Sheikin pojat: Romaani aavikoilta

by E. M. Hull

IV

Kahvilan ulkopuolella nuorempi Ahmed ben Hassan seisoi hetkisen pimeässä, kuunnellen rakennuksesta tunkeutuvaa hälyä, ja silmäili tutkivasti ympärilleen, samalla kiskoen hartioiltansa burnusin ja kietoen sen tytön hervottoman vartalon ympärille.

Hänen huulillansa väikkyi hymy, kun hän otti verhotun pikku olennon syliinsä ja vilkaisi sinnepäin, missä sudanilaisen vahdin olisi pitänyt olla, mutta missä häntä ei ollut. Oli siksi pimeä, ettei hän erottanut mitään, mutta sillä taholla vallitseva hiljaisuus ilmaisi hänelle, että Ramadan ja S'rir olivat menestyksellisesti suorittaneet osansa seniltaisesta työstä.

Puristaen köykäistä taakkaansa lujemmin hän kääntyi keveästi juoksemaan
Kuninkaitten haudoille päin ikäänkuin poistuaksensa Tuggurtista.

Olisi ollut liian uskallettua palata samaa tietä, jota hän oli tullut. Kaupunkiin pääsi muita, syrjäisempiä polkuja pitkin, ja sinä yönä sopivat ne paremmin hänen tarkoitukseensa. Hän juoksi yli puolitoista kilometriä hidastamatta vauhtiansa, rientäen löyhällä maaperällä kevyesti ja väsymättömästi, tuskin huomaten tytön vähäistä painoa.

Koska hän kahvilasta lähdettyänsä ei ollut nähnyt ketään, oli hän varma, ettei häntäkään ollut kukaan nähnyt. Ja hänen ympäristönsä kaamea yksinäisyys ja tähtikirkkaan yön juhlallinen kauneus tuntuivat olevan kummallisesti sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa. Viikkokausia hän oli haaveksinut, mitä tämä yö hänelle merkitsisi, viikkokausia suunnitellut, mitä tämä yö hänelle toisi, ja hänen sydämensä oli tulvillansa rajua riemua hänen kiitäessänsä hämyssä.

Melkein voittamattomista vaikeuksista huolimatta hän oli tehnyt sen, mitä oli päättänyt tehdä, ja hänen kostonsa ensimmäinen osa oli toteutettu.

Ja tämä kaivattu kosto oli ollut mahdollinen Ramadanin ja S'ririn avulla. Ilman heitä hän ei olisi kyennyt tekemään mitään, sillä ilman heitä hän ei olisi edes jäänyt henkiin täyttääkseen suuren valansa, jonka hän oli vannonut viruessansa köytettynä ja avuttomana kehnossa majassa. He olivat hänet sieltä löytäneet. Ilman pienintäkään epäilystä hän tiesi, mikä hänen kohtalonsa olisi ollut, jolleivät he olisi tulleet. Hän oli kuullut liian paljon, arvannut liian paljon sellaista, mikä oli vaarallista niiden miesten turvallisuudelle, jotka olivat houkutelleet hänet ansaan. Ilman Ramadania ja S'ririä hän olisi kuollut seuraavana päivänä ja hänen kuolemansa olisi ollut kauhea.

Niiden kammottavien kärsimystuntien muisto seuraisi häntä koko elämän. Hänen kasvonsa olivat kosteina hiestä hänen nyt ajatellessansa sitä. Hän oli jo melkein lakannut toivomasta, kun Ramadanin leveät hartiat olivat kohonneet pienen ikkunan tasalle, ikuisuudelta tuntuvan ajan hän oli odottanut, hikoillen toivon ja pelon sekaisesta tunteesta, sillä aikaa kun veljespari uurasti murtaessansa tietä sisälle, ja hän oli täydelleen pyörtynyt, kun S'rir oli leikannut poikki hänen turtuneita, voimattomia jäseniänsä kahlehtineet siteet.

Muutamista sitä seuranneista tunneista hän ei muistanut mitään. Hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka yli-inhimillisesti hänen palvelijansa olivat ponnistelleet kiskoessansa hänen tarmotonta ruumistansa ahtaasta aukosta, ei muistanut mitään ratsastuksesta, jonka aikana hän oli levännyt tajuttomana Ramadanin voimakkailla käsivarsilla S'ririn seuratessa käyttäen hänen ratsuansa, jonka he olivat löytäneet, ennenkuin olivat seuranneet hänen jälkiänsä autioon kylään, johon hänet oli viety.

Hänet oli herättänyt kipu, kun hänen nyrjähtänyt olkapäänsä oli kiskottu paikoillensa. Ja tajuihinsa tultuaan hän oli ponnekkaasti pannut vastaan seuralaistensa koettaessa taivuttaa häntä palaamaan isänsä leirille. Hän oli vannonut valan, eikä mikään voima maan päällä saisi häntä luopumaan siitä. Ja vähitellen hän oli suostuttanut palvelijansa, kunnes he halusivat kostoa yhtä kiihkeästi kuin hän itsekin.

Mutta heidän esittämänsä nopea, harkitsematon kosto oli hylätty ja sensijaan valittu hienompi ja hivelevämpi tapa. Ne, jotka arkailematta olisivat olleet valmiit tappamaan hänet, ansaitsisivat kuoleman, mutta hänen oli otettava huomioon muutakin kuin omat kärsityt vääryydet.

Sitä silmälläpitäen hän oli viivytellyt vihamiestensä läheisyydessä ja päättänyt kärsivällisesti varrota ja tähyillä, kunnes sattuma tarjoaisi hänelle tilaisuuden. Ja odotusaika oli ollut lyhyt. Tietämättänsä oli maurilainen edistänyt hänen suunnitelmiansa. Tytön ja ulkomaalaisten kumppaniensa seurassa hän oli seuraavana päivänä salaa pujahtanut tiehensä ja merkeistä päättäen ilmeisen hätäisesti lähtenyt autiosta kylästä, jossa hän oli levännyt viikon. Ja askelittain oli pienempi joukkue seurannut vähäistä karavaania pohjoista kohti Tuggurtiin.

Kun muukalaiset matkustivat ilman palvelijoita, oli heidän tarpeiksensa riittänyt kameli kullekin; ja yksi kameli ja pari jäntevää pikku aasia oli kantanut koko käärmeenlumoojan kuormaston. Vankoilla hevosilla ratsastavista takaa-ajajista oli matka ollut ikävän vitkallinen, mutta hidas eteneminen ja pitkät pysähdykset olivat suoneet Ahmedille aikaa toipua osaksensa tulleesta kovakouraisesta käsittelystä. Ja voimien elpyminen oli vain lujittanut hänen päätöstänsä.

Joka päivä oli hän käynyt hilpeämmäksi ja reippaammaksi nähdessään voittonsa lähestyvän; ja illan toisensa jälkeen oli hän unen tuloon saakka virunut, kuunnellen kumppaniensa rauhallista hengitystä ja suunnitellen kostoaan.

Vihdoin oli saavuttu Tuggurtiin. Alunperin haluamatta avoimesti näyttäytyä kaupungissa, jossa hänet tunnettiin, hän oli odottanut hämärää, ennenkuin oli mennyt sinne muutamia tunteja maurilaisen tulon jälkeen.

Hän oli mennyt suoraapäätä erään arabialaisen ystävänsä taloon. Tämä ystävä rakasti velton mukavia, kalliiksi käyviä elintapoja, ja häntä miellytti enemmän asua Ranskan pääkaupungissa kuin omassa maassansa. Onni oli suosinut Ahmedia, joten hän oli tavannut ystävänsä kotosalla, vaikka aikeissa seuraavana päivänä lähteä tavanmukaiselle matkallensa Pariisiin. Muutamien selittävien sanojen jälkeen oli talo ja palvelijat intomielisesti luovutettu hänen käytettäväkseen, ja hänen isäntänsä oli vain pahoitellut sitä, ettei hän itse voinut jäädä ja olla mukana seikkailussa, sillä se kiehtoi väkevästi hänen mielikuvitustansa, joka oli vilkkaampi kuin hänen ruumiinsa.

