XIX.
Kamarineitsy oli vielä huoneessani. Hän sai minut käsiinsä, kiinitti puuttuvan nauhasolmun ja pani ympyriäisen valkoisen olkihatun päähäni.
Minä katsahdin peiliin ja huomasin äkkiä, että ylönkatsotut hiukseni, jotka siihen saakka olivat minulle olleet ikävänä vaivana, paksuissa, sinertävän mustissa kähäröissä aaltoilivat niskassani ja että ne erisivät erittäin kauniisti hattuni maidonvalkeista nauhoista. Ilsen terävät silmät tapasivat minut heti tässä ensi ihastuksessani, hänen karkeat kasvonsa, niiden tummanpunaiset poskipäät näkyivät äkkiä katkeran ja suuttuneen näköisinä koristetun pääni ylitse peilistä.
"Vai onko peilinarrikin jo valmis?" torui hän. "Mutta sen sanon sinulle, siivo nainen ei koskaan uteliaasti kurkista peiliin, vaikka nenä istuisikin sievästi oikealla paikallaan… Syntiä se on, tiedätkö sen?… Jos emäntä raukkani ajoissaan olisi ottanut Kristinan pois peilin luota, olisi monta asiaa ollut toisella kannalla… Minä peitän peilin ennen lähtöäni, tiedä se!"
Sitä hänen ei tarvinnut tehdä. Minä en voinut käsittää sen olevan syntiä, sillä niin nenän kuin koko ruumiinkin oli rakas Jumala minulle antanut; mutta naurettavaa oli ihailla ja ihmetellä itseään; minä punastuin ja häpesin, juurikuin olisin sanonut jotakin kovin tyhmää.
Kamarineitsy läksi sääliväisesti katsellen minua, jolle laki niin ankarasti luettiin, ja minä menin ylös kirjastoon noutamaan isääni.
Jo oven ulkopuolella kuulin hänen nopein askelin käyvän edestakaisin ja ääneen puhuvan itseksensä. Minä luulin jonkun olevan hänen luonansa ja avasin hiljaa oven. Hän oli yksinänsä, mutta sanomattoman levoton ja liikutettu. Lakkaamatta mittasi hän askeleillaan avaraa huonetta ja siveli molemmilla käsillään hiuksiansa. Monta kertaa seisattui hän, otti pöydältä kultarahan, jota hän oli näyttänyt Ilselle, tarkasteli sitä ikäänkuin tahtoen lävistää sen silmillänsä ja laski sen syvästi huoaten jälleen pöydälle. Sitte löi hän laihalla kädellään niin kovasti pöytään että kaikui, ja alkoi taas kävelemisensä. Minua hän ei huomannut, vaikka jo olin seisonut muutamia minuuttia huoneessa.
"Isä, mikä sinun on?" kysäsin viimein ujosti.
Hän kääntyi äkkiä. Ensin hän ei tuntenut minua uudessa puvussani; minä juoksin nauraen hänen luoksensa. Hänen synkistyneet ja sangen kuumat kasvonsa kirkastuivat heti; hyvänsuopa hymy lensi auringonsäteen tapaisesti niiden ylitse ja teki minut sanomattoman onnelliseksi.
"Ah, Leonore, sinäkö se olet!… Minun kaunis pikku tyttö sinä oletkin!" huudahti hän. Hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän. Kuinka selittämättömän kiitollisesti sydämeni sykki häntä kohtaan! Kaikissa tieteellisissä suruissaan ja huolissaan huomasi hän kuitenkin minun kaltaiseni pienen mitättömän olennon.
"Isä, emmekö lähde jo pian?" kysyin minä, ja rohkaisten mieleni silittelin hänen harmaat hapsensa ja asetin paremmin kaulahuivinsa. "Kentiesi ruhtinatar jo odottaa meitä — oi, kuinka sydämeni sykkii pelosta ja tuskasta!"
"Minä odotan ensin herraa, jonka vien herttuan luo", vastasi hän lyhyesti, huomaamatta viimeisiä sanojani. Poissa oli taasen iloinen mieleni! Hän siirtyi pois luotani, rupesi jälleen kävelemään ja kahden sekunnin perästä olivat suureksi mielipahakseni silitetyt hiukset taasen pörröllään.
