XV.
Kauppahuone Claudius oli hyvin vanha. Se oli ollut kukoistuksissaan ja hyvässä maineessa jo silloin, kun tulppaanihuimaus levisi Hollannista maailmaan seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla, jolloin kolmesta Semper Augustus-sipulista maksettiin meidän ajassamme todellakin tarumainen hinta, kolmekymmentätuhatta guldenia. Siitä ajasta sai Claudiuksen rikkaus oikeastaan alkunsa. He olivat ryhtyneet siihen osaan kukkakauppaa ja kasvattaneet mitä kalliimpia tulppaanilajia. Kerrotaanpa kaikkein kalliimpien lajien olleen juuri Claudiusten taitavien kätten kasvattamia, jonka perästä Hollantilaiset ostivat ne tavattoman korkeihin hintoihin, pitivät niitä ominansa ja tarjoelivat niitä kaupaksi hollantilaisina lajina… Mutta mitä enemmän kauppahuoneen rikkaus enentyi, sitä siivommiksi, ja yksinkertaisemmiksi maailman ja sen ilojen suhteen tulivat sen päämiehet. He olivat kannattaneet ankarinta porvarillista yksinkertaisuutta ja jälkisäädöksen kautta vakavasti kehoittaneet aina seuraavaa kauppahuoneen päämiestä elämään siivosti ja yksinkertaisesti ja perinnöttömyyden uhalla karttamaan kaikkea ylellisyyttä.
Siinäpä syy, ettei syrjäisen Mauerkadun varrella olevan synkän kivirakennuksen ulkomuotoa koskaan kaunistettu… Kaikkien päämiesten täytyi asua siellä yhden toisensa perästä, ja konttorihuoneet ynnä niihin kuuluva suuri kaarikattoinen sali, jonka seinät olivat verhotut ruskealla nahalla, olivat juuri saman näköiset kuin ennen muinoin, jolloin kaupiskeltiin kalliita sipulia, joista sitte itsevaltaisesti hallitseva kukkakuningatar uudessa loistossaan kasvoi kuumeentapaisesti levottoman tulppaanien ihailijan silmien edessä.
Vanhojen herrojen, jotka toisella kädellään kasvattivat arkoja, kalliita kukkia ja toisella koettivat panna jälkeisensä rautakahleisiin, olisi pitänyt käsittämän, ett'ei suvulaji eikä lajin muute huoli luonnon lakien määräyksistä ja jos he olisivat olleet älykkäät, olisivat he sovittaneet sen havainnon ihmisluonteesenkin.
Eberhard Claudius, henkisesti sangen etevä mies, oli luultavasti kärsinyt paljon perheen ankarista säädöksistä, mutta hän oli keksinyt keinon millä pääsi kahleistansa. Kuten kerrotaan, oli hänen ihana, ylhäinen rouvansa, jota hän innokkaasti rakasti, tullut synkkämieliseksi katurakennuksen kolkoissa huoneissa… Silloin tuli — maailman tietämättä — kerran vieraita työmiehiä; ranskalainen rakennusmestari johtajanaan, rupesivat he keskellä avaraa, korkealla muurilla ympäröityä metsää, joka kuului Claudiuksen kauppahuoneelle, kaatamaan ikivanhoja honkia ja vähitellen kohosi tiheässä suojelevassa metsässä pieni, soma linna, täynnä päiväpaistetta, täyteläisiä tyynyjä, hymyileviä lemmikkiä ja lattiasta kattoon saakka ulottuvia peiliä, joissa rakastetun puolison kuva näkyi kaikessa kauneudessaan. Ja sinä päivänä, jolloin se vaalea kukka ensikerran käveli ihmeen nopeasti esiin loihditun lammikon ympäri ja riemuiten lankesi hellälle miehellensä kaulaan päiväpaisteisessa salissa, antoi Claudius pienelle linnalle puolisonsa kunniaksi nimen "Karolinenlust."
Eberhard Claudius oli muinaistaideteos-kokoelman sekä suuren kirjaston ja runsaitten käsikirjoitusten kokoelmienkin perustaja. Hän oli matkustanut läpi Ranskan ja Italian ja harvinaisen taitavasti koonnut taiteen ja tieteen aarteita, jotka hän toi kotiinsa, mutta jotka sitten Saksanmaalla pysyivät yhtä kätkettyinä Karolinenlustin saleissa kuin hänen ihana, jälleen kukoistava nuori rouvansakin.
