XXVII.
Oli kylmä helmikuun päivä. Ketoja ja pensaita peitti keveä huurrevaippa. Choisyn puutarhojen myrtit, jasmiinit ja ruusupensaat olivat pukeutuneet kimalteleviin harsoihin, joille aurinko oli kutonut kultaisen verkon.
Jeanne istui viluissaan ja yskien ikkunan ääressä salongissaan ja katseli ulos talviseen maisemaan. Kuinka hiljaiseksi ja äänettömäksi Choisy oli käynyt! Ei ainoatakaan ääntä, ei askelia, ei äännähdystä, ei naurua! Hovi oli lähtenyt Versaillesiin. Hän oli jäänyt tänne — sairaana.
"Kunnes tulet terveeksi, Jeanne parka", oli kuningas sanonut.
Jeanne hymyili epäilevästi. Hän ei uskonut enää paranemiseensa. Ei kukaan, ei edes Quesnay, ehkä tiennyt niin hyvin kuin hän, miten arveluttava hänen tilansa oli, miten hänet oli kokonaan riuduttanut viimeinen polttava mustasukkaisuuden tunne kaunista Romansia kohtaan, jonka lemmenpauloissa kuningas yhä oli, ja suru sodan onnettomasta lopusta.
Hän otti hohtokivillä reunustetun peilin pieneltä pöydältä, joka oli täynnä lääkepulloja, pulvereja ja hajuainerasioita hänen tuolinsa vieressä.
Jeanne kauhistui omaa kuvaansa. Kalpea, kuihtunut, oman itsensä irvikuva hän oli. Vain hänen silmänsä säteilivät entistä loistettaan, ja hänen kalpean suunsa ympärillä, yhtä haihtumattomana kuin silmien loiste, oli sen lujatahtoisen tarmokkuuden piirre, joka oli häntä kantanut korkeuksiin.
Kalpea nainen avasi kultarasian, joka oli lääkkeiden joukossa. Hän, joka aina oli pilkannut niitä naisia, "qui s'enluminaient la mine", hän, jonka häikäisevä hipiä, lukuun ottamatta silloin tällöin sattuneita sairauspäiviä, ei ollut milloinkaan kaivannut kaunistelua, maalasi kevyen, pettävän punan poskilleen. Jos kuningas tulisi tänään hänen luokseen, ei hänen tarvitsisi nähdä kalpeita, riutuneita kasvoja.
Madame du Hausset tuli varovasti sisään ja toi lasillisen lämmintä maitoa, johon hän oli sekoittanut tempovaa yskää lieventävän pulverin.
Hän pani lasin pienelle pöydälle markiisittaren viereen. Katsahtaen salavihkaa ja syvän säälivästi onnettomaan Jeanneen hän sanoi:
"Hänen ylhäisyytensä ministeri Choiseul pyytää päästä puheille." Ja hän lisäsi epäröiden: "Tohtori Quesnay pyytää rouva markiisitarta muistamaan olla puhumatta liian kauan tai liian vilkkaasti."
Jeanne nyökkäsi ystävällisesti madame du Haussetille.
"Minä teen minkä voin, mutta sinähän tiedät, ettei kukaan voi muuttaa luonnettaan; teidän lienee vaikea saada minua hidasluontoiseksi."
Choiseul saapui nopeasti huoneeseen. Koko tuo pieni ruma mies oli täynnä eloa ja vilkkautta. Hänen paksut huulensa hymyilivät voitonriemuisesti.
"Mitä on tapahtunut? Sanokaa, mitä se on, Amboise! Näen teistä, että tuotte hyvän uutisen."
Ministeri riensi Jeannen luo, tarttui tämän molempiin, vielä tavattoman kauniisiin käsiin ja suuteli niitä.
"Menestys, rouva markiisitar, voitto, jossa meillä kummallakin on yhtä suuri osa."
Jeanne painoi kätensä sydäntään vasten. Se löi niin kiivaasti, että hän luuli sen hypähtävän ulos rinnasta.
"Jesuiitoista?"
Choiseul nyökkäsi. Hänen vilkkaat silmänsä säteilivät. Hän teki kädellään pyyhkäisyä osoittavan liikkeen.
"Nyt siitä tuli loppu! Parlamentti on äsken julkaisemallaan tuomiolla tarkoittanut heidät Ranskasta."
Kyynillisesti ja ulkokultaisesti nostaen silmänsä taivasta kohti hän lisäsi:
"Kiitetty olkoon Jésus Kristus iankaikkisesti, amen!"
Jeanne oli kavahtanut pystyyn. Ilo oli antanut hänelle siivet. Hän heitti yltään huivit ja peitteet ja seisoi suorana ja kookkaana Choiseulin rinnalla. Hän laski onnesta vapisevat kätensä ministerin käsivarrelle.
"Onko se totta, onko se mahdollista? Sanokaa, Amboise — sanokaa minulle kaikki!"
Hän sanoi tämän entisellä tavallisella, nopealla ja käskevällä äänensävyllä.
Ministeri katsoi häneen iloisen ällistyneenä. Ja nähdessään hänet siinä vieressään vaaleansinisessä silkkisessä laahuspuvussa, joka niin edullisesti kuvasti hänen kuningatar-ryhtiään, silmät säteilevinä ja hento punerrus kasvoilla, joista taidokkaasti sivellettyä ihomaalia ei näkynyt, Choiseul huokasi helpotuksesta.