"Etkö tahdo kertoa, mikä sinua niin surettaa?" kysyin rukoilevaisesti.
Hän astui juuri, kädet selän takana, ohitseni.
"Voi lapseni, sitä en voi sinulle sanoa; enhän edes tiedä, kuinka alottaisin selittääkseni sitä sinulle! — Päivällispöydässä oli minulla jo oikea jättiläistyö, kun puhuin siitä Ilselle", sanoi hän melkein maltittomasti ja jatkoi kävelemistänsä.
Minä en jättänyt häntä niin vähällä. "Tosi kyllä että olen tullut äärettömän tyhmäksi tuolla arolla", vastasin vilpittömästi, "mutta kentiesi käsitän sinua kuitenkin paremmin kuin uskot; koeta kuitenkin."
Hän hymyili puoleksi nurjasti, puoleksi vastahakoisesti, mutta otti kuitenkin rahan ja piti sitä edessäni.
"No, katso siis tätä!… Tämä on ihmeellisen harvinainen esine — kunniaraha … Minun kokoelmissani ei ole senkaltaista, syystä ett'en tähän hetkeen saakka ole voinut saada semmoista ostaa," Säihkyvin silmin piti hän sitä valoa vasten. "Oivallista — kuva on melkein kulumatta!… Herra, jota odotan, myy tämän rahan ja hänellä on niitä ainoastaan verrattoman harvinaisia — ymmärrätkö minua, lapseni?"
"Minä en ymmärrä lauseitasi; mutta tarkoituksesi käsitän selvästi. Sinä et millään tavalla tahtoisi päästää tätä kultarahaa käsistäsi."
"Lapsi, minä antaisin ilomielin vuosia elämästäni, jos voisin ostaa tämän!" keskeytti hän minua innokkaasti. "Mutta minä en, ikävä kyllä, voi sitä tehdä. Tunnin perästä on herttua ostanut kaikki harvinaisimmat kappaleet muinaisrahakokoelmiinsa — ja minä —"
Hän vaikeni; sillä herra, joka jo eilen pienine lippaineen oli ollut hänen luonansa kirjastossa, astui sisään. Minä näin, kuinka isäni vaaleni. "No, kuinka käy, herra von Sassen?" kysyi herra lähestyessänsä.
"Minun — täytyy luopua siitä!"
"Isä", lausuin minä päättäväisesti, "minä hankin sinulle mitä tarvitset!"
"Sinäkö, pikku tyttäreni?… Millä tavalla sitte käyttäytyisit?"
"Jätä se minun huolekseni! Mutta minä tarvitsen rahan, että voin sen näyttää!"… Ah, kuinka käytölliseksi ja päättäväiseksi äkkiä olin muuttunut! Minä oikein ylpeilin itsestäni; se olisi Ilsen pitänyt näkemän.
Isäni hymyili epäileväisesti, mutta se oli kuitenkin ainoa oljenkorsi, johon hän voi tarttua. Hän katseli kysyväisesti vierasta herraa; hän nyykäytti myöntyväisesti päätään, kääri rahan paperiin ja antoi sen minulle. Minä pusersin sitä suonenvedontapaisesti taskussani ja juoksin katurakennukseen. Ah, miten aioin rukoilla herra Claudiusta antamaan minulle kolmetuhatta taaleria rahoistani! kuinka innokkaasti kertoa hänelle isäni huolen! Ell'ei hän ole oikea kivi, pitää tyttären rukouksen häntä liikuttaman, tyttären, joka ennen kaikkia tahtoo nähdä isänsä onnellisena… Minä en kuitenkaan koskaan ennen peljännyt Claudiusta niin paljon kuin silloin väristen ja rukoilevaisena astuessani vilpoiseen, kolkkoon etehiseen, josta äsken läksin uhkamielisenä ja uppiniskaisena. Mutta eteenpäin! Sen täytyi tapahtua! Minä rakastin isääni liian paljon, ett'en olisi uhrannut hänen hyväksensä, mitä vaan voin, tahdoinpa kärsivällisesti kestää herra Claudiuksen kylmää katsettakin… Joutavia! Antoihan hän minulle neljäsataa taaleria lähetettäväksi tädilleni — mistä syystä hän siis kieltäisi minulta kolmeatuhatta! Minä vaan kirjoitan nimeni kuitin alle ja sillä on asia suoritettu.
