Entisyyden varjo

by E. M. Hull

III

RADALLA sattuneen kiskovian vuoksi jyristi laivan saavuttua Marseillesista lähtenyt juna Pariisin Lyon-asemalle pari tuntia myöhästyneenä. Craven ei ollut nukkunut. Hän oli luovuttanut makuupaikkansa sodassa haavoittuneelle matkustajatoverilleen ja istunut valveilla koko yön liian täyteen ahdetun, hiostavan kuuman vaunun tukehduttavan ummehtuneessa ilmassa ja jalat puutuneina tilan puutteesta.

Oli maaliskuun alku, ja vaunun lämmön ja aseman raa'an ilman erotus vaikutti häneen vastenmielisesti, kun hän laskeutui junasillalle.

Jättäen Joshion, joka oli kuin kotonaan yhtä hyvin Pariisissa kuin Jokohamassa, huolehtimaan matkatavaroista hän antoi merkin odottavalle ajurille. Hän oli avauttanut vaunujen kuomun, sysäsi hatun takaraivolleen, ja antoi pirteän tuulen puhaltaa kasvoilleen. Nytkähdellen vaunut vierivät rosoisilla kaduilla, joilla näinkin varhaisella aamuhetkellä vilisi väkeä — jokapäiväisiin puuhiinsa rientäviä työntekijöitä — ja hän katseli ohitse kiiruhtavia ihmisiä tottuneen välinpitämättömästi.

Vähitellen hän taukosi katselemastakin erilaisia ihmistyyppejä, omituisia vetelehtijöitä ja vilkasliikkeisiä sanomalehtikioskeja. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Jokohamaan. Oli kulunut kuusi viikkoa, ennenkuin hän oli päässyt lähtemään, kuusi loppumatonta surkeuden ja itsehalveksinnan viikkoa. Hän ei ollut kaihtanut eikä karttanut mitään. Paljon olivat jaappanilaiset viranomaiset hienotunteisen kohteliaasti säästäneet häneltä, mutta sen koettelemuksen jälkeen olivat hänen hermonsa olleet hyvin ärtyneet. Onneksi oli laiva ollut melkein tyhjä, ja hän oli saanut kaipaamaansa yksinäisyyttä. Hän oli tuntenut itsensä hylkiöksi. Hänen olisi ollut mahdoton, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt, liittyä mukaan ihmisten täyttämän laivan keveään elämään ja hilpeihin huvituksiin.

Hän etsi mielen huojennusta liikkeestä, ja yksinäisillä kansilla marssitut tunnit antoivat hänelle kestävyyttä, joskaan eivät huojennusta.

Ja aina oli takalistolla Joshio pystyvänä ja alttiina torjumassa häneltä matkoilla välttämättömästi sattuvia pikku vastuksia — jotka olisivat hänestä, kun hän oli ylenmäärin rasittunut, tuntuneet kaksin verroin harmillisilta — osoittaen huolenpitoaan kymmenillä tavoin äänettömästi valvomalla hänen mukavuuttaan.

Craven oli varma, että jaappanilainen tiesi pienessä talossa tapahtuneesta murhenäytelmästä koko paljon enemmän kuin hän, mutta palvelija ei ollut kertonut mitään omasta aloitteestaan, eikä hän ollut kysellyt mitään. Hän ei voinut puhella siitä. Ja Joshio, tutkimaton, pysyi vaiti. Alituisena muistuttajana kaikesta, mitä hän saattoi toivoa unohtavansa, Joshio — kumma kyllä — kävi hänelle entistä välttämättömämmäksi. Aluksi hän huumaantuneessa tilassaan oli tuskin huomannut miehen tahdikkuutta ja huolehtimista, mutta vähitellen hän alkoi tajuta, kuinka paljon hän oli velkaa jaappanilaiselle palvelijalleen. Ja kuitenkin se oli hänen vähäisin kiitollisuuden velkansa. Oli toinen suurempi — elämänvelka. Mitä se lieneekään Cravenille merkinnyt, Joshiolle se oli vuosia sitten Kaliforniassa syntyneen velan yksinkertainen maksu. Että jaappanilaisen mielessä oli ollut enemmän, kun hän teki nopean päätöksensä, siitä ei Craven saattanut olla varma; itämaalaisen siveelliset ohjesäännöt eivät ole samat kuin länsimaalaisen, he tulkitsevat ja tyydyttävät kunnian vaatimukset toisella tavoin. Elämä sellaisenaan ei itämaalaisesta merkitse mitään; sen lopettaminen on pelkkä hetkellinen tarve ja kunkin ihmisen oma asia. Kaikkien omien kansallisten ihanteittensa hyväksyttyjen määräysten mukaan Joshion olisi pitänyt pysyä syrjässä — mutta hän olikin sensijaan tullut väliin. Mikä lieneekään ollut hänen vaikuttimensa, velkansa Joshio oli täydellisesti suorittanut.

Merellä vietetyt viikot reipastuttivat Cravenia enemmän kuin mikään muu olisi saattanut tehdä. Laivan lähestyessä Ranskaa muuttuivat neuvottomuus ja huoli sen tehtävän johdosta, johon hän valmistautui ryhtymään, yhä kalvavammiksi. Hänen täydellinen soveltumattomuutensa siihen herätti hänessä pelkoa. Saatuaan John Locken yllättävän kirjeen hän oli sekä sähköttänyt että kirjoittanut tädilleen Lontooseen, selittäen pulansa, esittäen sopivia kohtia Locken vetoomuksesta ja rukoillen tädin apua. Mutta kun hän vain ajatteli tätiään lapsen kasvattamisen yhteydessä, levisi hymy hänen huulilleen. Täti oli omalla tavallaan yhtä sopimaton siihen kuin hän itsekin.

Caro Craven oli viisikymmenvuotias nainen, »vanhapoika» — naimaton neito olisi ollut tyyten soveltumaton sanontatapa lujaluonteisesta, pienestä naisesta, joka oli harrastanut taideopintoja Pariisissa niihin aikoihin, jolloin englantilaiset olisivat kauhuissaan nostaneet kätensä torjuakseen sellaisen ajatuksenkin, ja sitäpaitsi hän itse piti sitä nimitystä herjauksena olennolle, joka — ainakin omassa piirissään — oli luomakunnan herrojen tasalla. Hän oli kuvanveistäjä, ja hänen työnsä olivat tunnetut kanaalin molemmin puolin. Kotosalla ollessaan hän asui isossa talossa Lontoossa, mutta hän kulutti paljon aikaa matkoilla seuranaan vanhahko palvelijatar, joka oli ollut hänen palkoissaan kolmekymmentä vuotta. Ja Craven ajatteli palvelijatarta yhtä paljon kuin emäntääkin vaunujen jyskiessä eteenpäin mukulakivisillä kaduilla.

»Jos vain saamme Maryn innostumaan.» Siinä ajatuksessa oli toivon pilkahdus. »Hän pelastaa tilanteen. Hän hemmotteli minua perinpohjin, kun olin poikaviikari.» Ja virkistyneenä muistellessaan tuikeakasvoista, kulmikasta Maryä, jonka jonkun verran töykeän ulkokuoren alla piili hyvin hellä sydän, hän hilpeästi suoritti maksunsa ajurille.

Hotellissa odotti häntä kokonainen kasa kirjeitä, mutta hän työnsi ne kaikki päällystakkinsa taskuun paitsi yhtä, Petersin lähettämää, jonka hän heti repi auki ja luki hotellin seurustelusalissa.