Tokkohan markiisitar onkaan niin sairas kuin Quesnay on sanonut? Ei ainakaan toivottoman sairas? Ehkäpä Ranskan sisäiselle elämälle koittavien onnellisempien päivien toivo voikin antaa hänelle uusia voimia ja tehdä hänet terveeksi?
Mutta ministerin harhakuvat särkyivät pian. Jeannen heikontuneet ruumiinvoimat eivät kestäneet tätä iloa. Hän alkoi väristä ja hampaat kalisivat vastakkain.
Choiseul talutti hänet takaisin nojatuoliin ja kietoi huolellisesti peitteisiin ja huiveihin. Jeannea vaivasi kova hengenahdistus.
"Rauhoittukaa vain, rakas ystävä! Me olemme saaneet voiton Ranskan perivihollisista. Nauttikaamme siis kaikessa rauhassa tästä voitosta!"
Choiseul siirsi tuolin Jeannen viereen ja otti hänen kuumeisen kätensä omaansa.
"Jo kauan aikaa on ollut sellainen tarkoitus, että sen piti tapahtua tänään."
"Enkä minä ole saanut tietää siitä mitään!" huudahti Jeanne loukkaantuneena. Ja ponnistellen tuskiaan vastaan hän veti kätensä pois.
"Rakkahin ystävä, vaikein oli takanamme. Kuinka minä olisin voinut kieltäytyä ilosta saada hämmästyttää teitä vihdoinkin saavutetulla onnellisella tuloksella?"
Mutta Jeanne ei ollut niinkään helposti käännettävissä. Vielä hän oli Ranskan valtiatar ja Choiseul ainoastaan ministeri. Ei kukaan muu kuin se ainoa, vahvempi, jonka tieltä hänen olisi pakko väistyä, saisi nujertaa valtikkaa hänen käsistään.
Choiseul ei kiinnittänyt huomiotaan Jeannen vihaan. Hän tiesi, miten rakas, miten välttämätön hän oli markiisittarelle, kahta vertaa välttämättömämpi nyt, kun hän oli sairas eikä ollut enää keskellä tapausten pyörrettä.
"Kelpo herrat on lopultakin saatu kiinni omasta satimestaan."
"Lioncyn talosta Marseillesta? Juttu veljeskuntaa vastaan —?" ehätti
Jeanne henkeään pidättäen.
Choiseul nyökkäsi.
"Se juttu päättyi siivojen kauppaperiaatteiden vuoksi siten, että veljeskunta tuomittiin. Muuten on asian käsittelyssä käynyt ilmi muitakin väärinkäytöksiä, joita olemme jo kauan aavistaneet. Ja koska Lorenzo Ricci —"
"Se heittiö!" sähisi markiisitar.
"Koska Ricci pysymällä kiinni sanoissa 'Sint ut sunt aut non sint' on kieltäytynyt millään tavalla muuttamasta veljeskunnan sääntöjä, kävi vallan helposti päinsä saada koko seura hajoamaan parlamentin tuomiolla, josta kuningas viipymättä antaa käskykirjeensä."
Jeanne katsoi voitonriemusta välkkyvin silmin yli säteilevän talvimaiseman. Ainakin tämä hänen; elämäntyönsä oli päättynyt voittoon! Häväistys, jota hän oli kärsinyt vuosikausia, oli nyt saanut hyvityksensä; dauphin oli saanut iskun sydämensä sisimpään! Jumalan kiitos, että hän sai nähdä tämän!
Hän puristi ministerin kättä. Mielipaha oli kokonaan unohtunut.
"Entä kuningas?"
"Hän on edelleenkin aivan vaiti, mutta hänen ilmeistään ja silmien sävystä — niiden silmien, markiisitar! — saattoi havaita, miten syvän vaikutuksen jutun päättyminen häneen teki."
"Meillä on jansenistien ja filosofien parlamentti. Kuningas tulee tekemään heidän kanssaan pysyvän rauhan."
"Siitä saatte olla varma, rouva markiisitar!"
* * * * *
Ludvig lähetti samana iltana peruutuksen tulostaan Jeannen luo. Sen sijaan saapui hänen luokseen Ayenin herttua ja toi kimpun heleitä ruusuja Versaillesin kasvihuoneista ja tervehdyksen kuninkaalta. Ministerineuvoston kokouksen tähden, jossa oli vahvistettava karkoituskäskyn sanamuoto ja jossa kuninkaan oli oltava puheenjohtajana, oli hänen täytynyt jäädä Versaillesiin.
Jeanne oli tähän aivan tyytyväinen. Päivä olikin jo aika lailla rasittanut hänen heikkoja voimiaan.
Ayen pelästyi niin pahoin markiisittaren ulkomuotoa, että sanoi kiireesti hyvästi.
Jeanne katseli ajatuksissaan kukkia, jotka olivat hänen kädessään. "Pompadourin ruusuksi" oli nimitetty tuo heleä ruusun väri sen jälkeen kun sitä oli ruvettu erikoisella mieltymyksellä käyttämään Sèvresissä. Kuinkahan kauan hänen elämästään jääneet tärkeämmät jäljet pysyvät haihtumattomina?
Ayen oli pistäytynyt madame du Haussetin huoneeseen, missä hän toivoi tapaavansa tohtori Quesnayn.
Hän kysyi hyvin peloissaan lääkäriltä, jonka hän todellakin tapasi pienessä, mukavasti sisustetussa huoneessa, oliko markiisittaren tila yhtä toivoton kuin mitä voi hänen näöstään päättäen otaksua.