Ja vannotettuaan isäntänsä palvelijat pitämään asian salassa hän oli pysytellyt Tuggurtissa piilossa.

Hänen aikomuksensa ei ollut antaa viranomaisille vihiä itsestänsä, ennenkuin hänen suunnitelmansa olivat kypsyneet. Tyttö oli toimitettava turvaan, ennenkuin hän kävisi käsiksi maurilaiseen ja tämän liittolaisiin.

Ja alusta loppuun saakka oli hänen suunnittelemansa rohkea kaappaus luistanut sujuvammin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Auliilla, tuhlaavaisesti jaetuilla lahjuksilla olivat Ramadan ja S'rir helposti saaneet kootuksi kirjavan joukon oikeita paimentolaisia ja vetelehtijöitä, jotka olivat valmiit esiintymään sellaisina. Kaikki ne miehet olivat perin kärkkäitä liittymään yritykseen, sillä olihan se tähdätty yksinomaan vaeltavaa maurilaista vastaan, jonka uskonnollisia mielipiteitä he eivät hyväksyneet, ja paria vähän tunnettua ulkomaalaista vastaan, jotka samoin kuin heidän palkkaajansakin piileskelivät kaupungissa. Ja sillä hetkellä kuhisi Tuggurtissa tyytymättömiä, jotka olisivat olleet valmiit ryhtymään vaarallisempaankin seikkailuun heidän käsiinsä niin helposti solahtaneesta, harvinaisesta palkkiosta.

Ramadanilta ja S'ririltä Ahmed oli kuullut käärmeenlumoojan café mauressa saavuttamasta menestyksestä. Heiltä hän oli myöskin saanut tietää, että tytön oli sallittu vapaasti liikkua kaupungissa. Mutta tytön ryöstäminen niin helpolla tavalla ei ollut miellyttänyt häntä. Hän oli keksinyt draamallisemman ja tyydyttävämmän kostamistavan. Hän anastaisi tytön jälleen avoimesti ja näyttäen mahtiansa niin paljon kuin suinkin saattaisi ihan niiden miesten silmien edestä, jotka olivat käyttäneet tyttöä syöttinä vangitaksensa hänet.

Sen tehtyänsä, mutta vasta sitten, hän koettaisi saada selville niiden muukalaisten salaisen piilopaikan, joiden salaperäiset puheet ja käytös olivat niin voimakkaasti herättäneet hänessä epäluuloja, ja ottaa paremman selon heidän liikkeistänsä. Hän ei voinut toimia pelkkien otaksumien perusteella, vaan hän kaipasi varmoja tosiasioita — selvää juttua, jonka hän saattaisi esittää ranskalaisille viranomaisille ja siten kostaa oman yksityisen loukkauksensa ja samalla kertaa auttaa hallitusta.

Hänen mieltänsä oli omituinen levottomuus, joka tuntui leviävän yli koko maan, kiinnittänyt enemmän kuin hänen isänsä oli kuvitellut, ja hänen kestämänsä kokemus oli pannut hänet ajattelemaan syvemmin kuin hän oli milloinkaan ennen miettinyt ajattelemattoman, nuoren olemassaolonsa aikana.

Ajaessansa takaa omaa huvitustaan hän oli sattumalta saanut vihiä salaisuudesta, jolla tuntui olevan uhkaavan tärkeä merkitys, ja hurja seikkailu, johon hän oli niin kevyesti ryhtynyt, oli muuttunut epätoivoiseksi peliksi, joka jo oli ollut vähällä maksaa hänen henkensä. Siitä, että häntä oli erehdytty luulemaan joksikin toiseksi kuin hän oli, oli hän alusta alkaen ollut varma. Mutta muistaen, mitä häneltä oli kyselty ja miten häntä oli uhkailtu, hän oli alkanut uskoa, että sattuma oli näyttänyt hänelle vilahduksen puuhista, joita siihen saakka oli pidetty visusti salassa, ja että tämä kokoonpanoltansa outo kolmikko oli jollakin hämärällä ja käsittämättömällä tavalla yhteydessä sen salaperäisen kuohunnan kanssa, joka maassa vallitsi.

Hänen äskeinen hämmästyttävä näyttäytymisensä oli varmastikin varoittanut heitä vaarasta ja saanut heidät valppaiksi. Mutta toistaiseksi he olivat hänen ulottuvillaan, sillä jolleivät heidän apuneuvonsa olleet paremmat kuin hänen, eivät he voineet poistua Tuggurtista hänen tietämättään. Siitä hän oli huolehtinut. Päiviä ja viikkoja hän oli punonut juonia ja suunnitelmia, ja tänään hän oli korjannut voittonsa ensimmäiset hedelmät. Tänään hän taaskin piti sylissänsä sitä naista, jota hän oli johtunut vihaamaan — mutta jota hän kuitenkin kaipasi. Miksi hän kaipasi tätä tyttöä? Miksi tuntui yksistään hänen omistamisensakin niin paljoa arvokkaammalta kuin niille miehille valmistettava lisäkosto, joiden välikappaleena tyttö oli ollut?

Tässä myrskyisen rakkauden ja alkeellisten intohimojen maassa oli moni nainen kuollut vähemmästä kuin Jasmin oli hänelle tehnyt. Mutta hän ei toivonut tytön kuolemaa. Hän kaipasi häntä elävänä — halusi hänen kärsivän, kuten hän itse oli kärsinyt, tuntevan hänet kohtalonsa herraksi ja valtiaaksi. Hänen luontonsa synnynnäinen rajuus oli vallassa hänen kulmat rypyssä katsellessaan Jasminia huulet raottuneina kolkkoon, puhtaasti julmaan virnistykseen. Hän tiesi tytön tointuneen pyörtymyksestään; vaikka toinen ei päästänyt äännähdystäkään, tunsi hän hänen vapisevan käsivarsillaan, tunsi, kuinka rajusti tytön sydän sykki niin lähellä hänen omaa sydäntänsä.

Jasmin sai vapista, olihan hän menetellyt niin petollisesti häntä kohtaan! Hän sai pelätä, olihan hän valheilla ja kavalilla suudelmilla houkutellut viattoman melkein varmaan kuolemaan! Hän itse oli kyllä ollut typerä ja hupakko, mutta ei enää hautonut tyhmiä harhaluuloja. Enää hän ei säästäisi Jasminia sen lapsimaisen viattomuuden vuoksi, jota hän oli niin hyvin osannut näytellä. Hän pitäisi Jasminia, kunnes tämä olisi oppinut tietämään, kuinka arvoton oli se kauneus, jolla hän oli koettanut viekoitella hänet ansaan, kunnes halu sammuisi — et puis, bon soir! Hänen kasvonsa olivat vääntyneet katkerasta itsepilkasta, kun hän pysähtyi hiekkaisen vierun harjalle katselemaan ympärilleen.

Varsin läheltä kiiluvat paimentolaisleirin hiipuvat nuotiot varoittivat häntä, että oli aika kääntyä takaisin kaupunkiin päin.

Pyörrettyänsä ympäri hän asteli pitkin, joustavin askelin, sivuuttaen vielä muutamia yksinäisiä leiripaikkoja, jotka hän kiersi kaukaa, muistaen äkäisiä vahtikoiria, joiden rähinä, jos ne olisivat vainunneet hänet, olisi herättänyt nukkuvat leiriläiset. Kuu nousi parhaillaan hänen saapuessansa eurooppalaisten pienelle, murheelliselle hautausmaalle, joka oli lohduttomana ja syrjäisenä kaupungin laidassa, ja vasten hänen tahtoansakin häntä puistatti, kun hän vilkaisi sen ruostuneita aitauksia ja hajallansa olevia hiekkakumpuja.

Hän oli liian äskettäin katsonut kuolemaa silmästä silmään ajatellaksensa nyt sitä tavalliseen välinpitämättömään tapaansa, ja pää toisaalle käänneltynä hän käveli ripeästi eteenpäin.

