XIV.
Piha oli tyhjä. Sitä vastoin oli puutarhan portti selkiselällään ja sieltä kuului melua ja huutoa, ikäänkuin juoksisi ihmisiä ja eläimiä siellä edestakaisin.
Herra Claudius tuli kohta meidän perässämme. Hän kuunteli tuokion aikaa kummastuneena melua, sitten riensi hän ennen meitä puutarhaan.
Sydämmeni sykki tuskasta ja sääliväisyydestä, kun näin avonaisesta portista, mitä oli tapahtunut… Pelästynyt hevonen riehui kukkapengermillä. Salaman nopeasti riensi solakka eläin, jonka kiiltävän selän auringon säteet värjäsivät puhtaimman kullan karvaiseksi, suuren kukkakentän yli, harjaansa heiluttaen ja huimasti hirnuen vapauden ilosta, pilkaten kaikkia takaa-ajajiansa. Todellisella riemulla sotkivat sen kaviot avaraa leukoija-kenttää, sitte lensivät ne hävittäväisesti suuren kasvihuoneen lasiruutuja vastaan. Vaahtoisena ja pelästyneenä lasien kilinästä seisoi kultarautio silmän-räpäyksen aikaa ihan hievahtamatta, mutta silmänräpäyksen vaan — nuolen nopeasti kääntyi se jälleen ja syöksi eteenpäin tuhansilla kukilla koristettua ruususäleistöä kohti, joka heti kaatui maahan.
Kaikki puutarhan työväki, sisällä työskentelevät työmiehet, molemmat kirjanpitäjätkin, jotka olivat kuulleet melun konttoriin saakka, ynnä Dagobert ja nauhoilla koristettu tallirenki, juoksentelivat edestakaisin ja jo riensi Charlottekin, joka siihen saakka oli säihkyvin silmin seisonut minun rinnallani, puutarhaan.
Ikäänkuin maasta nousseena ilmestyi äkkiä korkea, voimakas nainen valkoisessa liehuvassa puvussaan keskelle tietä, jota pitkin eläin hurjasti lensi. — Se vavahti tavattomasta näöstä, ja hypähti kuorskuen syrjälle, mutta taitavalla ja nopealla liikunnolla tarttuivat rohkean naisen molemmat voimakkaat kädet lujasti ohjiin ja hän laahasi hevosen jaloissa muutaman askeleen, kunnes pelastajia kaikkialta tuli hänelle avuksi.
"Charlotte, sinä olet uljas nainen!" huudahti Dagobert hengästyneenä, mutta ylpeästi, ja riemuiten sekä pitkittä mutkitta suuteli sisartaan otsalle. Hänen vieressään seisoi nuori kirjanpitäjä kalman kalpeana ja ujona, — hän oli ensimmäisenä rientänyt hänelle avuksi… Minä näin Charlotten luovan katseen nuoreen mieheen ja punastuvan; mutta heti kääntyi hän niin välinpitämättömästi kuin olisi halveksiva "ah, joutavia" kuulunut hänen huuliltansa.
Kaikki ihmettelivät ja kiittivät yksimielisesti hänen voimaansa ja uskaliaisuuttaan; minä olisin mielelläni tahtonut suudella hänen voimakkaita käsiään — ainoastaan herra Claudiuksella, hänellä vaan ei ollut kiittävää sanaa hänelle.
"Kuka avasi puutarhan portit?" kysyi hän ankarasti, astuen väkijoukkoon, joka heti kunnioittavasti vetäytyi syrjään.
"Minun piti viemän uusia kukkia pankkiiri Tresselin luo ja kaksi miestä oli minulla apuna suuria purilaita kantamassa, sentähden täytyi molempien portti-puolikkaitten olla auki", vastasi lempeän näköinen puutarhuri, joka eilen osoitti meille tien. "Luultavasti pelästyi hevonen suuresta oleanteri puusta, jota kannoimme."
Herra Claudius oli ääneti. Hän ei lausunut moittivaa sanaa Dagobertille, joka oli tuottanut vieraan eläimen pihalle, eikä torunut renkiä siitä, ett'ei hän pitänyt parempaa huolta eläimestä. Ei edes puutarhassa tapahtuneesta hävityksestä kuulunut moitetta. Hän katseli tarkasti vaahtoista kultarautiota. Se oli kaunis eläin, mutta siitä, miten se piti päätänsä alhaalla ja sitte äkkiä nosti sitä, voi arvata sen oikkuiseksi ja pahaksi.