Quesnay viivytti vastaustaan hetkisen, sitten hän sanoi levollisesti:
"Jos olisi kysymys jostakin toisesta potilaasta, niin vastaisin ehdottomasti myöntävästi. Mutta kun on puhe markiisittaresta, niin olisi liian rohkeaa sanoa mitään edeltäkäsin. Hänen henkensä hallitsee niin äärettömän voimakkaasti hänen ruumistaan ja on niin kirkas ja voimakas, että vain hullu voi osoittaa hänen elämänsä rajan, ja todennäköistä on, että hänkin erehtyisi perinpohjin."
Hetkisen istuivat nämä kolme henkilöä mitään virkkamatta kamarirouvan pöydän ympärillä.
Sitten herttua ajatuksiinsa vaipuneena sanoi:
"Merkillinen nainen hän on. Tänään on melkein päivälleen yhdeksäntoista vuotta siitä, kun minä saatoin ihanan Jeanne d'Étiolesin kuninkaan luo tanssiaisissa kaupungintalolla. Näinä pitkinä vuosina minä olen tuskin muuta kuin muutamiksi tunneiksi kadottanut hänet näköpiiristäni. Hän on nainen, joka on samaa ainetta kuin Maintenon, mutta rakastettavampi, miellyttävämpi, ihastuttavampi. Eikä sittenkään mikään oikea rakastajatar. Sekä vähemmän että enemmän kuin sellainen — luotettava ystävä ja hallitsijatoveri, joka on tuottanut paljon, paljon onnettomuutta Ranskalle."
"Tahtomatta sitä, herttua!" huudahti Quesnay lämpimästi. "Kun kuningas oli niin heikko, täytyi markiisittaren voimakkaan hengen kasvaa ja kehkeytyä vallanhimoksi. Syy on kuninkaan eikä markiisittaren."
Madame du Hausset oli hiipinyt huoneesta pois. Häntä vaivasi myötäänsä levottomuus markiisittaren tähden. Ja mitäpä hänen kannatti kuunnella, mitä miehet sanoivat hänen valtiattarestaan? Hän ei kyennyt tutkimaan enemmän kuin tuomitsemaankaan. Hän rakasti markiisitarta täydestä sielustaan ja sydämestään. Du Haussetia kohtaan hän oli osoittanut pelkkää hyvyyttä.
Kamarirouvan mentyä kysyi Ayen:
"Entä Itävallan liitto, jota kuningas on vastustanut alun pitäen?"
"En ole mikään poliitikko", vastasi Quesnay. "En tiedä, kuinka paljon tai vähän on saatu aikaan pahaa tällä liitolla, joka tosin on ollut yhtä paljon Choiseulin ja Kaunitzin kuin Pompadourinkin työtä. Mutta yhden asian minä tiedän: kulttuurimaana on Ranska suuressa velassa markiisittarelle aikamme miellyttävyydestä ja mausta, taiteiden edistämisestä ja taiteilijoiden avustamisesta, kirjailijoiden, oppineiden ja filosofien suojelemisesta."
Herttua nyökkäsi ääneti.
"Taide on omistanut koko hänen sydämensä. Ja sepä onkin jouduttanut hänen taloudellisen tuhonsa."
"Ja Ranskan", lisäsi Ayen katkerasti.
"Minä en halua puolustaa markiisittaren tuhlaavaisuutta, koetan vain selittää sitä. Roskaväen häväistystä hän ei ole ansainnut. Kun markiisitar on tuhlannut, ei hän ole tehnyt sitä tyhjän ja pöyhkeilevän loistonhimon vuoksi, vaan raivatakseen tietä kauneudelle. Hän on kaikesta loistonhimosta huolimatta johtanut taiteen, voidaanpa kenties sanoa kaikki kuvaamataiteet ja taideteollisuuden, takaisin yksinkertaisempaan muotoon, joka koettaa lähennellä antiikkia. Monet harhateille joutuneet raukat hän on ottanut hoteisiinsa ja antanut heille leipää ja työtä. Jos hänellä olisi ollut vähemmän kauneusaistia, vähemmän makua, mutta sen sijaan enemmän liikemiehen harkintaa, niin moni kohta aivan varmaan olisi nyt toisen näköinen."
"Ovatko hänen omat raha-asiansa tosiaankin niin huonolla kannalla kuin kerrotaan?" kysyi herttua. "Olihan kuninkaan vuotuinen määräraha varsin runsas ja hänen lahjansa —"
"Sodan alusta asti on kuningas markiisittaren omasta toivomuksesta melkoisesti vähentänyt määrärahaa. Bellevuen ja Crécyn myynti auttoi kyllä hieman tukalaa tilannetta, mutta ei riittävästi. Vasta muutamia päiviä sitten oli madame du Haussetin pakko myydä kallisarvoisia koruja Lazare Duvauxille, ja Collin —"
Quesnay vaikeni ja huokasi syvään.
"Collin on ollut pakotettu lainaamaan Pâris Duverneyn kautta 70,000 livreä. Jumala tietää, että tuon naisen kohtalo ei ole niin kadehdittava, kuin miltä se saattaa näyttää syrjäisestä. Hän on antanut enemmän kuin on saanut sijaan. Kuningas tulee häntä kovasti kaipaamaan, kun hän kerran sulkee silmänsä."
"Tuo neiti Romans ei kykene korvaamaan häntä", huomautti Ayen synkästi.
Quesnayn otsa vetäytyi syviin ryppyihin.
"Kuninkaan ei olisi pitänyt tuottaa hänelle sitä surua. Niin paljoa korkeammalla kuin markiisitar näyttääkin olevan sellaista, ei hän kuitenkaan sisimmässään voi unohtaa tuota uskottomuutta. Taistelu polttavaa mustasukkaisuutta vastaan on maksanut hänelle liian paljon."