Hänen jälkeensä tuli hänen poikansa Konrad kauppahuoneen päämieheksi ja hän asetti jälleen kaikki vanhoilleen. Hän puhdas-uskovaisten ankaruudella jälleen noudatti perheen vanhoja tapoja, lukitsi Karolinenlustin, kun se muka oli esi-isien määräyksiä rikkova teko, ja lajimuute sai vasta hänen poikansa pojassa, Lothar Claudiuksessa, taasen edusmiehen.
Tämä jyrkästi kieltäytyi tulemasta kauppahuoneen esimieheksi, jäätyänsä nuoremman veljensä kanssa varhain orvoksi. Hänen tulinen luonteensa sopi parhaiten sotilaaksi. Hän yleni nopeasti, aateloitiin, tuli ajutantiksi ja nuoren ruhtinaan suurimmaksi suosikiksi. Silloin avattiin Karolinenlust jälleen. Sopihan se erittäin hyvin asunnoksi ylöspäin pyrkivälle eriävälle vesalle, ja ikäänkuin suojaksi kaikkia lähirakennuksen oloja vastaan rakennettiin sillanpäähän Karolinenlustin eteen vahva portti.
Siellä vallitsi nyt, oikean metsänhiljaisuuden ympäröimänä, kaunis nuori sotilas, sillä välin kun kirjanpitäjä Eckhof hoiti kaikki toimet katurakennuksessa, kunnes koulussa kasvatettu Erkki Claudius palasi matkoiltansa, ja seuraten esi-isiensä esimerkkiä rautaisella kestävyydellä ja voimalla omisti perintönsä.
Muinaisteosten kokoelmista huoli iloinen ja vilkas upseeri yhtä vähän kuin isänsäkin. Arkut ja laatikot jäivät moneksi vuodeksi koskematta kellariin, kunnes muinaistietoon oikein innostunut nuori herttua äkkiä tuli hallitsijaksi. Isäni, ollen mainioimpia muinaistutkijoita, kutsuttiin K:hon ja silloin kasvoi muinaistieteen tutkijoita kuin sieniä maasta — hänen korkeutensa olisi voinut täyttää niillä koko herttuallisen linnansa. Hovipidoissa kuului kreikkalaisia, roomalaisia ja etruskialaisia lauseita; sanoja senkaltaisia kuin numismatika, glyptika ja epigrafika virtaili sievien tanssijattarien purppurahuulilta.
Dagobert oli kertonut hovin uudesta mielenmuutoksesta hiljaisessa kauppahuoneessa Mauerkadun varrella. Neiti Fliedner, joka jo viimeisen rouva Claudiuksen, Lotharin ja Erkin äidin, eläessä oli tullut perheesen rouvan apulaiseksi ja sitten hänen määräyksensä mukaan jäänyt sinne emännöitsijäksi ja talouden hoitajattareksi, tiesi kertoa paljon, puoleksi unhotettua, edellisistä perheistä ja niin muodoin joutuivat hylkyinä olevat muinaisaarteetkin hänen mieleensä. Dagobert puolestansa kertoi niitä isälleni. Isä kertoi myöhemmin miten hän kerran seisoi hetkisen epäileväisesti hymyillen tuon synkän porvarillisen talon edessä; mutta hän kuitenkin astui sisälle pyytämään isännältä lupaa niiden tutkimiseen. Herra Claudius oli siihen suostunut, vaikka vastahakoisesti.
Varhain eräänä aamuna oli isäni astunut Karolinenlustin kellareihin eikä palannut sieltä koko sinä päivänä; hän ei syönyt eikä juonut, vaan oli melkein mieletön liikutuksesta — sanomattoman suuri taide aarre oli siellä levällään hänen silmäinsä edessä… Herra Claudius suostui arkkujen purkamiseen ja taideteosten järestämiseen sekä tarjosi isälleni asunnon alikerroksessa ja myönsi hänelle rajattoman oikeuden käyttää kirjastoa.