Silla välin oli Dagobert hypähtänyt sen selkään ja hevonen lensi ratsumiehineen äkkiä pihalle takaisin… Se oli todellakin kaunis näkö. Lyhyen, innokkaan vastarinnan perästä totteli eläin herransa ja voittajansa pienintä viittausta.
Kuinka mitättömiltä näyttivätkään kaikki muut, silmiinpistävän kaunis Helldorfkin, hevosen selässä istuvan, kastanjanruskea-kähäräisen Tankredin rinnalla!… Ainoastaan ratsumiehen poskiin äkkiä kohoavasta punasta voi huomata, että hevonen vieläkin silloin tällöin salaa teki vastarintaa; ensimainitun jänteä vartalo ei ilmaissut vähintäkään voimanponnistusta.
"Setä", huudahti hän, "suo Darlingille anteeksi pahat tekonsa hänen hyvien avujensa tähden!… Eikö hän ole kaunis? Katsele sitä vaan! Kaunis, jäntevä ruumis, pieni pää hienon kaulan päässä, sievä kuin hento nainen ja kuitenkin uljas kuin sankari… Setä! sen omistaminen tekisi minut niin onnelliseksi!"
"Minua surettaa kovin, Dagobert, sillä minä en osta sitä. Kreivi ratsastakoon itse sillä!" vastasi herra Claudius ystävällisesti, mutta vakavasti ja meni katselemaan puutarhassa tapahtunutta vahinkoa.
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä oli Dagobert maassa ja ojensi ohjat pilkallisesti hymyilevälle rengille. "Vie terveisiä herra kreiville ja sano, että minä vielä tulen hänen puheillensa", lausui hän hengähtäen.
Renki ratsasti pois ja ympärillä seisovat hajosivat nopeasti töillensä.
Charlotte tarttui veljensä käsivarteen ja katseli häntä hellästi tummiksi punehtuneihin kasvoihin. Hän veti hänet puutarhaan, johon Ilse ja neiti Fliednerkin jo olivat ehtineet ja nopein askelin astuivat särjettyä kasvihuonetta kohden. Tykkänään unhotettuna kävelin minä sillalle päin menevien veljen ja sisaren jälestä.
"Eikö totta, siinä seisoin taasen kuin kuritettu koulupoika?" mumisi Dagobert kiivaasti hampaitten välistä — hänen äänensä oli puoleksi tukahutettu, ikäänkuin viha ja kiukku olisivat kuristaneet hänen kurkkuansa. "Minua ei mikään kiivastuta niin kovin kuin tuo ulkokullattu tyyneys kaikissa asioissa!… Hän ei ota ratsua kahdesta syystä, ensiksi sentähden, että hevonen hurjuudessansa on menettänyt häneltä muutaman groshenin edestä kukkavihkoja ja siementötteröitä, ja toiseksi sentähden, ett'ei hän poro-porvarillisessa ylpeydessänsä tahdo saada tekemistä ylhäisen myöjän kanssa; ennen antaa hän ensitulevan juutalaisen pettää itseään… Mutta siitä ei tietysti saa kuulla hiiskaustakaan! Hän ei virka sanaakaan eikä ole huomaavinaan vahinkoa, vaan kostaa sen perusteettomalla kiellolla… Ja sitte tuo äkkiarvaamaton hevoistuntijaksi teeskenteleväisyys! Naurettavaa! Hän, joka ei koskaan ole ratsastanut muulla kuin omalla kirjoitustuolillansa; hän teeskentelee muka ymmärtäväisyyttä hevosen arvostelemisessa —"
"Äläpä päätä siinä liian nopeasti!" keskeytti häntä Charlotte. "Minä luulen päinvastoin hänen ennen, enimmiten Parisissa, viettäneen aikansa ylhäisten tapojen mukaan, ei himosta — himoja hänellä ei ole, paitsi työhalua — vaan kentiesi sentähden, että se oli sen ajan tapa, mikäli minä tiedän!" Hän kohotti olkapäitään ja katseli taaksensa ruususäleistöä, jota par'aikaa herra Claudiuksen johdolla taasen nostettiin pystyyn.
"Tuota kylmäkiskoisuuden ja aprikoimisen teräskilpeä vastaan emme me kumpikaan voi mitään!" jatkoi hän osoittaen setäänsä. "Silloin ei ole muuta jälellä kuin purra hampaitansa, laskea kätensä levottomalle sydämellensä ja odottaa, kunnes vapauden päivä meille koittaa."