Madame du Hausset tuli hiljaa huoneeseen.
"Hän nukkuu, Dieu merci. Sydämentykytys ja hengenahdistus ovat vihdoinkin talttuneet. Liian kovalla koetuksella hän onkin ollut tänään."
* * * * *
Pariisissa seurattiin markiisittaren huonontumista vilpittömän osaaottavasti. Pariisilaiset, jotka olivat lämminsydämisiä ja hyväntahtoisia ja joiden mieli herkästi muuttui, olivat taipuvaisia pitämään jesuiittain karkoitusta yksinomaan Pompadourin työnä ja unohtamaan tämän sisäisen menestyksen tähden ulkonaisista vastoinkäymisistä koituneen häpeän.
Pompadouria verrattiin Agnes Soreliin. Kerrottiin näet, että oli löydetty eräs vanha ennustus, joka tarkoitti häntä, niinkuin Sorel aikoinaan oli ollut Ranskan pelastajana, ja kaikilla kaduilla laulettiin:
"Au livre du Destin, chapitre des grands rois,
On lit ces paroles écrites:
De France Agnès chassera les Anglois,
Et Pompadour les jésuites."
Jeanne itse ei saanut pitkään aikaan kuulla puhuttavan niistä ylistyslauluista, joiksi katkerat häväistysrunot olivat muuttuneet. Hän oli monta päivää puolittain loikonut ja sitten ollut sidottu vuoteeseen. Hänen sairautensa levottomuutta herättävät oireet, sydämenkouristus ja tukehtumiskohtaukset, tihenivät tihenemistään.
Quesnayn onnistui kuitenkin vastoin kaikkea odotusta saada älykkäällä hoidollaan aikaan virkistyminen, jonka ohella kuninkaan hellä osanotto ja huolenpito suuressa määrin vaikuttivat hyvän tuloksen saavuttamiseen.
Kaikki Jeannen läheiset henkilöt tiesivät, että tämä näennäinen virkistyminen ei tulisi kestämään kauan.
Ainoastaan runoilijat uskoivat sammumattomassa optimismissaan, että heidän uskollinen suojelijattarensa oli pelastettu kuolemasta.
Ensimmäisten kevättä ennustavien auringonsäteiden loistaessa lähetti
Favart lämmintunteisen onnittelu- ja tervehdysrunon.
"Le soleil est malade
Et Pompadour aussi;
Ce n'est qu'une passade,
L'un et l'autre est guéri;
Le bon Dieu, qui seconde
Nos vœux et notre amour,
Pour le bonheur du monde
Nous a rendu le jour
Avec Pompadour!"
* * * * *
Eräänä lämpimänä päivänä maaliskuun lopulla salli Quesnay markiisittaren lähteä ajelemaan puistoon. Kuningas tuli häntä hakemaan puolenpäivän aikaan; ei kukaan muu kuin hän itse saanut seurata Jeannea tällä ensimäisellä matkalla.
Kallisarvoisiin turkkivaippoihin kääriytyneenä Jeanne istui selkänojossa kuninkaallisten vaunujen silkkipatjoja vasten.
Sairaat keuhkot hengittivät ahneesti lauhkeaa, puhdasta ilmaa.
Yhä vieläkin säteilevien ja vilkkaiden silmien katse kiiti yli äsken puhjenneen puutarhojen loiston, yli sinisten orvokkikenttien, yli kukoistavien saframi- ja hyasinttipengermien, yli ainaisesti vihertävien myrttiaitojen.
Kuningas piti hänen kättään omassaan. Kaihomielin hän katseli vieressään istuvaa kalpeaa naista. Kuinka kaunis hän vieläkin oli!
Jeanne näytti aivan kuin omistavan taikakalun, joka esti hänen kauneuttaan kuihtumasta.
Eräällä aurinkoisella, etelän puolisella, mansikkapensas-aitojen sisässä olevalla paikalla odotti Quesnay sairasta. Hän oli toimittanut tänne mukavan tuolin, silkkipeittoja ja patjoja markiisittarelle ja istuimen kuninkaalle.
Varovasti hän nosti Jeannen vaunuista. Kuninkaan käsivarteen nojaten Jeanne kulki ryhdikkäästi muutamien askelien päässä olevalle aurinkoiselle paikalle.
Quesnay vetäytyi syrjään. Vain yksi paashi jäi heidän luokseen. Lääkäri pysytteli kuitenkin lähistöllä kaiken varalta.
Jeanne katseli hetkisen ympärilleen hiljaisuuden vallitessa. Pitkään aikaan hän ei virkkanut sanaakaan. Syvä huokaus paisutti hänen sairasta rintaansa.
"Kuinka kaunis onkaan maailma! Kuinka raskasta on erota siitä", virkkoi hän lopulta matalalla, kaihomielisellä äänellä.
Kuninkaan kasvot synkistyivät. Hän oli kysymäisillään Jeannelta: tietääkö hän, miten sairas hän on? Tietääkö hän, ettei hän kaikesta tahdonvoimastaan huolimatta voi elää kauempaa kuin muutamia viikkoja tai ehkä päiviä?
Jeanne arvasi kuninkaallisen ystävänsä ajatukset niinkuin aina ennenkin.
Hän hymyili surumielisesti kuninkaalle.