Tuntia myöhemmin hän lähti jalkaisin rauhalliseen hotelliin, jota hänen tätinsä oli pitänyt majapaikkanaan opiskeluajoiltaan saakka ja jossa hän nytkin odotti veljenpoikaansa, kuten tämä oli saanut tietää Marseilleen saavuttuaan saamastaan sähkösanomasta. Tädin yksityishuoneiston aukaisi vanhanpuoleinen palvelijatar, jonka kasvot kirkastuivat hänen tervehtiessään tulijaa.

»Neiti Craven odottaa salissa, sir. Hän on kävellyt lattialla edestakaisin ainakin tunnin teitä varrotessaan», ilmoitti hän mennessään edellä käytävää myöten.

Neiti Craven seisoi luonteenomaisessa asennossa avoimen takan edessä jalat vankasti uunimatolla, lyhyt, tanakka vartalo puettuna koruttoman miesmäiseen vaippaan ja hameeseen, kädet työnnettyinä syvälle nutun taskuihin, lyhyeksi leikattu, harmaa tukka silmäänpistävän pörröllään. Hän riensi veljenpoikaansa vastaan kädet ojossa.

»Poika-kulta, siinähän vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua tuntikausia. Junasi on täytynyt myöhästyä hyvin paljon — inhoittavan kehno rautatieliikenne! Oletko syönyt aamiaista? Niinkö? No hyvä. Ota sitten savuke — niitä on kyynärpääsi vieressä olevassa rasiassa — ja kerro lisää tänne sinkauttamastasi hämmästyttävästä salamasta! Mikä nurinkurinen ehdotus kahdelle sellaiselle vanhallepojalle kuin sinulle ja minulle! Omituinen ystäväsi ei tosin liene ottanut minua huomioon hurjassa suunnitelmassaan — vaikka epäilemättä hän olisi sen tehnyt, jos olisi tiennyt mitään olemassaolostani. Oliko mies hullu? Ja kuka hän oikeastaan oli? John Locke, mutta mistä? Locke-nimisiä on tusinoittain. Ja minkä tähden hän valitsi ennen kaikkia juuri sinut? Millaisia hupakkoja miehet ovatkaan!» Äkkiä hän vaipui nojatuoliin ja nosti toisen soman jalkansa toiselle. »He kaikki!» lisäsi hän ponnekkaasti, karistaen savukkeestaan tuhkan tuleen reippaalla sivuheilautuksella.

Hän silmäili tarkkaavasti Barryn kasvoja, etsien niistä vastauksia mieskohtaisempiin kysymyksiin, jotka jostakin vähemmän omaperäisestä naisesta olisivat tuntuneet välttämättömiltä kohdatessaan vuosikausien kuluttua hyvin rakkaan veljenpojan. Cravenia hymyilytti luonteenomaisen omituinen tervehdys muistiinpainuneine lauseineen. Hän sijoitti pitkät jalkansa mukavasti vastassaan olevalle tuolille.

»Myöskin Peterkö?» kysyi hän, virittäen savukkeen.

Neiti Craven naurahti säyseästi.

»Peter», vastasi hän lyhyesti, »on ainoa loistava poikkeus, joka vahvistaa sääntöä. Tunnen rajatonta kunnioitusta Peteriä kohtaan.»

Craven katsahti häneen uteliaasti.

»Entä minua, täti Caro?» kysäisi hän äänessään omituinen soinnahdus.

Neiti Craven silmäili hetkisen lähellään olevassa tuolissa venyvää kookasta vartaloa, kääntyi sitten takaisin tuleen päin huulet supussa ja otsa rypyssä ja pörrötti tukkaansa entistä perinpohjaisemmin.

»Rakas poika», virkkoi hän vihdoin vakavasti, »muistutat kovaonnista veljeäni siksi paljon, ettei se ole terveellistä mielenrauhalleni».

Barry säpsähti. Tädin sanat hipaisivat vielä hellää haavaa. Mutta huomaamatta, kuinka kipeästi hänen huomautuksensa oli osunut, neiti Craven jatkoi miettivästi, yhäti tuijottaen tuleen.

»Minut luodessaan ei Korkein Veistäjä suonut minulle kaunista ulkomuotoa, joka on tullut sananparreksi suvustamme, mutta sen korvaukseksi hän lahjoitti minulle vakavan mielen, joka sopii vankkaan ruumiiseeni. Minulle merkitsee suku paljon, Barry — enemmän kuin kukaan on koskaan aavistanut — ja joskus aprikoin miksi vakava mieli on annettu suvun sille ainoalle jäsenelle, joka ei voi jatkaa sitä suorassa polvessa.» Hän huoahti, mutta ikäänkuin häveten harvinaista mielenliikutustaan hän sitten keikautti sekavan, harmaan tukan peittämää päätään, tehden liikkeen, joka herätti veljenpojassa erittäin paljon muistoja. Craven punehtui.

»Sinä olet sukumme paras, täti Caro.»

»Niin oli äitisi tapana sanoa — lapsi-rukan.» Tädin ääni pehmeni äkkiä. Hän nousi rauhattomasti seisomaan ja sijoittui äskeiseen asentoonsa tulen ääreen kädet miesmäisen takin taskuissa.

»Entä suunnitelmasi, Barry? Mitä aiot tehdä?» tiedusti hän ripeästi, ilmeisesti haluten välttää siveyssaarnan jatkumista. Craven meni hänen luokseen uunimatolle ja nojautui uuninreunukseen.

»Aion sijoittua — ainakin joksikin aikaa — asumaan Towersiin», vastasi hän, »ja innostua tilusten hoitoon. Peter väittää, että minua siellä tarvitaan, ja vaikka se onkin hölynpölyä ja hän on äärettömän paljon tarpeellisempi kuin minä, olen kuitenkin valmis yrittämään. Olen hänelle velkaa enemmän kuin ikinä pystyn maksamaan — me kaikki olemme — ja jos sielläoloni tosiaankin on hänelle avuksi, niin mielihyvin sen hänelle suon. Mutta kyllä minusta on siellä suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin rattaiden kolmannesta pyörästä, joka sekin on lisäksi kirotun kehno», lisäsi hän katkerasti. Muutamiksi minuuteiksi hän sitten näytti unohtavan, että puhuttavaa oli enemmänkin ja tuijotti tuleen, silloin tällöin työntäen jalallaan palavia halkoja likemmäksi toisiaan.

Neiti Cravenilla oli se epänaisellinen ominaisuus, että hän osasi hillitä kieltään ja pitää huomautukset omina tietoinaan. Nytkään hän ei virkkanut mitään — keinui vain edestakaisin kantapäittensä varassa, kuten hän tavallisesti teki keskittäessään ajatuksiaan.

»Otan lapsen Towersiin», jatkoi Barry vihdoin, »ja siellä tarvitsen sinun apuasi, täti Caro». Hän pysähtyi, sopertaen kankeasti. »On hävyttömän julkeata pyytää sinua —»

»Rupeamaan lapsenhoitajattareksi minun iälläni», pisti täti väliin. »Sitä uraa en todellakaan ole mielessäni haaveksinut. Ja, vilpittömästi sanoen, minua epäilyttää sen onnistuminen», lisäsi hän nauraen ja virnistäen koomillisesti. Sitten hän taputti Cravenin käsivartta hellästi. »Sinun olisi paljoa parempi noudattaa Peterin neuvoa ja ottaa puolisoksesi sievä tyttö, joka hoitaisi lasta äidillisesti ja antaisi hänelle veljiä ja sisaria leikkikumppaneiksi.»

Barry jäykistyi silminnähtävästi.

»Minä en mene ikänäni naimisiin», tokaisi hän lyhyesti.

