XI
Vaikka indialaiset olivat jo ajaneet tiehensä ja vaikka Fielding näki hevosensa seisovan pienessä vajassa pihan nurkassa, ei kukaan viitsinyt taluttaa sitä hänen luokseen. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan sitä itse, kun hänet pysähdytti talosta kuuluva kutsu. Aziz istui vuoteessaan näyttäen levottomalta ja kiusaantuneelta. — Tällainen on kotini, hän sanoi katkeran ivallisesti. — Idän ylistetty vieraanvaraisuus on tällaista. Katsokaa noita kärpäsiä ja muurilaastia, joka putoilee seinistä. Eikö tämä näytäkin hauskalta? Nyt kai mielellänne poistutte nähtyänne itämaisen huoneen sisustan?
— Te olette joka tapauksessa levon tarpeessa.
— Minä voin levätä koko päivän, tuon oivallisen tohtori Lalin ansiosta, joka on majuri Callendarin vakooja, kuten hyvin tiedätte; mutta tällä kertaa hän ei päässyt minuun käsiksi. Olen saanut luvan lievän kuumeen pitoon.
— Callendar ei luota kehenkään, ei englantilaisiin eikä indialaisiin. Hänen luonteensa on sellainen, ja toivoisin, ettei hän olisi päällikkönne.
— Tahtoisitteko ennen lähtöänne, sillä teillä kai on hyvin kiire, olla niin hyvä ja avata tuon laatikon? Näettekö siellä pientä ruskeata paperikääröä?
— Kyllä.
— Avatkaa se.
— Kuka tämä on?
— Hän oli vaimoni. Te olette ensimmäinen englantilainen, jolle hän milloinkaan on näyttäytynyt. Nyt voitte panna hänen valokuvansa takaisin laatikkoon.
Fielding oli hämmästyksissään kuin vaeltaja, joka äkkiä näkee kukkia erämaan kivikossa. Hän katsoi tarkemmin valokuvaa, mutta se esitti vain indialaista naista, joka katseli ulos maailmaan. Hän mutisi: — En oikeastaan ymmärrä, miksi osoitatte minulle näin suurta luottamusta, Aziz, mutta annan sille suuren arvon.
— Ah, eihän se ole mitään! Vaimoni ei ollut hienosti sivistynyt nainen eikä edes kauniskaan. Mutta pankaa nyt kuva pois. Olisitte joka tapauksessa saanut nähdä hänet, jos hän olisi ollut elossa. Miksi en siis voisi näyttää teille hänen valokuvaansa.
— Olisitteko näyttänyt hänet minulle?
— Olisin kyllä. Olisin esittänyt teidät veljenäni ja silloin olisitte saanut nähdä hänet. Hamidullahkin on nähnyt hänet ja moni muu.
— Luuliko hän heitä veljiksenne?
— Ei tietenkään, mutta sellainen sana on olemassa ja se on hyvä sana. Kaikki ihmiset ovat veljiä, ja heti kun joku esiintyy veljenäni, on hänellä oikeus nähdä vaimoni.
— Ja kun kaikki rupeavat menettelemään niin, ei purdahnia ole enää olemassa.
— Juuri sentähden, että voitte tuntea ja puhua noin, näytin teille valokuvan, Aziz sanoi vakavasti. Senvuoksi, että te käyttäydytte niin hyvin ja minä niin huonosti, näytin teille kuvan. En odottanut milloinkaan, että kääntyisitte takaisin, kun huusin teille. Ajattelin: »Hän on varmaankin saanut minusta tarpeekseen, koska loukkasin häntä». Herra Fielding, ei kukaan aavistakaan, kuinka paljon sääliä me indialaiset tarvitsemme, emme aavista sitä edes itsekään. Sääliä, enemmän sääliä ja vielä enemmän sääliä. Se on ainoa toivomme. Hänen äänensä kuului onealta, ikäänkuin hän olisi puhunut unissaan.
— Me emme voi rakentaa Indiaa muulle kuin tunteidemme perustalle. Mitä auttavatkaan kaikki uudistukset ja sovitteluvaltuuskunnat, isoisten neuvostot ja yleiset juhlat, joissa englantilaiset nyrpistävät nenäänsä meille?
— Se on aloittamista väärästä päästä, vai mitä? Kyllä ymmärrän, mutta virastot ja hallitukset eivät ymmärrä. Hän silmäili jälleen valokuvaa. Siinä oleva nainen katsoi maailmaan noudattaen miehensä tahtoa ja omaa toivomustaan, mutta havaitsikin tämän meluisan, ristiriitaisen maailman hyvin kummalliseksi.
