XII.
Seuraavana aamuna herätessäni olin sangen kummallisella tuulella… Uudet vaikutukset olivat edellisenä päivänä niin äkkiarvaamatta karanneet päälleni, että menin levolle kuin päihtyneenä; aamusilla, kirkkaana selkeänä aamuna, oli levähtänyt sieluni selennyt, ja minä olin taasen arka sisilisko, joka koetti paeta ihmissilmiä johonkin synkkään turvapaikkaan. Ikäänkuin lohduttajana lauloi ja visersi äkkiä pieni lintu minulle, keskeyttäen alakuloiset mietteeni. Luultavasti istui se ikkunalaudalla ja minä surumielisesti hymyten arvelin, että se kentiesi oli tullut Dierkhofista, suoraan sen pihalla kasvavasta pihlajasta… Syvä aamuhiljaisuus keskeytyi suureksi kummastuksekseni toisellakin tavalla. Seinän takana, missä kaappi seisoi, alkoi äkkiä syvä miehen ääni hitaasti veisata virttä. Samalla aukesi ovi ja Ilse astui kuunnellen kynnykselle. Hän nyykäytti ääneti minulle hyvää huomenta ja jäi kädet ristissä seisomaan.
"Hurskas mies," lausui hän mielihyvin, kun ensimmäinen värssy oli loppunut, ja astui vuoteeni luo. "Tässä talossa asuu siis muitakin ihmisiä paitsi isäsi, ja vieläpä tämän miehen kaltaisia!… Eilen illalla näytti koko talo minusta niin pakanalliselta ja loihditulta —"
Hän vaikeni, sillä ääni alkoi toisen värssyn — suloinen liiritys ulkona ikkunalaudan päällä oli lakannut. Ihmisääni oli karkoittanut pois pienen aran laulajan. "Niin, nouse ylös nyt, lapseni!" lausui Ilse, hurskaasti kuunneltuansa toistakin värssyä. "Tämä havainto on minulle aarretta rakkaampi. Mikä kaunis aamurukous!… Alottakaamme nyt työmme!"
Sitte veti hän ylös rulla-akuttimen ja meni ulos.
Minä hyppäsin vuoteestani. Ulkona säkenöivät kultasäteet vedenpinnalla; puista ja pensaista tippui kimeltävä aamukaste, riikinkukot ja fasaanit juoksentelivat ruohokentillä.
Minun pukeutuessani lauloi naapuri yhä edelleen.
"No hyväinen aika, laulaako tuo maksosta?" kysyi Ilse kummastuneena ja otsa vähän rypyssä, kun kuudennen värssyn loputtua seitsemäskin vielä alkoi. "Tuonkaltaiseen laulamiseen suuttunee pian Jumala!… Sitä varten hän ei varmaankaan ole luonut ihanaa kallista aamuhetkeä!"
Ilse oli jo ollut ahkera. Hän oli saanut kyökin oven avatuksi ja, huolimatta palvelusneidon kaikista tarjoutumisista, itse laittanut aamiaisemme — Ilse "ei millään muotoa voinut juoda vieraan keittämää kahvia". Huone oli jo laistu, vuode, jonka hän oli valmistanut itsellensä sohvalle, oli poissa ja pöydälle oli sievästi järjestetty neiti Fliednerin lähettämät kahviastiat.
Minä koputin ujosti isäni ovea.
"Astu sisälle, Leonoraseni!" kuului sisältä… Jumalan kiitos! isä muisti vielä kuitenkin minun olevan täällä eikä minun siis tarvinnut ilmoittaa nimeäni! Hän veti minut kynnyksen yli, suuteli minua otsalle ja puolusti eilistä poissaoloaan sillä, että hänen täytyi viipyä herttuan luona kello yhteentoista saakka. Ilse ilmoitti hänelle aikovansa "hetken perästä" keskustella neiti Fliednerin kanssa siitä, mitä minun kanssani olisi tekeminen, ja siihen isä mielellään myöntyi. Neiti Fliedner oli erittäin kunnioitettava nainen, arveli hän, ja se olisi hänelle mieleen, jos Fliedner pitäisi vähän huolta hänen pienestä tyttärestään; myöhemmin lupasi hän itse käydä hänen luonansa sitä pyytämässä, vaan silloin oli se mahdotonta, kun hänellä oli kiireitä töitä ja hänen täytyi kirjoittaa joka hetki.
