XIII.
Minä olisin mieluimmin kääntynyt takaisin kynnyksellä ja juossut ulos pihalle katsomaan, paistoiko kesäaurinko todellakin vielä kirkkaalla aamutaivaalla… Niin kolkkoa ja kylmää oli ristikko-ikkunain takana! Kadun toiselta puolelta näkyi kyllä valkoinen seinä ikkunasta, mutta se kimeltävä paikka vaikutti ainoastaan, että holvikatto ja ruskeat nahkatapetit näyttivät vielä tummemmilta. Joka hengähdyksellä saivat keuhkot kuumaa, raskasta ilmaa, jossa mitkä kukat hyvänsä olisivat näyttäneet surkastuneilta ja kuivilta.
Pitkän pöydän vieressä seisoi vanha kirjanpitäjä. Hän oli vetänyt harmaat, liinaiset hihat käsivarsiinsa ja järesteli pieniä paperitukkuja; hänen ympärillänsä työskenteli monta ihmistä.
"Hyvää päivää, herra Eckhof!" tervehti häntä Charlotte, ja ojensi hänelle ohimennessään välinpitämättömästi kätensä ihan samoin kuin ylioppilas tervehtii toistaan. Vanhus vastasi ystävällisesti tervehdykseen — neiti Fliednerille kumarsi hän yhtä kankeasti ja kylmästi kuin isällenikin.
Me astuimme suuren salintapaisen huoneen lävitse toiseen huoneesen. Siellä oli ainoastaan yksi herra, vaikka monta kirjoituspöytää seisoi pitkin seiniä.
Herra istui niin, että hän voi nähdä koko huoneen ja ovenkin, mistä tulimme. Meidän astuessamme sisälle nosti hän päätänsä; sitten nousi hän vähän kummastuneena ja läksi ikkunaloukosta, missä hänen kirjoituspöytänsä oli… Hänellä oli kapeat, jalot, vähän vaaleat kasvot.
Charlotte riensi meidän edellämme hänen tykönsä.
"Aamupuvussako, Charlotte?" kysyi hän ja hänen suuret siniset, elävät silmänsä katselivat kummastuneina Charlottea. Terve puna neiden kasvoissa eneni, peittäen koko kasvot hiuksiin saakka.
"Oi, setä, olethan yksinäsi", lausui hän rukoilevaisesti, katsellen pikaisesti ympärilleen. "Älä pidä sääntöjä niin tarkoin tällä kertaa — minun täytyy olla läsnä, kun saat miellyttävän uuden tuttavan."
Minä olin jo aikoja sitten paennut Ilsen taakse.
"Tuo ei ole herra, joka antoi minulle taalerit", kuiskasin minä pelästyneenä.
Charlotten tarkat korvat kuulivat sanani.
"Setä!" lausui hän nauraen kuin hullu, "neljä viikkoa sitte näki nuori nainen sinut Lyneburgin arolla, ja hän tahtoo nyt puhutella vanhaa, ikivanhaa herra Claudiusta —"
"Ah, se on ihan sama, oletteko te se herra, jonka pienokainen on nähnyt, vai ette", keskeytti Ilse vakavasti. "Minä tahtoisin puhutella herra Claudiusta, ja tehän se olette?"
Hän nyykäytti päätänsä tuskin huomattavasti hymyillen.
Ja nyt alkoi Ilse toisen kerran kertomuksensa. Hän oli luultavasti oppinut sen ulkoa kuin pappi saarnansa; sillä suu kävi lakkaamatta kuin hyrrä ja hän puhui puhumistaan samassa järjestyksessä kuin neiti Fliednerinkin luona.