Erdmann ja kamarineitsy kantoivat juuri ruoka-astioilla täytettyä koria rappuja alas, kun minä astuin ylös. Ruokasalin ovet olivat vieläkin auki. Jos herra Claudius vielä on Charlotten huoneessa, voin minä kentiesi avatusta ovesta herättää hänen huomionsa muitten näkemättä, sillä minä en tahtonut muita kuulijoita pyytäessäni häneltä puheenalaista rahasummaa.
Olin juuri astumaisillani viereiseen huoneesen, kun kaksi kaunista, vahvaa ihmisääntä kohtasi korviani — ikäänkuin kiintyneenä jäin seisomaan, vaikka lattia oikein poltti jalkojani ja sydämeni sykki tuskallisesti jokaisesta kuluvasta silmänräpäyksestä.
Jos myrskyss' sinut näkisin
Synkässä erämaass',
Ma viittan' sulle tarjoisin
Suojaksi tuulessa.
lauloivat Charlotte ja Helldorf. Minä näin ovesta molempien jalot vartalot ja Dagobertinkin, joka heitä säesti.
Oi, minun aroni myrskysäässä, kevätmyrskyssä! Kun se vinkuen lensi Dierkhofin yli, koettaen irroittaa vahvoja nurkkapylväitä ja särkeä laseja, kun se repi tammien menneenvuotiset kuivat lehdet ja jauhoi ne pieniksi palasiksi, kun Ilse huolellisesti sulki kaikki ovet ja kanat avarasta pihasta pakenivat ometan suojeleville orsille, silloin juoksin minä aidan toiselle puolelle ja huusin kovasti ilman ohitse humisevalle henkijoukolle… Nyt ei myrsky pauhannut kuten talvella! Nyt kuului tuhat, monta tuhatta vastaherännyttä ääntä riemuitsevan toisilleen! Nyt kuohui jäästä irroitettu vesi, nyt humisi metsäkin, jossa elon suonet jälleen vilkkaasti tykyttivät, tuossa soi pieni kellokukkakin, joka juuri oli puhjennut nupustansa… Ja minä annoin myrskyn viedä itseäni eteenpäin; vastustamatta lensin aron yli, pyöriskellen kuin tuulen pyörittämä lehti, kunnes seisahduin kukkulan päälle ja puoleksi peljästyneenä, puoleksi riemuiten kiersin käsivarteni vanhan hongan ympäri. Molemmat, vanha puu ja minä, horjuimme ja vapisimme, mutta honka ravisti iloisesti neulasiaan ja minä nauroin suuria paksuja pilviä, joitten vastustamatta ja avuttomasti täytyi hyökätä eteenpäin hirmuisessa vauhdissa, viimein haihtuaksensa. Tuuli repiä riuhtoi leninkiäni ja hiukseni löivät kasvojani — mutta minä en tarvinnut "suojelevaa viittaa", pienissä lapsenkäsissäni ja jaloissani oli jotakin raudan ja teräksen kovaa; minä taistelin urhoollisesti tuulta vastaan palatessani kotiin ja toruin Spitsiä, joka sillä aikaa laiskasti oli lämmittänyt nahkaansa lämpimän takan edessä.
Jos turma onnes hävittää
Ja rauhas häiritsee…
lauloivat he tuolla sisällä ja äänet paisuivat samoin kuin myrskykin pauhaa päästyään korkeimmillensa. Äänet olivat melkein lumonneet minut; mutta en saanut antautua lumouksen valtaan — pois kaikki koti-ikävä tuskallisen viehättävine unelmineen! — Minä olin näkevinäni isän liikutettuna kävelevän edestakaisin kirjastossa ja astuin päättäväisesti kynnyksen yli.
