun hän oli sanonut tämän sodan kylvöä rikokseksi, josta Ranska saisi niittää ainoastaan verta ja häpeää?
Jeannen koko luonto nousi vastustamaan tätä olettamusta. Ei, tuhat kertaa ei! Hän oli ollut apuna sytyttämässä sodan liekkiä musertaakseen vihatun vihollisen ja luodakseen Ranskan suureksi. Olisikohan tämä rohkea suunnitelma pelkkä houre, tyhjä mielikuva?
Häntä poltti kuin kuumeessa. Suonissa virtasi veri rajusti. Kunhan vain ei tulisi sitä! Ei ainoatakaan askelta alas tyhjään olemattomuuteen. Ylemmä, yhä ylemmä kohti kunnian ja suuruuden kultaista loistetta! Ja tuskin hän oli päässyt tämän ajatuksen päähän, kun Ranskaa kohtasi uusi turmanisku.
Suuri liittolainen, Venäjän keisarinna Elisabet oli kuollut, Pietari III teki päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa aselevon Preussin kuninkaan kanssa, ja sitä seurasi rauha, joka solmittiin Pietarin kaupungissa.
Mitä hyötyä oli keisarin aikaisesta kuolemasta, kun Katariina II vahvisti rauhan ja noudatti ankaraa puolueettomuutta? Jeanne kutsutti puheilleen Choiseulin, joka nyt oli hänen uskollisin ystävänsä ja liittolaisensa. Hän sai auttaa ja neuvoa.
Ministeri saapui markiisittaren luo synkän näköisenä. Pitkään aikaan hän ei vastannut mitään markiisittaren hermostukseen ja käskevällä äänellä tekemään kysymykseen: "No, mitä me nyt teemme? Mitä me nyt teemme?"
"Fredrik saa kätensä vapaiksi toimiakseen muita vihollisiaan vastaan", sanoi ministeri vihdoin kalseasti. "Jollei ihmettä tapahdu, niin me saamme suorittaa kulungit."
Markiisitar puri hammasta. Hänen turhamaisuutensa ja ylpeytensä paisui äärimmilleen. Hän vapisi kauhusta. Mutta hän ei voinut torjua sitä, mikä oli välttämätöntä. Se läheni päivä päivältä.
Mustan, verta janoavan hirviön tavoin se ojensi käsivartensa ja iski saaliinhimoiset kyntensä onnettoman maan ruumiiseen.
Soubise karkoitettiin Hessenistä; Casselin valloitti takaisin
Braunschweigin herttua.
Englantia vastaan käyty merisota, jossa Ranskan laivastoa ei suosinut parempi onni kuin Saksan tantereilla olevia sotajoukkoja, päätettiin maineettomasti sillä välirauhalla, joka vahvistettiin lopullisessa rauhanteossa Pariisissa helmikuun 10 p:nä 1763.
Vain yksi askel vielä, vain lyhyt viiden päivän viivytys, ja sitten seurasi Hubertusburgin rauha, joka hautasi Ranskan ja Pompadourin ylpeät toiveet.
Markiisitar lysähti kokoon niinkuin häneen olisi osunut isku. Kaikki oli nyt käynyt aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli tahtonut ja odottanut, Fredrik II ei ollut musertunut. Hubertusburgin rauha päinvastoin vahvisti Preussin asemaa ja loi siitä valtion, joka oli Euroopan etevimpiä. Maria Teresian, jota Jeanne oli rientänyt auttamaan vihattua kuningasta vastaan, oli pakko kieltäytyä kaikista vaatimuksistaan ja luovuttaa Schlesia ja Glatz.
Turhaan oli uhrattu lukemattomia ihmishenkiä ja suunnattomia rahasummia. Turhiin olivat rauenneet kaikki toivomukset, halut ja pyynnöt.
Ludvig XV kätki tylsyyden varjoon sen, mitä hän tunsi näiden seurauksien johdosta, joita jo Bernis oli hänelle ennustanut. Hän ei sanonut sanaakaan Jeannelle. Hänestä oli surkea nähdä kalpeita, murheen uurtamia kasvoja, joissa vielä elivät vain ihmeelliset silmät. Hän rankaisi Choiseulia ja Starhembergiä katkerin halveksumisen ilmein, mutta vältti kuitenkin ilmiriitaa. Niinä monina yksinäisinä hetkinä, jotka seurasivat rauhanpäätöstä, Jeanne ajatteli kauan ja tuskallisesti sanoja, jotka hän, väsyneenä kuninkaan valituksiin, oli tälle sinkauttanut Rossbachin tappion jälkeen:
"Après nous le déluge!"
Hän ei enää itsekään ymmärtänyt näitä sanoja.
Tänä katkerimman itsetutkistelemuksen hetkenä kävi hänelle selvemmäksi kuin milloinkaan ennen, ettei hän ollut konsanaan pitänyt hautaa valtansa loppuna ja ettei hän ollut milloinkaan ollut välinpitämätön siitä, miten jälkimaailma oli häntä tuomitseva. Aina siitä saakka, jolloin hän oli astunut jalallaan mahtavuuden kultarappujen ensimmäiselle portaalle, ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin saada nimensä piirretyksi historian kirjaan kunnian ja säteilevän loiston kruunaamana.
Hän oli nähnyt tämän nimen liittyneenä valloitettuihin kaupunkeihin, kukistettuihin maakuntiin, kaikkiin niihin kuolemattomuuslupauksiin, joita voitokas sota tuo mukanaan.
Niin, tämän sotaretken kestäessä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli nähnyt Fredrikin jalkojensa juuressa rukoilevan armoa! Hetkiä, jolloin hän oli laskenut valloittavan kätensä Hannoverin, Hessenin ja molempien saksilaisten valtakuntien ylle! Hetkiä, jolloin hän oli vienyt Ranskan sotaliput Scheldelle saakka!
Ja hän oli aikonut uhmata tulevaisuuden tuomiota!
Jeannen istuessa näissä synkissä ajatuksissa, hiipi madame du Hausset varovasti huoneeseen. Ministeri Choiseul oli sanonut hänelle pelkäävänsä, että hänen valtiattarensa kuolee suruun, ja siitä saakka hän ei ollut uskaltanut jättää markiisitarta yksikseen pitemmäksi aikaa.
Jeanne ymmärsi sen hellän ja levottoman katseen, joka häntä kohtasi.
Hän hymähti hieman.
"Älkää olko levoton minun tähteni! En minä ihan kohta kuole. Madame Bontemps on katsonut korttejaan ja ennustanut minulle, että minä saan vielä aikaa oppia tuntemaan itseni. Minä uskon häntä mielelläni. Suruun ei kuolla niinkään pian. Hänen sanansa käyvät toteen, samoin kuin La Leboun, joka ennusti minulle jo lapsena, että minusta tulee kuninkaan rakastajatar!"