Tädin kulmakarvat kohosivat sentimetrin murto-osan verran, mutta hän nielaisi vastauksen, joka pyöri hänen kielellään.

»Ikä — on pitkä aika», sanoi hän keveästi. »Cravenien suku on vanha,
Barry. Ihmisillä on velvollisuuksia.»

Craven ei vastannut mitään, ja täti ehätti kääntämään keskustelun toisaalle. Häntä kammotti toisen pakottaminen uskomaan salaisuuksiaan.

»Vielä on jälellä — Mary», virkkoi hän sellaisen näköisenä kuin olisi esittänyt lopullisen keinon. Cravenin kasvojen pingoittunut ilme laukesi.

»Myöskin Mary on johtunut mieleeni», myönsi hän melkein liikuttavan innokkaasti.

Neiti Craven murahti ja tarttui tukkaansa.

»Mary!» kertasi hän hihittäen. »Mary, joka on koko elämänsä ajan kanniskellut Wesleyn saarnakirjaa kainalossaan — ja pariisilaisen luostarin kasvatti! Siinä ajatuksessa on tosiaankin huumoria. Mutta minun on saatava kuulla yksityiskohtia. Mikä mies tämä Locke oli?»

Cravenin kerrottua hänelle kaikki tietonsa hän seisoi ihan hiljaa hetkisen, pyöritellen savukkeenimuketta lujissa käsissään.

»Irstaileva englantilainen isä ja espanjalainen äiti, jonka siveellisyys on epäilyttävä. Barry-parka, sinua odottaa ankara työ.»

»Meitä odottaa», oikaisi Craven.

»Meitä! Armias taivas, jo se ajatuskin kauhistuttaa minua». Hän kohautti traagillisesti olkapäitään ja pysyi vaiti siihen saakka, kunnes Mary tuli ilmoittamaan, että puolinen oli valmis.

Ruokapöydässä täti silmäili veljenpoikaansa tarkkaavasti koettaen kuitenkin huolellisesti salata sen. Hän oli tottunut siihen, että Barry usein tuli ja meni. Äitinsä kuoleman jälkeen poika oli ollut yhtenään matkoilla ja monesti ilmestynyt enemmän tai vähemmän odottamatta pitempien tahi lyhempien väliaikojen perästä. He olivat aina olleet hyviä ystävyksiä, ja Englantiin palattuaan oli Craven aina ensiksi mennyt tätinsä luokse — varmasti tietäen olevansa tervetullut, varmana itsestään, hilpeänä, kevyenä ja hyväntuulisena.

Täti oli syvästi kiintynyt häneen, mutta tarkkaillut huolestuneena hänen vuosi vuodelta yhä enemmän muuttuessaan vanhemman Barry Cravenin kaltaiseksi, peläten isän siveellisen rappeutumisen uudistuvan pojassa. Häntä oli kovasti haluttanut puhua avoimesti, varoittaa. Mutta luontainen vastenmielisyys toisten asioihin sekaantumista kohtaan ja kuolevalle kälylle vastahakoisesti annettu lupaus olivat estäneet häntä puhumasta. Hän oli rakastanut kookasta, kaunista naista joka oli ollut hänen veljensä vaimo, ja hänelle annettu lupaus oli pyhä — vaikka hän olikin usein epäillyt, oliko viisasta pysyä vaiti, kun siitä saattaisi aiheutua arvaamattomia vaaroja. Hän kunnioitti sellaisen lupauksen vaatijan hienoa uskollisuutta mutta hänen oma ajatustapansa oli ymmärrettävämpi. Hän oli kyllin voimakas noustakseen vastustamaan hyväksyttyjä, perinnäisiä katsantokantoja. Hän piti arvossa vainajaa kohtaan tunnettua uskollisuutta, ja häneen tehosi väkevästi uskollisuus eläviä ihmisiä kohtaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin hieman häpeillen tunnustaessaan rakastavansa sitä sukua, johon he kuuluivat, oli neiti Craven vain heikosti tuonut julki kiintymyksensä sitä kohtaan. Hänessä kyti sukuylpeys harvinaisen kiihkeänä. Oma heimo oli hänestä kaiken parhaan ja ylevimmän kannattaja. Ja Barry oli viimeinen Craven. Hänen veljensä oli pettänyt hänen uskonsa ja raahannut hänen korkeat ihanteensa tomuun. Rohkeus oli kannustanut häntä kohottamaan ne toistamiseen korkealle. Entä jos Barrykin pettäisi hänen luottamuksensa? Tähän asti oli hänen pelkonsa ollut vailla varmaa perustaa. Hänellä ei ollut ollut tosiasiallista huolestumisen syytä, vain luonteiden samanlaisuus oli herättänyt epämääräistä levottomuutta.

Mutta katsellessaan nyt Barryä hän oivalsi, ettei se mies, joka istui hänen vastassaan pöydässä, ollut sama kuin se, josta hän oli eronnut lähes kaksi vuotta sitten. Oli tapahtunut jotakin — jotakin sellaista, mikä oli muuttanut hänet perinpohjin. Tämä mies oli vanhentunut paljon enemmän kuin ne kaksi vuotta, jotka hänen ikänsä oli lisääntynyt. Tätä miestä hän tuskin tunsi; hän oli kova, jäykkä, äänessään ajoittaisin omituinen, katkera sointu ja synkkä, murheellinen ilme tummanharmaissa silmissään, jotka olivat muuttuneet uskomattoman paljon, kun niissä ei enää milloinkaan näkynyt ennen niin herkästi ilmaantuvaa hymyä. Hänen suunsa ympärillä oli uurteita ja hänen hiuksissaan harmahtava vivahdus, jonka täti kerkeästi pani merkille. Mitä olikin tapahtunut — Barry oli kärsinyt. Se näkyi selvästi hänen kasvoistaan.

Ja jollei Barry omasta aloitteestaan puhuisi, olisi täti voimaton auttamaan häntä. Hän ei pyytämättä sekautuisi toisen ihmisen yksityisiin asioihin. Se, että Barry oli hänen hellästi rakastettu veljenpoikansa ja että heidän ystävyytensä oli läheinen, ei muuttanut asiaa; rajat olisivat silti samat. Mutta hänessä oli siksi paljon naista, että hän oli kiihkeän arka Barrystä. Häntä kiusasi toisen muuttuminen — sellaista muutosta hän ei ollut toivonut, hän ei lainkaan jaksanut käsittää sitä ja se herätti hänessä tunteen, että hänen vastassaan oli tyyten outo ihminen.

Mutta huolellisesti hän salasi tarkkailunsa, ja vaikka hän mielessään pohtikin paljon, rupatteli hän silti yhtä mittaa, täydentäen niukkasisältöisten kirjeittensä kertomia kotoisia uutisia ja pistäen aina joskus sekaan taidepakinaa. Vain yhden kysymyksen hän esitti. Oli syntynyt äänettömyys. Hän katkaisi sen äkkiä, kumartuen eteenpäin tuolissaan ja silmäillen veljenpoikaansa terävästi.

»Oletko ollut sairaana — siellä?» Hänen kätensä heilahti epämääräisesti itäänpäin. Craven katsahti häneen kummastuneena.

»En», vastasi hän yksikantaisesti. »En ole sairas koskaan.»

Neiti Craven nousi pöydästä ja nyökkäsi, minkä olisi saattanut tulkita myöntymykseksi. Mutta itse asiassa se johtui hänen oman tarkkanäköisyytensä aiheuttamasta tyydytyksestä. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt Barryn sairastaneen, mutta hän ei ollut osannut millään muulla tavoin lausua sitä, mitä halusi tietää. Se oli sellaisenaan viaton ja luonnollinen huomautus, mutta Barryn vallannut äkillinen synkkyys varoitti, ettei tädin kysymys kenties ollutkaan niin taitavasti sommiteltu kuin hän oli kuvitellut.