Huoneessa istui herra Claudius ypöyksin. Hän oli nojallaan tuolinsa sivua vasten ja oli kätkenyt otsansa ja silmänsä käteensä. Tiheät, vaaleat kähärät peittivät valkoiset sormet — minä peräydyin tuskastuneena, yksin hänen hiustensa heikko hopeanhohtokin vaikutti minussa kylmyyttä ja saattoi minut jälleen tointumaan; minä en enää muistanut sanaakaan rohkeasta kauniista pyynnöstäni; nähdessäni hänet siinä, tunsin selvästi, että hän kuitenkin kieltäisi minulta rahat, tosin kyllä sangen kohteliaasti ja hyväntahtoisella äänellä, mutta niin lujasti ja vakavasti, että jos uudelleen pyytäisin, olisi se tunkeilevaisuutta. Ja vaikka hän nyt istui siinä ikäänkuin muistamatta koko maailmaa, ainoastaan kuunnellen liikuttavaa laulua, pyöri kuitenkin — siitä olin varma — numeroita hänen päässään, ja, minä tiesin sen, hän olisi hiljaa nauranut, kun vaan olisin maininnut kolmeatuhatta taaleria ja sanonut: "teillä ei silminnähtävästi ole käsitystä, kuinka paljon rahaa siinä on!"
Mutta kuitenkin seisoin äkkiarvaamatta hänen vieressänsä; tuskin tiedän, kuinka rohkenin astua ne muutamat askeleet hänen luoksensa. Minä kumarruin hänen puoleensa ja lausuin puoliääneen hänen nimensä… En aikonut häntä pelättää, ja ääneni kuuluikin hyvin heikolta ja ujolta, mutta kuitenkin kavahti hän pystyyn, ikäänkuin olisi tuomiopasuuna kaikunut hänen korvissansa. Hän nousi seisomaan ja hymyili — minä tiesin kyllä miksi — kuinka oli mahdollista pelästyä tuommoisesta pienestä olennosta, joka tuli sisälle äänettömästi hypistellen kuin pieni peikko!
Hän ei ollut suutuksissaan, sen kyllä huomasin, vaan en kuitenkaan saanut sanaakaan huulieni yli. — Jospa hänellä edes olisi ollut kamalat lasit silmillä ja leveälierinen hattu päässä! mutta ilman niitä näytti hän, sinisilmät tulisen vilkkaina, niin nuorelta… Minusta tuntui, kuin olisin siinä seisoessani näyttänyt äärettömän tyhmäntypärältä, eikä edes juolahtanut hänen mieleensä auttaa minua pulastani. Hän oli ääneti sen aikaa, kun sisällä laulettiin:
Sa turvan, suojan löydät ain'
Mun sydämessäni!
"Tahdotteko puhutella minua?" kysyi hän viimein puoliääneen, kun laulu oli loppunut.
"Tahtoisin, herra Claudius, vaan en täällä."
Hän läksi heti kanssani viereiseen saliin ja sulki molemmat ovet.
Silmät lakkaamatta luotuina parkettilattian kiiltävään ruutuun, puhuin hänelle asiani, kävihän se kuitenkin; minä muistin jälleen sanat ja lauseet, niinkuin olin ne miettinyt! minä kerroin hänelle, miten hartaasti isäni halusi saada rahan omaksensa, miten isä ei voinut nauttia ruokaa pelkästä liikutuksesta, miten en voinut nähdä hänen kärsivän, en millään tavoin, ja sentähden täytyi minun keksiä keino, millä mihin hintaan hyvänsä saisin hänelle kolmetuhatta taaleria. — Sitte katsahdin ylös.
Hän näytti juuri samalta kuin seisoessansa tuolla alhaalla toimitushuoneessa suurten, paksujen tilikirjojensa keskellä — suurimman huomion ja kylmimmän luvunlaskun elävänä kuvana.
"Onko tämä teidän oma tahtonne vai onko herra von Sassen sanonut haluavansa teidän rahoistanne tuota summaa?" kysyi hän viimein. Oi, miten kiusalliselta tuo tyven ääni kuului minun lämpimän, hellän puheeni rinnalla ja miten se minua suututti!… Mutta minä en voinut katsoa noihin kirkkaisin silmiin ja suoraan valhetella, enkä muistellut mitään veruketta, vaikka mieleni sangen suuresti sitä teki.