Ehdittyänsä Tuggurtin ulkoreunaan hän pysytteli talojen varjossa, edeten varovasti; hänen askeleensa irtonaisessa pehmeässä hiekassa olivat kuulumattomat, hän pinnisti katsettaan nähdäksensä pimeässä, ja hänen sydämensä sykki nopeammin hänen lähestyessään määräpaikkaansa.

Kerran hän oli vähällä polkaista rääsyistä myttyä muistuttavaa, erään oven kynnykselle sykertynyttä nukkujaa, jota pimeässä oli miltei mahdoton nähdä. Toisen kerran sai koiran äkillinen haukahdus hänet hätkähtämään ja supattamaan hiljaisen kirouksen. Mutta hän ei kohdannut muita keskiöisiä vaeltajia, ja asteltuansa tyhjillä, äänettömillä kaduilla hän vihdoin seisahtui etsimänsä talon jykevän, raudoitetun oven eteen.

Hänen hiljaa kolkutettuansa se avautui ja sulkeutui nopeasti hänen jälkeensä, ja hän asteli kapealla, himmeästi valaistulla polulla, joka vei avoimelle pihalle. Siellä oli sammioihin istutettuja, kukkivia pensaita ryhmitettyinä yksinäisen palmupuun ympärille, joka kohotti viuhkamaista latvaansa tuikkivia tähtiä kohti.

Vähäisen, tiilillä lasketun nelikulmion halki hän meni pieneen etuhuoneeseen, joka oli koristettu vanhanaikaisilla tuliaseilla ja metsästysvälineillä, ja sitten avaraan sisäsaliin, jossa oli sekaisin kallisarvoisia, huolitellusti muovaeltuja arabialaisia ja ranskalaisia huonekaluja ja joka ylellisesti sisustettuna sekä herpaisevan ja hienon aistillisena tuntui huokuvan nautinnonhimoa, velttoutta ja mukavuudenrakkautta.

Sen ilma oli suitsutuksen ja kukkientuoksun täyttämä, sen seinillä oli paksuja verhoja ja lattialla pehmeät Guémarin matot, jotka vaimensivat kaikki askelten äänet, ja vaikkakin siihen astuva aavikkolainen oli kasvanut ylellisyyden ympäröimänä, tuntui se hänestä kullalla silatulta vankilalta. Ja vankila se olisikin siihen saakka, kunnes hänen tehtävänsä Tuggurtissa olisi suoritettu, mietti hän jurosti. Huoneisto päättyi makuukammioon, johon päästiin silkkiverhojen peittämän kapean kaariholvin kautta.

Se oli pienempi kuin viereinen huone, kalustettu yhtä ylelliseen tapaan, ja siinä oli samanlainen sekava kokoelma itämaista ja eurooppalaista kalustoa.

Ja tässä sisimmässä huoneessa, tässä vankilan sisällä olevassa vankilassa, hän vihdoin laski taakkansa lattialle, soluttaen hänet pystyyn ja vapauttaen hänet burnusin tukahduttavista laskoksista. Äkillisen valon huikaisemana, sekavana ja vapisten huojui tyttö huumaantuneena, huomaamatta ympäristöään, pelokkaat silmät kiintyneinä uhkaaviin, hymyttömiin kasvoihin, jotka olivat niin toisenlaiset kuin hänen muistamansa nauravat, poikamaiset kasvot.

Kunnioitus ja ihmettely näyttivät kilpailevan hänen kasvojansa pingoittavan pelon kanssa hänen tuijottaessansa mieheen ja pienien käsiensä hapuillen siirtyessä ylöspäin tarttuakseen värähtelevään kaulaan.

Hitaasti hän hiipi eteenpäin.

»Luulin — ihan äsken — näkeväni haamusi», kuiskasi hän peloissaan. Sitten hän päästi tukahdutetun huudahduksen, puolittain liikutuksen, puolittain nyyhkäyksen, levitti kätensä ja juoksi Ahmedia kohti. »He väittivät — sinun kuolleen!» ähkäisi hän. Mutta hänen silmistänsä uhkuva ilo haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin toisen uhkaavasti tuijottaessa häneen.

Naurahtaen lyhyeen ja hurjasti mies astui pois hänen vapisevain sormiensa ulottuvilta.

»Me emme kuole niin helposti — me, minun isäni suvun pojat», vastasi hän verkkaisesti. »Me elämme — tuhotaksemme ne, jotka mielivät tuhota meidät. Oi, sinä ovela tyttö, eikö mieleesikään juolahtanut, että joskus takertuisit omaan paulaasi? Olet pelannut kavalaa peliäsi kerran liian usein, pieni hupsu.»

Jasmin horjahti taaksepäin, tehden ymmälle joutuneen eleen. »Mitä peliä olen pelannut?» änkytti hän. Ja äkkiä hän nyt ensi kerran vilkaisi ympärilleen nopeasti ja salavihkaa, silmissänsä hurjistunut, etsivä ilme, samanlainen kuin satimeen joutuneella eläimellä. Ahmed tarkkaili hänen vaanivaa, säikähtynyttä katsettaan huulillansa hieno, ivallinen hymy.

»Täällä ei ole ikkunaa», pilkkasi hän. »Tämä on varmempi vankila kuin se, johon sinä minut viekoittelit.»

Tytön silmiin kihosivat kyyneleet, ja hän väänteli käsiänsä epätoivoisesti. »Mitä sinä tarkoitat?» valitti hän. »Oi, rakkaani, mitä olen tehnyt, koska olet noin muuttunut?»

»Mitä olet tehnyt?» kertasi toinen tylysti. »Voitko sitä kysyä? Sinä, joka niin hyvin näyttelit sinulle määrättyä osaa — joka pidit minua narrinasi valheilla, suudelmilla ja väärillä rakkaudenvaloilla, kunnes saapuivat ne miehet, jotka olivat neuvoneet sinua peijaamaan ja pettämään.»

Tuskaisesti parahtaen Jasmin heittäytyi hänen jalkojensa juureen, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. »En kertaakaan ole valehdellut sinulle — en koskaan pettänyt sinua», uikutti hän. »Herra, etkö usko — rakastan sinua.»

»Ja kuinka monta kertaa olet aikaisemmin rakastanut», tokaisi Ahmed katkerasti. »Kuinka monta miestä olet narrannut ja pettänyt, kuten narrasit ja petit minua?»

Tyttö vapisi kovasti, ja hänen silmiinsä tuli epäilyksen ja kauhun ilme. »Luuletko sinä niin?» supatti hän arasti. »Luuletko minun pettäneen sinua?»

Värähtämättä silmäili mies häntä synkästi.

»En luule, vaan tiedän», virkkoi hän raskaasti. Sitten hänen äänensä äkkiä muuttui. »Luuletko sinä minua vieläkin samaksi sokeaksi hupakoksi, joka olin?» kivahti hän intohimoisesti. »Sanon sinulle, tyttö, että minulla oli aikaa muistella ja punnita viruessani odottamassa kuolemaa siinä kurjassa onkalossa, johon minut raahattiin. Kuulin, mitä he puhuivat koettaessansa kiristää minulta niitä tietoja, jotka he arvelivat minun saaneen. Silloin opin tuntemaan sinun teeskentelemäsi rakkauden arvon. Silloin opin tietämään, minkä tähden tulit syliini sinä aamuna — sinä, joka siihen saakka olit ollut niin neitseellisen siveä. Naurattiko sinua, kun säästin sinua rakkauteni tähden — sen rakkauden, joka kuoli, kun opin tuntemaan petollisuutesi? Kautta Allahin, enää et minulle naura. Kuten minä kärsin, niin saat sinäkin kärsiä — kunnes kyllästyn sinun kärsimyksiisi.»

Hänen äänensä oli käheä ja värisi raivosta. Ja vapisten nosti tyttö päätänsä, katsoen häneen omituisesti. »Etkö yhtään sääli, herra?» huohotti hän. »Enkö jo ole kärsinyt kylliksi? Eikö minua pieksetty, kun itkin sinun tähtesi, ja rääkätty nälällä, kun en suostunut saksalaiseen, joka halusi minua omakseen. Hän vannoi loppujen lopuksi ottavansa minut; vain Tuggurtissa sain muka liikkua vapaana. Mutta minä — minä olisin mieluummin kuollut kuin sietänyt hänen intohimoaan. Kuinka olisin voinut mennä hänen omakseen, kun yhäti rakastin sinua?»