Hän huomasi minut kääntyessänsä ja ojensi minulle ystävällisesti kätensä minua taluttaaksensa. Dagobert sitä vastoin säikähti minut nähdessänsä; silminnähtävästi oli hänelle sangen vastenmielistä, että olin kuullut hänen puhettansa… Jospa hän vaan olisi taitanut lukea minun sydämessäni! Sormeni pusersivat taskussani olevia pankin seteliä — minä olisin mieluimmin heittänyt ne takaisin ruususäleistön vieressä seisovalle miehelle, kuten arolla taalerit hänen jalkojensa juureen, tuon jäälohkareen eteen, joka teeskennellen hellää ystävällisyyttä ja hyvyyttä, kuitenkin kohteli näitä ihania nuoria hirmuvaltaisesti ja antoi heidän kokea mahtavuuttansa… Eikö heillä siis ollut ketään muuta maailmassa kuin tuo vanha, kovasydäminen setä?… Minä olin, heidän tietämättänsä, heillä innokkaana liittolaisena.
Charlotte käveli hitaasti minun vieressäni ja sanoi tahtovansa ottaa erään kirjan kirjastosta.
"Tule tänne pienokaiseni", sanoi hän laskien käsivartensa hartioilleni; — hän veti minut, astuessamme eteenpäin, niin liki itseään, että minä tunsin hänen sydämensä vahvan, nopean sykkimisen. "Minä pidän teistä, teissä on mielenlujuutta ja uljas sydän sykkii pienokais-ruumiissanne… Tarvitseehan siihenkin rohkeutta, että voi katsoa Erkki setää silmiin ja pyytää häneltä jotakin."
"Eikö teillä siis ole isää, ei edes mummoakaan?" kysyin minä hiipien häntä likemmäksi ja ujosti katsellen hänen ihaniin kasvoihinsa, joissa vielä näkyi äskeisen liikutuksen jälkiä. Minulle joutui silloin mieleen, että minäkin olisin voinut olla onnellinen lapsi mielisairaan mummoni luona.
Hän katseli minua hymyillen. "Ei, prinsessani, ei edes mummoakaan, joka olisi voinut jättää minulle yhdeksäntuhatta taaleria — oi Jumala, miten mielelläni heittäisin kahleet luotani!… Me jäimme sangen pieninä orvoiksi. Isäni kaatui 1844 Islyn tappelussa Marokossa — hän oli ranskalainen upseeri. Hänen lähtiessänsä Ranskasta olin vielä kapalolapsi — minä en edes tiedä, minkä näköinen hän oli —"
"Kentiesi herra Claudiuksen — eikö hän ollut hänen veljensä?"
Hän seisahtui, veti käsivartensa takaisin sekä löi nauruun purskahtaen kätensä yhteen.
"No, hyväinen aika kuinka eriskummallisen vilpitön te olette!… Claudiusko Ranskan sotapalveluksessa!… Tämänkö tuikikunnioitettavan saksalaisen kauppahuoneen poika!… Sehän vasta olisi saattanut sen pölkkypää-omistajan vapisemaan!… Ei, ei meissä ole hituakaan tuosta alhaisesta alkuaineesta! Dagobert ja minä olemme ihan ranskalaisia, ranskalaisia sydämemme pohjasta!… Jumalan kiitos, meillä ei ole pisaraakaan tuota kalanvertä suonissamme!… Ottolapsia me olemme — Erkki setä on ottanut meidät, Jumala tiesi mistä syystä — vaan varmaan ei sääliväisyydestä!… Tämä kuuluu luultavasti hirveältä minun suustani, mutta minä en voi muuta uskoa."
Hän laski taasen kätensä minun ympärilleni ja kävimme hitaasti eteenpäin.
"Tämä ottaminen olisi itsestään hyvin jalo ja kiitettävä, enkä minä varmaan olisi viimeinen häntä siitä kiittämässä", jatkoi hän, "ell'ei juuri siinä kohdassa olisi suurin itsevaltaisuus. Hän on pakottanut meitä ottamaan hänen nimensä — vaikka meidän oma nimemme on Méricourt, täytyy meidän kutsua itseämme Claudiukseksi, kirjoittaa itseämme Claudiukseksi… Claudius, mikä kauhean kauhea poroporvarillinen nimi!… Jos se missäkin tapauksessa vastaisi saksalaisia korvia loukkaavaa Méricourt nimeä, pitäisi sen edellä kumminkin oleman tuo pieni sana 'von'. Meillä ei ole vähintäkään kiitollisuuden syytä siitä väkinäisestä muutoksesta! Se on ripustanut kauppiaan kyltin otsaamme ja on Dagobertille erinäiseksi vastukseksi hänen kokiessaan kohota korkeammaksi upseeriksi."