»Kolminkertainen tomppeli!» mietti hän harmissaan kaataessaan kahvia. »Sinun olisi ollut paras hillitä kieltäsi.» Ja hän koetti hälventää varjoja Barryn kasvoilta ja karkoittaa kaikki sellaiset mahdolliset epäluulot, että hän halusi tutkia toisen asioita. Hän oli harvinainen persoonallisuus ja osasi puhella älykkäästi ja hyvin, jos tahtoi. Ja tänään hän tahtoi; hän pinnisti kaikki kykynsä torjuakseen pois vaiteliaisuuden puuskan, joka niin voimakkaasti kuvasti miehessä tapahtunutta muutosta. Mutta vaikka Barry kuunteli näennäisen tarkkaavaisena, oli hänen mielensä ilmeisesti muualla, ja hän istui tuijottaen tuleen ja tuontuostakin koneellisesti karistaen porot savukkeestaan. Keskustelu kävi veltoksi, ja vihdoin neiti Craven luopui yrittämästä ja jäi myöskin istumaan hiljaa, yrmeän näköisenä, rummuttaen sormillaan tuolin käsinojaa. Ajaen takaa Barryn mietteitä kiitivät hänenkin ajatuksensa kaukana, kunnes hänen vieressään olevan puhelimen äkillinen kilinä sai hänet rajusti hätkähtämään.

Hän vastasi soittoon, ojentaen sitten kuulotorven Cravenille.

»Siellä on pakanasi», huomautti hän kuivasti.

Vaikka hänellä olikin mahdollisimman vähän englantilaisten naisten ennakkoluuloja, ei hän ollut sopeutunut sietämään jaappanilaista kamaripalvelijaa. Craven kääntyi puhelimesta kasvoillaan harmin ja huojennuksen sekainen ilme.

»Lähetin tänä aamuna tiedon luostariin. Sain juuri nyt vastauksen
Joshiolta. Johtajatar haluaa tavata minua tänään iltapäivällä.»
Hän koetti saada äänensä kuulostamaan välinpitämättömältä, nykäisi
liivejään suoraksi ja otti pienen langanpätkän takkinsa hihasta.

Neiti Cravenin suu värähti hänen nähdessään nämä ilmeiset hermostumisen merkit ja hän katsoi veljenpoikaansa tutkivasti. Nopea toiminta epämukavassa velvollisuustehtävässä ei ollut tähän saakka ollut Barryn luonteen huomattavia piirteitä.

»Etpä totisesti kuhnustele käydessäsi käsiksi asiaan.»

Craven keikautti päätään kärsimättömästi.

»Vitkasteleminen ei tee tehtävää hauskemmaksi», vastasi hän, kohauttaen olkapäitään. »Tahdon nähdä lapsen heti ja järjestää hänen siirtonsa mahdollisimman pian.»

Neiti Craven silmäili häntä kiireestä kantapäähän huulillaan juro hymy, joka muuttui sydämen pohjasta raikuvaksi, hilpeäksi nauruksi.

»On vahinko, että sinulla on niin paljon rahaa, Barry; sinä ansaitsisit omaisuuden mallina. Olet liian hauskannäköinen mennäksesi luostareihin liehumaan.»

Miehen silmistä pilkahti heikosti entisen tapainen hymy.

»Lähde sinä saattajakseni, täti Caro!»

Täti pudisti nauraen päätään.

»Kiitos — en. Rajansa kullakin. Luostarit ovat minun rajojeni ulkopuolella. Mene järjestämään asia, ja jos lapsi on esittelykelpoinen, sopii sinun tuoda hänet tänne teelle. Mary otaksunee, ettemme me lainkaan pysty selviytymään tilanteesta, ja on valmis ehättämään avuksi. Hän on jo penkonut Au Paradis des Enfantsin, etsiessään sopivia lahjuksia, joilla houkuttelisi lapsen mieltymään itseensä. Mikäli kuulin, sattui vilkas kohtaus hänen ostaessaan nukkea, jonka hinnan — se oli puettu vain syntymäpäivä-asuunsa — hän väitti olevan »sulaa vääryyttä». Vaikka Mary onkin ollut täällä jo niin monta vuotta, pilkkaa hän yhäti mannermaalaisten hintoja. Sillä tavoin hän kannattaa Brittein valtakunnan arvoa. Yletön hinta on hänen mielestään tahallista rosvoamista.»

Autossa Craven etsi sinä aamuna saamansa postin seasta asianajajan kirjeen, joka todisti, että hänellä oli oikeus vaatia hoivaansa John Locken lapsi. Sitten hän nojautui takakenoon ja sytytti savukkeen. Häntä vaivasi järjetön hermostuminen, ja hän kirosi Lockea kymmeneen kertaan, ennenkuin ehti luostarille. Häntä harmitti oudon vaikea asema, johon hän oli joutunut ja jonka vaikeuden hän vasta nyt tuntui täysin käsittävän. Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä vastenmielisemmäksi se muuttui. Pian alkava keskustelu luostarin johtajattaren kanssa ei ollut hänen kiusoistaan vähäisin.

Kauniin aamun lupaava sää ei ollut pysynyt; taivas oli lyijynharmaa, ja vinha tuuli pieksi räiskyviä sadepisaroita auton ikkunaan. Kaduilla virtasi vettä, ja niitä reunustavat lehdettömät puut huojuivat ja natisivat kaameasti. Katujen ulkoasu oli kolkko ja painostava.

Cravenia puistatti. Hän muisteli lämmintä ja päivänpaisteista Jaappania, josta hän äsken oli lähtenyt. Hänen nykyisen ympäristönsä synkeys oli hänen muistelemansa maan hilpeän hymyilevien maisemien, ylellisen värirunsauden ja tuoksujen täyttämän ilman jyrkkä vastakohta. Hänessä heräsi melkein koti-ikävän kaltainen tunne.

Mutta se ajatus nostatti hänen silmiensä eteen näyn — hintelän, liikkumattoman, silkkipieluksilla viruvan ruumiin; pienet, kalpeat kasvot, tiukasti suljetut silmät, pitkät silmäripset tummana reunuksena jääkylmillä poskilla. Näky oli kammottavan selvä, hirvittävästi todellisuuden mukainen — ei ainoastaan muisto kuten sinä aamuna, jona hän oli tavannut O Hara Sanin kuolleena — ja hikihelmien vieriessä kasvoillaan hän odotti suljettujen silmien avautuvan ja paljastavan hänelle tuskaisen ilmeen, jonka hän oli nähnyt sinä iltana riistäytyessään irti tytön häneen takertuneista käsistä ja poistuessaan hänen luotaan. O Hara Sanin käyttämän hajuveden heikko tuoksu oli hänen sieraimissaan, vaivaten hänen hengitystään. Näytti siltä kuin hennoissa jäsenissä alkaisi elämä sykkiä, pienet rinnat liikkuisivat havaittavasti, raottuneet huulet vavahtelisivat. Hän ei osannut tarkoin erottaa, milloin muutos tapahtui, mutta kun hän kädet tiukkaan puristettuina kumartui eteenpäin, huomasi hän äkkiä katsovansa harmaihin, tuskastuneihin silmiin — vain sekunnin ajan.