»Rakastit minua?» ärähti mies. »Vai rakastitko sitä vaaleatukkaista muukalaista, joka oli café mauressa tänä iltana? Tahdoitko puhua hänelle kuolleesta rakastajastasi kohdatessasi häntä kaikissa mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa? Koskeeko se sinuun?» pilkkasi hän nähdessään toisen hätkähtävän. »Arvelitko peijata häntä samoin kuin peijasit minua hankkiaksesi hyötyä sille hornanhengelle, jonka omaisuutta olit? Vai rakastitko häntä — oi, sinä monien rakastajien neito?» Mies nauroi julmasti.

»En rakastanut häntä — en ole milloinkaan rakastanut muita kuin sinua.
Oi, herra, etkö usko minua?» nyyhkytti tyttö.

Kiroten kumartui Ahmed irroittamaan häntä piteleviä tutisevia sormia.
»En ikinä! Kautta Allahin, en ikinä!»

Mutta Jasmin takertui suonenvedontapaisesti kiinni häneen, painaen pientä, huohottavaa rintaansa hänen polviansa vasten, pää takakenossa, kyyneleisissä silmissä rukoileva ilme.

»Herra, minä vannon…»

»Älä vanno!» jyrähti mies. »Etkö ole ennenkin vannonut — ja väärin?» Ja kiskaistuansa häneen takertuneet kädet irti hän pyörähti kantapäällään ympäri.

Vähän aikaa hän seisoi viereisessä, hyvätuoksuisessa ja upeassa huoneessa kädet nyrkissä ja hengitti raskaasti.

Sitten hän alkoi astella lattialla, kävellen edestakaisin verkkaisin, kuulumattomin askelin, potkien syrjään tiellänsä olevat kirkasväriset, kirjaillut pielukset ja kuunnellen silkkiverhojen takaa kantautuvaa hiljaista nyyhkytystä. Hänet valtasi kiukun puuska. Se pieni hupakko! Luuliko hän kyynelillä ja lisävaiheilla taivuttavansa hänet uskomaan? Luuliko hän voivansa pelastaa itsensä vakuuttamalla viattomuuttansa? Mielikö hän taaskin viekoitella häntä harvinaisen kauniilla kasvoillaan ja vartalollaan, peijata häntä, kuten oli ennenkin peijannut, jotta hän luopuisi kostostansa? Aikoiko tyttö jälleen niin halvalla ostaa niin julmasti murskaamansa luottamuksen?

Hän oli antanut Jasminille rakkautensa — ja tyttö oli pettänyt hänet. Hän oli luottanut tyttöön — ja tämä oli valehdellut hänelle. Ja välttääksensä rangaistustaan tyttö valehtelisi hänelle taaskin. Harjaantuneena kavaltamaan ja pettämään — olihan hän, Ahmed, todennut hänen valheellisuutensa — tyttö oli äskenkin näytellyt osaansa tavattoman taitavasti, itkien ja takertuen häneen niin vilpittömän näköisenä, että hän olisi uskonut, jollei hän olisi muistanut sitä toista kertaa, jolloin Jasmin oli itkenyt, takertunut häneen — ja houkutellut hänet ansaan. Luuliko Jasmin rakkauden vielä kytevän hänen sydämessänsä! Pitikö hän häntä niin suurena hupsuna? Tarvittaisiin enemmän kuin kyyneliä ja halauksia parantamaan sitä haavaa, jonka Jasmin oli häneen iskenyt, saamaan hänet unohtamaan sen lyhyen onnenunelman, joka särkyessään oli rikkonut hänen haaveensa ja tuhonnut hänen luottamuksensa. Rakkaus oli mennyttä. Vain koston riemu oli hänelle jätetty. Vapisevin sormin hän sytytti savukkeen ja kiiruhti ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä. Pienessä etuhuoneessa oli ruoka häntä odottamassa. Hän oli koko päivän ollut liian kiihtynyt syödäksensä paljoa, eikä hänen mielensä nytkään tehnyt syödä. Hän tunsi vain polttavaa janoa ja joi kupin toisensa jälkeen kiehuvan kuumaa, mustaa kahvia, polttaen lukemattomia savukkeita istuessansa otsa rypyssä ja tuijottaessansa edessänsä olevaan melkein koskemattomaan illalliseen.

Ja vihdoin saapuivat hänen luoksensa Ramadan ja S'rir, edellinen tapansa mukaan vakavana ja katse totisena, jälkimäinen hymyillen tavallista arvoituksellista hymyänsä.

Vasta silloin välähti hänen mieleensä arvelu, olikohan hänen huolitellun tarkkoja ja tiukkoja määräyksiänsä noudatettu täsmällisesti vai olikohan hänen haalimansa lakeja halveksiva kannattajajoukko kiihtymyksen hetkellä viehättynyt rikkomaan saamiansa ohjeita ja käyttänyt tilaisuutta hankkiaksensa itselleen hyötyä ja harjoittaaksensa vallattomuutta tai tehdäksensä vieläkin pahempaa.

Heidän joukossansa oli paljon sellaisia, jotka eivät panneet hengelleen arvoa, epäilemättä useita, joilla oli omia vanhoja kalavelkoja maksettavina — kahvilassa oli sinä iltana ollut vähintään yksi tunnettu rahanlainaaja. Hän tiesi ottaneensa niskoillensa suuren vastuun, ja se tieto syvensi hänen otsansa ryppyjä, kun hän kääntyi veljesparin puoleen ja kysäisi lyhyesti:

»Sattuiko selkkauksia?»

Ramadan kohautti hieman olkapäitänsä.

»Ei lainkaan, herra», vastasi hän miltei pahoittelun häive syvässä äänessään. »Kaikki kävi määräystesi mukaan, Allahin kiitos. Joillakuilla lienee huomenna pää hellänä, mutta kukaan ei saanut vammoja. Maurilaisella ei ollut mitään — hän tappeli kuin kymmenen paholaista, se uskoton koira. Vanhemmalla muukalaisella — tämä.» Hän laski pöydälle pullean lompakon. »Jätimme heidät sidottuina ojaan ja panimme veitsen heidän likellensä. He kyllä pääsevät vapaiksi ennen aamua — Allah heitä kirotkoon! Olisi ollut parempi surmata heidät, herra. He myrkyttävät maata.»

Kuuntelematta seuralaisensa huomautuksia Ahmed otti lompakon ja silmäili hätäisesti sen sisältöä. Mutta tiheästi kirjoitettujen liuskojen kieli oli hänelle outoa, ja hän tunki paperit takaisin nahkaiseen koteloon ja viskasi sen pöydälle, tehden inhoisan eleen ja pyyhkien sormiansa ikäänkuin olisi koskettanut jotakin saastaista.

»Entä vahti?» tiedusti hän, katsahtaen taaskin palvelijoihinsa. Tällä kertaa vastasi S'rir hymynsä käydessä leveämmäksi. »Hän nukkuu makeasti sipulipenkillä», virkkoi hän hihittäen. »Ramadanin oli iskettävä lujasti — heillä on rautaiset kallot, noilla neekereillä.»

Hän viivytti heitä vielä hetkisen, kuunnellen lisää yksityiskohtia seniltaisesta työstä ja antaen määräyksiä seuraavan päivän varalle, ennenkuin lähetti heidät pois.

Ja heidän mentyänsä hän istui kauan pöydän ääressä, synkästi tuijottaen lautasten ja vatien seassa viruvaa lompakkoa. Jos sen sisältö oli sellainen kuin hän varmasti uskoi, niin mitä pikemmin se oli viranomaisten käsissä, sitä parempi; jos hän oli erehtynyt, voitiin se palauttaa omistajalleen — ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei luullut, että se palautettaisiin. Hänellä oli syvä sisäinen vakaumus, ettei hän ollut erehtynyt näihin epäilyttäviin ulkomaalaisiin nähden, että he olivat vaarallisia hänen rakastamallensa maalle. Ja palvellaksensa sitä maata oli hän valmis uskaltamaan jotakin.