— Pankaa hänet pois, hän ei merkitse mitään, hänhän on kuollut, Aziz sanoi hiljaa. — Näytin hänet teille senvuoksi, ettei minulla ollut teille muutakaan näytettävää. Nyt voitte penkoa koko huvilani ja kääntää sen ylösalaisin. Minulla ei ole mitään muita salaisuuksia; kolme lastani ovat isoäitinsä luona, siinä kaikki.
Fielding istuutui vuoteen viereen ihastuneena hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta samalla kuitenkin hieman suruissaan. Hän tunsi itsensä vanhaksi. Hän toivoi, että hänkin voisi antautua tunneaaltojen kannatettavaksi. Seuraavalla kerralla, kun he tapaisivat toisensa, Aziz ehkä olisi epäluuloinen ja varuillaan. Hän tiesi sen ja oli siitä pahoillaan. Sääliä, sääliä ja vielä enemmän sääliä. Niin, sitä hän kyllä voi osoittaa, mutta sisältyikö siihen todellakin kaikki, mitä tämä kummallinen kansa tarvitsi? Eiköhän se lisäksi vaatinut, että ihmiset silloin tällöin antautuisivat tunteittensa valtaan? Mitä hän olikaan tehnyt ansaitakseen tämän luottamuksen ja mitä hän voi antaa sijaan? Hän muisteli entistä elämäänsä. Kuinka mitättömän vähän salaisuuksia se sisälsikään! Oli kyllä olemassa sellaisiakin seikkoja, joista hän ei milloinkaan ollut kertonut kenellekään, mutta ne olivat niin tavallisia, ettei niistä kannattanut puhua mitään. Hän oli ollut rakastunut, jopa kihloissakin, mutta morsian oli rikkonut välit, ja hänen muistonsa ja häneen kohdistetut ajatukset olivat pitäneet häntä jonkin aikaa erossa muista naisista, mutta sitten oli seurannut mukaantuminen, katumus ja tasapaino. Hänen entisyytensä oli todellakin laiha, eikä Aziz olisi välittänyt sellaisista salaisuuksista, vaan olisi sanonut niiden olevan kylmästi hyllyille järjestettyjä.
— »En pääse milloinkaan läheisiin väleihin tämän nuoren miehen kanssa», Fielding ajatteli. Ja lisäsi: »Enkä kenenkään toisenkaan kanssa». Ja hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän oikeastaan siitä välittänytkään. Hän oli tyytyväinen saadessaan auttaa ihmisiä ja pitää heistä, niin kauan kuin heillä ei ollut mitään sitä vastaan; jos heillä olisi ollut jotakin sitä vastaan, olisi hän muitta mutkitta lähtenyt hiljaa tiehensä. Kokemus voi saada aikaan paljon, ja se, mitä hän oli oppinut Euroopassa ja Englannissa, tuli hänen avukseen auttaen häntä näkemään selvästi, mutta selvänäköisyys esti häntä kokemasta mitään uutta.
— Mitä piditte naisista, joihin tutustuitte torstaina? hän kysyi.
Aziz pudisti inhoten päätään. Kysymys palautti hänen mieleensä hänen hätäisen lausuntonsa Marabar-luolista.
Mitä ylimalkaan pidätte englantilaisista naisista?
— Hamidullah piti heistä Englannissa, mutta täällä emme näe heitä milloinkaan. Ah ei, siihen olemme aivan liian varovaisia! Puhutaan jostakin muusta.
— Hamidullah on oikeassa siinä, että he ovat paljon miellyttävämpiä
Englannissa. Täällä on heissä jotakin sellaista, mikä ei pue heitä.
Vaiettuaan hetkisen Aziz sanoi: — Mistä johtuu, ettette ole naimisissa?
— Fielding oli iloinen toisen kysymyksestä. — Siitä, että olen joskus hyvin ja joskus huonosti pelastautunut avioliiton pauloista, hän vastasi. — Aioin kerran kertoa teille hieman itsestäni, jos vain olisin voinut saada kertomukseni kyllin kiinnostavaksi. Se nainen, jota rakastin, ei halunnutkaan mennä naimisiin kanssani. Siinä koko juttu, mutta se tapahtui viisitoista vuotta sitten eikä merkitse enää mitään.
— Mutta teillä ei ole lapsia.
— Ei ainoatakaan.
— Suokaa anteeksi seuraava kysymykseni: Onko teillä aviottomia lapsia?
— Ei. Olisin sanonut sen teille, jos minulla olisi.
— Siinä tapauksessa nimenne sammuu täydellisesti.
— Minkäpä sille voi.
— Vai niin. Hän pudisti päätään. — Tällaista välinpitämättömyyttä itämaalainen ei voi milloinkaan ymmärtää.