Hän ei ollut likimainkaan niin hajamielinen kuin ylhäällä kirjastossa, ja vaikka hän muutaman kerran kutsui minua äitivainajani nimeltä ja hyvin huolellisesti kysyi ikääni, huomasin kuitenkin kaikesta siitä hänen jo tottuneen minun jäämiseeni. Se rohkasi mieleni jälleen. Hän piti minua yhä edelleen kädestä ja minä saatoin hänet kirjastoon asti, sillä hän oli tottunut juomaan aamukahvinsa siellä.
Etehisessä astui pitkä, vanha herra ohitsemme. Hänen hiuksensa ja kaulahuivinsa olivat lumivalkeat ja musta puku kiilsi kuin atlaska päiväpaisteessa. Hän tervehti tosin sangen kohteliaasti, mutta hyvin jäykästi, ja hänen vaalean siniset silmänsä tarkastelivat oikein ylenkatseellisen ylpeästi isäni huolimatonta ulkomuotoa.
"Kuka se on?" kysyin minä hiljaa, hänen nopeasti ja erinomattain arvokkaasti mennessänsä lammikon ohitse; kun hän äkkiarvaamatta ilmestyi, tunsin kuin terävän pistoksen sydämmessäni.
"Kauppahuone Claudiuksen vanha kirjanpitäjä", vastasi isäni. "Hän on sinun naapurisi — etkö jo ole kuullut hänen laulavan?" Ivallinen hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän loi katseen lammin toisella puolella kasvavien pensaitten taakse katoavaan, hartaasen aamuveisaajaan.
Kaksi tuntia myöhemmin astuin minä samaa tietä Ilsen rinnalla — me menimme katurakennukseen. Ilse kantoi mummon arvopaperia sisältävää läkkilipasta mustan viittansa alla. Hän oli lisännyt matkapukuansa tummilla, puuvillaisilla sormikkailla ja näytti siten sangen juhlalliselta.
Ruohokenttä oli tyhjä, vaan sen sijaan oli elämä sitä vilkkaampi kukkatarhassa. Käsikärryt narisivat hiedatulla tiellä, kukkapengerten välillä käveli työmekkoon puettuja miehiä, sitoen kukan toisensa perästä kimppuihin, ja ruusupensastojen takaa kurkisti monta päätä, meitä kummastuneena katsellen.
Tultuamme liki suuria kasvihuoneita, astui vanha kirjanpitäjä ulos ovesta. Hän oli paljainpäin ja hänen kunnioitusta vaativa, lumivalkea päänsä oikein hohti päiväpaisteessa. Hän puhui nuoren herran kanssa, joka, valmiina menemään kaupungille, käveli hänen vieressänsä. He eivät huomanneet meitä, vaikka me ihan heidän takaansa poikkesimme leveälle tielle, joka vei muurissa olevalle portille.
"Te olette huimapäitä, sekä te että sisarenne; te tähtäätte korkealle" — lausui vanha kirjanpitäjä.
"Moititteko meitä siitä?"
"Eikö pesä, missä kasvoitte, kunnes pääsitte lentoon, kelpaa enää — minä olen kauan tietänyt sen!" jatkoi harmaapäinen herra vastaamatta toisen kysymykseen.
Hänellä oli puhuessansakin syvä ja kaunis ääni; mutta hänen lausumatapansa oli niin kummallisen leveä ja korotettu, kuin olisi hän pitänyt jok'ainoaa sanaansa kullanpainavana.
"Sitä en juuri tahdo sanoa", vastasi toinen, olkapäitään nykähyttäen; "mutta eihän pitäisi olla niin paljoa masentamassa Charlottea ja minua, painamassa meitä seuraelämässä lyijypainolla maahan ja olemassa vastuksina korkealle pyrkiessäni… Jospa vaan setä kerrankin luopuisi tästä kauppapuodista!"
Hän heilutti hienoa kävelykeppiänsä, siten lyöden kaunista tulipunaista neilikkaa niin kovasti, että se taittui ja lensi kauas tielle… Minä huudahdin hiljaa ja koetin ehdottomasti molemmin käsin kaulaani, juurikuin olisi kova lyönti sattunut minua niskaan.
