XVIII.
Seuraavana aamuna kertoi isäni Margareta ruhtinattaren tahtovan nähdä minut kello kuusi illalla. Paremmaksi varmuudeksi tuli vielä palvelija ilmoittamaan minulle, koska minun piti saapuman hoviin, sillä ruhtinatar näkyi silminnähtävästi epäilevän isäni muistoa. Isä olikin eilisestä saakka tavallistaankin hajamielisempi. Iltapuolella oli nimittäin eräs sangen hyvin puettu herra astunut ylös kirjastoon ja viipynyt siellä pitkän ajan, ja kun isäni myöhemmin meni herttuan luo, unhotti hän tykkönään ottaa minulta jäähyväisiä. Minä kuulin hänen askeleensa, juoksin ulos etehiseen ja näin kuumeentapaisen punan hänen poskillansa; hänen silmänsä säihkyivät kummallisesti ja kädet ehtimiseen hämmensivät tukkaa.
Sitte olimme päivällisillä. Minä voin nauttia ainoastaan vähän ruokaa; sillä olin niin peloissani ja tuskissani — pelkäsinhän minä kauheasti ruhtinatarta, jota en voinut kuvailla muun näköiseksi kuin puetuksi kullankirjattuihin vaatteisin ja kalliista kivistä säkenöivä ruunu päässä. Lisäksi huolestutti isäni käytös minua. Hän ei nauttinut palaakaan; lakkaamatta kierteli hän leipämuruja sormiensa välissä ja katsoa tuijotti eteensä. Hän taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa; hänen silmänsä katsahtivat silloin tällöin Ilseen, joka viattomasti hyvällä ruokahalulla nautti ateriataan ja väsymättä vakuutti ei missään olevan niin hyviä perunia kuin Dierkhofissa, jonka hiekkamaa muka oli erittäin sovelias niille.
"Ilse hyvä, minä pyytäisin teiltä jotakin", alkoi isäni äkkiä — hänen sanansa kuuluivat niin lyhyiltä ja pakotetuilta, kuin olisi hän ainoastaan sisällisestä ponnistuksesta saanut ne huuliensa yli.
Ilse katsahti ylös.
"Sanoittehan tuoneenne äiti vainajan jättämät arvopaperit mukananne tänne?"
"Niin, herra tohtori", vastasi hän kuunnellen tarkasti ja laskien äkkiä pois kahvelinsa. Isäni otti varovaisesti rintataskustansa paperiin käärityn esineen; hänen kätensä vapisivat ja silmänsä säihkyivät hänen avatessaan hienon kääreen: suuri komea muistoraha oli sen sisässä.
"Katsokaa tätä, Ilse — mitä siitä pidätte?"
"Kaunis raha", sanoi Ilse nyykäyttäen hyväksyväisesti päätänsä.
"Ja arvatkaas vaan, se on myytävänä ihan polkuhinnasta. Kolmella tuhannella taalerilla voin saada oikean raha-aarteen, joka meidän kesken sanoen on vähintään kahdentoista tuhannen taalerin arvoinen." — Hänen muuten lempeät ja tyvenet kasvonsa näyttivät melkein mielettömiltä. — "Tämä on ensimmäinen onnellinen sattuma koko elämässäni; tähän asti olen ainoastaan suurilla uhrauksilla voinut ostaa kaikki kokoelmani — eikä minulla tällä hetkeä ole sanottavasti rahoja käytettävänäni… Hyvä Ilse, te saattaisitte minut ijäkseni kiitollisuuden velkaan, jos antaisitte teille uskotuista rahoista kolmetuhatta taaleria minulle. Leonore ei joudu vähääkään vahinkoon, sillä minä vakuutan kunniasanallani tämän muistorahan olevan kumminkin kolme kertaa arvoisemman."
"Niin, niin, saattaa olla; vaan käykö se myöskin rahasta?" kysyi hän käännellen sormissansa rahaa, joka tuotti isälleni niin suuren hermojen kiihotuksen.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi hän verkalleen.
"No, minä tarkoitan, ottaako kauppamies sen maksosta."