Sitten näky katosi, ja hän nojautui taaksepäin autossa, pyyhkien hikeä otsaltaan. Hyvä Jumala, eikö se milloinkaan jättäisi häntä rauhaan! Se oli vainonnut häntä kuin kummitus — jyrkänteen partaalla sijaitsevassa, avarassa huvilassa, kohoten merestä hänen nojatessaan laivan kaiteeseen, laivassa vietettyinä pitkinä öinä hänen viruessaan valveilla ahtaan hyttinsä pronssisängyssä, viime yönä ihmistungoksen täyttämässä rautatievaunussa — silloin se oli ollut niin elävä, että hän oli pidättänyt henkeään ja silmissään vainotun masentunut ilme vilkaissut salavihkaa matkustajatovereihinsa, odottaen näkevänsä kauhistuneita kasvoja, jotka ilmaisivat toistenkin näkevän sen, minkä hän näki. Hän ei koskaan tiennyt, kuinka kauan sitä kesti; hän oli jäykkänä, kunnes se häipyi, jättäen hänet kylpemään hiessään. Ympäristö ei tuntunut vaikuttavan mitään. Se tuli yhtä helposti ihmistungoksessa kuin hänen ollessaan yksin. Alituisesti hän pelkäsi paljastajansa sairaloisen tilansa. Vain kerran se oli tapahtunut — huvilassa, lähdön edellisenä iltana, ja häneltä aavistamatta päässyt huudahdus oli kutsunut valppaan kamaripalvelijan saapuville. Ja hänen tullessaan huoneen poikki oli Craven selvästi nähnyt hänen kävelevän pienen, lattialla viruvan olennon ylitse ja silmät leimuten kiskaissut hänet rajusti syrjään, osoittaen sormellaan ja jupisten sekavasti. Ja Joshio oli tuntunut ymmärtävän.

Craven epäili kaikkea yliluonnollista, mutta aluksi hänen epäilyksensä järkkyivät ankarasti. Hermojensa lujittuessa oli hän kuitenkin saanut sen vakaumuksen, että näky oli sisäinen, vaikkakin näyttäytyessään niin todellisuuden mukainen, että hänen varmuutensa usein alkoi hetkeksi horjua kuten edellisenä yönä junassa. Se ilmestyi ihan säännöttömästi, ilman minkäänlaisia varoittavia ennakkomerkkejä. Eikä se toistuessaan lieventynyt, tottumus ei jaksanut vähentää sen herättämää jäytävää kauhua. Kuinka tehoisaksi sen vaikutus saattaisi kehittyä? Kuinka pitkälle se ajaisi hänet?

Äkkiä hän katkaisi ajatuksensa. Sen hautominen oli turmiollista, se veisi mielipuolisuuteen. Hammasta purren hän pakotti mietteensä uusille urille. Hänellä oli yllin kyllin ajateltavaa. Ensinnäkin oli hukatun elämän pelastaminen. Viimeisten viikkojen aikana hänen oli ollut pakko antautua itsetutkisteluun, josta oli koitunut repivän perinpohjainen. Sen tulos oli ollut tuomitseva. Kerran virinneenä meni itsearvostelu pitkälle. Hänen viettämänsä tarkoitukseton elämä tuntui nyt loukkaavan hänen miehuuttaan. Hänen vallassaan olisi ollut tehdä paljon — mutta hän oli tehnyt surkean vähän. Hän oli vetelehtinyt koko elämänsä ajattelematta lainkaan muuta kuin kuluvan hetken haihtuvia mielitekoja. Eikä hän edes noudattaessaan elämänsä suuria harrastuksia, matkaillessaan ja metsästäessään suurriistaa, ollut kyennyt ponnistautumaan keskitason yläpuolelle. Hän oli matkustanut paljon ja ampunut harvinaisen pedon tai pari, mutta niin oli moni muu tehnyt — ja vastassaan suuremmat vaikeudet kuin ne, jotka olivat olleet hänen voitettavinaan, sillä hänen ei ollut milloinkaan tarvinnut nähdä vaivaa kehnojen varuksien eikä kykenemättömien apurien tähden. Lihaksiltaan ja ruumiinrakenteeltaan kohtalaista vankempana hän olisi ruumiillisesti pystynyt mihin tahansa. Mutta hän ei ollut saanut aikaan mitään — ei mitään sellaista, mitä muut eivät olisi suorittaneet yhtä hyvin, jopa paremminkin. Se oli riittävän nöyryyttävää.

Ja hänen mietteittensä lopputuloksena oli ollut kiihkeä halu käydä käsiksi työhön, kovaan, vaativaan työhön, ja hän toivoi ruumiillisen väsymyksen jossakin määrin tuovan mukanaan mielenhuojennusta. Eikä hänen edes tarvinnut sitä etsiä. Hieman häpeillen hän tunnusti sen. Se oli alituisesti odottanut häntä viimeisten kymmenen vuoden aikana hänen omassa kodissaan. Hänellä oli suuren omaisuuden vastuunalaisuus. Mutta hän oli kaihtanut sitä. Hän oli karttanut perimäinsä tilusten hoitoon liittyviä velvollisuuksiaan. Viimeaikaiset ajatukset olivat herättäneet hänet näkemään asemansa uudelta kannalta. Vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Hän palaisi tuhlaajapojan tavoin — ei syömään juotettua vasikkaa, vaan istumaan Petersin jalkojen juuressa oppiakseen häneltä menestyksellisen tilanhoidon salaisuudet.

Kolmekymmentä vuotta oli Peter Peters hoitanut Cravenien tiluksia, ja ne olivat hänen koko elämänsä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän oli yhtenään kiihkeästi vaatinut työnantajaansa ottamaan itse hallitusohjat käsiinsä. Hänen rukouksensa, vetoumuksensa ja erouhkauksensa olivat kaikuneet kuuroille korville. Craven oli varma siitä, ettei hän koskaan luopuisi paikastaan, ja että hän oli juurtunut kiinni maahan ja oli siinä yhtä vankasti kuin itse Towerskin. Hän oli piirikunnassaan hallintoelin ja tuomari. Hän hallitsi alueellaan lempeästi, mutta rajattoman itsevaltaisesti, mikä menestyi mainiosti Cravenin tiluksilla ja herätti kateutta muissa tilanhoitajissa, jotka eivät pystyneet menettelemään hänen laillaan. Hyvästä suvusta syntyneenä, omaperäisenä ja pelottomana hän oli suosittu sekä linnoissa että mökeissä, ja hänen neuvojaan kunnioittivat kaikki. Hän ei pyytänyt toisia uskomaan asioitaan hänelle eikä myöskään käyttänyt tietojaan väärin, ja niinpä hänelle kerrottiinkin enimmät seudun salaisuuksista. Hänen myötätuntoisiin korviinsa tuotiin sekä raskaita rikkomuksia että vähäisiä hairahduksia, ja ne jäivät sinne kuin kassakaappiin; hän neuvoi ja auttoi — ja oli sitten niistä vaiti. Hänen synninpäästöään pidettiin lopullisen pätevänä. »Tunnustin Peterille», muuttui yleiseksi sanontatavaksi, jonka ensiksi lausui muuan kreivikunnan pohjoislaidan huikentelevainen markiisitar, hänen serkkunsa. Ja siihen juttu aina poikkeuksetta päättyi. Ja Cravenista se oli ainoa kirkkaan valoisa täplä hänen edessään olevassa pimeydessä. Elämä uhkasi sukeutua helvetiksi — mutta olihan aina Peter.