"Teidän majesteettinne pyysi minua kerran lupaamaan, että kaikissa elämän kohtaloissa puhuisin totta. Olen rehellisesti koettanut pitää tämän lupauksen ja minä tahdon pitää sen viimeiseen saakka. Teidän äänettömään kysymykseenne annan teille tämän vastauksen: niin, minä tiedän, että minun täytyy kuolla. Olen jo kauan ollut siihen valmis. Ei olisi totta, sire, jos sanoisin teille, että kuolen mielelläni — on hyvin raskasta erota kaikesta maailman loistosta — mutta olisi valhe, jos sanoisin, että pelkään kuolemaa."
Kuningas värisi. Kauhu ja sääli taistelivat hänessä keskenään. Mikä käsittämätön suuruus, että voi niin tyynesti puhua kamalimmasta, siitä, mikä niin kauan kuin hän jaksoi muistaa entisyyttä oli saanut veren jähmettymään hänen suonissaan! Irti, kunhan vain irti tuosta kamalimmasta!
"Te ette saa kiihtyä, Jeanne", sanoi kuningas äkkiä. "Quesnay on pannut sen minun sydämelleni."
Taaskin Jeanne hymyili Ludvigin kuolemanpelolle, jota hän tänään voi ymmärtää vähimmän kuin milloinkaan ennen.
"En ole kiihtynyt, sire, olenhan aivan levollinen. En yski, sydämeni ei pyri lentoon ruumiista, en tunne edes ahdistusta."
Hän sanoi tämän entisellä ivallisella huumorilla. Sitten hän jatkoi vakavammalla sävyllä:
"Ken tietää, saanko enää milloinkaan nähdä niin ihanaa hetkeä kuin tämä on."
"Monia, monia!" änkytti kuningas, jota raateli mitä ankarin tuska.
"Sitä parempi. Silloin voimme työskennellä ahkerammin kuin näinä kurjina viime viikkoina. Tahtoisin kuitenkin käyttää tätä hetkeä hyväkseni, sire, lausuakseni teille kiitokseni kaikesta rakkaudesta, kaikesta ystävällisyydestä, kaikesta luottamuksesta, jota olette minulle osoittanut."
Hän yritti tarttua Ludvigin käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta kuningas ehti ennen häntä ja suuteli häntä otsalle.
"Sinun ei tarvitse kiittää minua, Jeanne", vastasi hän melkein itku kurkussa, "en ole tehnyt sinulle mitään hyvää, vaan olen tuottanut sinulle paljon tuskaa. Mutta sinä olet lukemattomia kertoja auttanut minua voittamaan oman itseni, kun minut on vallannut sairaalloinen synkkämielisyys. Sinä olet rohkaissut minua, kun olen menettänyt miehuuteni, saattanut minut iloiseksi ja voimakkaaksi, karkoittanut pois huolien raskaat pilvet otsaltani."
"Ken sitä ei olisi tehnyt Ludvig rakastetulle!"
Kuningas pani innokkaasti vastaan.
"Älkää sanoko minua enää siksi, markiisitar! Älkää puhuko siitä! Kerran olin se, mutta nyt en enää. Louis le Bien-aimé on nyt Louis le Bien-haï!"
"Jumalan tähden, sire, älkää puhuko syntiä!"
Kuninkaan muoto synkistyi synkistymistään.
"Te ette tunne kansan mielialaa, markiisitar. Paljon on muuksi muuttunut. Tänään ehkä riemuittaisiin teille. Sillä teille on annettu anteeksi Pariisin rauhan ja jesuiittain karkoittamisen vuoksi."
"Te näette kaikki liian synkässä värityksessä, sire. Vai onko uskallettu —"
"Ilmikapinaan ei minua vastaan ole noustu, ei, mutta syvä ja katkera hiljaisuus vallitsee kaikkialla, missä vain näyttäydyn."
Jeannen mieleen pyrki nousemaan säälinsekainen tunne, mutta hän vaimensi sen nopeasti.
Mitä hyötyä oli kuninkaalle alakuloisista tunteista, kun oli tarpeen toimintakykyinen tahto? Jos kuningas itse ei kyennyt irtautumaan horroksestaan, niin ei hän, Jeanne, enää voinut auttaa häntä.
Aurinko painui kepeiden pilvenhattarojen taa.
Jeannea alkoi viluttaa.
"Mon soleil se couche", sanoi hän epäilijän entein ja viittasi luokseen paashin, jonka Quesnay oli pannut vartioimaan lähistölle.
Äänettömyyden vallitessa he palasivat takaisin linnaan.
* * * * *
Auringon ylitse oli vaeltanut vain varjo. Lämpimiä kevätpäiviä jatkui, ja niiden mukana kesti myös markiisittaren näennäinen toipuminen.
Jeanne käytti hyväkseen sitä lyhyttä aikaa, joka vielä oli hänelle suotu. Hän kutsui luokseen veljensä Abelin, markiisi Marignyn, ja käski tämän mitä huolellisimmin suorittaa loppuun hänen aloittamansa työt. Hän pyysi hartaasti veljeään pysymään Ranskan kaunotaiteiden uskollisena suojelijana.
Choiseulin kanssa hän puheli siitä, mitä täydellisesti lamautunut kauppa ja heikentynyt laivasto elpyäkseen kipeimmin kaipasivat.
"Koettakaa, hyvä ystävä, tehdä kaikki voitavanne korvataksenne rauhallisella työllä ne vahingot, jotka me olemme tuottaneet Ranskalle sodalla."
Choiseul tarttui liikutettuna markiisittaren ojennettuun käteen. Jeannen kirkas äly näki ministerin silmillä, ja ministeri hänen silmillään, kuinka raskas se taakka oli, joka oli vyörytettävä kovassa rasituksessa elävän kansakunnan niskoilta.