Isäni säpsähti, juurikuin olisi Ilse häntä pistänyt.
"Ei, Ilse", lausui hän hetken perästä alakuloisesti; "siinä erehdytte. Täänkaltaisilla rahoilla ei voi mitään maksaa — niitä voi ainoastaan jälleen myydä."
"Vai niin — sitten jäisivät ne kolmetuhatta taaleria lippaasen katsottaviksi niinkuin kaikki särjetyt kuvat ylhäällä suuressa salissa?… Siitä ei lapsi voi saada ruokaa tarpeeksi eikä kenkiä jalkaansa… Herra tohtori, sanoinhan minä kohta, ett'ei rahoihin saa koskea! Kun Hannoverissa vein viidellä sinetillä suljettua kirjeitä toisensa perästä postiin ja viinein nurisin siitä, sanoi emäntä raukkani aina; Ilse, sitä et sinä ymmärrä! Minun poikani on kuuluisa mies ja sen täytyy niin olla. — Ja minä olen niin tyhmän tyhmä, herra tohtori, ett'en koko eläessäni ole voinut käsittää, miksi minun emäntä vainajani täytyi tulla niin köyhäksi, miksi hänen täytyi myydä kaikki Jakobsohnin perheen hopeakalut, kulta sormuksensa, rannerenkaansa ja vitjansa, sentähden että te olette mainio oppinut ja nyt voin minä vielä vähemmin käsittää, miksi lapsenkin täytyy luopua pienestä perinnöstänsä. Älkää paheksuko, herra tohtori, mutta minusta on aina tuntunut kuin putoisivat nämät tavattoman suuret rahasummat syvään, pohjattomaan kaivoon, sillä niistä ei sitte enää sen enempää näy eikä kuulu. Mahdollista, että ne ovat tallessa ja että niistä myöhemmin, kun kaikki myydään…"
Isäni hypähti ylös tuolilta. Kaikkia voi hän kärsiä paitsi ajatusta, että vieras tulisi hänen kokoelmansa, hänen aarteittensa omistajaksi. Hän ojensi pelästyneenä keskeyttäen kätensä Ilseä kohti. Ilse vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitte rohkeasti:
"Minulla ei muuten enää olekaan valtaa niitä antaa — ne ovat katurakennuksen kassakaapissa — ettehän te tahtoneet niitä tallettaa — sentähden jätin minä ne herra Claudiukselle. Mutta hän ei ole mies, jonka kanssa saa menetellä mielensä mukaan, eikä hän ota tänään rahoja vastaan, huomenna antaaksensa ne jälleen pois."
Isäni kääri sanaakaan enää lausumatta kultarahansa paperiin ja pisti sen taskuunsa. Hänen alakuloisuutensa ja äänetön surumielisyytensä koski minuun, vaan mitäpä sille taisin. Ilsen koko käytös osoitti erinomaista mielihyvää siitä, että oli toimittanut rahat varmaan paikkaan tallelle. Minä pelkäsin hänen ankaroita kylmiä silmiään enkä tohtinut lausua sanaakaan isäni hyväksi, kun hän meni kirjastoon.
Kello neljän aikaan tuli Charlotten soma palvelusneiti minun huoneeseni. Hänellä oli pieni kori kainalossa ja kun hän otti pois peitteen, näkyi siinä pienillä mustilla lehdillä koristettuja harsolaineita.
"Neiti Claudius lähetti minut pukua koettamaan", lausui hän tyhjentäen koppansa. Sitä tehdessänsä vakuutti hän Ilselle, että nyt oli päivä semmoinen, jolloin voisi "pötkiä tiehensä" katurakennuksesta.