Jos tämän illan seikkailu olisi päättynyt vakavasti, ei hänellä, sen hän tunsi, olisi ollut muuta neuvoa kuin antautua ranskalaisen komendantin haltuun ja kestää seuraukset. Mutta kun kaikki oli käynyt näin, eivät sankarilliset toimenpiteet olleet tarpeellisia. Vallitsevaan tilanteeseen katsoen eivät viranomaiset hyvin todennäköisesti olisi tietääksensäkään mellakasta, joka oli päättynyt ilman verenvuodatusta. Ja jos siitä koituisi ikävyyksiä, oli hänellä sitten vielä aikaa astua esiin ja pyytää julkisesti anteeksi.

Mutta lompakko oli lähetettävä komendantille huomenna ja sen mukana kirje, joka saattaisi olla enemmän tai vähemmän kaksimielinen. Ja huomenna hän koettaisi saada kiinni takaa-ajamansa henkilöt. Mutta nyt ei vielä ollut huomispäivä. Hänen paahtuneille kasvoillensa levisi tumma puna, hän ponnahti pystyyn ja alkoi kävellä edestakaisin samoin kuin oli kävellyt viereisessä huoneessa tunti sitten.

Edestakaisin, edestakaisin hän asteli ahtaan huoneen päästä toiseen, kasvot jäykkinä, sydän jyskyttäen.

Mikä häntä pidätti? Mikä hiipivä arkailu esti häntä toteuttamasta lujaa päätöstänsä?

Rakkaus oli kuollut — mutta halu oli jälellä, ja se pani kuuman veren hurjasti suhisemaan hänen suonissaan ja paisui joka hetki yhä väkevämmäksi, muistuttaen häntä kuluttavaa, riehuvaa tulta. Intohimon häntä kalvaessa väri katosi hitaasti hänen poskiltansa, ja hänen tummiksi paahtuneet kasvonsa kävivät oudon kalpeiksi.

Hänen hehkuvat silmänsä mittailivat huonetta miltei tuskaisen näköisinä, ja tuontuostakin luiskahti hänen yhteen puristetuilta huuliltansa katkonaisia, kuiskattuja sanoja.

Kerran hän seisahtui välioven viereen ja tuijotti siihen hievahtamatta kädet tiukasti ristissä selän takana.

Hän oli aikoja sitten heittänyt päästänsä paksun, silkkisiteisen turbaninsa, ja hänen yläpuolellansa riippuva lamppu valaisi kirkkaasti hänen lyhyeksi leikattua, tummanruskeata tukkaansa. Sen säteiden lämpö tuntui tunkeutuvan hiusten lävitse ja painostavan häntä, sillä hän siirtyi syrjään, riisui yltänsä lyhyen, kirjaillun nuttunsa ja kiskaisi silkkipaitansa kauluksen enemmän auki, ennenkuin uudelleen aloitti yksitoikkoisen kävelynsä. Taaskin hän asteli edestakaisin, nyt laahustavin askelin, kunnes hän vihdoin ähkäisten vaipui leposohvalle, painaen päänsä käsiinsä.

Jasmin oli valehdellut hänelle — miksi pitäisi hänen säästää tyttöä?

Jasmin oli pettänyt häntä — miksi ei hänen pitäisi rangaista tyttöä?

Hän ei vähääkään säälinyt Jasminin avuttomuutta. Kaikki hänen olemuksessansa piillyt lempeys oli palanut tuhkaksi, hävinnyt niin nopeasti kuolleen rakkauden mukana.

Lisäksi hän oli vannonut, ja kautta Allahin, hän pitäisi valansa!
Miksipä hän sallisi omantunnon arkailujen pidättää itseänsä? Mitä oli
Jasmin tehnyt ansaitaksensa häneltä sääliä? Jasmin oli hänen, ja hän
sai tehdä mitä halusi!

Siihen saakka hän oli pitänyt itseänsä aisoissa, mutta äkkiä hänen itsehillintänsä laukesi. Äkillisesti sietämättömäksi käyvän ruumiillisen kaipauksen kiusaamana ja tuntien vain häntä ajavan ylivoimaisen tarpeen hän lähti nopeasti sydämensä rajusti sykkiessä ja valtimoitten värähdellessä. Mutta sisimmän huoneen kynnyksellä hän pysähtyi käsi ojossa ja kasvoillaan kidutetun ilme.

Tukahdutetusti kiroten hän sitten rajusti kiskaisi verhot syrjään. Vain vähän aamusarastuksen jälkeen hän poistui Jasminin luota.

Soluttauduttuaan hiljaa seisomaan hän viipyi hetkisen, katsellen vuoteeseen väsynein, haaveksivin silmin.

Tyttö nukkui vihdoinkin, raskaasti, uneksimatta, leväten lapsen tiedottoman viehkeässä asennossa, toinen pikku kätönen työnnettynä pielukselle sekavana valuneen tumman tukan sekaan, toisen, sivulle ojennetun tiukasti puristaessa silkkipeitettä.

Unessakin olivat hänen kasvonsa murheelliset, raottuneet huulet hieman lerpallaan, silmiä verhoavat tiheät, kaartuvat ripset vielä kyynelistä kosteat ja yhteen takertuneet.

Ahmed kumartui syvempään ja silmäili häntä tarkoin.

Kuinka nuorelta hän näyttikään — ja kuinka kauniilta!

Mutta mitäpä hänen kauneutensa merkitsi Ahmedille. Armelias Allah, kunpa hän, Ahmed, vain osaisi unohtaa! Mutta hän ei ikinä unohtaisi, ei ikinä antaisi anteeksi petosta, joka tuntui muuttaneen hänet kiviolennoksi.

Äkkiä häntä puistatti yön muisto.

Mitä olivat ne kostontunnit hänelle antaneet?

Hän oli tehnyt sen, mitä oli vannonut tekevänsä — mutta odottamaansa nautintoa ei hänelle oltu suotu. Tyttö oli maksanut uskottomuutensa kyynelillä ja tuskalla — mutta Ahmedin voitonriemu tuntui samanlaiselta kuin tuhkan tomu suussa. Tyydytys, jota hän oli luullut tuntevansa, tuntui kumma kyllä olevan poissa, ja hänen sydäntänsä jäyti kaiveleva kipu, jota hän ei käsittänyt. Huoahtaen puolittain kärsimättömästi, puolittain katkerasti hän kääntyi ja poistui verkalleen.

Viereisen huoneen ilma, jossa leijaili raskasta suitsutuksen tuoksua ja kuihtuneiden kukkien tympeätä lemua, täytti hänet äkkiä inholla.

Sillä hetkellä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon voidaksensa pudistaa Tuggurtin tomut jaloistaan ja päästäksensä ratsastamaan aavikon puhtaaseen, virkistävän raikkaaseen ilmaan, jättääksensä taakseen kaikki, mitä hän halusi unohtaa, palataksensa kotiin tuhlaajapoikana ja aloittaa elämän uudellensa alusta.

Mutta hänen tehtävänsä Tuggurtissa oli vasta puolittain suoritettu — ja muutaman askeleen päässä hänestä oli tyttö.

Hän ei voinut, ei tahtonut vielä päästää Jasminia käsistään. Hän kaipasi tyttöä vielä, vaikka vihasikin häntä!

Hänen kasvonsa kovettuivat hänen kumartuessansa ottamaan burnusiansa lattiamatolta, jossa se oli virunut koko yön, ja sitten hän meni etuhuoneeseen.

Oli vielä kovin aikaista, eivätkä palvelijat vielä olleet siistineet pöytää, ja lompakko oli samassa paikassa, johon hän oli sen jättänyt. Otettuansa sen hän lähti avoimelle pihalle ja sieltä talon toisessa kyljessä olevaan huoneistoon, jossa hän oli majaillut edelliseen päivään saakka.

