XVII.
Niin, kirjanpitäjälle onnistui syvästi loukata herra Claudiusta. Nuolennnopean vavahduksen jälkeen jäi hänen solakka vartalonsa seisomaan ja hän katseli kiireesti poismenevää, kunnes hän katosi pensasten väliin.
Minä aioin käyttää tilaisuutta hiipiäkseni pois, mutta liikkumiseni tuottamasta hiljaisesta kahinasta kääntyi herra Claudius minun puoleeni.
"Viipykää vähän!" lausui hän estäväisesti ojentaen käsivartensa minua kohden. "Vanhus on syvästi liikutettu; minä en tahtoisi, että te vielä kerran kohtaisitte hänet siinä tilassa."
Hän puhui yhtä tyvenesti ja ystävällisesti kuin tavallisesti… Ilmasenko tässä kahden kesken ollessamme miten Karolinenlustin toisenkerroksen kummitusten laita oli? mietin itsekseni. Ei, minä en luottanut häneen ja aina lämpöisesti sykkivään sydämeeni asti tunsin itseni lannistuneeksi hänen läsnä ollessansa. Yhtä intoisasti kuin sieluni oli kiintynyt Charlotteen, yhtä vähän myötätuntoisuutta oli minulla tuota kylmää laskentomiestä kohtaan — hänen kummallinen käytöksensä ja tyven luonteensa, jotka eivät milloinkaan sallineet liiallisuutta itsessänsä eikä toisissakaan, pidättivät minut aina kaukana hänestä. Hän puhui kyllä äsken kristillisen rakkauden luonteen mukaan ja jos olisin kuullut jonkun muun lausuvan samat sanat, olisin luullut niiden tuleman sydämestä — hänen suussansa olivat ne minusta ainoastaan tyvenen ihmisen lauseita. Hän oli suojellut minua; mutta vaikka olinkin lapsellinen ja kokematon, osasin kuitenkin päättää hänen tehneen niin, ainoastaan estääksensä alamaistaan käyttäytymästä röyhkeästi minua kohtaan… Minä olin liian innostunut Charlotteen, että olisin herra Claudiusta tavatessani unhottanut hänen mielipiteensä sedästään.
Mutta siinä tottelin häntä ja odotin kärsivällisesti, kunnes emme enää kuulleet kirjanpitäjän raskaita askeleita. Koneentapaisesti lykkäsin minä varpaallani hiekan pieneen kasaan — paksu kenkä kaikessa rumuudessansa tuli näkyviin, minä en siitä vähintäkään huolinut — herra Claudiushan vaan seisoi vieressäni, ja hänhän sen vaan näki.
"Minä menen porttia sulkemaan", lausuin viimein keskeyttäen lyhyen äänettömyyden; minun mieleeni joutui äkkiä, että se vielä oli auki… Minä tahdoin pyytää häneltä anteeksi, vaan en saanut sanoja huulieni yli.
"Menkäämme siis", sanoi hän. "En käsitä, miten pienet kätenne voivat avata vuosia sitten ruostuneen lukon.
"Lapsi oli syy siihen —" vastasin minä ja minun täytyi hymyillä muistellessani suloista pienokaista — "minä tahdoin kaikin mokomin likempää nähdä tyttöä ja sitä perhettä, joka on niin onnellinen. Minä en ole milloinkaan tietänyt, miltä tuntuu, kun vanhemmat niin syvästi rakastavat lapsiaan."
"Mutta millä tavalla oli teille mahdollista nähdä vierasta perhettä?"
Minä osoitin ujostelematta jalavan latvaa, jonka alla juuri olimme.
"Minä istuin tuolla."
Hän hymyili salaisesti ja lasienkin lävitse huomasin minä hänen silmänsä vilkasevan vasenta sivuani; ehdottomasti seurasivat omatkin silmäni hänen katsettansa — voi! kostonhimoinen jalava oli repinyt suuren kolmikulmaisen läven mustaan juhlapukuuni, niin suoran kuin olisi siihen käytetty kulmamittaa. Minä tunsin punastuvani hiuksiin saakka ja vaikka ainoastaan herra Claudius sen näki, häpesin kuitenkin.
"Oi Jumala — Ilse!" enempää en voinut sanoa.
