Matka Indiaan

by E. M. Forster

XXXIII

Muutamien satojen mailien päässä länteen päin Marabar-vuorista ja parin vuoden kuluttua viime tapahtumista seisoo professori Narayan Godbole jumalansa edessä. Jumala ei ole vielä syntynyt — se tapahtuu keskiyöllä — mutta Hän on kuitenkin syntynyt satoja vuosia sitten; toisaalta hän ei voi milloinkaan syntyä, sillä Hän on maailmankaikkeuden Herra, mikä menee yli ihmisen ymmärryksen. Hän on, ei ole ollut, ei ole, vaan oli. Hän ja professori Godbole seisoivat samalla pitkällä matolla, toinen sen toisessa, toinen toisessa päässä.

»Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.
Tukaram…»

Tämä Maun palatsin käytävä päättyi toisten käytävien kautta umpinaiseen pihaan. Palatsi oli ihanaa, kovaa, valkoista marmorisekoa, mutta sen pilareita ja holveja tuskin voi nähdä kirjavien riepujen, kimaltelevien pallojen, vaaleanpunaisesta läpinäkymättömästä lasista tehtyjen kynttilänjalkojen ja huonosti puitteisiin pantujen vaalenneiden valokuvien takaa. Sen toisessa päässä oli hallitsijasuvun pieni, mutta kuuluisa pyhättö, ja jumalaa, jonka piti syntyä, esitti teelusikan kokoinen hopeinen pystykuva. Maton kummallakin puolella istui hinduja vieri vieressä. He täyttivät läheiset käytävät ja pihankin — hinduja, yksinomaan hinduja, lempeän näköisiä miehiä, suurimmaksi osaksi byboja, joiden mielestä kaikki, mitä tapahtui heidän kyliensä ulkopuolella, oli kuin unta. He kuuluivat noihin ahkeriin maamiehiin, jotka muutamien mielestä edustavat oikeata Indiaa. Heidän joukossaan istui muutamia tuon pienen kaupungin kauppiaita, virkamiehiä, hovimiehiä ja hallitsijasuvun jäseniä. Koulupojat pitivät nipin napin yllä järjestystä. Seurakunta oli vaipunut sellaiseen suloiseen onnen huumaukseen, jota eurooppalainen väkijoukko ei tunne, kohisten kuin onnea tuottava taikajuoma. Kun maalaiset tunkeutuivat lähemmäksi saadakseen nähdä vilahduksen hopeisesta pystykuvasesta, muuttui heidän kasvojensa ilme loistavan kauniiksi; tämä kauneus oli täysin persoonatonta, koska se teki heistä kaikista yhdennäköisiä niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti, ja vasta sen haihduttua heistä tuli jälleen yksilöllisiä tomumajoja. Samoin oli soitonkin laita. Oli soittoa, mutta se kumpusi niin monista lähteistä, että kokonaisuus muuttui kaaosmaiseksi. Räminä, rummutus ja viheltäminen sulautuivat yhdeksi ainoaksi pyörteeksi, joka kiiri palatsin ympäri ennen häipymistään ukkosenjylinään. Sadekuuroja sattui tuon tuosta yön kuluessa.

Oli tullut professori Godbolen kuoron vuoro. Kun edellinen laulajaryhmä hajaantui väkijoukkoon, hän tunkeutui esiin taustalta laulaen jo täyttä päätä, ettei pyhien laulujen ketju katkeaisi. Hän oli avojaloin, yllään valkoinen puku ja päässä vaaleansininen turbaani; hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat tarttuneet kiinni jasmiiniseppeleeseen ja riippuivat vinossa hänen nenällään. Hän ja hänen kuusi virkaveljeään, jotka muodostivat kuoron, kilistivät symbaaleitaan, löivät pieniin rumpuihinsa, soittivat pieniä urkuja ja lauloivat:

»Tukaram, Tukaram,
sinä olet isäni, äitini ja kaikkeni.
Tukaram…»