— Minä en välitä lapsista.
— Se ei tässä vaikuta mitään asiaan, sanoi Aziz kärsimättömästi.
— En kaipaa heitä enkä halua heitä itkemään kuolinvuoteeni ääreen enkä kunnioittamaan muistoani jälkeenpäin. Haluaisin paljoa mieluummin jättää jälkeeni jonkin ajatuksen kuin lapsen. Hankkikoot muut lapsia itselleen. Minulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia siihen nähden, koska Englanti alkaa olla jo niin tupaten täynnä ihmisiä, että he piakkoin täyttävät koko Indiankin hakiessaan itselleen työtä.
— Miksi ette mene naimisiin neiti Questedin kanssa?
— Hyvä Jumala, hänhän on hupakko!
— Hupakko, hupakko! Olkaa niin hyvä ja selittäkää. Eikö se ole ruma sana?
— Ah, en tunne häntä lainkaan, mutta hän teki minuun sellaisen vaikutuksen kuin hän olisi ollut erikoisen tyypillinen länsimaisen kasvatusmenetelmän tuote.
— Mutta hupakko, herra Fielding. Mitä se merkitsee?
— Hän jankuttaa jankuttamistaan ikäänkuin lukisi jotakin kirjaa, koettaa kaikin mokomin ymmärtää Indiaa ja elämää yleensä, tehden silloin tällöin merkinnän reunaan.
— Minusta hän oli hauska ja vakava.
— Ehkä hän voi olla sellainenkin, Fielding sanoi häveten arvosteluaan. — Jokainen vihjauskin, että hänen pitäisi mennä naimisiin, aiheuttaa nuoressa miehessä kiihtymystä ja liioittelun halua. — Mutta minä en voi mennä naimisiin hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin, koska hän on äskettäin mennyt kihloihin pormestarin kanssa.
— Niinkö? Kuinka iloinen olenkaan! Aziz huudahti huojentuneena, koska tämä tapahtuma vapautti hänet Marabar-retkestä. Tuskinpa hän voi kutsua sinne oikeita angloindialaisia.
— Se on vanhan äidin ansiota. Hän pelkäsi, että rakas poika valitsisi itse, minkävuoksi hän toi tänne mukanaan sopivan tytön ja pani nuoret seurustelemaan toistensa kanssa, kunnes se tapahtui.
— Mutta rouva Moore ei kertonut siitä minulle puhuessaan muista suunnitelmistaan.
— Minä olenkin saanut tietää sen muualta; nämä ovat kerhojuttuja. Mutta he ovat nyt kaikissa tapauksissa kihloissa.
— Siinä tapauksessa te olette joutunut kokonaan pois laskusta, poika parka, hän sanoi hymyillen. — Ei mitään neiti Questediä herra Fieldingille. Neiti Quested ei ole kauniskaan. Hänellä ei ole oikeastaan lainkaan rintoja, jos nyt ajatellaan sitä.
Fieldingkin hymyili, mutta hänen mielestään puhuminen naisen rinnoista oli huonon maun merkki.
— Pormestarille hän ehkä riittää ja pormestari hänelle. Teille hankin sellaisen naisen, jonka rinnat ovat kuin mangohedelmät.
— Ei, älkää tehkö sitä.
— En toki teekään; se voisi sitäpaitsi vahingoittaa asemaanne. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet avioliitosta Kalkuttaan. Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Olisipa sekin ollut kaunista, jos hän olisi viekoitellut rehtorin mukaansa sinne, ja saattanut hänet vaikeuksiin. Ja äkkiä hän alkoi kohdella ystäväänsä toisin muuttuen suojelijaksi, joka tuntee Indian vaarat ja varoittaa toista niistä. — Ette voi olla tarpeeksi varovainen, herra Fielding. Kaiken, mitä sanotte tahi teette tässä kirotussa maassa, sieppaa joku kateellinen henkilö tietoonsa. Ehkäpä kummastutte kuullessanne, että teidän tullessanne täällä istui ainakin kolme vakoojaa. Olin tosiaankin melko levoton senvuoksi, että puhuitte niin suoraan Jumalasta. He tulevat varmasti ilmoittamaan sen.
— Kenelle sitten?
— Se olisi ehkä voinut vielä mennä, mutta te puhuitte moraalistakin ja sanoitte tulleenne tänne riistääksenne muilta leivän. Se oli hyvin varomatonta. Tämä on kauhea häväistysjuttujen pesä. Ja sitäpaitsi kuunteli eräs oma oppilaanne teitä.
— Olen kiitollinen, että sanoitte minulle tämän; minun pitää vasta olla hieman varovaisempi. Kun innostun johonkin, loukkaan helposti muita. Mutta se ei tee mitään.