"Olkaa huoletta, Ilse rouva ei teitä toru — sitä emme salli!" lohdutti hän ystävällisesti, mutta yhtä huolenpitäväisellä äänellä, kuin olisi hän puhutellut pikku Gretcheniä. Ja se suututti minua — semmoinen avuton lapsi en kuitenkaan ollut… Silloin huomasin vasta selvästi, kuinka toisellainen Dagobert oli käytöksessään. Hän kohteli minua kuin täysikasvuista neitoa, varsinkin sitte, kun ystävällisesti ja tyvenesti kuuli, että minut kohta aiottiin esitellä hovissa. "Ilse rouva on jo pitänyt huolta, että saatte uuden puvun," jatkoi hän puhettaan. "Hän pyysi jo eilen minulta rahaa, ostaaksensa teille hovipuvun… Mutta minun täytyy muistuttaa teitä, että Ilse kyllä voi täällä ollessansa pitää huolta senkaltaisista asioista; myöhemmin pitää teidän itsenne kääntymän minun puoleeni."
"Onko se välttämätöntä?" kysyin minä salaamatta tyytymättömyyttäni.
"Se on välttämätöntä, neiti von Sassen — säännöllisyyden tähden."
"No, sitten oli mummo vainajani oikeassa, koska hän ei voinut rahaa kärsiä… Oi Jumala, kuinka monta temppua on maksaessa muutamia taaleria toiselle!"
Hän katseli minua hymyillen sivulta. "Minä koetan tehdä sen teille niin huokeaksi kuin mahdollista," lausui hän hyväntahtoisesti.
"Mutta täytyyhän minun kuitenkin jokaisen groshenin tähden tulla teidän kolkkoon huoneesenne?"
"Tietysti… Onko se huone siis teistä niin hirveä?"
"Koko katurakennus on niin kylmä ja haudankolkko … minä en käsitä, kuinka neiti Fliedner ja Charlotte voivat elää siellä!… Minä kuolisin tuskasta ja ahdistuksesta!" — Niin sanoessani laskin ehdottomasti käteni rinnalleni.
"Tuo paha, vanha talo — jo ennenkin on se saattanut naishengen vaaraan!" arveli hän heikosti hymyillen. "Ja nyt on se luultavasti syypää siihen, ett'ette menesty meidän luonamme?"
"Oi, kukkatarhasta minä pidän paljon!" lausuin kiireesti, vastaamatta suoraan hänen lauseesensa. "Minusta on se kirja täynnä ihmeellisiä satuja! Minun täytyy usein nopeasti ummistaa silmäni ja tarkoin pitää vaari käsistä ja jaloista, muutoin — voisin tahtomattani päistikkaa heittäytyä kukkapenkereihin!"
"Voittehan niin tehdä", lausui hän ystävällisesti ja tyvenesti.
Minä katselin häntä kummastuneena. "No sittenhän te vasta kauniisti toruisitte", sanoin minä. "Kuinka monta groshenia kukkakimpuista silloin menisi hukkaan!… Oi Jumala! ja niin paljon siemeniä sitte!"
Hän kääntyi, sulki portin, jonka eteen olimme ehtineet ja otti avaimen lukosta. "Oletteko oppineet tuon grosheniviisauden samasta suusta, joka jo on ehtinyt kertoa teille pihakammarista ja hautaseppeleistä?" kysyi hän pistettyään avaimen taskuun.
Minä olin ääneti — Dagobertin nimeä oli minun mahdoton mainita; häneltähän olin oppinut tämän "viisauden", kuten sitä herra Claudius vähän katkerasti nimitti; Hän ei kuitenkaan sen enempää kysellyt.
"Mutta eivätkö Karolinenlust ja metsä teitä miellytä?" jatkoi hän.
"Täällä on hyvin kaunista —"
"Vaan ei likimainkaan niinkuin arolla — eikö totta?"
"Sitä minä en tiedä — mutta — minä ikävöitsen niin kauheasti Dierkhofiin! Minä kärsin usein hirveästi ja olen niin tuskissani, että voisin halaista otsani puita vastaan." Se valitus tunkihe melkein ehdottomasti huuliltani… Sitä ei kuitenkaan ollut kukaan minulta kysynyt; he luulivat epäilemättä kaikki oloni täällä kaikissa tapauksissa edullisemmaksi ja hupaisemmaksi.