"Onko hän upseeri?" huudahdin minä kummastuneena. Neiti Streit oli monesti kertonut minulle upseerien kirjavista puvuista ynnä kiiltävistä napeista ja sanonut heidän usein käyneen vanhempieni luona.
"No, kummastuttaako se teitä niin suuresti?… Todellakin, te ette ole vielä nähneet häntä luutnantinpuvussaan! Mutta minusta pitäisi jokaisen tuntea hänet sivilipuvussakin sotamieheksi. Rykmentti, missä hän palvelee, on Z:in kaupungissa ja hänellä on nyt muutama kuukausi virkavapautta… Minä olen ylpeä Dagobertista. Me olemme yksimieliset ja täydellisennämme toisiamme enemmän kuin sisarukset tavallisesti. Me rakastamme toisiamme kentiesi sitä enemmän sentähden, että olemme niin kauan olleet eroitettuina. Minä olen kolmevuotiaasta elänyt kasvatuslaitoksessa aina siihen asti, kunnes kaksi vuotta sitte sieltä pääsin ja veljeni ensin eräässä professorinperheessä ja sen perästä kadettikoulussa."
Me saavuimme Karolinenlustin edessä olevalle kentälle.
"Tule tänne, Hans, tule!" huusi Charlotte. Kurki, joka nytkin seisoi lammikon rannalla, kiiruhti hänen luoksensa kuin tulinen rakastaja; kaikilta tahoilta riensi riikinkukkoja ja pikkukanoja ja sieltä täältä vilahti fasaanikin, vaan juoksi taasen heti pensastoon piiloon — minun läsnä-oloni pelotti noita arkoja elämiä.
"Katsokaa tätä ansaitsematonta rakkautta kaikkialta!" nauroi Charlotte. "Sen olen todellakin vaivatta saavuttanut! minä en koskaan anna niille mitään enkä hyväile niitä ja kuitenkin seuraavat ne minua askel askeleelta heti kun kuulevat ääneni. Eikö se ole kummallista?"
Minua ei se ensinkään kummastuttanut. Olinhan minä itsekin hyväillyn sylikoiran kaltaisena juossut innostuneena hänen perässänsä. Minä olin vielä aivan kokematon ja ymmärtämätön, voidakseni sovittaa hänen tenhovoimaansa hänen luonteensa eri kohtiin. Kaikissa tapauksissa olivat hänen käytöksensä tavaton lujuus ja voima ynnä vakavalla kimakalla äänellä lausutut sanat se taika-voina, joka pääasiallisesti minuun niin vaikutti ja minut valtasi, että pidin hänet itsensä ja kaikki hänen sanansa totisena evankeliumina. Että hän taitaisi hairahtua ja olla väärässä, ei silmänräpäykseksikään joutunut mieleeni.
"Mihin ovat tuolla asuvat ihmiset lähteneet?" kysyin minä, osoittaen sinetillä suljetuita ovia, astuessamme Karolinenlustin ensimäisen kerroksen ohitse.
Charlotte katseli minua epäileväisesti suurilla silmillään, ikäänkuin en olisi täysijärkinen; sitte purskahti hän nauruun.
"Suljetaanko siis teillä tuolla maalla ovet sinetillä, kun lähdette pois? Onko Ilse rouva kentiesi myöskin sinetittänyt Dierkhofin ovet? Ha, ha, ha! Mihin ovat he lähteneet?… Taivaasen, pienokaiseni!"
Minä pelästyin koreasti. "Ovatko he kuolleet?"
"Eivät he, vaan hän… Naimaton, nuori herra Lothar, Erkki sedän vanhempi veli asui ensimäisessä kerroksessa — hän oli komea upseeri. Saatte nähdä hyvin kauniin öljykuvan, joka riippuu katurakennuksen salissa —"
"Ja onko hän kuollut?"
"Kuollut, lapseni, todellakin peruuttamattomasti kuollut… Hän kuoli halvauksesta, kuten julkinen kuolonsanoma ilmoitti — mutta kaikessa salaisuudessa ampui hän itseänsä otsaan. Maailma yhdistää hänen kuolemansa erääsen herttuaalliseen ruhtinattareen —"
"Onko sen ruhtinattaren nimi Sidonia?" kysyin minä ehdottomasti.