"Isäni puhui siitä Ilselle tänään päivällispöydässä", vastasin viipyen.
"Ja kielsikö hän?"
Minä myönsin sen alakuloisesti. Tiesinhän minä nyt, että sillä menetin viimeisenkin toivoni.
"Ettekö ole ajatelleet, neiti von Sassen, että minä siinä tapauksessa vielä vähemmin voin antaa teille anottua rahasummaa?" —
Unhotettu oli nyt päätökseni ainoastaan nöyrästi rukoilla ja kärsivällisesti kestää hänen kauppiaan tapaisia laskujansa ja kylmäkiskoista tyvenyyttänsä!… Minä tunsin poskeni punehtuvan, "paha sydämmeni sai minussa vallan."
"Tosin olen sitä ajatellut", vastasin kiireesti, nopeasti hengittäen, — minä osoitin kynnystä. "Tuossa seisoin äsken vavisten epätiedosta… Mutta minä rakastan isääni ja tahtoisin uhrata rahat hänen hyväksensä."
Hän ei lausunut sanaakaan minun hetkeksi vaietessani. Hän oli todellakin oikein kivenkova, kaikki rukoukseni olivat turhat — enkö minä siis olisi suuttunut?
Minua halutti melkein vastustamattomasti polkea jalkaani — käänsin äkkipikaisesti hänelle selkäni ja huudahdin olkapääni yli kuohuen vihasta: "Nyt en enää huolikaan koko rahoista en ollenkaan! Naurettavaa, että minun täytyy kerjätä vierailta ihmisiltä sitä rahaa, jonka rakas mummovainajani on minulle antanut!… Mutta sitä en tee, en millään tavoin!… En koskaan, koskaan enää pyydä teiltä mitään, vaikka se kymmenesti olisi minun omaani ja minulla olisi oikeutta sitä käyttää —"
"Tänä hetkenä ei teillä ole äyriäkään käytettävänänne!" keskeytti hän minua ilman vähintäkään kiivautta, mutta suurimmalla vakavuudella ja voimalla. "Ja sen sanon teille, että jos noin kiivaasti näytätte olevanne aron kesytön lapsi, ette voita minulta mitään… Täst'edeskin saatte kiivetä puitten latvoihin ja kävellä joessa, siinä ei teillä ole pienintäkään estettä — mutta sielustanne täytyy minun poistaa kaikki villiys."
Hän aikoi siis iskeä kiinni minuun rauta sormin eikä päästää minua ennenkuin noiden piinavuosien kuluttua!… Jumalani, minkä surkean valhekuvan oli hän minusta tekeväkään!
"Ja luulette minun siihen suostuvani!" vastasin hänelle, heittäen pääni taakse päin. "Heintz oli kerran saanut kiinni kaarneen, mutta kun hän tahtoi leikata siltä siipiä, nokki lintu häneltä sormet verille —"
"Ja niin rohkeastiko tekin, pieni aroleivonen, puolustaisitte itseänne?" kysyi hän, hymyillen katsellen hienoja valkoisia sormiaan. "Vaan katsokaa, se paha kaarne ei käsittänyt, että Heintz tahtoi tehdä sen uskolliseksi kumppanikseen… Mutta puhukaamme vielä raha-asiastanne. Minulla on yhtä vähän oikeutta menetellä omaisuutenne kanssa kuin teilläkin; sitä vastoin jätän mielelläni omista rahoistani tarpeellisen summan herra von Sassenille… Ettekö sanoneet myöjän par'aikaa olevan isänne luona?"
Häveliäästi pistin käteni taskuun ja ojensin hänelle rahan. "Ah, keisarillinen raha, Antoniuksen ajoilta! Kaunis kappale!" huudahti hän, meni ikkunan luo ja katseli sitä kauan aikaa tarkasti kaikilta puolilta — taasen juuri kuin olisi hän sitäkin ymmärtänyt.
"Tulkaa", sanoi hän ja avasi oikealla puolella olevan huoneen oven. Siellä oli raskaat silkkiuutimet ja sekin sali oli yhtä synkkä kuin koko muukin loppumattoman pitkä huonerivi. Erään ikkunan vieressä oli veistoksilla ja hopeaheloilla koristettu kaappi tummasta puulajista.