"Lapsi raukka!" lausui herra Claudius, — ei, se ei ollut sääliväisyyttä! Varmaankin oli luonto vaan lahjoittanut hänelle niin hellän äänen.
Me astuimme juuri Karolinenlustin vieressä olevalle kentälle. Siinä seisoi vanha Erdmann, joka nykyisin oli kieltänyt Ilseä ja minua käymästä katurakennuksen pihan lävitse. Hänellä oli vasemmassa kädessä laatikko, josta hän väsymättä ripoitteli tielle kanan syötettä. Herra Claudius meni nopeasti hänen luoksensa ja tarttui hänen oikeaan käteensä, joka juuri oli heittämäisillään ohrasadetta siipikarjalle.
"Te ruokitte noita liian ylellisesti, Erdmann", nuhteli hän. "Katsokaa tuonne pensaitten väliin, kaikkialla itävät jyvät, joita kanat eivät millään tavalla jaksa syödä, minä olen mielipahakseni huomannut sen." — Hän otti kourallisen siemeniä laatikosta ja antoi niiden pudota alas takaisin hienojen sormiensa välistä. "Ovathan nämä puhtaita nisuja, Erdmann; siitä täytyy minun torua teitä! Tiedättehän minun vihaavan senkaltaista ylellisyyttä. Sillä tavalla hukataan meillä viljaa, vaikka moni köyhä lapsi raukka turhaan hakee leipää."
Minä oikein vihastuin. Miten tuo mies ymmärsi kaunistaa itaruuttansa! Hän ei muka torunut, että hänelle tapahtui muutaman groshenin vahinko nisujen hukkaamisesta — ei, ei suinkaan! Hän vaan valitti, että ne leivät menivät hukkaan, jotka olisi saattanut leipoa jollekin köyhälle lapselle.
Erdmann vanhus puolustihe sillä, ett'ei enää ollut ohran hituakaan koko talossa. Hän kohotti kuin pahantekijä olkapäänsä molemmin puolin päätänsä ja koetti nopeasti paeta suojelevien pensaitten välille… Huh, noita hirveitä sinisiä lasia, miten ne kimelsivät hänen jälkeensä! Minä en enää ollenkaan tahtonut katsella herra Claudiusta ja käänsin pois kasvoni; käteni tarttuivat lähimpään pensaasen, repivät sen lehtiä ja levittivät ne hiekalle.
"Mitä tuo kakaopensas raukka on rikkonut?" kuului herra Claudiuksen ääni vieressäni, niin hellästi ja tyvenesti, kuin hän ei äsken olisikaan torunut. "Entäs jos näissä teidän oikullisesti repimissänne lehdissä olisi vähän samaa tuskastuttavaa koti-ikävää kuin teissäkin!"
"Minä kumarruin, poimin nopeasti lehdet maasta ja laskin ne viileään pensaan juurella kasvavaan ruohoon, tiheän oksan alle. 'Nyt ne kuolevat ainakin kodissansa', lausuin minä tahtomattani katsoen sinisiin lasisilmiin."
"Voitteko kestää täällä?"
"Täytyyhän minun — pitäähän minun täällä sivistyä ja siihen tarvitaan kaksi vuotta." Minä panin ehdottomasti kädet ristiin. "Kaksi pitkää vuotta!… Vaan ei auta, minä tiedän itsekin, että minun täytyy oppia — olenhan jäänyt hirveän taitamattomaksi arolla!… Pikku Gretchen tuolla huvilassa tietää paljon enemmän kuin minä."
Herra Claudius nauroi hiljaa.
"Tietysti on tämä opetus ja kiusausaika teille välttämättömän tarpeellinen, liiatenkin kun tiedämme, miten vaikeata on oman nimennekin kirjoittaminen pienelle kädellenne. Kahdessa vuodessa voitte oppia paljon; mutta isänne ja joku muukin toivonee ehkä, ett'ei nuori, viaton sielunne oppisi kaikkia, mitä maailma, varsinkin hallituskaupunki opettaa, vieläpä vaatiikin… Ilse rouva pyysi eilen minua pitämään töitänne ja toimianne silmällä."