Ministeristä tuntui katkeralta lohdutukselta saada jatkaa työskentelyä markiisittaren hengessä.
Jeanne lähetti tervehdyksen maanpaossa olevalle Bernisille huomauttamatta, että se oli viimeinen. Hän hankki tietoja Voltairesta, joka oli yhä enemmän vieraantunut hänestä siitä pitäen, kun kuniagasolii lähtenyt Preussin hoviin.
[Kuinka suuressa arvossa Voltaire piti suosijatartaan tämän kuoleman jälkeen, sitä osoittaa seuraava filosofin kirje kardinaali Bernisille.]
["Minä luulen, että te olette kärsinyt raskaan tappion. Madame de Pompadour oli teidän vilpitön ystävänne, ja jos minun on lupa sanoa vielä enemmän, niin luulen täällä allobrogisessa yksinäisyydessäni, että kuningas on kärsinyt suuren tappion. Häntä rakasti hänen oman itsensä tähtien vilpitön sielu, jolla oli selvä järki ja nuhteeton sydän, eikä niitä joka päivä tavata.">[
Vaikka tuon pahasisuisen pilkkaajan, jouduttuaan eripuraisuuteen
Fredrik II:n kanssa, oli aikoja sitten ollut pakko poistua
Sanssoucista, minkä jälkeen hän nyt oli useita vuosia oleskellut
Ferneyssä Sveitsin rajalla, ei heidän yhteytensä ollut kuitenkaan
päässyt entiselleen. Nyt se oli liian myöhäistä.
Marmontelille, joka oli voittanut Jeannen sydämen hienolla, tuntehikkaalla runollaan sotaopiston perustamisen johdosta, hän lähetti kallisarvoisen rasian. Boucherille hän testamenttasi suuren osan omistamistaan harvinaisista kaiverruksista. Sotaopiston ja Sèvresin tehtaat hän uskoi kuin rakkaat lapset niiden huostaan, jotka olivat niiden etunenässä.
Quesnay oli määrännyt, että sairas oli huhtikuun 7 p:nä vietävä Versaillesiin. Hän tiesi, että markiisitar kaikesta sielustaan ikävöi päästä näkemään niitä huoneita, jotka olivat olleet hänen varsinainen kotinsa ja joissa hän oli uneksinut voiton ja maineen viimeiset unelmat.
Kirkkaana ja lämpimänä paistoi aurinko Versaillesin yllä, kun Jeanne suoritti viimeisen retkensä Bourbonien komeaan linnaan. Puutarhoissa helotti raikkaan vihreyden ja heleän kukinnan ihanuus. Hänen loishuoneittensa ikkunat olivat selkoselällään, ja niistä virtasi sisään syreenin ja orvokin tuoksu.
Jeanne virui voimattomana vaaleansinisellä, kultajalkaisella lit d'ange-vuoteellaan. Kuningas oli vastikään lähtenyt hänen luotaan. Valkeat, kuihtuneet sormet pitelivät vielä niitä valkoisia ruusuja, jotka kuningas oli tuonut hänelle tuliaistervehdykseksi.
Yhtäkkiä hän sai puistattavan tukehtumiskohtauksen.
"Ilmaa, ilmaa!" läähätti hän.
Quesnay ja du Hausset saapuivat juuri silloin, kun Jeanne pyörtyneenä vaipui heidän syliinsä. Kuninkaan valkoisille ruusuille valahti tumma verivirta.
Raskaat ja vaikeat olivat ne päivät, jotka nyt seurasivat. Äidiltä peritty ja markiisittaren väsymättömän, intoilevan elämän nopeasti kehittämä tauti yltyi nopeaa vauhtia. Quesnay itse vaati, että Senac ja La Martinière kutsuttaisiin sairaan luo, mutta kukaan ei kyennyt auttamaan. Markiisittaren läheiset henkilöt näkivät äärettömän toivottomina, miten loppu läheni.
Kuningas kävi katsomassa markiisitarta monta kertaa päivässä. Hän toi kukkia ja hedelmiä, hyväili Jeannen vahankelmeitä käsiä, painoi hätäisen suudelman hänen ihanan kauniiseen tukkaansa, mutta ei puhunut paljon mitään.
Jeanne käytti jokaista vähänkin siedettävää hetkeä hyväkseen tiedustellakseen valtioasioita. Choiseulin, joka viimeksi tapahtuneen vaikean kohtauksen jälkeen oli jäänyt Versaillesiin ja valvoi useimmat yöt etuhuoneessa yhdessä du Haussetin ja Quesnayn kanssa, täytyi kolme kertaa päivässä antaa raportti Jeannelle. Hän käski luokseen myöskin Janellen, joka joka iltapäivä esitti hänelle salaisen kirjevaihdon. Kaikki pyynnöt, että hän säästäisi voimiaan, hän epäsi. Hän tiesi, että hänen elämänhetkensä voitiin nyt laskea vain tunnittain. Ei yksikään kuolevainen saisi temmata valtikkaa hänen kädestään, ennenkuin tulisi kaikkivaltias kuolema.
Kuusi päivää hänen tulonsa jälkeen Versaillesiin tuli Quesnay myöhään eräänä iltana hyvin hädissään ulos sairaan huoneesta.
Choiseul oli odottamassa ovella.
"Teidän ylhäisyytenne, hän voi elää enää korkeintaan vuorokauden. Eikö olisi parasta, että te valmistatte markiisitarta? Kuningas tuskin sitä tehnee."