Sill'aikaa olin minä piilossa naisten takana ja katselin salaisesti herraa tarkemmin. Hänellä oli vanhan ruskeahattuisen korkea, solakka vartalo ja sama äänikin; vaan se oli mahdotonta, että pää oli sama. Nuorekkaan, sileän otsan yllä aaltoilivat vaaleat, tuhanharmaiset kähärät, jotka vinosti sisään tulevassa valossa näyttivät hopeanharmailta. Suurena vastakohtana näkyivät ruskeat kulmakarvat kiiltävien hiuksien alta. Lujina ja vakavina ympäröiden siniset silmät, tekivät ne hänen vaaleat, ylevät, vaikk'ei kauniit kasvonsa miehuullisiksi ja voimakkaiksi… Minä huomasin, kuinka Ilsen puhuessa pieni ryppy asettui hänen otsaansa; Ilsen kertomus suututti häntä silminnähtävästi eikä hänellä ollut vähintäkään halua sekautua koko asiaan; silloin tällöin katseli hän sivultapäin vieressänsä olevia avatuita kirjoja; näkyi selvästi, että hänestä oli vastenmielistä tulla häirityksi, vaikka hän kohteliaasti näytti olevan huomiollinen kuulija.
"Minä voin", lausui hän kylmäsi kun Ilse hieman levähti, "ainoastaan neuvoa teitä mitä pikemmin sitä paremmin lähettämään nuori neito oppilaitokseen —"
"Ei, setä!" keskeytti häntä Charlotte. "Hirveätä olisi pakottaa tätä nuorta ujoa olentoa, joka tähän saakka on nauttinut suurinta vapautta, laitokseen, missä kaikki luonteet muodostetaan saman kaavan mukaan! Elämä opetuslaitoksessa on hirveä!"
"Onko se hirveä, Charlotte?" kysyi hän kovin kummastuneena. "Ja sinä olet viettänyt melkein koko elämäsi semmoisessa paikassa!… Miksi et milloinkaan ole sitä sanonut?"
Neiti kohotti olkapäitään. "Mitä valitukset olisivat auttaneet?" kuului jotenkin katkerasti hänen huuliltansa.
Herra Claudius loi häneen ankaran ja läpitunkevan katseen, vaan ei lausunut sanaakaan. Samassa aukeni ovi; vanha kirjanpitäjä astui sisälle ja häntä seurasi kookas, hyvin kaunis nuori mies. Viimein mainittu säikähti silminnähtävästi naisten läsnäolosta ja aikoi peräytyä.
"Astukaa vaan sisälle!" kehoitti herra Claudius. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät hieman ryppyyn; hän otti kellon taskustansa ja näytti sitä tulijalle. "On jo kovin myöhään, herra Helldorf", lausui hän kylmästi.
Charlotte vastasi nuoren miehen tervehdykseen ylpeästi ja huolimattomasti nyykäyttäen päätään; mutta sedän sanoista tuli hän tulipunaiseksi ja loi häneen vihaisen silmäyksen.
"Suokaa anteeksi, herra Claudius; toinen veljeni lapsista sairastui muutama tunti sitte sangen kovasti," puolustihe nuori mies hiukan epävakaisella äänellä ja istahti kirjoituspöytänsä eteen.
"Minun on häntä sääli — onko henki vaarassa?"
"Vaara on, Jumalan kiitos, ohitse."
Herra Claudius kääntyi taasen Ilsen puoleen. "Minä en tiedä, millä tavoin voin teitä tässä asiassa auttaa", lausui hän. Herra von Sassenia ei millään tavoin voi vaatia pitämään silmällä — kuten itse sanotte — jotenkin laiminlyödyn nuoren neiden opetusta —"
"Sen minä kyllä mielelläni teen!" keskeytti neiti Fliedner.
"Ja minäkin", lisäsi Charlotte vilkkaasti.
"Pääkysymys on pienen omaisuuden hoidosta, joka perinnön kautta on tullut neiti von Sassenin omaksi", lausui vanha neiti.
"Mutta senkin voisi minusta katsoen hänen isänsä hoitaa."
"Hän ei millään muotoa suostu siihen", vastasi Ilse kiiruusti. "Ja se onkin minulle mieleen, kun — kun" — hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin hieman hämillään etsien sopivia sanoja — "no niin, kun hän aina ostelee säretyitä kivikuvia ja astian palasia", lisäsi hän päättäväisesti.
Hän laski lippaan pöydälle ja avasi kannen. Herra Claudius otti paperit ja rupesi niitä tutkimaan.