He eivät laulaneet ainoastaan jumalalle, jonka edessä he seisoivat, vaan pyhimyksellekin; he eivät tehneet mitään sellaista, mitä ei-hindut olisivat pitäneet draamallisesti oikeana; tämä Indian riemumarssi oli kaaosta (me ainakin sanomme sitä sellaiseksi), kaiken järjen ja muodon hävittämistä. Missä olikaan Jumala itse, jonka kunniaksi tänne oli kokoonnuttu? Häntä oli mahdoton löytää Hänen omalla alttarillaan vallitsevasta sekamelskasta, sillä Hän oli piilossa vähäarvoisten kuvien, ruusunlehtien, öljymaalausten, rajahin esi-isien kullattujen muistotaulujen ja, tuulenpuuskan sattuessa, erään banaanipuun repaleisten lehtien takana. Sadat sähkölamput paloivat Hänen kunniakseen (niihin antoi valoa moottori, jonka kumea käynti rikkoi hymnin rytmin), eikä Hänen kasvojaan voinut silti erottaa. Hänen ympärilleen oli kasattu satoja hopeamaljakoita, jotka kuitenkin näyttivät sangen mitättömiltä. Valtion runoilijoiden sepittämiä ylistysrunoja oli ripustettu sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei voitu lukea, tahi olivat naulat, joilla ne oli kiinnitetty marmorisekoon, pudonneet maahan. Eräs niistä, joka oli kirjoitettu englannin kielellä korostaakseen Hänen yleismaailmallisuuttaan, supistui taiteilijan onnettoman erehdyksen vuoksi vain sanoihin: »God si love».

Jumala on rakkaus. Onko se Indian suurin sanoma?

Tukaram, Tukaram…

jatkoi kuoro, jonka esitystä säesti purdahnin takana tapahtuva väittely. Sieltä pari äitiä yritti työntää samalla kertaa esille lapsensa. Pihalla alkoi pieni eurooppalaistettu orkesteri, jonka jäsenet sade oli kastellut läpimäriksi, soittaa valssia. Se soitti »Ilon aaltoja», mutta tämä kilpailija ei häirinnyt laulajia, jotka olivat kilpailun yläpuolella. Kului kauan aikaa, ennenkuin se professori Godbolen olemuksen mitätön osa, joka oli herkkä ulkonaisen maailman vaikutuksille, totesi, että silmälasit olivat hullusti ja ettei hän voinut valita uutta hymniä, ennenkuin oli asettanut ne suoraan. Hän laski toisen symbaalin maahan ja huitoi toisella ilmaa tarttuen vapaalla kädellään kaulassa oleviin kukkiin. Eräs kuoron jäsenistä auttoi häntä. He lauloivat toistensa harmaisiin viiksiin ja selvittelivät samalla ketjun kimaltelevan sykkyrän. Godbole katsahti nuottikirjaan ja sanoi jotakin rummuttajalle, joka keskeytti rytmin, antaen kuulua hiljaisen surisevan äänen ennen uuden rytmin alkua. Se oli kiihoittavampi, sen esiin loihtimat kuvat olivat selvemmät ja laulajien ilme oli hajamielisempi ja kaipaavampi. He rakastivat kaikkia ihmisiä, koko maailmankaikkeutta, ja heidän sisimmästään sukelsi esille hajanaisia menneisyyden muistoja pieninä sirpaleina, jotka soluivat hetkisen kuluttua pois kaikkia ympäröivässä lämpöaallossa. Godbole esimerkiksi muisti nyt erään vanhan naisen, johon hän oli tutustunut Chandraporessa, vaikka tuo nainen ei ollutkaan merkinnyt hänelle mitään. Godbole ei ollut valinnut häntä, vaan hän pilkahti sattumalta pinnalle noiden toistensa kanssa kilpailevien muistikuvien joukosta, ja koko henkisellä voimallaan Godbole pakotti hänet siirtymään sinne, missä kaikki täydennetään. Täydennetään vain, mutta ei rakenneta uudestaan. Hänen tajuntansa heikentyi, hän muisti erään ampiaisen, jonka hän oli nähnyt jossakin, ehkä jollakin kivellä. Hän rakasti ampiaista yhtä lämpimästi pakottaen sen samalla tavalla poistumaan. Ja kiven, jolla ampiainen oli istunut, hän voi… Ei, hän ei voinut, hän olisi tehnyt väärin, jos hän olisi koettanut pakottaa kiveä; logiikka ja tietoinen ponnistus olivat vieneet hänet liian kauaksi, hän palasi jälleen takaisin punaiselle matolle ja huomasi tanssivansa sillä. Edestakaisin, kolmasosa matkasta alttarille ja takaisin jälleen; hän löi symbaaleja yhteen ja hänen toverinsa tanssivat hänen kanssaan ja toistensa kanssa. Melua loputtomiin, eurooppalaistunut orkesteri soitti yhä kovemmin, kaikkialla tuoksui alttarin pyhäsavu, haisi hieltä, kynttilöiden liekit lepattivat vedossa, tuuli suhisi banaanipuissa, melua, kohua ja hälinää. Hänen rannekellonsa näytti 11,50, minkä hän näki, kun hän heitti käsivartensa korkealle pysähdyttäen sen heikon rytmillisen tärinän, johon hänen sielunsa oli joutunut. Joukosta kuului yhä kovempia huutoja, mutta hän jatkoi tanssiaan. Kaikki ne pojat ja miehet, jotka istuivat sivukäytävissä, kohotettiin ilmaan väkisin ja laskettiin naapureittensa polville, heidän itsensä muuttamatta asentoaan. Käytävää pitkin, joka siten aukeni väkijoukkoon, lähestyi kantotuoli.