Minua värisytti — sitä en voinut kärsiä! Sitä aioin vastustaa kaikin voimin! Vapaaehtoisesti en suinkaan eläessäni aikonut antautua tuon saman sietämättömän ikeen alle, jonka painoa Dagobert ja Charlotte kärsivät! Mutta kummallista oli kuitenkin, ett'ei minulla ollut uskallusta ilmoittaa hänelle sitä jyrkkää päätöstäni vasten silmiä. "Minä en ymmärrä, mitä on Ilsen mieleen juolahtanut — senhän neiti Fliedner jo kohta lupasi tehdä ja Charlottekin", lausuin minä hitaasti. "Ja Charlottesta pidän minä niin paljon, häntä minä varmaan aina tottelen."
"Sehän juuri on vältettävä", vastasi hän vakavasti. "Neiti Fliedneristä kyllä saatte hyvän kasvattajan. Charlottella on vielä itselläänkin liian paljon oppimista, että hän voisi ruveta teidän opettajaksenne… Jos sallisin hänen rajattomasti vaikuttaa kokemattomaan lapseen, täytyisi hänen itsensä olla kaikissa kohdin esimerkkinä — mutta siitä hän on kaukana… Charlottella on oikeastaan jalo luonne, mutta hänen sielussansa on vielä monta heikkoa kohtaa — minä tiedän, että monta kertaa olen astuva varoittaen ja kieltäen teidän molempien välillenne."
Jos pieninkään myötätuntoisuuden kipinä oli hehkunut sielussani, niin sammui se tykkönään näistä suorista ja moittimista sanoista. Hän kosti siinä katkerasti Clarlotten lavertelemiset pihakammarista — minä käsitin sen hyvin ja semmoinen viekas kostotapa se juuri niin syvästi suututti Dagobertia… Ja tuon jäykän, tunnottoman laskumiehen käsiin oli Ilse vielä jättänyt minutkin. Hän varmaankin aikoi pidättää minut neljän seinän sisällä, hankkia minulle opetusta ja puhua kanssani ennen kaikkea muuta noista vihatuista kirjoitusharjoituksista ja kaikkea, mitä tekisin, olisivat nuo inhottavat silmälasit tirkistämässä.
Sillä välin olimme astuneet etehiseen ja seisoimme sen käytävän edessä, josta pääsi minun kammiooni. Herra Claudius otti silmälasit pois ja pisti ne taskuunsa… Ja vaikka hän vaan oli herra Claudius, enkä minä häntä kärsinyt, oli hänellä kuitenkin erittäin kauniit silmät — minun kävi hänen suhteensa samoin kuin kirkkaan taivaankin, se näyttää niin lempeältä ja viattomalta, vaan jos tahtoo katsella sitä, ummistuvat silmäluomet heti sen hehkuvista säteistä.
Minä vaikenin ujosti — silmälasit olivat minun varustukseni; niiden kanssa katosi rohkeuteni ja lymyi sieluni sisimpään nurkkaan. Silloin kuului läheneviä askeleita.
"No, älkää paheksiko, neiti!" kuulin jo kaukaa Ilsen sanovan. "Tämä on hirveä tapa!… Noin nuori kaunis nainen, ja savuaa kuin uuninpiippu!"
"Ah, te pelkäätte vaan tupakan savun turmelevan koreat orvokit hatustanne, rouva Ilse!" nauroi Charlotte.
"Joutavia — se ei johdu mieleeni! Mutta sen sanon, että jos luulisin lapsen pistävän tuommoisen tupakkapaperin hampaittensa väliin, niin — lähtisin heti pois hänen kanssansa —"
Hän vaikeni; sillä he olivat ehtineet kynnykselle ja seisoivat meidän edessämme. Charlottella, joka oli hänen seurassansa, oli paperossi kirsikkahuuliensa välissä ja hänen nauravat kasvonsa katosivat juuri sakean savupilven taakse, jonka hän kiusataksensa Ilseä puhalsi suustansa.
Nähdessänsä herra Claudiuksen, säikähti hän kuitenkin silminnähtävästi, punastui korviinsa asti ja otti pikaisesti paperossin suustansa. Se nauratti minua ja sievä tapa, jolla hän käytti sikariansa, teki hänet minun silmissäni vielä miellyttävämmäksi.