— Avomielisyytenne voi tuottaa teille vaikeuksia.
— Mitäpä siitä.
— Mutta kuulkaahan nyt. Lopuksi voi käydä niinkin, että menetätte paikkanne.
— Jos niin käy, niin käyköön. Se ei tapa minua. Minun on perin helppo matkustaa.
— Helppo matkustaa! Te kuulutte todellakin kummalliseen rotuun, Aziz sanoi kääntyen pois kuin hän olisi halunnut nukkua, kääntyäkseen kuitenkin heti takaisin. — Johtuuko se ilmastostanne vai mistä?
— On paljon indialaisiakin, joiden on helppo matkustaa; tarkoitan buddalaisia munkkeja ja muita sellaisia henkilöitä. Se kuuluu juuri niihin seikkoihin, joita minä ihailen teidän maassanne. Jokainen mies voi muuttaa esteettömästi muualle, jollei hänellä ole vaimoa eikä lapsia. Sekin on osaksi syynä siihen, että vastustan avioliittoa. Olen pyhimys, mutta pyhyyttä vailla. Kertokaa tämä kolmelle vakoojallenne ja käskekää heidän kuuluttaa se muille.
Aziz oli ihastuksissaan tästä uudesta päähänpistosta. Vai senkövuoksi herra Fielding ja muutamat muut olivat niin pelottomia! Heillä ei ollut mitään menetettävää. Mutta hän itse oli juurtunut yhteiskuntaan ja islamiin. Hän kuului perintöön, joka sitoi hänet, ja hän oli hankkinut lapsia maailmaan. Vaikka hän elikin niin epämääräistä elämää tässä mitättömässä huvilassaan, oli hän kuitenkin siihen pääsemättömästi sidottu.
— Minua ei voida erottaa työstäni, senvuoksi että työni koskee kasvatusta. Luulen, että ihmiset voidaan kasvattaa yksilöllisiksi ja sellaisiksi, että he ymmärtävät muita ihmisiä. Se on vakaumukseni.
Hän lopetti uskontunnustuksensa; molemmat vaikenivat. Kärpäset kävivät entistä vihaisemmiksi pöristen aivan heidän silmiensä edessä tahi ryömien heidän korviinsa. Fielding hosui hurjasti ympärilleen. Hän tuli kuumiinsa liikunnosta ja nousi lähteäkseen.
— Käskisitteköhän palvelijaanne tuomaan hevoseni, koska hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.
— Tiedän sen. Annoin hänelle määräyksen, ettei hän saisi tuoda hevostanne. Sellaisia kepposia me teemme onnettomille englantilaisille. Herra Fielding raukka! Mutta nyt päästän teidät menemään. Ah, hyvä ystävä, paitsi teitä ja Hamidullahia, minulla ei ole ketään, jonka kanssa voisin keskustella tässä kaupungissa. Pidättehän tekin Hamidullahista, vai mitä?
— Paljonkin.
— Tahdotteko luvata minulle, että käännytte heti puoleemme joutuessanne pulaan?
— Minä en joudu milloinkaan pulaan.
»Kummallinen mies. Toivon hänen selviytyvän kunnollisesti kaikesta», Aziz ajatteli jäätyään yksikseen. Hänen ihailunsa oli haihtunut, ja sen vastavaikutus teki hänet suojelevaiseksi. Hänen oli hyvin vaikea kunnioittaa sellaista henkilöä, joka pelaa avonaisilla korteilla. Tultuaan nyt tarkemmin tuntemaan Fieldingin hän tunnusti hänet vilpittömän lämminsydämiseksi ja mutkattomaksi, mutta ei kovinkaan järkeväksi mieheksi. Hänen avomielisyytensä Ram Chandin ja Rafi & Kumppanin läsnäollessa oli vaarallista ja tyhmää.
Mutta he olivat ystäviä, veljiä. Suostumus oli varma, sopimus oli allekirjoitettu ja he luottivat toisiinsa. Hän nukahti muistellessaan näiden viime tuntien tapahtumia — Ghalibin runoja, naisellista kauneutta, vanhaa oivallista Hamidullahia, kunnon Fieldingiä, omaa kunnioitettua vaimoaan ja rakkaita lapsiaan. Hän siirtyi siihen maailmaan, missä nämä ilot saivat olla rauhassa vihollisilta, kukoistaa ikuisessa paratiisissa tahi liukua eteenpäin kirjavasta marmorista rakennettuja kanavia pitkin tai kaartua holveiksi, joihin oli kirjoitettu Jumalan yhdeksänkymmentäyhdeksän nimeä.