Luostarin portilla auto tärähteli pahasti, kun sitä äkkiä jarrutettiin, ja peräytyi sitten nytkähdellen lopulliseen asentoonsa. Craven tunsi melkein vastustamatonta halua lähteä käpälämäkeen. Portinvartijatar, joka päästi hänet sisälle, oli ilmeisesti saanut määräykset, sillä äänettömänä hän opasti vieraan odotushuoneeseen, jättäen hänet sinne yksin. Se oli niukasti kalustettu, mutta sen seinät olivat osittain hienon, vanhan, ruusupuisen laudoituksen peitossa. Kapeista, paksujen lyijykehysten ympäröimistä ikkunoista näkyi kivetylle, neliskulmaiselle, kosteudesta välkkyvälle pihalle. Sade oli hetkeksi tauonnut, mutta pisaroita tipahteli vielä kiveykselle kahden ison kastanjapuun oksilta. Näky oli surullinen, ja hän kääntyi vavahtaen poispäin ikkunasta. Mutta kolea, jäykkä huone oli tuskin ilahduttavampi. Koko ilmakehä täällä oli hänestä outo. Hän tunsi joutuneensa sellaiseen maailmaan, jollaisen kanssa hän ei ollut koskaan ennen ollut kosketuksissa.

Äkkiä hän alkoi ihmetellä niitä lukemattomia olentoja, jotka viettivät koko heille suodun iän näiden ja näiden kaltaisten muurien telkeämillä, suppeilla alueilla. Varmastikaan eivät he kaikki voineet mielisuosiolla alistua niin painostavaan vankeuteen. Jotkut heistä epäilemättä kärsivät ja kuluttivat voimiaan hukkaan, samoin kuin linnut pieksävät siipiään häkin sälöihin pyrkiessään vapauteen. Miehestä, joka oli samonnut maapallon kaikilla mantereilla, tuntui tällainen pakollinen toimettomuus hämmästyttävältä — typerältä. Henkilökohtaisen vapauden kahlehtiminen, riippumattomien henkien pakottaminen määrättyihin, ahtaisiin uomiin, jotka eivät suoneet yksilöille omintakeista liikuntatilaa — hänen mielensä nousi kapinaan sitä vastaan, että täten tuhlattiin aineksia ja sidottiin älyllisiä kykyjä, taivaan lahjoja, jotka olisi ollut pantava kasvamaan korkoa eikä kiedottava käärinliinoihin kuihtumaan. Luostarilaitos oli hänestä keskiajan jäte, pimeiden vuosisatojen muisto; maailmankaihtajien viimeinen pakopaikka. Jos hän milloinkaan oli edes ajatellut luostariyhdyskuntia, oli hän punninnut niitä kokonaisuuksina. Koskaan hän ei ollut vaivautunut arvostelemaan niissä olevia erillisiä yksilöitä. Nyt hän ajatteli heitä yksityisinä ihmisinä, ja hänen suvaitsemattomuutensa äityi. Epämääräinen vastenmielisyys, jota hän ei ollut milloinkaan vakavasti harkinnut, tuntui alastomassa odotushuoneessa vietettyjen muutamien hetkien aikana yltyneen voimakkaaksi harmiksi. Hän oli perin tyytymätön ympäristöönsä, ja häntä kiukutti, että hänen oli ollut pakko saapua paikkaan, jota hän mieluummin olisi karttanut. Hän katseli ympärilleen silmissään kalsea, halveksiva ilme. Itse rakennuskin näytti taantumuksen ja sokean taikauskon aineellistumalta.

Hän uhkui vastustushenkeä, hänen kasvonilmeensä olivat tuikeat, ja hänen vartalonsa oli jäykästi oikaistu täyteen mittaansa, kun ovi avautui ja laitoksen johtajatar astui sisälle.

Hetkisen tulija empi, ja hänen kasvoilleen levisi heikko kummastuksen ilme. Eikä vastustushenki, olipa se vaikka kuinka suvaitsematon, olisi jaksanut uhitella hänen lempeätä arvokkuuttaan. »Te olette — monsieur Craven?» lausui hän, pehmeässä äänessään selvästi kysyvä sointu.

Hän otti Cravenin ojentamat kirjeet, luki ne tarkkaavasti — pysähtyen kerran tai pari ikäänkuin miettimään, miten joku sana olisi täsmällisesti käännettävä — ja antoi ne sitten ääneti takaisin. Uudelleen hän silmäili vierasta — avoimesti, koettamatta lainkaan salata tarkastustaan, ja hänen silmistään kuvastui yhä suurempi hämmästys. Hänen toinen pieni valkea kätensä siirtyi hänen rinnallaan riippuvaan ristiinnaulitun kuvaan, ikäänkuin etsien apua tutulta tunnusmerkiltä, ja Craven näki hänen sormiensa vapisevan. Heikko puna kohosi johtajattaren poskille.

»Monsieur on kenties naimisissa tai ehkä hänellä on äiti?» kysyi hän vihdoin, ja puna tummeni hänen katsellessaan edessään seisovaa kookasta miestä. Hän teki pienen, hämmennystä kuvaavan liikkeen, mutta hänen silmänsä eivät värähtäneet. Eivätkä ne värähtäisikään, ajatteli Craven äkillisen mielijohteen vallassa, sillä hän tajusi, että hänen edessään oleva olento oli samaa maata kuin hän itse. Sellaista hän ei ollut otaksunut. Hänen ajatuksensa katkesivat, kun johtajatar hiljaisella äänellään jatkoi selittelyään.

»Monsieur suonee anteeksi kyselyni, sillä olin odottanut — paljon vanhempaa miestä.» Hänen huolestumisensa oli silminnähtävä. Ja Craven vaistosi, ettei hän vastannut toiveita vastaisena huoltajana. Mutta johtajattaren ainoa epäilys koski nähtävästi hänen nuoruuttaan. Hänen nuoruuttaan — hyvä Jumala, ja hän tunsi olevansa niin vanha! Hänen nuoruudestaan aiheutuva haitta ei tässä asiassa merkinnyt mitään. Jos johtajatar tietäisi kaikki, jos hänen huolestunut, tutkiva katseensa voisi nähdä Cravenin sydämeen ja ymmärtää, niin hän peräytyisi kuin saastaa peläten.

Craven tajusi johtajattaren silmien pelokkaan ilmeen, hänen asennostaan ilmenevän vastahakoisuuden ja oli kuulevinaan johtajattaren kiihkeän vastalauseen, kun hän vaati huostaansa lasta, joka oli ollut hänen halveksimansa yhdyskunnan turvassa. Yhdyskunnan turvassa — se ei ollut ennen johtunut hänen mieleensä. Ensimmäisen kerran hän ajatteli sitä pakopaikkana niille, jotka etsivät suojaa ja joita siellä varjeltiin sellaisilta kuin — häneltä. Hän säpsähti, mutta ei säälinyt itseään. Synti oli ollut yksin hänen. Lapsi, joka oli kuollut rakkaudesta häneen, oli ollut yhtä viaton, yhtä synnitön kuin linnut, jotka rakastivat ja kuhertelivat hänen lumotun puutarhansa mäntyjen oksilla. Tyttö oli ollut kokonaan hänen tahtonsa ohjattavissa. Röyhkeästi hän oli ottanut tytön, ja tyttö oli alistunut — eikö hän ollut hänen herransa? Ennenkuin Cravenin varjo oli osunut hänen polulleen, ei ainoakaan näiden vanhojen luostarinmuurien sisällä piilevä nuhteeton sielu ollut puhtaampi ja tahrattomampi kuin O Hara Sanin sielu. Hänen tapaistensa miesten synnit ne juuri ajoivat naisia tällaisiin turvapaikkoihin, jotka tarjosivat suojaa ja lohdutusta; välttääkseen hänen kaltaisiaan he sulkeutuivat vapaaehtoisesti koppeihin, luopuen olemassaolonsa tarkoituksesta, etsien sielunsa pelastusta ruumiillisen kieltäymyksen avulla.