Hänet teki virkeäksi kylpy upeassa posliiniammeessa, joka saattoi ylpeillä kaikista nykyajan mukavuuksista, paitsi välttämättömän tarpeellisesta vedestä, mutta joka edellisenä iltana oli häntä varten täytetty. Ajeltuansa senjälkeen partansa hän istuutui kirjoittamaan muutamia rivejä epäilyttävän lompakon mukaan, jonka hän aikoi lähettää komentajalle. Se olisi nimetön kirje, joka ei sotkisi juttuun ketään, mutta jossa luvattaisiin lisää tietoja. Saatuansa sen valmiiksi ja kiedottuansa kaikki kääröön hän ryhtyi ripeästi valmistelemaan seuraavaa toimenpidettään.

Puolen tunnin kuluttua hiipi repaleinen, likaisen näköinen, paljasjalkainen paimentolainen meluttomasti yhäti nukkuvan talon lävitse pienelle pihalle, josta naulojen tähdittämän portin kautta päästiin kapealle, koukertelevalle kujalle. Se vei suorakulmaisesti leveämmälle kadulle, jolle talon pääovi avautui…

Tuggurtin eteläisissä esikaupungeissa, pitkin puutarhojen reunustamaa tietä, joka vei korkeille lentohiekkasärkille ja niiden taakse kaukaiseen El-Uedin kaupunkiin, ratsasti parooni Lucien Marie de Préfont — taipumuksiltansa vetelehtijä, mutta olosuhteiden pakosta spahi — parin arabialaisen ratsumiehen seuratessa hitaasti jälessä.

Hänet oli kiskottu vuoteestaan, kuten hänestä tuntui, mielettömään aikaan; häntä harmitti, että hänen oli ollut pakko ryhtyä tehtävään, jota hän piti yksinomaan poliisien asiana, ja hän purki pahaa tuultansa puolittain opetettuun oriiseen, joka äskettäin oli tullut hänen omaisuudekseen pelivelan suorituksena. Sotilaspalvelus meni päin mäntyä, nurisi hän itsekseen vuorotellen kannustaessaan, vuoroin hillitessään hermostunutta, vaahdon täplittämää ratsuansa. Soturinelämä meni kyllä mukiin, ja olihan kestettävä vaivat, jos nautittiin riemutkin, bien entendu, mutta soturin tehtäviin ei kuulunut nuuhkia tämän pienen, kirotun kaupunki-pahasen katuja etsimässä rääsyläisiä ja roskaväkeä! Mitä hemmettiä siitä, että café mauressa oli ollut mellakka? Ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa; vain lamppuja oli rikottu, ja säikähtyneet tanssijattaret olivat kaikki paenneet tiehensä. He palaisivat päivän tai parin kuluttua, ja jolleivät palaisi, niin vahinkokos se — mokomatkin likaiset letukat! Kaikki tuntuivat alkavan hermostua näinä päivinä. Ei edes vanha Mercier ollut sama mies kuin ennen. Ja kaikki se pelkkien huhujen tähden! Pidettiin ylimääräisiä harjoituksia, metsästysloma oli keskeytetty, ja nyt tämä järjetön määräys, että hänen piti samoilla pitkin katuja etsimässä epäilyttävän näköisiä vintiöitä — bon Dieu, minkälaista elämää!

Hän oli ärryttänyt mielensä äärimmäiseen kiukkuun, kun tien viereltä äkkiä sujahtanut kerjäläinen sai hänen ennestäänkin ylenmäärin kiihtyneen ratsunsa kavahtamaan melkein pystyyn takajaloillensa.

»Allah sinua korventakoon, sinä muulin poika!» ärähti hän, sivaltaen repaleista olentoa ratsuraipallaan ja kiskoen rajusti hevosensa suupieliä.

»Muulittele itseäsi, Lucien!» vastasi kerjäläinen moitteettomalla ranskankielellä. »Tuo ratsusi joutuu ojaan, jollet pidä silmiäsi auki.» Hänen kasvoillensa oli kääritty paksulti likaisia liinariepuja, ja ne olivat piilossa hänen burnusinsa syvässä huupassa, mutta äänestä ei voinut erehtyä. Ja kiskottuansa vapisevan hevosensa seisomaan kumartui de Préfont satulassansa syvälle ja purskahti raikuvaan nauruun. »Ahmed!» ulvoi hän ja ojensi käsineen peittämää kättänsä. Toisen kädet kohosivat nopeasti ikäänkuin hartaan pyytävästi.

»Hiljaa, mon vieux», jupisi hän, »ja käske miehiesi jättäytyä hieman jälemmäksi». Luikattuansa takanansa ratsastaville miehille hoputti de Préfont hevosensa verkkaiseen kävelyyn, viitaten valekerjäläistä seuraamaan.

Ehdittyänsä pois miestensä kuuluvilta hän kääntyi jälleen innokkaasti kumppaninsa puoleen:

»Mitä helkkaria, Ahmed?» pamautti hän. »Mitä varten moinen naamio? Kuinka kauan olet ollut Tuggurtissa? Oletko kuullut eilenillalla café mauressa tapahtuneesta metelistä? Minun arvellaan nyt haalivan karkulaisia. Mercier-vanhus on nyt oikein vauhdissaan, sen sanon. Koko juttu on salaperäinen ja saa sellaisena pysyäkin ainakin minuun nähden. Mikäli minä olen saanut selville, on se vain jonkun aavikolta saapuneen velikullan huviksensa järjestämä kepponen. Kaikin puolin kunnioittavasti puhuen, mon cher, sinun maanmiehesi alkavat olla vaivaloisia.»

Ahmed virnisti kopeloidessaan risaisen asunsa povisäiliöitä. »Otaksuttavasti hän ei saanut siitä niin paljon hauskuutta kuin oli odottanut, pahus-raiska», virkkoi hän, naurahtaen katkerasti. »Mutta kylliksi siitä», ehätti hän hätäisesti lisäämään, kun de Préfont äkkiä loi häneen omituisen, uteliaan katseen. »Minulla ei ole paljon aikaa, ja miehesi kummastelevat, jos puhelemme liian kauan. Unohda se, että olet nähnyt minut tänä aamuna, Lucien! Ja laita niin, että eversti Mercier saa tämän käärön. Kerro löytäneesi sen tai nähneesi, kun se pudotettiin, tai syötä hänelle mikä todennäköinen vale vain mieleesi johtuu! Se on tärkeä, mutta en halua nimeäni mainittavan. Minulla on omat syyni, mutta en voi ilmaista niitä sinulle — sinun on luotettava minuun.» Ja painautuen soturin hevosen kupeeseen kiinni hän sujautti käärön ratsastajan käteen. De Préfont otti sen nopeasti vastaan ja pisti sen asetakkinsa taskuun.

»Selvä on, mon braveo», vakuutti hän, nyökäten ymmärtävästi. »Osaan tarpeen tullen olla mykkä ja sokeakin, jos sikseen tulee. Mitäs muuten kuuluu teidän suunnallenne? Tietänet kaiketi, että Saint Hubert on kaupungissa?»

Ahmed hätkähti. Muutamien viime viikkojen tapahtumat olivat karkoittaneet hänen päästänsä kaikki ajatukset Saint Hubertista ja hänen tuntemattomasta veljestänsä. Kun hän Tuggurtissa ollessansa ei ollut seurustellut kenenkään kanssa ja oli uskaltautunut ulkosalle vasta pimeän tultua, ei hän ollut ollenkaan kuullut sikäläisiä juoruja. Matta Ramadanin ja S'ririn oli täytynyt se tietää. Minkä tähden he eivät olleet kertoneet hänelle? Hän ravisti päätänsä vastaukseksi de Préfontin kysymykseen.

»En ole tiennyt», vastasi hän lyhyesti, »eikä sinun tarvitse puhua minusta, jos tapaat hänet, Lucien». Sitten voitti luonnollinen uteliaisuus hänen pidättyväisyytensä. »Veljeni on kai hänen muassaan?» virkkoi hän hyvin empivästi.