Siitä kaikesta en tietysti saanut tietoa ensi päivinä K:hon tultuani. Minä olin ylipään hyvin vastahakoinen kotiutumaan, sillä tyynnyttyäni ensi ihastuksesta valtasi aron ikävä minut kaikella voimallaan… Ilse oli tosin vielä luonani; hän oli ottanut muutaman päivän vapautta lisäksi "perinpohjin järjestääksensä isäni nuorenmiehen taloutta" ja kentiesi vielä nähdäksensä minun vähän tottuvan uuteen ilmanalaan. Mutta se ei rauhoittanut minun levotonta sydäntäni; minä muistin aivan hyvin, että hän kerran oli lähtevä ja jättävä minut yksin, ja se ajatus liikutti aina mieltäni äärettömästi.
Katurakennuksessa olivat kaikki sanomattoman hyvät minua kohtaan; mutta minä vihasin tuota kolkkoa, kylmää taloa ja astuin sinne ainoastaan pakosta neiti Fliednerin tahi Charlotten kanssa. Vapaaehtoisesti en millään tavalla voinut mennä sinne. Sitävastoin veti minua näkymätön voima yhä enemmän isäni läheisyyteen. Hänen lempeitten nuhteittensa perästä en enää häirinnyt häntä samalla äkkinäisellä tavalla kuin silloin Charlotten kanssa tullessani ja laskiessani käsivarteni hänen kaulansa ympäri — minä en edes tohtinut, kuten äitivainajani, heittää kukkaa hänen kirjoituksellensa; mutta tultuani rohkeammaksi, oli joka aamu äskenpoimituita niittykukkia hänen kirjoituspöydällänsä, ja hiipiessäni kuulumattomasti ohitse silitin ujosti ja hiljaa hänen harmaita hiuksiansa. Minä oleskelin mielelläni kirjastossa, mutta vielä ennemmin salissa, mihin kaikki "särjetty romu", kuten Ilse itsepäisesti kutsui kaikkia muinaistaide-aarteita, oli tuotu. Kaikki ne mykät kasvot innostuttivat minua vähitellen, että usein hetkiseksi unhotin pohjoisessa olevan, avaran aron, jota minä kaikesta sielustani ikävöin.
Mutta minut peloiteltiin kovin usein sieltä pois. Dagobert, joka näytti olevan oikein innostunut muinaistaiteesen ja ylpeillen kutsui itseään isäni apulaiseksi, vietti usein puolen päivää kirjastossa ja taidekokoelmien luona. Kuullessani hänen tulevan kirjastoon, pakenin minä vastaisesta ovesta, syöksin päätä hovin rappuja alas, eikä edes väli kolmannesta kerroksesta alikerrokseen ollut kylliksi pitkä minun ujolle, tuskastuneelle sydämmelleni — minä juoksin, juoksin, kunnes vasta metsässä hengästyneenä tyynnyin.
Se metsä oli ihana, alkuperäisessä tilassaan. Entiset herrat Claudiukset olivat ostaneet sen ja ympäröineet korkealla muurilla, ei käyttääksensä sitä kauppatoimeensa, vaan voidaksensa sunnuntaisin virkistää itseänsä kävelemällä omalla alallaan vieraitten näkemättä — sepä olikin ainoa ylellisyys, mitä he nauttivat… Minun suuri koti-ikäväni ja aron kirkkaan taivaan kaipaukseni teki minut alussa kylmäksi ja sokeaksi, ett'en nähnyt metsän kauneutta. Minä en kertaakaan luonut silmiäni ylöspäin — viheriöinen taivas, kuinka kauheata! Mutta sitä ihastuneemmin viipyivät silmäni loistavissa kukkasissa, jotka useasti kurkistivat sammalista, ruohistosta ja kasteisista kiviraunioista — ne näyttivät minusta yhtä pelästyneiltä ja eksyneiltä kuin minäkin.