Molemmat herrat kääntyivät. Minun pelästynyt muotoni ja vielä enemmän liikuntoni houkutteli pilkallisen hymyn nuoren herran huulille.
"Ah, voiko aron prinsessa olla herkkätuntoinenkin?" huudahti hän kohteliaasti tervehtien ja nostaen lakkiansa kastanjankarvaisilta kähäröiltänsä. "Nyt olen luultavasti oikea hirviö, raaka ihminen ja Jumala tiesi mitä kaikkea ja olen kadotettu ijäksi päiväksi", jatkoi hän nauraen ja katsellen minua sivultapäin; "minun ei nyt auta enää tehdä muuta kuin asettaa kukka kunniapaikkaan". Hän otti ylös neilikan ja pisti sen napinläpeensä.
"Se ei enää paranna pientä kukkaraukkaa", lausui Ilse kuivasti, ohitse mennessämme.
Herra nauroi.
"Eikö teidän nimenne ole Ilse?" kysyi hän veitikkamaisesti.
"Teidän palvelijanne — Ilse Wichel", vastasi Ilse kääntyen hänen puoleensa. Se kuului pistämällä kuin olisi kielen päässä ollut pippuria ja suolaa; mutta miltä se olisi kuulunut, jos hän olisi tietänyt nuoren herran arolla yhdistäneen hänen nimensä — lohikäärmeesen!
Minä en voinut käsittää, mistä Ilse ylipään sai rohkeutta katsella niin itsetyisesti, melkein huolimattomasti noihin ruskeihin silmiin, juurikuin olisivat ne luudansitojapojan, jolle hän Dierkhofissa lahjoitti aina leipäpalasen, ja laittoi hänet sitte matkaansa. Niin, Ilse oli uljas kuin sotamies, hänelle ei kukaan voinut vetää vertoja, ei kukaan koko maailmassa, minä kaikesta vähimmin, sillä minun arka sydämmeni sykki niin kovasti, että luulin vanhan kirjanpitäjän sen huomaavan ja sentähden katselevan minua niin tutkivaisesti kiireestä kantapäähän.
Luulenpa nuoren herran tahtoneen esitellä meitä kumppanillensa; mutta Ilse ei viipynyt; hän nyykäytti päätänsä ja kääntyi, ja minä tein tietysti samaten.
Herrat kävelivät hitaasti meidän perässämme.
"Vaunut tulevat tuolla kulmassa!" sanoi nuori herra äkkiä seisahtuen.
"Niin, niin, ovathan ne meidän hevosemme! Erkki setä palaa
Dorotheenthalista!"
He kiiruhtivat askeleitansa ja saapuivat meidän edellämme pihalle samassa kun sievät vaunut, katto alaslaskettuna, ajoivat sisälle portista. Vanha herra istui siinä ruskea hattu päässä ja siniset lasit silmillä. Hän oli juuri samannäköinen kuin arollakin, liikkui vaan paljoa keveämmin astuessansa alas, kuin mitä minä, hänen tyvenistä, vanhuuteensa sopivista liikunnoistansa olisin osannut arvata.
"Hyvää huomenta, setä!" tervehti nuori herra, ja "Sinäkö se olet, Erkki setä?" kuului Charlotten ääni eräästä ikkunasta.
Vanha herra viittasi tervehtien ylös sekä ojensi kätensä nuorelle herralle ja vanhalle kirjanpitäjälle. Me menimme samassa huomaamatta ohitse, sillä vaunujen sisälle ajaessa astui pitkä, voimakas mieskin matkalaukku selässä pihalle ja ojensi rukoilevaisesti hattuansa.
Minä näin nuoren herran kohta ottavan esiin kukkaronsa ja aikovan heittää suuren hopearahan hattuun, mutta setä lykkäsi anteliaan käden takaisin.
"Minkälainen käsityöläinen olette?" kysyi hän kerjäävältä.
"Puuseppä."
"Oletteko hakeneet työtä kaupungissa?"
"Olen, armollinen herra, — kaikkialla! Mutta en ole saanut, en ollenkaan, ja Jumala tietää, että mielelläni tekisin mitä hyvänsä! — Minä olen kyllästynyt kulkemiseen!"