De Préfontin kulmakarvat kohosivat kysyvästi. »Sinun veljesi?» kertasi hän. »Niinpä niin, tietysti kai hän on. Sen olin unohtanut. Ohoo, la, la!» hohotti hän huojuen satulassa myrskyisen hilpeyden vallassa.

»Miksi la, la? Minkänäköinen hän on?»

De Préfont kokosi suitsensa kireälle ja tanssitti ratsuansa poikki tien. »Malta siihen saakka, kunnes hänet näet!» sanoi hän hihittäen. »Eipä hevillä nähdä, monsieur, täsmällistä ja arvokasta veljeäsi ryöstöretkellä café mauressa ja panemassa koko Tuggurtia kiihdyksiin. Näkemiin, rohkea rosvo-veikko! Ja ole huoleti, minä olen äänetön kuin hauta! Ja nyt loikkaa, hyvä ystävä, äläkä pahastu, jos ärjyn sinulle vähäsen! Meidän on näet näyteltävä, kuten ymmärrät.» Ja äkkiä karjaisten hän kannusti ratsuansa ja viittasi miehilleen.

Ja ratsumiesten lähestyessä hän ohjasi melkein villiytyneen hevosensa suoraan keskellä tietä seisovaa ryysyläistä kohti, kiljuen kiivaita herjauksia sujuvalla arabiankielellä.

Alkaen jälleen näytellä omaksumaansa osaa Ahmed hypähti syrjään, tehden silminnähtävän pelokkaita eleitä, ja kyyristyi lähimmän puutarhan matalaa saviaitaa vasten, samalla kun de Préfont pyöräytti hevosensa ympäri sinkautettuansa vielä viimeisen sadatuksen jäähyväisiksi ja lähti täyttä laukkaa Tuggurtiin.

Sitten Ahmed hieman hymyillen kyykistyi kantapäittensä varaan, työnsi burnusinsa huupan takaraivolle ja etsi repaleittensa laskoksista savuketta.

De Préfontin kohtaaminen oli ollut suurempi onnenpotkaus kuin hän oli toivonutkaan. Käärö joutuisi suoraan komentajan käsiin, ja hänen salaisuutensa pysyisi leviämättä hilpeän nuoren ranskalaisen tiedossa.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät taaskin, kun hän muisteli spahin nauraen laskemaa pilaa.

Se mies, jota Jasmin oli kohdannut »kaikissa mahdollisissa yksinäisissä paikoissa Tuggurtissa», oli siis hänen veljensä, hänen »täsmällinen, arvokas veljensä!» Hänen veljensä, jonka hän oli nähnyt café mauressa edellisenä iltana! Sinä hetkenä, jona heidän katseensa olivat osuneet vastakkain, oli muukalaisen ulkonäkö vaikuttanut häneen; se oli muistuttanut jotakuta henkilöä, jota hän ei jaksanut muistaa, ja se oli tehnyt vaaleatukkaisen nuoren miehen kasvot hänelle kummallisen tutuiksi. Nyt siitä ei ollut epäilystäkään. Se silmään pistävä samanlaisuus muistutti pikku äitiä. Allah, mikä sekasotku! Rajusti huudahtaen hän sylkäisi savukkeensa takanansa olevaan viemäriin.

Oliko Jasmin rimpuillut viime yönä häntä vastaan sen tähden, että oli rakastanut hänen veljeänsä? Hänen oma veljensäkö oli tullut hänen ja hänen kaipaamansa naisen väliin? Sacré dieu, kaikki maailman veljet eivät jaksaisi riistää Jasminia häneltä — ennenkuin hän itse haluaisi päästää tytön!

Kiertäen repaleiset vaatekappaleensa ympärillensä hän hypähti pystyyn ja lähti hitaasti palaamaan samaa tietä, jota oli tullut. Ja astellessaan hän työnsi sen ajatuksen pois mielestänsä. Sitä olisi kyllä aikaa pohtia myöhemmin. Sillä hetkellä hänen oli keskityttävä etsintään, joka oli houkutellut hänet ulkosalle niin aikaisin.

Nyt oli tiellä liike vilkkaampaa: alituinen virta kiitävien puhdasveristen tai laihojen konien selässä ratsastavia miehiä, jotka vilahtivat sivuitse pöly- ja hiekkapyörteessä; hunnutettuja naisia, jotka kärsivällisesti käydä tarpoivat tiellä, kantaa retuuttaen lapsia; ja piskuisia aaseja hoippuen kantamassa ratsastajia, joiden jalat viilsivät maata, tai korkeita polttopuu- tahi vihanneskuormia; ja niiden seassa ryhmittäin työläisiä marssimassa lukemattomiin puutarhoihin, jotka ovat Tuggurtin ainoa kaunistus. Ja lähellä markkinapaikkaa hän kohtasi El-Uediin matkalla olevan kamelikaravaanin ja vastatessaan hänelle luikattuihin aamutervehdyksiin aprikoi, kuinkahan monella noista hurjakatseisista kamelinajajista oli taskussansa hänen kultaansa.

Hän oli suunnannut askeleensa vanhimpaan kaupunginosaan, tuohon maanalaisten katujen muodostamaan omituiseen labyrinttiin, jonka asukkaat elävät kuin rotat rei'issään ja jonka sekavissa, sysipimeissä, mutkittelevissa käytävissä pehmeiden jalkojen tassutus kajahtelee salaperäisesti, ja hiljaa liikkuvat olennot hipaisevat usein ohikulkijoita, joiden kasvoja he eivät erota. Ja tämän kaupungin sisässä olevan kaupungin kynnyksellä hän pysähtyi ja ojensihe pitkäksensä hiekkaiselle tielle, jossa muita samanlaisia ryysyläisiä kulutti aikaansa vaatimattoman tyytyväisinä.

Vedettyänsä burnusin huupan kasvoillensa hän oli nukkuvinaan, tarkastellen ympärillänsä olevaa vetelehtijälaumaa, samalla kun aukion toisella puolella olevan kasarmin iso kello löi tunnin toisensa jälkeen. Hän näki paljon sellaista, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, mutta kolmesta etsimästänsä henkilöstä hän ei nähnyt merkkiäkään.

Vasta kun kasarmin kello löi yksi, liikahti hän, nousi äänekkäästi haukoitellen istualleen ja kompuroi laiskasti pystyyn.

Onni tuntui olevan hänelle vastainen, ja hänen alkoi olla kiusallisen nälkä. Ja hän saattoi suoda itsellensä muutamien tuntien levon. Hänen ei tarvinnut luottaa ainoastaan itseensä. Ramadan ja S'rir olivat saaneet määräyksensä, ja hänen palkoissansa oli muitakin urkkijoita pitämässä silmällä eri kortteleita, joissa etsittävät todennäköisesti piileskelivät.

Pitäen mielessänsä ulkoasuaan hän liikkui verkkaisesti pitkin hiljaisia, vähäliikkeisiä teitä, kunnes saapui pienelle, vaarnoilla koristetulle portille, josta hän oli tullut aamun varhaisina hetkinä. Pihalla odotti häntä S'rir, ruokkien kesyä gasellia makeisilla ja syvämietteisesti polttaen savuketta, joka isännän lähestyessä katosi kukka-astiaan.

Uutisia ei ollut, ilmoitti hän nopeasti tervehdittyään. Ramadan ei ollut vielä saapunut. Talon palvelijat olivat noudattaneet kaikkia hänen ylhäisyytensä ohjeita, ja vanha, kuihtunut palvelijatar, jonka hoidossa tyttö oli ollut, oli äskettäin pyytänyt poistumislupaa käydäksensä moskeijassa — se näytti olevan harras uskovainen. »Mitäpä muuta sillä enää niin iäkkäänä olisi jälellä kuin uskonnon lohtu!» lisäsi S'rir, kohauttaen olkapäitänsä ja virnistäen. Mutta virnistys häipyi, kun hän huomasi päällikkönsä synkän tuijotuksen, ja huolestuneena hän tiedusti, oliko hänen ylhäisyytensä syönyt.