"Kuuleppas vaan, tuolla pienellä aron villilapsella on sukujohteisia tietojakin!… Oliko, täytyy teidän sanoa, sillä Sidonia ruhtinatarkin on jo aikoja sitten kuollut — muutamia päiviä ennen kaunista upseeria… Se aika on jo aikoja sitten kulunut, eikä kenelläkään ole varmoja tietoja, minulla kaikkein vähimmän. Minä tiedän ainoastaan sinettien siinä olevan ja viimeisen asukkaan tahdon mukaan siinä pysyvänkin, kunnes — no, aina maailman loppuun asti — jos Jumala sen sallii!… Mielelläni kurkistaisin sinne — vallan salaa. Mutta onhan siinä kaikki suljettu ja teletty ijäiseksi, ja Erkki setä vartioitsee sinettiä kuin muinoinen satasilmäinen Argos."
Voi taivas, jos tuo jäykkä, ankarakatseinen mies tietäisi vieraan kohta hiipineen sinettien taakse! Minä vapisin — jospa vaan tuo onneton salaisuus ainiaan pysyisi salassa!… Tuskin olin tullut ulos maailmaan ja heti oli minulla jotakin salattavaa, minulla, jonka ajatukset ja lörpötykset siihen saakka olivat yhtä vapaasti ja hillitsemättömästi häilyneet ympäri kuin kähäräni tuulessa.
Sillä välin oli Ilsekin tullut portaita ylös ja torui minua, että olin "karannut hänen luotansa" hänen katsellessaan turmiota, jonka hevonen oli tehnyt kasvihuoneessa.
"Sepä kaunis juttu, jonka hirveä eläin on saanut aikaan!" sanoi hän kovin pahoillansa. "Kaksi suurta kallista lasilevyä on tykkänään särkynyt ja suuria kukkakasvia on se yhdellä potkauksella kaatanut — kauniit punaiset kukat ovat kuin poikkileikattuina hajotetut maahan… Ja siinä on herra Claudius ääneti kuin hiiri eikä lausu sanaakaan — jospa se olisi tapahtunut minulle."
"Erkki sedällä on kamelioita kylliksi", sanoi Charlotte kevytmielisesti ja pilkallisesti, "muutamista taitetuista kukista ei maksa puhua! Älkääkä luulko ainoankaan niistä menevän hukkaan; ne sidotaan rautalankaan ja käytetään kukkavihkoihin, jotka tänään tilattiin porvaripitoihin. Täällä ei mitään mene hukkaan — olkaa siitä varma."
Hän avasi kirjaston oven; mutta minä tunkeusin ennen häntä sisälle ovesta ja riensin akkunaloukkoon, missä isäni kirjoitti. Ei, Charlotten ei sopinut nähdä, kuinka naurettavasti hän säpsähti ja hyppäsi seisomaan sekä avuttomasti ja hajamielisesti katseli maailman menoa! Hänen ei tarvinnut saada tilaisuutta nauraaksensa, minä en sallinut sitä!
"Isä, tässä olemme taas", lausuin minä ja laskin käsivarteni hänen kaulaansa; siten hän ei voinut kavahtaa pystyyn, eikä hän sitä tehnytkään, hän vaan loi silmänsä ylös ja katseli hymyillen minua silmiin. Minä olin ylen onnellinen — hän tunsi jo minun ääneni ja minulla oli valtaa hänen ylitsensä.
"Vai niin, pikku veitikkani tuletko äkkiarvaamatta luokseni?" kysyi hän leikillisesti ja taputti poskiani. "Mutta jos tahdot tulla ihan äitikultasi kaltaiseksi, niin saat ainoastaan hiljaa, hyvin hiljaa laskea kätesi otsalleni, tahi pudottaa kukan käsikirjoitukselleni ja sitten täytyy sinun samassa olla poissa, ennenkuin edes olen voinut arvata, kuka siinä oli."
Minun sydäntäni kirveli kuullessani hänen niin puhuvan äidistäni, jota hän lienee rakastanut ylitse kaikkia. Miehelleen oli äidillä ollut tuhansia rakkauden osoitteita, vaan hänen yksinäinen lapsensa oli häneltä ihan unohduksissa.
Silloin näki isäni Charlottenkin. Hän nousi ja kumarsi hänelle.