Ministeri nyökkäsi äänettömästi. Hän meni hiljaa sairaan huoneeseen.
Jeanne istui kuten ennenkin selkänojossa sängyssä patjojen varassa.
Nähtyään Choiseulin tulevan sisään hän kysyi raukealla äänellä:
"Mitä uutta, hyvä ystävä?"
Ministeri pudisti päätään ja istuutui hänen sänkynsä viereen.
Masentuneena ja epäröiden hän koetti saada jotakin sanotuksi.
"Teidän ei pitäisi ajatella ensinkään valtioasioita, markiisitar, vaan levätä", sanoi hän änkyttäen.
Jeanne hymyili surumielisesti.
"Sitä saan kohta tehdä — huomenna — tänään — ken tietää?"
Hän katsoi Choiseuliä suoraan silmiin. Muulloin aina kylmäkiskoinen ja tyyni mies näytti olevan omituisen mielenliikutuksen vallassa. Silloin Jeanne tiesi tarpeeksi.
"Te olette tullut sanomaan minulle, että hetki on tullut?"
Choiseul nyökkäsi mitään vastaamatta.
Tuokion ajan tempoi väristys Jeannen kasvoja. Sitten olivat kasvojen eleet taas täydellisesti hänen vallassaan. Hän sanoi kylmäverisesti:
"Sitäkö varten olen koko elämänikäni ollut filosofien kannattaja, että nyt lopulta pelkäisin kuolemaa? Ei, rakas ystäväni, olen näytellyt osani loppuun, vuoropuhelu on vaiennut, ja minä olen valmis lähtemään."
"Haluatteko lausua jonkin toivomuksen?"
"Valmistakaa kuningasta, Amboise! Mutta säästäkää häneltä kaikki, mikä tuottaisi hänelle vastenmielisyyttä! Kysykää häneltä, haluaako hän, että minä teen sovinnon kirkon kanssa. Ottakoon Collin minun viimeiset testamenttimääräykseni kirjoituspöytäni salalaatikosta. Ne ovat päivätyt marraskuun 15 p:nä 1757 ja niihin on tehty lisäys maaliskuun 30 p:nä 1761."
Choiseul kumarsi ääneti ja suuteli hienoa, hoikkaa, kauneinta naiskättä, mitä vaiherikkaan elämänsä aikana milloinkaan oli ihaillut.
Tuntia myöhemmin saapui kuningas markiisittaren luo. Quesnay ja du Hausset olivat nostaneet hänet sängystä nojatuoliin. Jeanne panetti hieman ihomaalia poskilleen ja puetti päälleen viitan, jossa oli kuninkaan mielivärit — sininen ja heleä — ne värit, joissa kuningas oli nähnyt hänet ensi kerran Sénart-metsässä. Hän ei tahtonut, että kuningas saisi sellaisen vaikutuksen kuin kuolevan läheisyydessä oleminen tuottaa.
Nopeasti, hätääntyneenä ja kumaraisena Ludvig XV astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan vähän matkan päähän Jeannesta.
"Choiseul sanoo, että te ette voi ensinkään hyvin. Niin, minusta olisi ihanaa, jos haluaisitte ottaa vastaan papin. Minä lähetän hakemaan La Madeleinen kirkkoherran."
"Haluan mielelläni uskoa sieluni hänen käsiinsä, jos te sitä toivotte."
Kuningas astui lähemmä. Jeanne ei ensinkään ollut kuolevan näköinen. Oliko Quesnay erehtynyt? Oliko Choiseul liioitellut? Oliko mahdollista olla kuoleman kynnyksellä noin tyyni ja valpas? Epäröiden hän astui Jeannen luoja tarttui hellävaroen hänen käteensä. "Toivon näkeväni teidät terveempänä huomenna, rakas Jeanne."
Jeanne nyökkäsi hiljaa.
"Toivo on elävän etuoikeus, sire."
"Me tapaamme kohta toisemme."
Jeannen huulille nousi epäävä sana, mutta hän jätti sen sanomatta. Hän loi kuninkaaseen pitkän ja läpitunkevan katseen, aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään sopukkaan.
Sitten hän ravisti surumielisesti hymyillen kaunista päätään.
"Hyvää yötä, Jeanne, nuku rauhassa!"
"Hyvää yötä, sire."
Lyhyt kädenpuristus, sitten Ludvig läksi, selkä vähän suorempana kuin tullessa. Jeanne hengitti keveämmin. Hän oli säästänyt Ludvigia näkemästä kuolemankauhua.
Aikaisin huhtikuun 14 p:nä saapui La Madeleinen kirkon kirkkoherra. Jeanne mukautui kaikkiin menoihin. Hän ei tahtonut, että hänestä olisi sanottu, että hän on lähtenyt ajallisesta elämästä pakanana, mutta hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Sillä aikaa kun kirkkoherra antoi hänelle synninpäästöä, ei hän ajatellut syntejään enemmän kuin pyhää toimitustakaan, vaan niitä maallisia asioita, jotka hänen vielä oli toimitettava.
Kirkkoherran lähdettyä hän teki viimeiset testamenttimääräyksensä. Vaikka hänellä ei tätä nykyä ollutkaan käteistä rahaa, oli hänen tiluksissaan, taloissaan, koruissaan, kirjoissaan ja taideteoksissaan kuitenkin suuri omaisuus.