"Näitten joukossa on monta korkolippua, joista ei enää saa rahaa; mutta velkasetelit ovat hyviä", sanoi hän laskien ne takaisin lippaasen. "Ja minäkö siis hoitaisin rahat?… Tahdotteko, että kasvut pannaan pääomaan?"
"Niin, niin, säästäkää niin paljon kuin mahdollista!" kehoitti Ilse. "Mutta tohtori on kovin hajamielinen ja sentähden olisi hyvä, jos tyttö väliin saisi muutaman groshenin pieniin tarpeisinsa."
"Missä nuori neiti on?"
"Mutta näyttäytykää toki kerran!" sanoi Charlotte minulle. Ennenkuin ehdin hiiskuakaan, otti hän hatun päästäni, silitti itsepintaista tukkaani molemmilla käsillään ja rupesi taluttamaan minua olkapäästä eteenpäin melkein kuin lasta, jonka pitäisi lausuman ulkoa opittu nimipäiväruno. Silla kertaa astuin kuitenkin vallan ujostelematta esiin. Tyventä kauppamiestä minä en ensinkään hävennyt — minä katselin häntä silmiin yhtä viattomasti kuin vanhaa herraa arolla. Luulenpa, että minulla olisi ollut rohkeutta vastustaa häntä, jos hän olisi ruvennut puhumaan kuivista haudanseppeleistään.
Samassa kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin hänen tuntevan minut — hän oli siis kuitenkin sinilasisilmäinen mies.
"Todellakin! Kummallinen pieni tyttö, joka ei milloinkaan ollut nähnyt rahaa!" sanoi hän kummastuneena.
"Niin, setä, aron prinsessa, kuten Dagobert sanoo, pieni vapaa leivo, joka heitti rahanne jalkojenne eteen eikä niin vaan anna sulkea itseään häkkiin!" huusi Charlotte nauraen. "Nyt, pienokaiseni, täytyy sinun kunnioittavasti tervehtiä tuota vanhaa herraa!"
Herra Claudius punastui äkkiä hieman. "Ei mitään sopimatonta pilaa, Charlotte!" sanoi hän yhtä vakavasti ja ankarasti kuin hän oli nuhdellut Dagoberttia tuossa onnettomassa kenkäjutussa. "Teidän tahtonneko on, että rahat jätetään minun hoidettavakseni?" kysyi hän minulta ystävällisesti.
Minusta tuntui niin kummalliselta tieto, että ensi kertaa olin rahan omistajana, että nauroin.
"Ovatko ne todellakin minun omiani!" kysyin minä.
"Tietysti, kenen sitte?" sanoi Ilse närkästyneenä.
"Kuuluvatko ne minulle samalla tavalla kuin käteni tahi silmäni! Saanko menetellä niiden kanssa kuinka tahdon?" kysyin minä melkein hengittämättä mielen ponnistuksesta.
"Ette, niin vapaamielisesti ette vielä saa niiden kanssa menetellä", lausui herra Claudius — hänellä oli sama lempeä ääni kuin arollakin. "Te olette vielä liian nuori… Jos minä hoidan paperinne, täytyy teidän myöskin tehdä tiliä kaikesta, mitä minulta pyydätte."
"Silloinhan ei ole mitään hyötyä niistä", sanoin minä surullisesti ja alailoisena.
"Olisiko teillä jokin erityinen pyyntö?" Hän kumartui minun puoleeni katsellen minua kysyväisesti.
"Olisi, herra Claudius, vaan minä en tahdo lausua sitä — te ette kuitenkaan sitä täytä."
"Vai niin — hm, mistä sen päätätte?" kysyi hän tyvenesti.
"Siitä, että minä näin teidän lähettävän pois köyhän kisälliraukan ilman avutta."
"Te tahdotko siis auttaa jotakuta!" Hän pysyi huolimatonna. Minun vähäinen moitteeni ei ensinkään häntä auttanut.
"Mitähän nyt on juolahtanut lapsen mieleen?" huudahti Ilse kummastuneena. "Ketä sinä tahdot auttaa? Ethän tunne ketään koko avarassa maailmassa!"