Siinä oli valtakunnan iäkäs hallitsija, joka vastoin lääkäriensä kieltoa oli kannettu tänne katselemaan Jumalan syntymisen juhlamenoja.

Ei kukaan tervehtinyt rajahia eikä hän sitä vaatinutkaan, sillä maailmallinen loisto ei ollut tällä hetkellä paikallaan. Kantotuolia ei voitu laskea maahan, koska, se silloin olisi häpäissyt pyhäkön näyttämällä valtaistuimelta. Hänet nostettiin senvuoksi pois kantotuolista, joka keikkui sen aikaa ilmassa, ja laskettiin matolle aivan alttarin viereen. Hänen pitkä partansa valui suorana, jalat olivat koukussa hänen allaan, ja paperi, jossa oli punaista jauhetta, työnnettiin hänen käteensä. Siinä hän istui nojaten pilariin sairauden uuvuttamana ja silmin, jotka olivat suuret vuodattamattomista kyynelistä.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauvoja. Maassa, missä kaikki muu on epätäsmällistä, noudatettiin syntymisen hetkeä mitä tarkimmin. Kolme minuuttia ennen määrähetkeä kantoi eräs bramaani Gokulin (legendan Betlehemin) kylän mallin asettaen sen alttarin eteen. Malli oli valmistettu savesta noin neliömetrin kokoiselle laudalle, maalattu helakan siniseksi ja valkoiseksi ja kaunistettu lipuilla ja koristeilla. Siinä istui liian pienellä tuolilla liian isopäinen kuningas Kansa, joka on heidän Herodeksensa ja käskee murhata muutamia viattomia lapsia. Toisessa nurkassa seisoivat samalla tavoin epäsuhtaisesti muovailtuina Herran isä ja äiti, jotka unessa ovat saaneet kehoituksen paeta. Malli ei ollut pyhä, mutta kuitenkin enemmän kuin pelkkä koristus, koska se käänsi pois ihmisten katseet jumalan todellisesta kuvasta ja kiihdytti heidän pyhää riemuaan. Muutamat maalaiset luulivat syntymisen jo tapahtuneen sanoen Jumalan todellakin jo syntyneen, koska he eivät muuten voisi nähdä häntä. Mutta kellon lyödessä kahtatoista kajahti torvien läpitunkeva ääni norsujen toitotuksen säestämänä; kaikki, joilla vain oli suitsuainetta mukanaan, heittivät sen alttarille. Ruusunpunaisessa valaistuksessa ja suitsusavun tuoksussa, soiton tahdissa ja ihmisten kiljuessa pukeutui Ääretön Rakkaus Shri Krishnan hahmoon ja vapautti maailman. Kaikki suru oli pyyhitty pois, eikä tämä koskenut ainoastaan indialaisia, vaan kaikkia ulkomaalaislakin, lintuja, luolia, rautateitä ja tähtiä; kaikki muuttui iloksi, kaikki muuttui nauruksi; sairautta ei ollut milloinkaan ollut olemassakaan, ei epäilyksiä, väärinkäsityksiä, julmuutta eikä pelkoa. Muutamat hyppelivät, muutamat heittäytyivät suulleen ja syleilivät ruumistuneen, kaikkiin kohdistuneen Rakkauden paljaita jalkoja, Purdahnin takana olevat naiset taputtelivat toisiaan ja huudahtelivat; pikku tyttönen livahti ulos ja tanssi yksinään, niin että mustat palmikot heiluivat. Se ei ollut ruumiillista hurjastelua, koska tämän temppelin perinnäistavat kielsivät kaiken sellaisen. Mutta ihmismieli oli toivottomasti ponnistaen koettanut saada käsiinsä tuntemattoman ja taistelussaan luopunut kaikesta tieteestä, historiasta jopa kauneudestakin. Onnistuiko yritys? Jälkeenpäin kirjoitetut kirjat vastaavat tähän myöntävästi, mutta jos jotakin sellaista koetaan, voiko muistaa siitä mitään jälkeenpäin? Voisiko sitä kuvailla muulla kuin sillä itsellään? Salaisuudet eivät pysy salassa ainoastaan ei-uskovaisilta, vihityt itsekään eivät voi käsittää niiden olemusta. He voivat, jos haluavat, ajatella olleensa Jumalan seurassa, mutta samalla kuin he ajattelevat sitä, muuttuu se historiaksi ja noudattaa aikakäsitteen lakeja.