Yhtä rohkeasti ja huolettomasti kuin kuljeskelin pitkin aroa, yhtä vähän rohkeutta oli minulla mennä syvemmälle jylhän näköiseen, autioon metsään. Minä tyydyin Karorolinenlustin läheisyyteen, ja rakkahaksi olopaikakseni olisi luultavasti virran ranta tullut, sillä siellä oli niin kodikasta, ell'ei minua jo toisena päivänä olisi peljätetty sieltä pois. Kun Ilse vei kirjeeni postiin, saatoin häntä sillalle asti. Kauniin rautakaaren alla virtaili kirkas vesi liristen niin hiljaa ja suloisesti kuin Dierkhofin takana oleva tuttu joki. Minä hiivin pensastoon — siellä oli leppä- ja pajupensaita ja toisella puolella näkyi valkoisia koivutyviä. Simpukoita ei tosin ollut pohjassa, vaan sen sijaan pieniä sileitä piikiviä ja matalalla rannalla kasvoi sieviä sinisirkkuja ja leinikkejä. Epätasainen, loistava, sininen paikka tärisi pienten laineitten päällä — kesätaivashan siinä kuvastui veteen — kaikki, kaikki oli ihan samankaltaista kuin pienessä kotoisessa lammikossa; minä riisuin sukat ja kengät ja pian virtaili kirkas joki jalkojeni yli, jotka mielipahakseni, jo olivat muutaman päivän ankarassa vankeudessa muuttuneet koko joukon valkoisemmiksi. Minusta tuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että sielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin ilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä, että kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa. Olihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut luokseni jokeen. Hän tuli silloin tavallisesti läpi pensaston, ja minä olin siinä niin perin juurin muuttunut kotioloihini, että odotin kuulevani rakkaan kumppanini haukkumista, ääneen huusin hänen nimeänsä … ah, siinäpä juuri käyttäydyin kauniisti — tietysti ei Spitsiä kuulunut; mutta samalla paikkaa, mistä minä kuulin kahisemisen, liikkuivat pajunoksat taasen ja vaaleihin vaatteisin puettu miehen käsivarsi vetäytyi äkkiä takaisin.
Yhdellä ainoalla hyppäyksellä seisoin minä jälleen rannalla; olin melkein itkeä kiukusta. Johan heti sivistysvuosieni alussa olin antautunut vanhoihin tapoihini; Dagobert oli taasen nähnyt sisiliskon avojaloin — nyt pilkkaavat he varmaan minua katurakennuksessa, mietin… Mutta olihan hänellä tummat pukimet nähdessäni hänen tunti siiten menevän isäni luo, vaan — eikö nyt näkynyt kirkasta loistoa pensastosta? Sitä loistoa olin jo kerran samana päivänä nähnyt, niin todellakin, konttorissa, ja se tuli herra Claudiuksen kädestä… Minä hengitin huokeammin — herra Claudiushan se vaan olikin! Hän oli luultavasti kuullut vallattoman loiskimiseni ja tullut levottomasti katsomaan, eikö kuka taittanut pajunoksaa hänen tilallansa tahi pannut sieviä piikiviä joen pohjassa epäjärestykseen. Ankara herra saattaa olla huoletta — minä en suinkaan tee sitä enää toisten.
Me olimme olleet viisi päivää K:ssa; oli sunnuntai. Dierkhofiin kuulimme aina etäiset kirkonkellot epäselvästi — sentähden oikein säikähdyin kuullessani äkkiä syviä, juhlallisia kellonääniä humisevan ilmassa!…
Ilse valmistihe kirkkoon ja hänen, kellojen soidessa juhlallisesti mennessänsä lammikon ohitse, jäin minä etehisessä seisoen katselemaan hänen jälkeensä… Samassa tuli vanha kirjanpitäjäkin huoneestansa; hänellä oli virsikirja kainalossa ja hän veti mennessänsä uuden, ahtaan, sinertävän hansikan käteensä — vanha herra oikein loisti puhtaudesta ja somuudesta.
Tultuansa minun lähelleni pysähtyi hän. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt; peilinkiiltävä hattu oli kuin naulattu hänen päässänsä ja hän loi minuun pitkän, rankasevan silmäyksen ja tarkasti minua kiireestä kantapäähän. Minä vapisin pelosta, ja samassa kun hän avasi huulensa, puhutellaksensa minua, pakenin metsään.