"Ilse, sinä tiedät sen", sanoin minä rukoilevaisesti. "Sinä tiedät aivan hyvin, kuka nyt on hädässä ja kentiesi laskee joka tunnin, kunnes rahoja saapuu Hannoverista —"
"Kuuleppas Lenore, jos ryhdyt siihen, niin loppuu pian kaikki", keskeytti hän minua. Hän oli niin suuttunut, ett'en milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt semmoisena, "ei grosheniakaan anneta pois!"
"No, pitäkää sitte rahanne!" kuiskasin minä kiivaasti; kyyneleet himmensivät näköäni. "Vaan en minäkään ota niistä grosheniakaan — en koskaan, usko se, Ilse!… Ennen istun minä pihakammarissa ja sidon hautaseppeleitä ja kukkakimppuja herra Claudiukselle!"
Hän katseli minua. "Kuka on jo ehtinyt kertoa teille pihakammarista?"
Minun silmäni etsivät ehdottomasti Charlottea, joka punastui ja hymyili.
"Charlotte laski leikkiä, herra Claudius!" sanoi neiti Fliedner lempeästi puolustaen. Kun minä purskahdin itkuun, laski vanha neiti kohta käsivartensa minun ympärilleni ja veti minut hellästi luoksensa. Ilse sitä vastoin suuttui yhä enemmän minun "lapsellisuudestani". Hän laski suuren työstä karkean kätensä raskaasti ja lujasti läkkilippaan kannelle, kuin olisi se siten suojeltu kaikilta ryöstäjiltä.
"Herra Claudius, älkää koskaan salliko Lenoren lähettää pois rahaa!" varoitti hän hartaasti. "Muistakaa, että jos hän sen kerran tekee, niin on koko hänen perintönsä kadonnut!… Minä en voi sitä tarkemmin selittää — se on ikävä perhesalaisuus, jonka täytyy olla haudattuna … oi Herra Jumala, miksi pakottaa noin nuori tyttö minua puhumaan siitä vieraille ihmisille!… Sanalla sanoen, tässä on kysymys sukulaisesta, joka on tuottanut häpeän toisensa perästä koko perheelle, sukulaisesta, joka on hylätty —"
"Tunnetteko sen sukulaisen?" kysyi herra Claudius, kääntyen minun puoleeni.
"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt ja sain vasta neljä viikkoa sitte tietää, että hän on olemassa —"
"Pyytääkö hän apua?"
"Pyytää, kirjeessä kuolleelle mummolleni… Hän on antautunut näyttelijäin pariin, sanoo Ilse, ja hän on laulajatar —"
Tumma puna lensi herra Claudiuksen kasvoihin. Hän pani vieressään olevan kirjan kokoon.
"Mutta hän on kadottanut äänensä, ihmeen kauniin äänensä!" jatkoin minä, koettaen tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsella häntä silmiin — hän kääntyi pois. "Kuinka hirveätä lieneekään, kun tahtoo laulaa ja ääni pettää!… Ilse, sinä olet kuitenkin niin hyvä, kuinka voit olla auttamatta, kun toinen on hädässä!"
"Kuinka suuren summan tahtoisitte?" keskeytti herra Claudius lempeällä, tyvenellä äänellään minun innokkaat rukoukseni.
"Pari sataa taaleria", vastasin minä rohkeasti.
Ilse löi kätensä yhteen.
"Ette arvattavasti aavista, kuinka paljon rahaa siinä on", sanoi herra
Claudius.
Minä pudistin päätäni. "Olkoon kuinka paljon hyvänsä. Minä annan ne mielelläni — jos hän vaan saa äänensä takaisin."
"Niin, sen kyllä uskon!" nauroi Ilse katkerasti. "Tuommoinen lapsi kuin sinä tahtoo tehdä oman mielensä mukaan etkä huoli seurauksista!"
"Minä annan teille rahat", lupasi herra Claudius.
Ilse oikein kirkasi kuullessansa sen.
"Olkaa huoletta. Kyllä minä toimitan, ett'ei neiti von Sassen siitä joudu vahinkoon — minä siitä vastaan!" Hän otti neljä seteliä kirjoituspöydällä olevasta lippaasta ja antoi ne minulle. Sitten kirjoitti hän nopeasti muutamia sanoja paperille. "Olkaa hyvä ja pistäkää nimenne tämän kuitin alle", lausui hän antaen minulle kynänsä.