Paperimassasta valmistettu kobra ilmestyi nyt matolle ja sitten ilmestyi sinne puinen kehto, joka riippui telineistä. Professori Godbole lähestyi sitä punainen silkkihuivi kädessään. Silkkihuivi oli Jumala, olematta silti Jumala, ja kuva oli paikallaan alttarin hämärässä. Se oli vain huivi, kierretty kääryksi, joka hieman muistutti lasta. Professori heilutteli sitä käsivarsillaan antaen sen sitten rajahille, joka viimeiset voimansa ponnistaen sai sanotuksi: »Annan tälle lapselle nimeksi Shri Krishna», asettaen sen sitten kehtoon. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, koska hän oli nähnyt Herran pelastuksen. Hän oli liian heikko jaksaakseen kohottaa silkkilasta ja näyttää sitä kansalle, mikä ennen vanhaan oli kuulunut hänen etuoikeuksiinsa. Hänen seuralaisensa nostivat hänet kantotuoliin, vielä kerran aukeni tie joukon läpi, ja hänet kannettiin johonkin palatsin vähemmän pyhään osaan. Siellä, eräässä huoneessa, joka ulkoportaitten kautta oli yhteydessä länsimaisen tieteen kanssa, odotti häntä hänen lääkärinsä, tohtori Aziz. Rajahin hindulainen lääkäri, joka oli seurannut herraansa temppeliin, teki lyhyesti selkoa hänen oireistaan. Kuta enemmän riemu lauhtui, sitä levottomammaksi kävi sairas. Sähkömoottoria käyttävän höyrykoneen jyskytys häiritsi häntä ja hän kysyi, mistä syystä se oli tuotu hänen palatsiinsa. He lupasivat ottaa selon asiasta ja antoivat hänelle rauhoittavaa lääkettä.