Huone oli käynyt hyvin pimeäksi. Äkillinen valon välähdys herätti Cravenin oivaltamaan, että lausuttu kysymys oli vielä vastaamatta. Aatoksissaan ollen hän ei ollut huomannut ajan kulua. Nythän näki johtajattaren verkkaisesti palaavan ovenpielessä olevan sähkönappulan luota ja päätteli hänen tyynistä kasvoistaan, että äänettömyys oli lyhyt ja ettei sitä oltu pantu merkille. Nyt oli vastattava jotakin. Hän terästi mieltään.

»En ole naimisissa», alkoi hän väkinäisesti, »eikä minulla ole äitiä. Mutta tätini — neiti Craven — kuvanveistäjä —» Hän katkaisi lauseensa kysyvän näköisenä, ja johtajatar hymyili rohkaisevasti.

»Olen tutustunut neiti Cravenin kauniisiin teoksiin», sanoi hän kerkeän tahdikkaasti, mikä teki Cravenin esiintymisen helpommaksi.

»Tätini on hyväntahtoisesti luvannut — apuaan», lopetti hän avuttomasti.

Huolestuksen ilme häipyi johtajattaren kasvoilta, ja hän istuutui huojentuneen näköisenä, viitaten Cravenille tuolia. Mutta hiukan kumarrettuaan mies jäi seisomaan. Hän ei suinkaan halunnut tehdä keskustelua pitemmäksi kuin kohteliaisuus ja asia vaativat. Sekavin tuntein hän kuunteli nunnan puhetta. Johtajattaren vakavuutta hän ei saattanut olla huomaamatta, mutta hänen oli ankarasti keskitettävä tarkkaavaisuuttaan voidakseen seurata toisen hiljaista, sointuvaäänistä esitystä.

Johtajatar puhui hitaasti ja niin tunteikkaasti, että hänen äänensä, jota hän koetti pitää tyynenä, silloin tällöin särkyi.

»Olen Gillianin tähden hyvilläni, että vihdoinkin, näin monen vuoden kuluttua, on ilmestynyt henkilö, joka tahtoo huolehtia hänen tulevaisuudestaan. Hän ei tunne kutsumusta luostarielämään — ja minä olen alkanut olla huolissani. Me puolestamme kaipaamme häntä enemmän kuin sanoilla voi kuvata. Hän on ollut niin kauan luonamme ja käynyt meille hyvin rakkaaksi. Olen pelännyt hänen isänsä jonakin päivänä vaativan häntä luokseen. Se tartunnan vaara on häneltä säästetty — Jumala suokoon minulle anteeksi ne sanani.» Hetkisen hän oli vaiti katse suunnattuna käsiin, jotka olivat löyhästi ristissä sylissä.

»Gillian ei ole aivan ystävätön», jatkoi hän sitten. »Lähtiessään mukaanne on hänellä vähän enemmän maailmantuntemusta kuin näiden vanhojen muurien sisällä voidaan hankkia.» Hän katseli huoneen laudoitettuja seiniä kasvoillaan puolittain surumielinen kiintymyksen ilme. »Hän on suosittu ja viettänyt lomahetkiään muutamien oppilaskumppaneittensa kodeissa. Hän on selväpiirteinen persoonallisuus, ja hänellä on kyky saada ihmiset kiintymään itseensä. Hän on tunteellinen ja ylpeä — jopa kiihkeä joskus. Häntä voidaan johtaa, mutta ei pakottaa. En puhu teille, monsieur, kaikkea tätä arvostellakseni häntä, vaan tehdäkseni teille helpommaksi käsitellä harvinaisen monimutkaista luonnetta, joka sekä vaatii että vieroo rakkautta, joka kaipaa myötätuntoa, mutta samalla halveksii sitä.»

Hän silmäili Cravenia huolekkaasti. Vihdoinkin oli Cravenin tarkkaavaisuus saatu kokonaan vireille. Väkisinkin muodostui hänen mielessään uusi käsitys hänen tuntemattomasta holhotistaan, joten kaikki huumori, jota hänen mielestään oli saattanut olla tilanteessa, katosi äkkiä ja vain tehtävän vaikeus jäi jälelle. Johtajatar tukahdutti huokauksen. Cravenin esiintyminen oli arvoituksellista, hänen ilmeensä tutkimattomat. Olivatko hänen sanansa liikuttaneet tuota miestä, oliko hän puhunut parhaita sanoja sen tytön onneksi, joka oli hänelle niin rakas ja jonka lähtö koski häneen niin haikeasti? Kuinka hän menestyisi tämän miehen hoivassa? Mitä piili miehen jurojen kasvojen ja synkän surumielisten silmien takana? Hänen huulensa liikkuivat, kun hän rukoili hiljaa, mutta hänen alkaessaan jälleen puhua oli hänen äänensä yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

»On vielä yksi asia, josta minun on mainittava. Gillianilla on harvinainen lahja.» Muuan Locken kirjeen lause välähti Cravenin mieleen.

»Ei kai hän tanssi?» kysyi hän hiukan pelokkaasti.

»Tanssiko, monsieur — luostarissa?» Sitten hänen kävi sääli miehen pahaa hämminkiä, ja hän hymyili heikosti.

»Onko tanssi niin harvinaista — maailmassa? Ei; Gillian piirtää — muotokuvia. Hänellä on todella lahjoja. Hänen piirroksensa eivät ainoastaan ole tarkoin mallin näköisiä, vaan hänen tutkielmansa ovat myöskin sielun ilmauksia. En usko hänen itsensäkään tietävän, miten hänen kuvansa saavat tehonsa, se syntyy melkein itsestään, mutta niistä kuvastuu luonne aina yhtä kummastuttavan hyvin. Eikä sopinut huomaamatta sivuuttaa tätä poikkeuksellista taipumusta, minkä vuoksi hankimme hänelle Pariisin parhaan opettajan, ja hänen opiskeluaan jatkettiin vielä sittenkin, kun —» Hän pysähtyi äkkiä, ja Craven täydensi katkenneen lauseen.

»Vielä sittenkin, kun hänen hoitomaksunsa lakkasivat», virkkoi hän kuivasti. »Kuinka monta vuotta on holhottini elänyt teidän armeliaisuutenne varassa, kunnioitettava äiti?»

Johtajatar kohotti kättään torjuvasti.

»Oh — armeliaisuutemme varassa. Se tuskin on sopiva sana —» vastusti hän.

Craven otti taskustaan maksuosoituslehtiön.

»Kuinka paljon on suoritettavaa, kaikesta?» sanoi hän mutkattomasti.

Johtajatar otti ruusupuiseen laudoitukseen nojaavasta lipastosta kirjan, silmäili sitä ja lausui ilmeisen vastahakoisesti summan.

»Gillianille ei sitä ole ilmaistu, mutta kymmeneen vuoteen ei monsieur Locke ole maksanut mitään.» Hänen äänessään oli valitteleva sointu. »Tällaisessa laitoksessa on pakko noudattaa tiukkoja periaatteita. Vain harvoin voimme tehdä poikkeuksen, vaikka houkutus on usein suuri. Pää ja sydän — voyez vous, monsieur — vetävät eri suuntiin.» Samassa hän sujautti kirjan lokeroonsa, ikäänkuin sen koskettaminenkin olisi ollut vastenmielinen. Vilkaistuaan ensin ohimennen hänelle ojennettuun maksuosoitukseen hän sitten katsoi siihen tarkemmin, ja taaskin kohosi puna hänen tunteikkaille kasvoilleen.

»Mutta monsieur on kirjoittanut kolminkertaisen summan», jupisi hän.