"Ajatelkaahan vaan, meillä on päivällispidot herroja varten. Kaikki ovat liikkeellä ja juoksevat edestakaisin — silloin käskee herra Claudius äkkiarvaamatta — ken voisi sitä uskoa'? —- että toimitushuoneet heti ovat muutettavat pihanpuolelle — kaikki miehemme ovat kuin pilvistä pudonneina! Ajatelkaahan toki, konttorihuoneet, joissa kaikki Claudiukset ovat työskennelleet enemmän kuin sata vuotta! Ei kukaan ole tohtinut muuttaa kaappiakaan paikaltansa, ja nyt pitää kaikki heikot ja lahoneet huonekalut vanhoista, kolkoista huoneista muuttaa toisiin päiväpaisteisiin ja valkoisiin! Voi miten oudoilta ne siellä näyttänevät!… Päällystäjän täytyy heti panna viheriäisiä uutimia ikkunain eteen, sillä huoneet ovat liian valoisat, eivätkä herra Claudiuksen heikot silmät voi sitä kärsiä… Kukapa sen voi selittää … ei kukaan; mutta vanha Erdmann kävelee siellä ihan kalpeana ympäri ja sanoo sen ennustavan maailman loppua."
Minä kuuntelin häntä vaan puoleksi — mitäpä herra Claudiuksen konttorihuoneet minuun koskivat?… Minä vaan katselin noita ihmeellisiä vaatteita, jotka tulivat näkyviin puhujan käsistä. Ilsekin katseli jok'ainoaa vaatekappaletta tarkastelevin silmin ja hänen sormensa nyppivät minun kauhukseni ohutta vaatetta, koetellen kuinka vahvaa se oli; mutta kun neiti viimein otti parin ihmeen pieniä mustia atlasta jalkimia korin pohjasta ja hymyillen piti niitä minun edessäni, läksi hän sanaakaan hiiskumatta huoneesta.
Minä olin kuitenkin äärettömän paatunut. Hänen poismenonsa ei minua vähintäkään liikuttanut, päinvastoin, oikein takka putosi sydämeltäni kun viimeinen kaistale Ilsen karkeasta hameesta katosi ovesta. Aronsuutarin arvokkaat mestariteokset lensivät heti nurkkaan. Ilse oli oikeassa, pitsissä ja atlaskassa tuntui minusta, kuin olisin avojaloin, kuin suutelisi arotuuli jälleen hyväillen jalkojani. Sitten antoi neitsy minun sukeltaa harsopilviin, joita hän kutsui leningiksi ja asetti aina mustan nauhasolmun minkä mihinkin — harsoa, mihin vaan katselin! Keveää harsoa aaltoili käsivarsieni ja hartioitteni ympärillä, vyötäisistä aina jalkoihin asti — ja minäkö sen sisässä piileskelin? Minäkö?… Ah, se oli todellakin enemmän kuin mitä voin kestää, minä en voinut seisoa paikallani, minun täytyi juosta pois!… Ja minä juoksinkin.
"Seisahtukaa, viipykää!" huusi kamarineitsy, "vielä puuttuu nauha vasemmalta olaltanne! Tuolla tavoin ette voi näyttäytyä kenellekään!"
Mutta siitä minä viisi. Minä lensin jo etehisen läpi, sitte sillan yli ja kukkatarhan lomitse; ympärilläni liehui ja löyhyi, kuin olisin ollut pukeutuneena valkoiseen kesäpilveen.
En enää pelännyt katurakennusta, Minä juoksin rappuja ylös Charlotten huoneesen. Hämärässä käytävässä seisoi vanha Erdmann kankeana kuin puusta veistetty, ruokaliina käsivarrella. Hän katsoa tuijotti minua, silmät seljällään kummastuksesta, ja minusta näytti, kuin olisi hän koettanut tarttua leninkiini pidättääksensä minua ohitse rientäessäni. Vieläpä mitä! mitä minulla oli tuon vanhan karhun kanssa tekemistä?… Minä syöksin pitkittä mutkitta huoneesen.
Ikkunat olivat pihalle ja puutarhaan päin. Vaikka seinät olivat tummat ja raskaat, ruskeat tamasti-akuttimet riippuivat ikkunain edessä, oli se kuitenkin iloisin huone koko rakennuksessa. Kallis piano oli mustapäisellä seinällä; Charlotte istui sen edessä ja hänen kätensä lepäsivät koskettimien päällä juurikuin par'aikaa soittamassa. Lähellä häntä istui neiti Fliedner puettuna siniharmaasen silkkileninkiin ja sievä harsoista ja pitsistä tehty myssy päässä — enempää en nähnyt.