"Minä olen tuonut teille pikku tyttärenne takaisin", lausui hän. "Herra tohtori, sallitteko tietämättömien katurakennuksessa asujain vähän sivistää tuota aron pientä hörriäisiä?"
Isäni kiitti häntä sydämmellisesti hänen tarjoomuksestansa ja myönsi hänelle siinä rajattoman vallan. Äkkiä hivui hän miettiväisesti otsaansa. "Minä muistan nyt vasta … ah, minä olen välistä kovin hajamielinen… Minä puhuin eilen hetkisen Margareta ruhtinattaren kanssa ja kerroin sivumennen sinun tulostasi ja hän sanoi mielellään tahtovansa nähdä sinut tulevalla viikolla. Hän tunsi äitisi, hänen vielä ollessaan hovineitsyenä L:n hovissa.
"Te onnen lapsi!" huudahti Charlotte. "Vanha aatelinen nimi, kuuluisa isä ja äiti, joka on ollut hovineitsyt — todellakin Jumalat ovat kaataneet runsautensa sarven ylitsenne! Eikö tämä kaikki ole teistä edes toivottavaa?"
"Ei — minä pelkään ruhtinatarta!" vastasin minä ujosti ja tuskastuneena pitäen kiinni Ilsestä.
"Älä huoli pelätä, Leonoraseni; sinä kyllä pian pidät hänestä", lohdutti minun isäni.
Charlotte sitä vastoin rypisti kulmiansa. "Pikku kanervakukkaseni, älkää olko lapsekas!" torui hän. "Ruhtinatar on hyvin rakastettava. Hän on Sidonia ruhtinattaren sisar, josta äsken puhuimme, ja nykyisen herttuan täti. Hän on emäntänä herttuan hovissa, sillä herttua ei ole vielä naimisissa, ja hänen sanotaan olevan erittäin hyvän pieniä, ujoja ja — älkää pahastuko — vähän hölmömäisiä tyttöjä kohtaan, jotka pelkäävät ensimmäistä esittelemistä hovissa… Rauhoittukaa siis, pienokaiseni!"
Hän käänsi minua olkapäästä. "Mutta aiotteko esitellä tytärtänne ruhtinattarelle tuonkaltaisena?" kysyi hän isältäni ja näytti iloisesti hymyillen valkoiset hampaansa.
Isä katseli häntä neuvotonna, käsittämättä hänen tarkoitustansa.
"No, minä tarkoitan tuossa vedenpaisumisen aikuisessa puvussa?"
"Kuulkaa, neiti", keskeytti Ilse terävästi, "noissa vaatteissa on minun emäntä vainajani murehtinut armollista herraa. Silloin oli hän vielä kyllä ylpeä ja ylhäinen ja puku oli hänelle kylliksi hyvä, eikä se sentähden voi olla haitaksi ruhtinattarelle, jos hän saa nähdä tämän tytön samoissa vaatteissa."
Charlotte nauroi häntä vasten naamaa. "Kuinka monta vuotta siitä on, hyvä Ilse rouva?"
Silloin asia selkeni isällenikin. Hän hivutti otsaansa. "Hm, siitäkö kysymys on?… Niin, niin, te olette oikeassa, neiti Claudius; tuonkaltaisena ei Leonoraa voi esitellä. Minä muistan nyt — rouvavainajallani oli erittäin hyvä kauneuden tunto ja hän oli monta kertaa hovissa minun kanssani. Hyvä Ilse, tuolla alhaalla kellarissa minun kapineitteni joukossa pitäisi olla kaksi arkkua täynnä naisenpukuja — surullisen tapauksen jälkeen vei emännöitsijä ne —"
"Varjelkoon meitä, se tapahtui jo neljätoista vuotta sitten!" huudahti Ilse lyöden kätensä yhteen. "Eikö niitä kaikkia ole kertaakaan otettu ylös ja tuuletettu?"
Isä pudisti päätänsä.
"Ah teitä kurjaa raukkaa!" riemuitsi Charlotte lyöden käsivartensa ympärilleni. "Nyt täytyy minun pelastaa teidät; muuten saa hoviväki semmoisen naurun aiheen, jota heillä ei vielä milloinkaan ole ollut!… Kyllä minä pidän huolta kaikesta, herra tohtori!"
"Vai niin — ja kuka kaikki maksaa?" kysyi Ilse kuivasti.
Isäni kasvot venyivät pitkiksi ja näyttivät erittäin tuskallisilta — hän väänteli käsiään, että nivelet ratisivat.
Charlotte huomasi sen sangen hyvin. "Minä puhun kohta sedän kanssa", sanoi hän.