"Vai niin, — sitten voitte tulla minun luokseni; minulla on teille työtä" — hän osoitti ympärillä olevia laatikkoja — "ja maksan hyvin."
Mies repi hämillään sekaantuneita hiuksiansa. "Siitä olen teille kiitollinen — mutta tekisi mieleni ensin mennä majatalooni", lausui hän sammaltaen.
"Mene!" vastasi vanha herra lyhyesti ja kääntyi pois.
"Katso häntä vaan, hänpä vasta on mies puolestansa!" arveli Ilse ihmetellen, astuessamme etehiseen, vaan minä olin liikutettu. Kerjäläinen oli kurjannäköinen ja kuinka lyhyesti ja raa'asti häntä kohdeltiin! Eikö jo itsestään ollut kauheata, kun täytyi käydä mieron tietä! Sydäntäni kirveli, kun tuon pitkän miehen täytyi niin nöyränä seisoa ylpeitten rikkaitten edessä!… Nuori herra oli kuitenkin paljoa laupeampi ja jalompi; kysymättä olisi hän antanut roponsa… Minua ei ensinkään olisi kummastuttanut, jos puuseppä ei olisikaan tullut takaisin — kukapa tahtoisi kohdata katsetta noista rumista, sinisistä silmälasista?
Charlotte oli sillä välin nähnyt meidän tulevan pihan ylitse. Hän tuli alas ja tervehti meitä etehisessä. Minä en voinut kääntää silmiäni hänestä. Pieni pitsipäähine, keveä ja läpinäkyvä kuin hämmähäkin verkko, oli huolimattomasti heitetty tummankiiltävän pään yli ja ympäröi sädekehänä kauniita, vaikka nuorelle immelle melkein liian suuria kasvoja. Hänen suuren vartalonsa ympäri liehui runsaissa laskoksissa valkea aamupuku, joka ainoastaan kapealla vyöllä kiinnitettynä selvästi osoitti hänen uhkean muotonsa.
"Aiotteko minun luokseni, aron prinsessa?" kysyi hän ystävällisesti tarttuen kursailematta käteeni.
"Sittemmin teidänkin luoksenne, neiti; mutta ensin täytyy meidän puhutella neiti Fliedneriä," vastasi Ilse. Hänenkin silmänsä katselivat mielihyvällä kaunista vartaloa — niin, suuruutta ja vahvuutta hänkin kunnioitti; kaikissa tapauksissa luuli hän aina tuommoisessa, leveitten hartioitten päällä olevassa suuressa päässä olevan yhtä vahvan tahdon kuin hänellä itsellään… Minä olin mielestäni niin pieni, yhtä mitätön kuin kahden tammen välillä liehuva höyhen, näitten molempien kookkaitten naisten rinnalla.
Charlotte pudisti nauraen päätänsä Ilsen suoralle vastaukselle ja avasi oven… Jumalan kiitos, meidän sisään astuessamme ikkunanloukosta nouseva nainen ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin minun molemmat äärimieheni! Neiti Fliedner näytti silkkipukuineen, valkoisine myssyineen ja hienoine, vyöstä riippuvine kultavitjoineen yhtä hienolta kuin eilenkin etehisessä ja tuli ystävällisesti hymyillen meitä vastaan.
Minä vaivuin kohta alas Ilsen viereen vanhanaikuisen karttuunisen sohvan pehmeisin höyhentyynyihin; Charlotte puolestansa heittäytyi nojatuoliin, otti haukkuvaa sylikoiraa, joka juuri oli koettanut repiä palasta kalliista puvustani, kiinni niskasta ja torui sitä.
Ilse kertoi pitkittä mutkitta lyhyesti entisen elämäni. Pääni, täynnä hullutuksia, ruskeat käteni, jotka eivät tahtoneet kutoa sukkaa ja voittamaton haluni juosta avojaloin, olivat kuvan hirveät alkupiirteet, jotka kaksivuotisen sivistysajan piti poistamaan… Minä istuin ääneti kuunnellen ja katselin suurta posliinikuvaa vastapäätä olevassa lasikaapissa; tuo hirveä olento nyykytti väsymättä päätään Ilsen navakalle puheelle. "Niin, niin, kaiken tämän täytyy muuttua!" Sitten kuin minä seinällä olevia loppumattomia avainriviä — voi taivas, mikä ääretön joukko suuria ja pieniä avaimia, ja neiti Fliednerin täytyi pienessä, sievässä päässään muistaa, mihin kukin niistä kuului! Minä tuskastuin ja rupesin pelkäämään taloa, johon kuului niin lukemattoman monta lukkoa ja avainta — ah, rakas, rauhallinen Dierkhofini, jossa oli vaan yksi portin avain, ja sekin usein jäi yöksikin vääntämättä!