»Ettekö ottaisi vastaan ylijäämää», ehätti Craven pyytämään, »holhokiltani käytettäväksi mihin sopivaksi katsomaanne tarkoitukseen tahansa? Panen vain yhden ehdon — en toivo hänen saavan tietää, että meidän kesken on lainkaan ollut raha-asioiden järjestelyä.»

Hänen äänensä oli miltei jyrkkä, eikä nunna voinut enää estellä, vaan otti vastaan lahjan, joka silminnähtävästi johtui sydämen hyvyydestä, mutta jota hän silti piti eriskummaisena. Hän ei voinut muuta kuin taipua antajan päätökseen kiitollisuuden ja arkailun sekaisin tuntein. Vaikka tytön tulevaisuus olisikin ollut epävarma, toivoi hän kuitenkin sydämensä sisimmässä, ettei tämä erikoislaatuinen holhooja olisi saapunut häntä vaatimaan. Hänen anteliaisuutensa oli silminnähtävä, mutta —. Kun hän lukitsi paperiliuskan lipastoon, painoi häntä epämääräinen rauhattomuus. Mutta kävipä hyvin tai huonosti, asia ei ollut hänen määrättävissään. Hän oli puhunut kaikki, mitä osasi. Loppu oli Jumalan kädessä.

»Otan sen vastaan», virkkoi hän, »perin kiitollisena. Sen avulla voimme toteuttaa kauan toivomamme suunnitelman. Runsas lahjanne riittää ylenmäärin tasoittamaan tien siihen. Lähetän nyt Gillianin luoksenne.»

Hänen poistuessaan oli Cravenin mieli vaivautuneempi kuin se oli alussa ollut, ja häntä odottava tehtävä peloitti häntä entistä pahemmin. Hän odotti hermostuneen maltittomasti, ja se ärsytti häntä.

Hän meni ikkunan ääreen ja katseli hämärään ulko-ilmaan. Pihan vanhoja puita tuskin enää erotti. Taaskin satoi, ja pisarat räiskyivät ikkunanpuitteita ympäröivissä köynnöksissä. Muutamat pihan vastaisella laidalla olevista ikkunoista tuikkivat himmeät valot olivat vain omiaan tekemään pimeyden tuntuvammaksi. Aika vieri hitaasti. Kärsimättömästi hän rummutti sormillaan lyijyreunuksisia ruutuja, korvat herkkinä kuunnellen, milloin kuuluisi liikettä suljetun oven takaa. Huoneeseen kantautui kaukaista urkujen ääntä, jonka juhlalliset sävelet sopivat hyvin sadepisaroiden surulliseen rapinaan ja puuskittaisesti talon ympärillä huokailevan tuulen kohinaan.

Hänen tunteissaan tapahtui äkillinen heilahdus, ja hänen itselleen hahmoittelemansa elämä alkoi tuntua hänestä sanomattoman kammottavalta. Hän ei jaksanut sitä sietää. Se merkitsi sitä, että hän sitoisi kätensä, ottaisi niskoilleen vastuunalaisuuden, joka supistaisi hänen vapauttaan ja kahlehtisi häntä sietämättömän paljon. Hänet valtasi repivä rauhattomuus, kaipaus välttää vaivaloista sidettä. Yksinäisyyttä ja aukeita lakeuksia, viljelemätöntä luontoa, villejä aavikoita — niitä hän kaipasi. Ja se kaipaus kalvoi melkein kuin ruumiillinen kipu. Aavikko — hän veti kiihkeästi henkeään — jalan alla kuiskaileva, kuuma hiekka, säteilevän kirkkaalta taivaalta heloittava, paahtava keskipäivän aurinko, kuinka kiehtovaa se olikaan! Sen petollisesti hymyilevän pinnan lumousvoima ja sen kavala kauneus, joka viekoitteli väijyviin vaaroihin, kutsuivat häntä voimakkaasti. Ismaelin kirous, hänen perintönsä, pakotti häntä kuten se oli pakottanut niin usein ennenkin. Häntä kuohutti rajoituksia ja sivistystä vastaan tähtäytyvä kapinahenki, joka hänessä aika-ajoin virisi.

Vaellushalu oli hänen veressään — monien miespolvien aikana se oli lähettänyt hänen lukemattomia esi-isiään maailman yksinäisiin paikkoihin, ja sen rinnalla olivat kodin siteet voimattomat. Cravenit olivat maksaneet raskaan veron varhaisina aikoina äsken löydetyn Amerikan romanttiselle hohteelle, myöhemmin jäisten merien hiljaisuudelle ja tutkimattomalle maiden salaperäiselle syvyydelle. Eräs Craven oli tunkeutunut Amazonin sekaviin, hämyisiin metsiin eikä ollut sieltä palannut. Viime vuosisadalla oli kaksi Cravenia sortunut Luoteisväylän houkuttelemina, ja yksi kadonnut Keski-Aasiaan. Barryn iso-isä oli tuhoutunut hiekkamyrskyssä Saharalla. Ja juuri Pohjois-Afrikan aavikolle hänen omat ajatuksensa suuntautuivat kaihoisimmin.

Jaappani oli tyydyttänyt häntä jonkun aikaa — mutta vain jonkun aikaa. Länsimainen sivistys oli ollut siellä liian räikeästi silmäänpistävä, ja hän oli avoimesti tunnustanut itselleen, ettei häntä Jokohamassa pidättänyt Jaappani, vaan O Hara San. Pimeä piha ja himmeästi valaistut ikkunat häipyivät hänen näkyvistään. Sensijaan hän näki pienen, hyvin muistamansa keitaan Etelä-Algeriassa, kuuli arabialaisten loppumatonta pakinaa, oriin kimeää hirnuntaa, kamelin kiukkuista murahtelua ja muita ääniä selvemmin kaivon kohdalla olevan vipulaitteen vinkunaa. Ja haju — kamelikaravaaneilla ominainen, kyllästyttävä haju — se oli pistävä!

Hän keikautti päänsä pystyyn ja hengitti syvään, mutta tajusi samassa, ettei huoneen täyttänyt tuoksu ollutkaan aavikon kirpeä haju, vaan avoimesta ovesta tulvahtanut voimakas suitsutuksen lemu. Ovi sulkeutui, ja hän kääntyi vastahakoisesti.

Aluksi hän näki ainoastaan parin suuria, ruskeita, melkein uhmaavasti tuijottavia silmiä ja pienet, kalpeat kasvot, jotka tumman ruskean tukan ympäröiminä näyttivät vieläkin kalpeammilta. Sitten hänen katseensa hitaasti siirtyi kiilloitettua laudoitusta vasten kuvastuvaan, hentoon, mustapukuiseen vartaloon. Hänen pelkonsa oli osoittautunut oikeaksi. Hänen edessään ei ollut lapsi, jonka olisi voinut jättää hoitajattarien ja opettajattarien huostaan, vaan naisellisuuden kynnykselle päässyt tyttö. Rajusti hän sadatteli John Lockea.

Hän typertyi, ja hänen kielensä oli tylsän jäykkä. Hän oli valmistautunut esiintymään sopivan isällisesti pikku lapselle, jollaisen hän oli odottanut kohtaavansa. Isällinen suhtautuminen tätä itsetietoista nuorta naista kohtaan olisi mahdoton, suorastaan naurettava. Sillä hetkellä hänestä tuntui, ettei hän ollut tilanteen tasalla. Ensiksi puhkesi tyttö puhumaan. Hän astui verkalleen eteenpäin, tuli pitkän, kapean huoneen poikki.

»Minä olen Gillian Locke, monsieur.»