"Se täytyy Ilsen tehdä — minä kirjoitan liian huonosti", vastasin minä rohkeasti.
Salainen hymy näkyi Claudiuksen huulissa.
"Se ei olisi säännöllisesti tehty. Jos minä annan rahat teille, ei Ilse rouvan allekirjoitus kelpaa… Taidattehan toki kirjoittaa nimenne?"
"Taidan kyllä, mutta saatte nähdä siinä oikeata harakantallustusta."
Minä kiipesin topatulle kirjoitustuolille, jonka hän asetti minulle pöydän eteen ja katselin tyytyväisenä neiti Fliedneriä ja Charlottea, jotka molemmat nauroivat. Miten hullunkuriselta lieneekään pieni tyttö, suuri raatimiehen kaulus kaulassa ja kesyttömät kähärät häilyvinä, näyttänyt suurella, kunnioitettavalla kirjoitustuolilla ja paksun, vakavan kirjan edessä, jonka yli hänen pieni nenänsä tuskin ulottui!… Minä nauroin heidän kanssansa, ah, oikein sydämeni pohjasta! Minä olin niin sanomattoman onnellinen, että olin voittanut rahasumman tädilleni.
Herra Claudius nojasi kätensä kirjoituspöytää vastaan, niin että hän oli ihan erillään toisista. Minä tartuin kynään ja rupesin maalaamaan L:llää. "Mutta ei se noin käy", lausuin minä huomatessani hänen katselevan minua. "Käsiäni ette saa tarkastella."
"Vai niin, onko se kielletty? Saanko luvan kysyä, mistä syystä?"
"No, ettekö sitä itse huomaa? Sentähden, että ne ovat niin ruskeat ja rumat", vastasin ujostelematta ja hiukan närkästyneenä, että hän pakotti minun itseni sitä ilmoittamaan.
Hän kääntyi nauraen toisaalle ja minä rupesin jälleen kirjoittamaan — mutta olipahan siinä nimessä liian monta kirjainta! Silloin aukeni ovi ja nuori herra astui kiireesti sisälle. Tulipunainen neilikka hehkui minua vastaan kuin tulipallo — minä pudotin kynän ja peitin kasvoni käsilläni; minusta tuntui, kuin olisi koko maailma pyörinyt edessäni.
"Setä", huudahti hän kiireesti, "minä olen sopinut kreivi Kellin kanssa hinnasta — ainoastaan viisi Louisdoria määräämäsi hinnan yli… Suostutko siihen? Ja etkö tulisi Darlingia katsomaan? Minä olen tuottanut sen tänne pihalle."
"Herra Helldorf tervehti suuta, Dagobert", sanoi herra Claudius vastaamatta hänen puheesensa ja osoitti nuorta kirjanpitäjää.
Dagobert nyykäytti huolimattomasti päätänsä tervehdykseksi ja astui, nähtävästi kummastuneena ja huvitettuna minun näöstäni, likemmäksi.
"No kaikkiansa, Dagobert, hemmoiteltu neilikka napinreiässä?" huudahti Charlotte lyöden kätensä yhteen. "Kuinka se on saanut senkaltaisen kunnian?"
Dagobert nauroi merkitseväisesti ja katseli minua veitikkamaisesti. Ilse ymmärsi hänen katseensa, joka paitsi sitä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta.
"Oh, älkää ollenkaan luulotelko meille, että pienokainen tuossa olisi antanut teille kukkasen!" lausui hän kuivasti. "Herra on meidän nähden kepillänsä lyönyt kukka raukan poikki ja antaa sen nyt vielä kurjasti surkastua nappinsa reiässä", ilmoitti hän yleiseksi huviksi ympärillä seisoville.
Nuori herra kohotti olkapäitään ottaen osaa toisten nauruun.
"Mutta kuinka on, Erkki setä, etkö tule hevosta katsomaan?" kysyi hän, jättäen kukkajutun siksensä.
"Kärsivällisyyttä! Ensin täytyy meidän päättää raha-asia. — No, kuinka käy?" sanoi hän, kääntyen minun puoleeni ja asettautuen entiselle paikallensa.