Tuo hirveä — seurasiko hän minua?… Minä seisahduin hengästyneenä ja katselin taaksepäin olkapääni ylitse. Tie, jota olin juossut, vei tiheimpään metsään — ja huomaamattani olin juossut jotenkin jyrkkää mäen rinnettä ylöspäin. Alhaalla pysyi kaikki hiljaisena ja rauhallisena — hurskas mies oli siis jatkanut kirkkomatkaansa… Edessäni oleva polku vei niitylle; aamukaste oli vielä ruohossa ja koko metsänrinne oli täynnä ikäänkuin kylvettynä purpuran punaisia mansikoita; luultavasti ei kukaan käynyt niitä sieltä poimimassa. Ne levittivät hyvää hajuansa kirkkaasen ilmaan ja minä luulin huomaavani niiden vähän tärisevän kellojen huminasta. Pitkäneulaisia kuusia oli ylt'ympäri; niiden jättiläistyviä myöten valui pihkakyyneleitä ja tummissa latvoissa kuului hiljainen humina.
Siellä vallitsi vieras, salaperäinen henki — siellä oli hiljaista ja äänetöntä kuin sinettien takanakin… Mutta kahisi metsässä; punaruskean ja valkoisen kirjava jotain liikkui siellä ja samassa tuli äkkiä kaunis majesteetillinen sarviruunu näkyviin puitten välissä; kaunis metsäkauris oli kesy ja rohkea: elävät tulivat niitylle ja katselivat minua pelkäämättä lempeillä silmillään.
Minä kävelin eteenpäin… En tiedä kuinka kauan löytömatkani sillä alalla kesti, mutta luultavasti kului monta tuntia minun niin kuljeskellessani mäkeä ylös, toista alas. — En ollenkaan tietänyt, missäpäin olin; mutta en kuitenkaan peljännyt, puhdas metsäilma poisti minusta kaiken pelon… Mäki oli taasen takanani ja minä olin jälleen laaksossa, mutta missä?… Polkuja kävi ristiin rastiin, enkä tietänyt, mitä niistä minun piti lähteä — samassa kuului vasemmalta puoleltani ihmisen ääni. Minä tunsin sen heti. Vanhan, lempeän näköisen puutarhurin ääni kuului mitä hellimmin koettavan rauhoittaa taukoamatta itkevää lasta. Minä kuljin ääntä kohti ja tulin äkkiä korkean muurin eteen; sen takana ei enää näkynyt puita — siinä loppui metsä. Sanomattoman mielelläni tahdoin nähdä pienen parkujan; vaan muurin ylitse en päässyt; se oli korkea ja sileä kuin lasi. Sitä vastoin taisin kiivetä puissa kuin orava, olihan se ynnä polkeminen kirkkaassa, kylmässä vedessä minun suurin huvitukseni, ja muutaman silmänräpäyksen perästä istuin siis korkean lähellä kasvavan jalavan latvassa.
Siitä katselin ympärilleni ja näin suuren kappaleen sinistä taivasta. Oikealla puolellani oli kaupunki komeine kävelypaikkoineen ja tornineen; näkyipä Claudiuksen alan lävitse juokseva virtakin… Minä olin tietämättäni tullut sangen liki Karolinenlustia, sillä joki ei ollut edes kahden sadankaan askeleen päässä; leveä kivisilta kaarehti sen ylitse. Minun puoleltani virtaa aina metsän rinteesen asti oli siellä täällä sieviä huviloita kauniitten puutarhojen ympäröiminä. Vasemmalla puolen minusta oli soma sveitsiläisrakennus niin likellä, että huokeasti voin eroittaa joka esineen sen yläkerrassa. Ala, johon se oli rakennettu, oli sangen pieni ja ahdas. Etupuolen edessä oli kapea kukkatarha ja toisella puolen levitti upea kastanjapuu tuuheat oksansa pienen ruohokentän yli — se olikin ainoa puu koko pienellä tilalla, jonka ainoastaan leveä tie erotti Karolinenlustin metsää ympäröivästä muurista.
Vanha puutarhuri Schäfer käveli edestakaisin varjoisan pylväskatoksen edessä. Hän oli heittänyt ruusunvärisen viitan hartioilleen ja kantoi pientä parkujaa yhtä taidokkaasti kuin tottunein lapsenpiika, laulaen silminnähtävässä tuskassa kaikenlaisia tuudituslauluja. Asuinhuoneitten vieressä olevalla nurmella leikki noin neljävuotias pieni tyttö. Hän oli puettu valkoiseen leninkiin ja pitkät pellavankeltaiset kähärät riippuivat alas hänen niskastansa aina vyötäisiin asti. Pikku tyttö oli innostuneena kaikesta sielustansa kiintynyt leikkiinsä. Hän repi molemmin käsin ruohoa ja kokosi ne pienille koppavaunuille. Kotvaan aikaan ei hän huolinut pienokaisen itkusta; mutta viimein meni hän kukkien luo, poimi puoleksi lakastuneen leukoijan ja tarjosi sitä tyytymättömälle veljellensä.