Herra Claudius ei näkynyt häntä huomaavan.
"Te olette oikeassa, Ilse rouva; älkää sitä salliko!" lausui hän tyvenesti. "Teidän hattuanne ei tupakansavu rumenna; mutta naisen puhtaan, lempeän mielen peittää se rumalla noella."
Charlotte heitti kiivaasti sikarinsa lammikkoon.
"Oletko pitänyt huolta kutsumuksista, Charlotte?" kysyi hän levollisesti, ikäänkuin hän ei ollenkaan olisi huomannut kiivautta ja suuttumusta, jotka saivat neidon sormet vavahtamaan ja silmät säihkymään.
"En vielä — Erdmann vie ne illalla."
"Älä unhota lähettää Helldorfillekin kutsumuskorttia."
"Helldorfilleko, setä?" kysyi hän sammaltaen, ikäänkuin epäillen korviaan; tumma puna lensi hänen kasvoillensa.
"Niin, hän syö huomenna meidän kanssamme — onko sinulla mitään sitä vastaan?"
"Eipä juuri — vaan odottamatonta se oli", vastasi Charlotte viipyen.
Herra Claudius kohotti hiukan olkapäitänsä, otti kohteliaasti tervehtien hatun päästänsä ja astui rappuja ylös; hän ei mennyt kirjastoon, minä kuulin hänen ylempänä avaaman toisen oven.
"Onko maailma äkkiä mennyt ylösalaisin?" huudahti Charlotte, joka, kädet alas-vaipuneina, oli seisonut liikahtamatta, kunnes ylösastujan askeleet lakkasivat kuulumasta ja ovi sulkeutui hänen takanansa.
"No, Jumala varjelkoon, tästä syntyy hauska juttu!… Minä voin panna veikkaa, että Eckhof — suolaa liememme huomenna."
"Kaikkia vielä, mitä vanhalla kirjanpitäjällä olisi keittiössä tekemisiä!" huudahti Ilse suuttuneena. Väsymätön aamu- ja iltaveisaaja oli kokonaan joutunut hänen epäsuosioonsa.
"Ilse kulta!" nauroi Charlotte, "minä tahdon sanoa teille jotakin… Kauppahuone Claudiuksen toimitustaivaassa paistaa toinenkin aurinko, nimittäin herra Eckhof. Erkki setä tekee kyllä oman tahtonsa mukaan; mutta hän noudattaa herra kirjanpitäjän neuvoja ja tahtoa niin paljon, että se vaatimaton auringonsappi oikeastaan on hallitseva isäntä… Ja Helldorf on herra Eckhofin verivihollinen, syystäkö vai ilman, sitä minä en tiedä, enkä minä siitä huolikaan, sillä minä en tunne — tuota Helldorfia en vähintäkään! Minä tiedän vaan, ett'ei Helldorf tähän asti ole astunut jalallansa herra Claudiuksen saleihin siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei herra Eckhof sitä ole sallinut… Ja huomenna pitää hänen äkkiarvaamatta tulla päivällispitoihin, jotka herra Claudius pitää kahden amerikalaisen kauppamiehen kunniaksi — Eckhof syttyy raivoon ja kaikella herännäiskirjojen kaunopuheisuudella, jotka hän täydelleen taitaa, kutsuu alas taivaan tuomiota ja vihaa — sillä tämä on Helldorfille semmoinen kunnia, jonka setä muuten osoittaa vaan arvokkaille kaljupäille ja maailman mainioille kauppahuoneiden päämiehille… Niin, minä sanon, että maailma on nurin narin, eikä minua vähintäkään kummastuttaisi, jos kiviherrat tuossa" — hän osoitti keskellä lammikkoa olevia kivikuvia — "nousisivat, kumartuisivat kohteliaasti ja vakuuttaisivat meidän olevan kauniita tyttöjä."
Minä nauroin ja Ilsekin hymyili.
"Mitä herra Claudius tekee ylikerrassa?" kysyin minä, sillä minua suututti että "kauppias", joksi isäni häntä nimitti, astui tieteen alalle.