Käskettyänsä tuoda ruokaa omaan huoneeseensa Ahmed meni hänen edellänsä taloon muuttamaan pukuansa.

Helpotuksesta huoahtaen hän riisui repaleet yltänsä, pesi tomun käsistänsä ja kasvoistansa ja pukeutui hitaasti hänelle varattuihin tahrattoman puhtaisiin ja huolekkaasti valmistettuihin vaatteisiin.

Nautittuansa yksinkertaisen puolisensa hän istui jonkun aikaa syvissä aatoksissa, polttaen tupakkaa ja maistellen kahvia kupistaan. Eikö hän sittenkin tuhlannut sekä aikaa että rahaa etsiessänsä muiden avulla haluamiansa tietoja, kun hänellä oli käsissänsä henkilö, jonka täytyi tietää enemmän kuin hän saattoi toivoakaan saavansa tietoonsa palkatuilta urkkijoiltansa. Tyttö tiesi maurilaisen piilopaikan ja otaksuttavasti senkin, missä hänen ulkomaalaiset kumppaninsa oleilivat. Heidän kätyrinään ja liittolaisenaan hänen täytyi melkein varmasti jossakin määrin tuntea heidän salaisia vehkeitänsä. Ja mitä hän tiesi, se hänen olisi kerrottava!

Ahmed nousi äkkiä pystyyn, viskasi puoliksi poltetun savukkeensa kahvin sakkaan, niin että sihahti, heitti burnusin olkapäiltänsä taaksepäin ja lähti huoneesta.

Talossa oli hiljaista, kuten oli ollut aamullakin — nämä Slimanin palvelijat olivat joko hyvin uneliaita tai perin hyvin koulutettuja pysymään poissa näkyvistä ja kuuluvista, mietti hän astellessaan tyhjien huoneiden ja käytävien kautta pieneen etuhuoneeseen.

Hän tapasi Jasminin kovin kuumassa ja ylettömästi tuoksuavassa salissa. Ja jo ensimmäinen vilkaisu ilmaisi hänelle, että hänen eräitä määräyksiänsä oli tunnontarkasti noudatettu ja että S'ririn mainitsema palvelijatar tiesi, mitä hänen oli tehtävä, ainakin yhdessä suhteessa.

Tytön ulkomuodossa tapahtunut muutos oli miltei ällistyttävä.

Eilispäiväisissä, kehnoissa, räikeän koreissa repaleissaan hän oli ollut kaunis, mutta upeassa puvussa, joka nyt oli hänen yllänsä, hän näytti kymmenen kertaa viehkeämmältä.

Lyhyen, korukirjailuilla koristetun nutun ja kirkkaanväristen, silmäänpistävien liivien alta näkyivät mitä hienoimmasta harsokankaasta valmistetut alusvaatteet, joiden kaulus oli leikattu syvälle kaarteelle, joten hänen sievä kaulansa ja pienten rintojensa kohoaminen jäivät näkyviin; hänen hennoille vyötäisillensä oli kiedottu viirullisesta silkistä tehty monipoimuinen futa, jonka alapuolelta avarat, silkkiset housut ulottuivat melkein nilkkoihin saakka. Hänen pienet jalkansa olivat paljaat, ja toinen niistä oli puoliväliin työnnetty pieneen, korkeakorkoiseen ranskalaiseen tohveliin, jonka pari virui vähän matkan päässä lattialle nakeltujen, välkkyvien sormusten, rannerenkaiden ja jalokiviketjujen keskellä.

Omituinen ilme lehahti miehen kasvoille, kun hän näki hyljeksityt helyt.

Jasmin oli sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan eikä liikahtanutkaan toisen astuessa sisään, ja aluksi Ahmed luuli hänen nukkuvan. Mutta mentyänsä likemmäksi hän näki polttavan punan tytön poskilla; tyttöä puistatti, ja hän näytti painautuvan tiukemmin pehmeitä pieluksia vasten. Ahmed kävi asiaan käsiksi luonteenomaiseen, äkkijyrkkään tapaansa, lausuen purevat kysymyksensä äänellä, joka tosin oli hiljainen kuten tavallisesti, mutta kuitenkin kova ja ilmeisen käskevä. Ja koko hänen kyselynsä ajan kuunteli Jasmin äänettömänä muuttamatta asentoansa ja nostamatta lattiaan luotua katsettansa. Hän olisi saattanut olla kuuromykkä, mikäli voi päättää toisen kysymyksien häneen tekemästä näkyvästä vaikutuksesta.

Hänen äänettömyytensä ja itsehillintänsä vimmastuttivat Ahmedia, mutta hänen suuttumukseensa oli sekaantunut ihmettelyä, kun hän silmäili hentoa tyttöä päästä jalkoihin saakka.

Oivalsiko Jasmin täydelleen, kuinka avuton hänen asemansa oli? Mihin hän luotti rohjetessansa uhitella häntä? Hän liikahti äkkiä tyttöön päin. »Puhu, tyttö!» komensi hän uhkaavasti.

Vasta sitten tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen erittäin tiukasti, erittäin läpitunkevasti. Hänen raottuneet huulensa vapisivat ja hetkisen hän näytti koettavan puhua saamatta sanoja suustansa. »Sinä syytit minua petoksesta», kuiskasi hän vihdoin. »Tahtoisitko nyt minun pettävän isäni?»

Mies keikautti päätänsä, ärähtäen kärsimättömästi. »Ainakin kymmenen kertaa olet vakuuttanut minulle, ettei hän ole isäsi. Mielitkö vielä valehdella minulle?» Jasminin värähtelevät silmäripset painuivat nopeasti alas, verhoten hänen silmänsä.

»Hän on ainoa isä, jonka koskaan olen tuntenut», jupisi hän.

Äkkiä kiehahtanut viha nosti punan Ahmedin poskille. »Se on mukava sukulaisuussuhde, jonka voit tunnustaa tai olla tunnustamatta, miten sinua milloinkin huvittaa», pilkkasi hän. »Mutta vaikkapa hän olisi kymmenestä isäsi, on sinun puhuttava.»

Hänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta hänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä voit tappaa minut — mutta minä en puhu.»

Minuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä olisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt tytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin pidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti poispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole tappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»

Jasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen ilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti hänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien silmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää Ahmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa hitaasti pingoittuivat.

Taaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina ponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä tiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet ovat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta maastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa? Minkälaiset siteet yhdistävät 'isäsi' ja nämä muukalaiset toisiinsa? Et saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon vahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin vapautunut sekasorrosta.»

»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun maa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat isäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä tiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah tuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on orjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaiset olemme vapaita — ja meidän naisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi, joiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset naiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat naiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten minä isken!»

Hyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat hermot pelastivat hänet.

Erinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä Jasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen eteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdäten futastaan tempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.

Terävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä, kun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä rajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi sukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa, kunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta, joka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti Ahmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla kun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa kiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa kipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä avautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi matolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä silmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen jännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava, äärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin käsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen kuullut ainoankaan naisen siten itkevän.

Mutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja kammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.

»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän vimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»

Jasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen, ja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon oli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän oli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli vallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen ulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen, joka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen kuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei, ei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä, mutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan, mitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut Ahmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä, herraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet olivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai tehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta kuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä sumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä, tyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut, ettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä aamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt mitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen valoon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut tietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan osaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista muuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä häneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se mies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä muistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty hellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen mielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta tuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä puhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä kuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta heitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän parissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää, kunnes hän — outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut — oli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä muutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä! Oi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin rakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!

Kasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen näännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut pieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien rajusta runtelusta.

Eikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa verkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin, joiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut ja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn riemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen rakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain nostattanut heissä kiukkua.

Ja päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt yksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen ihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä silloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt sitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja inhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli valehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä, ja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.

Hänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään rakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle edellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui pystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja huohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.

Kun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia kestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään kykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin roihuava tuli.

Hänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat jalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät veitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen pudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen kaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui sille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.