"Ah, neiti Charlotte", huudahdin innoissani, "katsokaahan toki minua!… Mitä nyt sanotte minusta?" Minä koskin leveään hihaan. — "Eikö minulla ole siivet, ihan oikeat siivet? Ja kenkäni sitte — ne teidän täytyy nähdä!" Minä nostin hiukan hameeni lievettä, että kengät tulivat näkyviin. "Nyt ei enää kuulu kopinaa, kuin hirveistä naulatuista kengistäni!… Huomatkaa vaan, kuuletteko pienintäkään ääntä, kun astun lattian yli." — Vakavin askelin kuin sotamies marssin minä hänen luoksensa. — "Eikö totta, nyt en enää ole naurettavasti puettu lapsi, niinkuin herra Eckhof sanoo?"
"Ette, prinsessani, ette!" huudahti hän. "Kuka olisi luullut semmoisen perhosen piileskelleen mustassa kotelossa?" Hän nauroi, nauroi niin, että hänen täytyi pidellä itseään kyljistä ja neiti Fliednerkin piti nenäliinaansa suunsa edessä katsellessaan hymyilevin silmin ohitseni. Minusta näytti hän katselevan seinää.
"Oletteko jo katsoneet peiliin?" kysyi Charlotte.
"Vieläpä mitä — minulla ei ollut aikaa siihen; eikä se ollut tarpeellistakaan. Näenhän minä sekä leninkini että kenkäni, mihin minä sitten peiliä tarvitsisin?"
"No, mutta tottahan teidän kuitenkin täytyy nähdä itsenne", nauroi hän ja osoitti suurta, lattiasta kattoon asti ulottuvaa peiliä, joka oli ikkunain välillä. Mitään aavistamatta juoksin sinne ja katsahdin lasiin — minä huudahdin ujoudesta ja peitin kasvoni käsilläni — oi Jumala, en yhtään muistanut päivällispitoja ja nyt olin kaikkien vieraitten keskellä. Takanani juuri vastapäätä peiliä oli vierashuoneisiin vievä ovi. Siihen saakka olin sen nähnyt vaan suljettuna — nyt olivat molemmat puolet auki ja Dagobert seisoi kynnyksellä; hänen ruskeat silmänsä kohtasivat hymyillen minun silmiäni, punainen kaulus hohti hänen leukansa alla ja sekä rinta että olkapäät säkenöivät kullasta — hän oli luutnantin-puvussaan. Hänen takaansa tuli muita nauravia miehen kasvoja näkyviin ja eräässä sohvan kulmassa vanhan herran vieressä istui herra Claudius… Kaiken sen huomasin minä yhdellä silmäyksellä.
Koko ruumiini vapisi; sekä häpeän että vihan kyyneleet nousivat silmiini. Silloin tarttui kaksi viileätä kättä käsivarsiini ja veti ne kasvoistani. Herra Claudius oli hypähtänyt ylös ja seisoi minun vieressäni.
"Te pelästyitte, neiti von Sassen", lausui hän. "Tämä oli huono leikki Charlottelta, josta hänen on pyytäminen teiltä anteeksi." Hän vei minut nojatuolin luo ja painoi minut hellästi alas siihen. "Luulenpa sinun nyt voivasi alottaa soittamisesi", sanoi hän Charlottelle.
"Heti paikalla, setä kulta!" Hän riensi minun luokseni, lankesi polvilleen ja tarttui käteeni. "Teidän korkeutenne, suotteko minulle kurjalle, syntiselle anteeksi", rukoili hän veitikkamaisesti. "Minä rukoilen teiltä täten anteeksi antamusta, prinsessani; mutta ainoastaan teiltä kaikilta muilta vaadin kiitosta, että pitkitin heidän ihannettansa."
Minun täytyi nauraa, vaikka kyyneleet vielä riippuivat ripsissäni… Kuinka oli hänen mahdollista kaikkien nähden langeta polvilleen minun eteeni — se oli minusta ihmeellistä — minun, joka puolestani olisin mieluummin paennut hiiren läpeen. Hän silitti molemmin käsin hyväillen kähäröitäni, nousi sitte ja istahti pianon eteen.