"Hän katselee luultavasti tähtiä kaukoputkella… Ettekö ole huomanneet Karolinenlustin kahta pientä tornia? Toinen on muinaisteos-kokoelmia valaiseva kupulaki ja toisen on setä tehnyt itselleen tähtitorniksi… Eikö totia, näyttääpä siltä, kuin miellyttäisivät häntä korkeammatkin asiat. Älkää kuitenkaan Jumalan tähden uskoko sitä! Kaikkialla on hänen työskentelynsä samankaltainen, hän laskee tornissa samoin taivaan hopearahoja, kuin toimitushuoneessansa suurella pöydällä heliseviä taaleriaan."
Hän otti taskustansa pienen, kapean tukun. "Ja nyt syy, miksi tulin tänne, tässä ovat sukat — tusina — jotka tilasin teille N:stä — ne saapuivat vast'ikään ja huomenna tuo ompelijatar leningin."
"Älkää antako pettää itseänne, neiti; tässä ei millään muotoa voi olla tusinaa", huudahti Ilse, punniten tukkua leveässä kädessänsä; mytty oli yhtä suuri kuin yksi ainoa pari noista kehutuista kotikutoisista villasukista. Ilse avasi kääreen: ihmeellisen hieno pitsikutoma oli edessäni.
"Vai niin — no tämäpä vasta kaunista!" lausui hän suuttuneena. "Tällä tavoin voi lapsi K:ssakin juosta avojaloin… Kyllähän nämä ovat hienoja ja ylhäisiä kaluja, mutta niitä ei milloinkaan voi pestä — ensimmäisen kävelyn jälkeen pistetään ne ryysykoppaan… Voi emäntä-raukkani rahoja!"
Hän riensi asuinhuoneeseni.
"Älkää antako hänen hämmentää itseänne, pienokaiseni", sanoi Charlotte järkähtämättömimmällä äänellään. "Minä en milloinkaan käytä toisenkaltaista, vaikka neiti Fliedner kuinka nyrpistäisi pientä nenäänsä tälle ylellisyydelle, joksi hän sitä sanoo, niin… Minulla on nyt kerran tuommoinen arka Parisin iho ja teidän täytyy asettautua olonne mukaan — muuta neuvoa ei ole!"
Hän riensi pois ja minä menin sykkivin sydämin Ilsen luo. Hän oli riisunut hattunsa, laskenut virsikirjan kädestänsä ja seisoi hehkuvin poskin kukkapöytäni edessä, joka näytti laiminlyödyltä ja huonosti hoidetulta. Minä olin alusta saakka katsellut kukkia epäsuosiollisesti enkä huolinut kastaa niitä, vaikka Ilse ankarasti oli muistuttanut minua sitä tekemään. Kukat riippuivat siinä surkastuneina ja janosina.
Ilse ei lausunut sanaakaan, osoitti vaan sormellansa tekoani. Silloin sai vastustushaluni minussa vallan.
"Mitä tuo pöytä minuun kuuluu?" tiuskasin minä kiukkuisesti. "Minä en ymmärrä, mitä varten minun pitää nähdä vaivaa niiden hoidosta. Enhän minä ole niitä pyytänyt herra Claudiukselta? — mitä varten hän siis tuo ne minun huoneeseni. Pitäköön itse huolta niiden kastelemisesta!"
"Sepä oivallista — tästäpä syntyy yhä parempaa!" lausui hän sointumattomalla äänellä. "Pitsiä jalassa ja kiittämätön sydän. Lenore, Dierkhofiin et enää koskaan palaa — enkä minä enää huolikaan sinua sinne!"
Minä kirkasin ja heittäydyin hänen syliinsä — hänen sanansa lävistivät tikarin tapaisesti sydämeni.
"Pikku kyyhkyseni sanoi sinua mummo vainajasi", jatkoi hän heltymättömästi; "kaunis kyyhkynen!… Jos hän vaan olisi aavistanut, mitä piileskelee sydämessäsi, olisi hän sanonut sinua —"
"Piruksi", lisäsin minä kiivaasti ja kovin suuttuneena itseeni. "Niin, niin, Ilse, se minä olen — minulla on paha, musta sisu; mutta enhän minä ole siitä tietänyt ja pahuus valloittaa minut alinomaa."