Alhaalla pyhissä käytävissä oli ilo sillä aikaa muuttunut vallattomuudeksi. Kansan velvollisuuksiin kuului leikkiä monia eri leikkejä vastasyntyneen Jumalan huviksi ja kuvailla Hänen leikkejään Brindabanin iloisten meijerityttöjen kanssa. Näissä leikeissä oli voilla huomattava osa. Kun kehto oli kannettu pois, kokoontuivat valtion korkeimmat aatelismiehet ja ryhtyivät viattomaan ilveilyyn. He irroittivat turbaaninsa, ja muuan asetti voinokareen otsalleen ja odotti, että se liukuisi hänen nenäänsä pitkin suuhun. Mutta ennenkuin se ehti sinne saakka, hiipi toinen hänen taakseen, sieppasi sulavan nokareen suuhunsa ja nieli sen. Kaikki nauroivat riemuitsevasti huomatessaan, että Jumala oli luonteeltaan yhtä leikillinen kuin hekin. »Jumala on rakkaus». Taivaassakin hullutellaan. Jumalakin osaa esiintyä leikillisesti, hän voi siirtää tuolin pois omien jalkojensa tieltä, sytyttää oman turbaaninsa palamaan ja varastaa oman alushameensa kylpiessään. Noudattamalla kohtalaista vapautta tämä palvomismuoto saavutti sen, mitä kristinusko aina on kammonnut: siihen sisältyi hilpeyttäkin. Kaiken, mikä on henkeä ja ainetta, pitää saada osansa pelastuksesta, ja jos yksinkertainen leikillisyys jätetään pois, ei ympyrästä tule kokonaista. Kun voi oli nielty, leikittiin toista leikkiä, josta sattumalta muodostui viehättävä: hyväiltiin lapsen hahmoon pukeutunutta Shri Krishnaa. Heitettiin ilmaan kaunis punakeltainen pallo; se, joka sai sen kiinni, valitsi lapsen joukosta, nosti sen syliinsä ja kantoi sen muiden hyväiltäväksi. Kaikki taputtelivat tuota pientä suloista olentoa Luojan nimessä ja kuiskailivat onnea tuottavia sanoja. Sitten luovutettiin lapsi vanhemmilleen, pallo heitettiin jälleen ilmaan ja joku toinen lapsi sai esittää hetkisen Maailman Kaipuuta. Ja niin käyskenteli Herra pitkin sivukäytäviä, ilmestyen sattumassa ja sattuman onnessa ja säteillen kuolemattomuuttaan pienten kuolevaisten lasten yli… Kun he olivat leikkineet tätä leikkiä tarpeeksi kauan — ja koska he eivät tienneet mitään ikävästä, leikkivät he sen yhä uudestaan — tarttuivat he keppeihin ja iskivät niitä yhteen aivan kuin he olisivat leikkineet Pandavasotaa, ja puivat ja kirnusivat niillä. Sen jälkeen he panivat temppelin katosta riippuvaan verkkoon suuren mustan saviruukun, joka oli maalattu kirjavan punaiseksi ja kääritty kuivattuihin viikunoihin. Ja nyt seurasi virkistävä urheilu. Hypittiin ilmaan ja iskettiin ruukkua kepeillä. Se halkesi pieniksi kappaleiksi, jolloin rasvaisia riisinjyviä ja maitoa valui hyppijöiden kasvoille. He söivät ja voitelivat toistensa suuta ja sukelsivat toistensa jalkojen välitse saadakseen suuhunsa kaiken matollekin valuneen herkun. Ja niin levisi jumalallisen hajaantumisen henki oikealle ja vasemmalle aina tuohon koulupoikaketjuun saakka, jonka tähän saakka oli jotenkuten onnistunut pitää ihmiset loitolla, mutta joka nyt antoi myöten saadakseen osansa. Käytävät ja pihan täytti onnesta hurmautunut joukko. Kärpäsetkin heräsivät henkiin ja vaativat osansa Jumalan lahjoista. Ei riidelty lainkaan, sillä tämän lahjan laatu oli sellainen. Siunattu oli se ihminen, joka siitä antoi lähimmäiselleen, koska hän seurasi siten Jumalan esimerkkiä. Ja niin liehuivat nämä »jäljittelyt», nämä »vertauskuvat» edestakaisin joukon keskuudessa monta tuntia, synnyttäen jokaisessa, kunkin edellytysten mukaan, liikutuksen, jota hän ei muuten olisi tuntenut. Ei mitään kiinteästi muodostunutta kuvaa jäänyt kuitenkaan mieleen; oli avoin kysymys, syntyikö tässä juhlassa hopeanukke, savesta valmistettu kylän malli, silkkihuivi, näkymätön henki vai hurskas aikomus. Ehkä kaikki nämä. Ehkä ei mikään niistä. Ehkä kaikki syntyminen onkin vain kuvaannollista? Ja kuitenkin oli juhla tämän uskonnollisen vuoden päätapaus. Se herätti ihmeellisiä ajatuksiakin. Yltä päältä rasvaisena ja tomuisena professori Godbole oli herättänyt vielä kerran henkensä elämään. Hän oli jälleen yhä elävämmin nähnyt rouva Mooren ja hänen ympärillään heikosti toisiinsa liittyneitä huolestuttavia kuvia. Godbole oli bramaani ja rouva Moore kristitty, mutta se ei merkinnyt mitään; oli samantekevää, vaikka rouva olisikin ollut petollinen muistikuva tahi telepaattinen tuntumus. Hänen velvollisuutensa ja hänen toivomuksensakin oli asettua Jumalan paikalle rakastamaan häntä ja myöskin asettua rouva Mooren paikalle ja sanoa Jumalalle: »Tule, tule, tule, tule!» Siinä kaikki, mitä hän saattoi tehdä. Kuinka vähän se vastasikaan vaatimuksia! Mutta jokainen saa koettaa tehdä parhaan taitonsa mukaan, ja hän tiesi omansa hyvin vähäiseksi. »Vanha englantilainen nainen ja pienenpieni ampiainen», hän ajatteli poistuessaan temppelistä pihalle, jossa hän kohtasi harmaan aamun rankkasateessa. »Se ei näytä paljolta ja kuitenkin se on enemmän kuin minä itse olen».