Hän soitti taitavasti, mutta liian voimakkaasti; soittokone humisi hänen käsiensä alla, vaan minusta olisi semmoinen äänien kuohuileminen ja humina ollut kauniimpi, jos se olisi soinut ja haihtunut avaralla arolla. Mutta minä olin erittäin kiitollinen soitosta; vetihän se läsnäolevien huomion minusta; istuttuani hetken aikaa nojatuolissa kuin suojelevassa satamassa, tohdin viimein luoda silmät ylös.
Ensimmäisenä näin vanhan kirjanpitäjän. Hän istui ikkunan loukossa puoleksi akuttimien peittämänä — Charlotte oli ollut oikeassa — "hän oli raivoissaan". — Eilen oli hänen vihansa vimma ollut jotenkin suurenmoinen — hän oli jonkinlaisen profeetan kaltainen ja hänen äänensä manaava into täytti minut pelolla ja kauhulla. Nyt oli hän sitä vastoin vaan syvästi vihastunut, ainoastaan vaivalla itseään hillitsevä mies — vasen käsi, jossa kiilsi kallis sormus, oli kovasti pusertunut ikkunalautaan; minuun päin puoleksi käännettyä klassillisen jaloa sivukuvaa rumensi kiukusta alaspäin vetäytyneet suupielet ja koko seura näkyi menettäneen hänen suosionsa, sillä hän oli kääntänyt sille selkänsä… Hänen vihansa esine, nuori Helldorf nojasihe ovea vastaan, josta minä olin tullut sisälle. Hän oli kentiesi huomiollisin ja kiitollisin kuulija, sillä hän seisoi liikkumatta, silmät kiintyneinä soittajaan. Hän lienee ollut toista mieltä kuin herra Claudius, joka jokaisesta säveleen korotuksesta tyytymättömästi rypisti silmäkulmiansa ja moittivaisesti pudisti päätään. Tässäkin oli hän olevinaan ymmärtelijä tuo — kauppias!
Äkkiä tunsin tuolini hieman tärisevän ja katsahdin sivulle. Dagobert seisoi vieressäni; hän nojasi tuttavasti käsivartensa selkälautaa vasten. Katsoessani ylös, katseli hän minua syvästi arkoihin silmiin, kumartui liioitta mutkitta puoleeni ja kuiskasi korvaani soiton estäessä muita sitä kuulemasta: "pitääkö teidän jo tänään menemän ruhtinattaren luo?"
Minä nyykäytin päätäni.
"Minä rukoilen teitä — muistakaa vähän minuakin siinä paratiisissa, johon tulette!"
Minua melkein pyörrytti. Tämä kuiskaileva, hellästi ja innokkaasti rukoileva ääni vaikutti sanomattoman kummallisesti sieluuni. Minun piti suosiollisesti muisteleman häntä — häntäkö, joka niin pilkallisesti ja ylpeänä oli arolla seisonut edessäni, tuotako Tankredia, joka kauneutensa ja sotilasarvonsa kautta oli kuninkaan kaltainen kaikkien noitten "kauppiaiden" joukossa! Veri syöksi kasvoihini ja vastaamatta sanaakaan vaipui pääni syvälle rintaani kohti — minä olin ylpeä ja onnellinen, mutta sitä ei muitten tarvinnut nähdä.
Soittokappaleen loputtua ja tavallisten kiitosten jälkeen läksivät vieraat pois. Helldorfkin otti hattunsa. Herra Claudius viittasi häntä kuitenkin jäämään ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskaavan nuorelle miehelle: "Viipykää vielä, minä tahtoisin mielelläni kuulla teidän laulavan; teidän barytonianne kiitetään paljon."
Kaikkien pois mennessä hiivin minä viereiseen huoneesen, toivoen sieltä löytäväni oven käytävään. Koko asemani, äkkiarvaamaton ilmestymiseni seuraan olivat kuitenkin olleet liian naurettavia, minä pelkäsin Charlotten pilkkaavan, jos jäisimme kahden ja sentähden tahdoin mieluummin olla sen päivän poissa hänen näkyvistänsä.