"Mielelläni, sydämellisen mielelläni otan pienen neiti von Sassenin siipieni suojaan", lausui vanha neiti Ilsen lopetettua puheensa ja laskettua läkkilippaan paperineen pöydälle. "Mutta siinä täytyy miettiä monta asiata, erittäinkin raha-asiaa. Minä arvelen teidän tarvitsevan siinä herra Claudiuksen neuvoa —"
"Vaan ei tänäpäivänä, herran tähden, rakas Fliedner!" keskeytti häntä Charlotte vilkkaasti. "Erkki sedällä on tänään työtä entistä enemmän, hän oli vähällä pakottaa onnettoman kisällin työhön, mutta kisällipä oli kyllin viekas ja pakeni… Hän olisi valmis pistämään tyttö raukan tuonne pihakammariin ja antamaan hänen siellä koko ikänsä sitoa hautaseppeleitä kuivista kukista!"
Minä katselin häntä mykkänä kauhusta.
"Niin, niin, katsele minua vaan pienokaiseni!" lausui hän tarkastellen suuria, valkoisia, hyvin hoidettuja kynsiänsä. "Näitä kymmentä sormiraukkaa vapisen minä alinomaa, peläten, että nekin lähetettäisiin pihakammariin!"
"No, teillä ei suinkaan ole syytä valitukseen, Charlotte", arveli neiti
Fliedner hieman terävästi.
Ilsen kasvot pitenivät. Vaikka hän näytti äärettömän ankaralta, rakasti hän minua kuitenkin liian paljon kärsiäksensä ajatusta, että hän jättäisi minut yksin vieraaseen kaupunkiin onnettomuuteen… Niin, hän kuvaili taitamattomuuttani mitä tummimmilla väreillä; mutta hänen täytyi myöskin myöntää itse olleensa syypää siihen — hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi voimaa eikä vakavuutta pakottamaan minua työhön ja tukehuttamaan haluani vapaasti kulkemaan ulkona.
"Olkaa huoletta", lohdutti häntä neiti Fliedner hymyillen. "Neiti Claudiusta huvittaa väliin liioitella. Herra on ankara, vaan ei tunnoton; te voitte huoletta neuvotella hänen kanssansa."
"No niin, koska sen vakuutatte", vastasi Ilse silminnähtävästi huojennetunna. "Minä en tiedä mistä syystä, mutta minulla on luottamusta häneen. Hänen kasvojansa en ole nähnyt — hän seisoi tuolla pihalla selkä minuun päin — mutta tyttö näki hänet neljä viikkoa sitten arolla ja sanoo hänen olevan vanhan, ikivanhan herran ja silloin hänellä tietysti on kokemusta maailmasta."
Charlotte nosti kätensä ja purskahti nauruun.
"Erkki setä on varmaan erittäin kiitollinen teille, armollinen prinsessani!" huudahti hän ja neiti Fliednerkin katseli minua veitikkamaisesti.
"Ottakaa vaan lippaanne ja seuratkaa minua!" sanoi hän Ilselle. Hän heitti viitan hartioilleen, järesti valkoiset kalvokkaansa ja silitti molemmin käsin tavattoman sileitä, harmaita hiuksiaan.
"Siellä minunkin täytyy olla läsnä!" huudahti Charlotte ja heitti koiran pehmeään makuukoriinsa.
"Aamupuvussako?" kysyi neiti Fliedner kummastuneena.
"Tietysti, eikö se ole puhdas ja sileä?" kysyi Charlotte nauraen ja veti peilin edessä pitsipäähineen syvemmälle otsaan.
Vanha nainen nyykähytti olkapäitään ja antoi meidän jälleen astua ulos synkkään etehiseen. Hän avasi melutta vastaisessa päässä olevan oven.