Verrattomalla tahdonlujuudella Jeanne luki 1757 tehdyn testamentin, jossa hän oli määrännyt veljensä Abelin yleisperijäksi ja muistanut kaikkia niitä, jotka olivat palvelleet häntä uskollisesti, runsailla rahalahjoilla ja eläkkeillä. Hän kutsutti Collinin ja määräsi siltä varalta, että hänen veljensä kuolee lapsettomana, tämän sijaan erään kaukaisen sukulaisen. Hän saneli Collinille toisen lisäyksen, jossa hän määräsi ystävilleen kallisarvoisia lahjoja, kuvaten näitä pieniä yksityiskohtia myöten.
Ne käteiset rahat, jotka olivat hänen kirjoituspöydässään, olivat jaettavat seurakunnan köyhille.
Lyhyen levähdyksen jälkeen hän antoi määräyksen hautauksestaan.
Saatossa piti olla kaksitoista mustiin verhottua vaunua.
Kapusiiniluostarin hautaholvissa rakkaan lapsensa vieressä hän tahtoi
nukkua viimeistä untaan.
* * * * *
Lämmin aurinkoinen päivä muuttui tukehduttavaksi illaksi.
Kuningas istui ylhäällä eräässä pikku huoneessa kirjoittamassa kirjettä vävylleen Espanjan infantti Filipille. Vähä väliä hän säpsähti ja kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko jotakin erikoisempaa ääntä.
Mutta mitään ei kuulunut — kuolemanhiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi Marly-metsän tummiin puuryhmiin, jotka ylenivät kuin musta holvi harmaata, väräjävää ilmaa vasten. Sitten hän istuutui uudestaan kirjoittamaan.
"— — — olen vieläkin yhtä levoton ja minä tunnustan, että minulla on hyvin vähän toiveita todellisesta parantumisesta ja että pelkään lopun olevan ehkä hyvinkin lähellä. Melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt tuttavuus on luotettava ystävyys. Mutta Jumalalla on valta ja voima ja hänen tahtoonsa täytyy taipua."
Hän kuivasi kyyneleen silmännurkasta ja nousi pystyyn.
Ei kukaan saisi nähdä, miten syvästi häneen koski sen naisen kadottaminen, joka oli juurtunut kiinni hänen elämäänsä paljoa sydämellisemmin, kuin hän tahtoi myöntää itselleen tai muille.
* * * * *
Jeanne oli sanonut lähimmille ystävilleen viimeisen, ystävällisen sanan.
Choiseul, hänen veljensä, Quesnay ja hänen palvelukseensa kuuluvat naiset seisoivat äänettömän, ahdistavan surun vallassa.
Jeanne piti silmiään kiinni. Pää oli vierähtänyt hieman syrjälle, aivan kuin hän olisi ollut nukuksissa. Maailmaa halveksiva hymy väreili hänen huuliensa ympärillä.
Äkkiä, viimeisen kerran, hän taas avasi silmänsä. Vielä kerran säteilivät nuo ihmeelliset, arvoitukselliset tähdet voitonriemuisesti ikäänkuin olisivat nähneet uuden maan, jonka purppurakentillä häntä ystävällisesti tervehdittiin kuningattarena, valtiattarena.
* * * * *
Ulkona ulvoi rajuilma. Yö oli musta. Ne upseerit, jotka olivat vahtivuorossa, kietoutuivat viluissaan tiukemmin vaippoihinsa.
Markiisitar de Pompadourin ikkunojen alla paistoi lyhty. Kuului lyhyt, hillitty huuto. Vainajan huoneen ikkunaan ilmestyi valo. Ikkuna avattiin. Mustiin verhotuilla paareilla laskettiin alas ruumis, joka oli kiedottu hienoon, ohueen liinakankaaseen.
Vahdit värisivät. He kuiskivat keskenään muutamia sanoja. Lyhdynvalo loittoni. Ikkunat pimenivät uudestaan. Sihisevä salama iski tyhjään paikkaan.
Nuoren kaartinupseerin hampaat kalisivat.
"Nyt viedään hänet pois yön pimeydessä kuin rikoksentekijä, hänet, joka on elänyt täällä loistossa ja komeudessa, hänet, joka on ollut varsinainen hallitsijatar. Sellainen on maailman kiitos!"
Toinen ravisti päätään.
"Sellainen on laki, toveri. Kuninkaalliseen linnaan ei saa jäädä yöksi kenenkään ruumis."
Nuoren upseerin katkera vastaus hukkui raikuvaan ukonjyrinään.
* * * * *
Kevään ensimmäisen ukonilman raivo taukosi, mutta sade valui yhä vielä virtanaan harmaana ja yksitoikkoisena.
Työhuoneensa edessä olevalla pienellä parvekkeella seisoi kuningas paljain päin ja katsoi sitä surusaattoa, jossa markiisitarta vietiin kapusiiniluostarin hautaholviin. Ei kukaan ollut uskaltanut lähestyä kuningasta. Aivan yksinään hän seisoi siinä jähmettynein katsein ja värjyvin sydämin, välittämättä sateesta, joka kasteli hänet likomäräksi. Hänen katseensa saattoi mustaa kulkuetta niin kauan kuin voi.
Kun ruumista kuljettava vaunu oli kadonnut kuninkaan näkyvistä, valtasi hänet niin pöyristyttävä yksinäisyyden kammo, että koko hänen ruumiinsa tärisi ja kädet kouristuivat yhteen suonenvedon tapaisesti.
Yksi ainoa ihminen maailmassa oli kyennyt riistämään hänet tuon hyytävän tuskan pauloista, ja se ainoa laskettiin — ehkä juuri tänä hetkenä — kylmään, hiljaiseen hautaholviin, joka ei milloinkaan antanut saalistaan takaisin!