"Eihän sinun pitänyt saaman poimia kukkia, Gretchen — kielsihän isä sinua!" kuului miehen ääni pylväskatoksesta.
Tämän etäinen kulma oli niin tiheästi ympäröity metsäviiniköynnöksillä, ett'eivät auringon säteet voineet tunkeutua paistamaan keskellä pylväskatosta seisovaa ruokapöytää. Nuori herra Helldorf, herra Claudiuksen kirjanpitäjä, kumartui lehdistöstä; minä en ennen häntä huomannut. Hänellä oli kirja kädessä ja vaikka hän lausui varoituksensa rankasevalla äänellä, lensi kuitenkin hellä hymy hänen huulillensa. Nähdessänsä suloisen lapsen seisovan siinä varpaillaan.
Silloin tuli herra naista taluttaen, sillan yli. He pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan; sitte irroittihe nainen hänen seurastansa ja riensi edellä levottoman lapsen tykö. Hän oli luultavasti ollut kirkossa, sillä hän laski joutuisasti virsikirjan lähimmäiselle puutarhan pöydälle ja tarttui poikaan, joka, kuullessansa hänen ääntänsä, heti vaikeni ja leletellen käsin, jaloin sätkytteli häntä vasten — ylimääräisessä äidinrakkaudessaan suuteli hän suutelemistansa pientä, paksua lapsukaista. Sitte löi hän vasemman käsivartensa pienen tyttönsä ympäri ja veti hänet luoksensa; nuori rouva oli niin hento, että melkein olisi voinut otaksua heikon käsivarren musertuvan lihavan lapsen painosta. Hän riisui olkihattunsa, joitten sinisiä nauhoja poika rytisti palleroisilla käsillään, ja silloin näin minä ihmeen hienot, lumivalkoiset, pienet kasvot runsaitten vaaleitten kähäräin alta.
Sillä välin saapui jälelle jäänyt puoliso perille ja tuli puutarhaan. Hän oli hyvin nuoren Helldorfin näköinen; he olivat silminnähtävästi veljekset. Molemmin käsin nosti isä pienen tyttärensä korkealle ilmaan; valkoinen puku liiteli kuin kesäpilvi; kultaiset kähärät aaltoilivat ja liehuivat ilmassa ja lapsi huusi riemuiten ylös pylväskatokselle: "Max setä, näetkö minut?"
Minä olin hurmaantunut; ensi kerran näin mitä puhtaimpaa perheonnea. Sydämellinen ilo ihanan kuvan näöstä ja syvä nimetön ikävöitsemys sekaantuivat surumielisyyden kanssa sielussani. Minua ei äiti koskaan ollut innokkaasti sulkenut syliinsä; minä en koskaan ollut kokenut kuten luo onnellinen lapsi tuossa, että ainoa ääni äidinhuulilta kohta voi poistaa kaikki luuletellut tuskat. Mutta minä näin myöskin salaisella riemulla, kuinka nuori äiti rakasti lapsiansa — tuo kadehdittava! Kuinka suloista lieneekään, kun tuommoinen pieni lapsen käsi ojentuu odottaen ainoasti äidiltään lepoa ja menestystä! Gretchen palasi jälleen heinävaunuillensa ja jatkoi laverrellen leikkiänsä, sillä välin kun muut astuivat sisälle. Hiljaa hiivin minä alas jalavasta ja kävelin etsien muuria myöten; kohta löysinkin portin, joka vei metsään. Avainkin oli suulla, vaikka sitä, ruosteesta päättäen, silminnähtävästi ei koskaan käytetty. Mutta haluni puhutella pientä tyttöä teki minut vahvaksi ja taitavaksi; suuren ponnistuksen perästä liikkui avain käsissäni, kääntyi ja ovi aukesi naristen.