Kynä oli vielä kuitin päällä. Minä kätkin yhä vaan kasvoni käsiini, sillä minä tunsin olevani tulipunainen.
"Minä en voi", kuiskasin hänelle.
"Mene ulos, Dagobert, ett'ei mitään häiriötä tapahdu pihalla", käski hän. "Minä tulen heti paikalla perässä."
Nuori herra läksi huoneesta.
"Niin, kirjoittakaa nyt", sanoi herra Claudius rauhoittaen ja katsoi sinisilmillään vakavasti, mutta ystävällisesti minun punaisiin poskiini.
Minä lopetin viimeiset kirjaimet ja annoin hänelle paperin. Samassa tartuin hänen käteensä — ensi kerran elämässäni vieraan ihmisen käteen. "Minä kiitän teitä sydämestäni!" sanoin hänelle liikutettuna.
"Mistä sitte?" kysyi hän hyväntahtoisesti, välttäen sekä kiitostani että kättäni. "Me olemme vaan joutuneet asia yhteyteen, eikä siitä tarvitse kiittää."
Minä astuin alas ja kiersin käsivarteni Ilsen kaulan ympäri — hänen synkkä katsantonsa huolestutti minua äärettömästi. "Ilse, älä ole suuttunut", rukoilin häntä. "Sen täytyi tapahtua. Katso, nyt voin taasen nukkua rauhallisesti."
"Niin, niin, Ilse on nyt lykätty syrjälle, eikä hänellä enää ole mitään sanomista", sanoi hän lykkäämättä minua luotansa. "Vai niin, sen täytyi tapahtua. Aivan kernaasti minun puolestani — mutta minä en vastaa seurauksista… Arolla et taitanut vieraan kuullen lukea kolmeen, vaan nyt, kun on kysymys oikkujesi täyttämisestä ja kun huomaat toisten olevan sinun puolellasi, taidat lörpötellä ja laverrella kuin harakka, ja poskesi ovat kuumat kuin paistetut omenat… Siunaukseksi ei tämä tapaus ole — muista se; vaan minun luokseni et silloin saa tulla valittamaan."
Hän irroitti käteni kaulastansa, otti minut kädestä ja aikoi lähteä huoneesta.
"Odottakaa!" huudahti herra Claudius, joka sillä välin oli istahtanut kirjoituspöytänsä eteen ja kirjoitti nopeasti jotakin paperille. "Aiotteko jättää neiti von Sassenin omaisuuden ihan kuititta minun haltuuni?"
Siinä muuttuivat Ilsen posket vuorostansa kuumiksi kuin paistetut omenat. Hän häpesi, että oli unhottanut kaiken varovaisuuden, hän, tuo ajattelevainen, joka ei milloinkaan tullut hämille."
"Siihen ovat ainoastaan hyvännäköiset kasvonne syypäät, herra Claudius — joltakulta toiselta en missään tapauksessa olisi unhottanut pyytää kuittia", puolustihe hän häveten ja otti paperin haltuunsa, kun minä samalla iloisesti pistin setelit taskuuni; nekin olisivat jääneet pöydälle herra Claudiuksen muistuttamatta — tuo ankara toimimies lienee saanut kauniin käsityksen arolaisista.
"Herra Jumala tuota inhottavaa turhantarkkuutta!" huudahti Charlotte ulkona etehisessä. "Ikäänkuin ei koko maailma tietäisi, ett'ei kauppahuone Claudius milloinkaan tahraisi mainettaan mitättömän parin tuhannen taalerin tähden!… Mutta kuitenkin vaativat he allekirjoitusta jokaisesta siemenestä ja äyristä!"
"Järestystä täytyy noudattaa — kentiesi opitte sen kerran ymmärtämään", vastasi neiti Fliedner nenäliinallaan pyyhkien liinaansa, johon ensimmäisessä huoneessa oli tarttunut hiukan pölyä.
Nuori nainen heitti päätänsä taaksepäin. "Menkäämme nyt Darlingia katsomaan!" huudahti hän vastauksen asemasta ja riensi rappuja alas pihan ovelle.