"Hän ei voi antaa lapselle muuta rahaa, kuin mitä hänen omaansa on", väitti Ilse itsepintaisesti, "ja siinä on meillä kohta ulosmaksu; sillä tavoin lentää omaisuus tiehensä turhuuteen ja ylellisiin koristeihin kuin tuhka tuuleen, ennenkuin sitä aavistamme."
"No, pitäkää minusta nähden rahanne taskussa!" huusi Charlotte suuttuneena. "Minä annan hänelle uusimman pukuni, jonka ompelija eilen toi kotiin… Tässä puvussa minä en laske häntä hoviin — siksi pidän jo liian paljon hänestä."
Minä kumarruin sivulle ja suutelin salaisesti pehmeätä, valkoista kättä, joka lepäsi hartioillani. Ilse näki sen liikunnon; hän pudisti päätänsä ja hän näytti niin alakuloiselta ja katkeralta, ett'en milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin pahoillansa. Luulenpa hänen jo toisen kerran sinä päivänä katuneen, että oli tuonut minut "ymmärtäväisten ihmisten" luo.
Ei hänellä kuitenkaan vielä ollut syytä levottomuuteen; tyydytetyn turhamielisyyden jälkiä ei vielä sekaantunut kiitollisuuteen, jolla suutelin Charlotten kättä.
Minä en tietänyt ajatella, että ehkä olin kauniimpi ilman tuota suurta rypytettyä kaulusta, josta Charlotte nopeasti vapautti minut — minun ruskeat kasvoni eivät suinkaan näyttäneet valkoisemmilta hienon pitsikauluksen rinnalla, semmoisen, kuin nuorilla naisilla oli, ja minun pienet korvani, jotka aina vähimmästäkin tuskasta tulivat niin punaisiksi, pistivät luultavasti yhtä naurettavasti ylös siitäkin kuin valkoisesta ryppykauluksesta. Vaan en minä ymmärtänyt miettiä sitäkään — minä kiitin ainoastaan rakkaudesta, jolla hän minua kohteli.
Charlotte jätti isäni hyvästi, ottamatta haluttua kirjaa; minun esittelemiseni hovissa oli saattanut koko joukon ajatuksia ja huolia hänen päähänsä. Alhaalla etehisessä vakuutti hän vielä kerran pitävänsä huolta kaikesta, kehoitti minua vielä kerran vakavasti luopumaan "turhamaisesta pelosta ja ujoudestani", ja riensi takaisin katurakennukseen.
"Tietysti et pue päällesi, mitä hän tarjoutui lainaamaan sinulle", lausui Ilse, kun Charlotte lammikon toisella puolella katosi pensaitten väliin. "Sinun mummo vainajasi kääntyisi siitä haudassansa… Oi herra Jumala, nyt täytyy minun itseni mennä herra Claudiuksen luo pyytämään rahaa kaikkiin koristimiin!… He tekevät sinut kauniiksi hempukaksi, he, tuolla katurakennuksessa!"
Astuessamme asuinhuoneeseni, missä palvelusneitsy par'aikaa kattoi pöytää, tuli vanha ystävällisen näköinen puutarhuri minua vastaan ja ilmoitti herra Claudiuksen käskystä asettaneensa kukkapöydän minun huoneeseni.
Vaivalla mumisin minä jonkun kankean sanan kiitokseksi — enhän minä huolinut herra Claudiuksen kukista; minusta nähden olisi hän hyvin voinut myydä ne, tuo ahdasmielinen raha-setä… Minä en edes mennyt niitä katsomaan. Mutta iltapuolella, tuskallisimpana ja vaikeimpana hetkenä, mitä siihen asti olin kokenut, istuin kuitenkin niiden vieressä, sillä ne puoleksi varjosivat minun kirjoituspöytäni… Minun kirjoituspöytäni! Miten ivallista! laskea minun huoneeseni pöytä, jonka ääressä ainoastaan piti kirjoittaman!… Ja nyt istuin siinä kuitenkin ja hikoilin tuskasta; täytyihän minun sepittää kirje — ensimäinen elämässäni. Ilse oli ollut taipumaton. "Pidä nyt itse huolta, kuinka pääset tuosta jutusta, jonka olet saanut aikaan; minä en sormellanikaan siihen ryhdy!" selitti hän armahtamatta ja vakavasti sekä jätti minut yksin jättiläistyöhöni.