Viereinen huone oli suuri sali, jossa vieraat olivat syöneet. Avonaisesta ovesta pääsi käytävään, jossa vanha Erdmann vieläkin käveli edestakaisin kuin mahtimies… Mikä hopean paljous kiilsi keskeltä huonetta pöydältä ja sivu-pöydiltä. Minä katselin niitä ohimennen, vaan sitte kiintyivät silmäni sivu-seinään, voimatta katsoa muualle… "Komea upseeri", joksi Charlotte oli kutsunut häntä, katseli alas paksusta, runsaasti koristetusta kehyksestä! Kaunis, ylpeä mies, elämänhalu ja voitonvarmuus hymyilevissä huulissa!… Ja oliko tuo valkoinen käsi, joka niin voimakkaasti ja kuitenkin luontevan viehättävästi nojautui pöytää vasten … oliko se todellakin kohottanut murha-aseen ja ainoalla laukauksella musertanut kirkkaan hehkuvan otsan?… Oliko hän tehnyt tuon murhatyön Karolinenlustissa? Oliko kentiesi jalkani astunut samalle paikalle, jossa tämä mies makasi veressään, pää muserrettuna?.. Kuinka usein oli Heintz vavisten vakuuttanut, miten itsemurhaajien sielut öisin "vaelsivat ympäri saamatta lepoa ja rauhaa"… Kentiesi tämäkin haamu todellakin keski-yönä hiipii suljettuin salien läpi, astuu alas kapeita portaita ja äänettömästi lykkää vuoteeni syrjälle? — Minä olin vähällä huutaa kauhusta ja käänsin kasvoni elävästä, säihkyvin silmin minua tirkistelevästä kuvasta. Samassa astui herra Claudius huoneesen ja näkyi etsivän jotakin. Unhottaen kaiken ujouden ja varovaisuuden osoitin sormellani pelättyä kuvaa.
"Tapahtuiko onnettomuus Karolinenlustissa?" kysyin melkein ehdottomasti. Hän peräytyi askeleen, punastui syvästi ja silmät leimahtivat.
"Lapsi, mihin sekaannutte?" vastasi hän synkästi. "Minun täytyykin, näen mä, käskeä näitä sopimattomia kieliä vähän hillitsemään lavertelemishalunsa!" Hän vaikeni hetkeksi ja loi silmänsä veli-vainajansa kasvoihin. "Ei", lausui hän sitte lempeämmin, "surullinen seikka ei tapahtunut Karolinenlustissa. Pelottaako se ajutus teitä?"
"Minä — minä pelkään aaveita, ja Heintz ja Ilsekin, vaikk'ei hän sitä myönnä!"
Hellä hymy näkyi hänen huulillansa. "Minäkin näen välistä aaveita,
joita pelkään ja nyt juuri enemmän kuin milloinkaan ennen", lausui hän.
Minä en tietänyt, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän vakavasti.
"Menettekö tänään vielä ruhtinattaren luokse?"
Minun täytyi nauraa itsekseni, hän kysyi juuri samaa asiaa kuin Dagobert. "Menen", vastasin hänelle, "ja minun täytyy rientää, kello kuusi pitää meidän oleman linnassa."
Minä tahdoin kiireesti astua kynnyksen yli, mutta hän pidätti minua lempeästi.
"Varokaa, ett'ette kadota itseänne hovi-ilmassa!" varoitti hän kummallisella äänellä ja ojentaen etusormensa. Se oli kummallista, mutta hänen äänensä melkein koski sydämeeni — joutavia, sitä neuvoo minulle mies, joka aina muisteli vaan itseään! Ihan toista oli Dagobert pyytänyt!… Minä pudistin päätäni, juoksin ulos ja riensin portaita alas… Onneksi ei Ilse nähnyt tuittupäistä päänpudistustani. Aika nuhdesaarnanpa olisinkin silloin taas saanut kuulla!