"Rakas täti! Minä olen lukenut kirjeesi. Minun on sinua sääli sydämeni pohjaan saakka, kun olet kadottanut kauniin äänesi, ja kun mummoni on kuollut, lähetän minä rahat sinulle", merkitsivät väärät, suuret, mustat, edessäni olevalle valkoiselle paperille piirretyt kirjaimet. Alku oli onnellisesti löydetty, ja minä katsahdin ylös saadakseni ulkoa neuvoa, millä tavalla jatkaisin.
Hurmaava tuoksu tuli vastaani; niin, olihan siinä edessäni kukkapöytä; komeat, vaalean keltaiset ruusut riippuivat raskaina oksissaan ja — oi taivas — kaikkia korkeita ruusu-, atsalea- ja kameliakukkia ympäröi seppele aron kukkia! Tuo oli vallan hyvä tuuma vanhalta puutarhurilta, arvelin. Minä heitin pois kynäni ja tartuin molemmin käsin kukkiin… Olihan siinä mehiläisten ympäröimä katto, aron kukkia koristuksena joka tiilin raossa, ja harakatkin säkättivät tammien latvoista alas hiljaiselle pihalle! Vanhalla kuusella oli koko taakka iltapäivän paistetta oksissaan ja punaisesta ja sinertävästä arosta kurkistivat keltaiset ginster-kukat kultatähtinä! Sinisiä perhosia! Minä ajoin niitä takaa aina koivuun saakka, tiheään lepistöön, pajupensastoon, ja hei vaan, jo polkivat alastomat, kuumat jalkani herttaisen vilpoista, tummaa jokivettä!… Minä pelästyin, vedin käteni takaisin ja kastoin suuttuneena kynäni jälleen syvälle tuohon ilkeään musteesen, jonka ihmiset olivat kiusakseni keksineet.
Mutta nyt enemmän! "Minä asun isäni kanssa herra Claudiuksen luona K:ssa, jos tahdot kirjoittaa minulle ja sanoa, oletko saanut rahat postissa." — Piste! Se oli hyvä, mutta osanneekohan hän lukea sitä? Ilse sanoi aina, ett'ei löytynyt ajatusta minun kirjoituksissani, sentähden että kirjaimet olivat niin sekaisin. — Ah, ja ulkona rupesi kurki hyppäämään ja joukko pikkukanoja juoksi pelästyneenä lammikkoa ympäröivän kiviaidan taakse. — Dagobert tuli pensaitten väliltä; hän käveli nopeasti ja heilutti keppiänsä ilmassa ja astui suoraan Karolinenlustia kohti… Minä kyykistyin pelästyneenä alas, sillä hän katseli lakkaamatta minun ikkunaani. Ei, ei, hän ei tullut sisälle — olisihan ollut yksinkertaista, jos olisin noudattanut ensimmäistä nuolennopeaa aikomustani ja pannut oven salpaan… Hän meni ylös kirjastoon; minä kuulin vielä hänen askeleitansa kivirappujen ylimmäiseltä portaalta… Oi Jumala, kuinka paljon tapahtuikaan maailmassa ja kuinka paljon katsottavaa ja koettavaa on ja kuitenkin on ihmisiä, jotka viettävät päivänsä kirjoittamisella ja nojautuvat kankean kuolleen paperin yli niinkuin esimerkiksi herra Claudius suurten kirjainsa yli tallirakennuksessa…
Nyt vielä allekirjoitus "veljesi tytär Leonora von Sassen" ja viimein päällekirjoitus, jonka minä kirjain kirjaimelta kopioitsin tätini revitystä kirjeestä… Jumalan kiitos! Tämä oli ensimmäinen, mutta aivan varmaan viimeinenkin kirje, mitä milloinkaan sepitän — minä en tee sitä koskaan enää!… arvelin itsekseni. Kynä oli jälleen vanhanaikuisten kirjoitusneuvojen päällä, niinkuin sen siitä olin löytänyt — minä soin sille sydämmestäni kuolleen rauhaa.
Ilsen täytyi vasten tahtoansa painaa viisi sinettiä kuorelle; sitten otti hän suuttuneena kirjeen arasti sormiensa väliin, ikäänkuin polttavan hiilen, ja vei sen itse postiin — vieraille ei millään tavoin voitu uskoa niin paljoa rahaa.
Se minun kirjeraukkani muistuttaa minua aina pienestä viattomasta linnusta, joka tietämättänsä tuo pahan rikkaruohon siemenen taiteellisesti tehtyyn kukkakenttään.