Herra Claudius avasi sen kummallisen, vanhanaikuisen kapineen ja veti ulos laatikon — siinä oli rivittäin samankaltaisin rahoja, joita isäni väitti ihmeen harvinaisiksi, ja kaikki järjestettyinä tumman sametin päällä. Hän otti yhden niistä, laski sen kädellensä sen viereen, jonka minä olin tuonut muassani, vertaili niitä vielä tarkasti ja ojensi ne minulle. Ne olivat toisensa kaltaiset kuin kaksi munaa, laatikosta otettu oli vaan paljoa kuluneempi.
"Tämä on kauniimpi", päätin minä osoittaen isäni hartaasti haluttua rahaa.
"Sen kyllä uskon", vastasi herra Claudius. "Mutta minua se ei miellytä."
Samassa aukeni ruokasalin ovi, ja kääntyessämme, näimme Dagobertin seisovan kynnyksellä. Herra Claudius rypisti tyytymättömästi kulmiansa, vaan nuori mies ei siitä näkynyt huolivan; hän lähestyi ja hänen silmänsä lensivät kummastuneina raharivien ylitse.
"Taivas, mikä loisto!" huudahti hän ihmetellen. "Setä, oletko siis kokoilija?"
"Hiukan, kuten näet."
"Eikä maailma tiedä siitä sanaakaan?"
"Pitääkö maailman siis välttämättömästi tunteman minun mielipiteeni?" — Miten ylpeältä se kuului!
"No, ell'ei juuri sitä," vastasi Dagobert; "mutta tähän aikaan, jolloin koko pääkaupunki kuumeentapaisesta on mieltynyt muinaistieteesen, on tämä osanottamattomuus todellakin käsittämätön."
"Luuletko niin?… Mutta minä sanon sinulle, että harvoin nautin siitä, jota muotitavarana enimmin ostetaan maailman markkinoilla ja jota yleisö käyttää ihan toisella tavalla, kuin tiede on määrännyt… Minä olen sitä paitsi hyvin varoillani pienten mieltymysteni suhteen, minä en niillä kilvoittele — ne valloittavat meidät pian vieraitten yllyttämisestä, eikä senkaltaiselle hillitsemättömälle himolle mitään ole mahdotonta, silloin kosketaan pyhimpäänkin esineesen, olkoot varat silloin otettavat vaikka alttarilta."
"No, siitä synnistä varjelee sinua esi-isiesi säästöt!" nauroi Dagobert. Hän pudisti päätänsä. "Käsittämätöntä. Muinaistiede sinua miellyttää ja kuitenkin olet monta vuotta sallinut kalliin taidekokoelman koskematta homehtua kellareissa."
Herra Claudius kohotti hieman olkapäitään. "Kentiesi olisit toista mieltä, jos saisit lukea esi-isäni perukirjan. Hän määräsi taideteosten ikipäiviksi jäämään kellariin haudatuiksi."
"Vai niin — no silloinhan herra von Sassen voisi ylpeillä — hän on rukouksillaan kumonnut perheen mielettömät mielipiteet —"
"Hän vähemmin kuin minun mielipiteeni asiasta, sillä ei esi-isälläni eikä minulla ole oikeutta salata maailmalta taideaarteita sekä ijäiseksi antaa niiden kadota", kuului hänen sangen levollinen vastauksensa.
Minä olin kuin neulain päällä tämän keskustelun kestäessä — kallis aika kului. Minä rauhoituin kuitenkin, kun Dagobert astui ikkunan luo katselemaan ohitse kulkevia vaunuja! Herra Claudius laski rahansa jälleen laatikkoon ja antoi minulle omani takaisin. "Minun on sääli, että minun täytyy peräyttää sanani," lausui hän minulle. "Mutta täänkaltaisten rahojen ostamiseen en voi olla avullinen — teidän kourassanne oleva raha on väärä."
Dagobert kääntyi pikaisesti.
"Kuka tahtoisi ostaa tuon muistorahan?"
"Herra von Sassen."
"Kuinka, setä, hän sanoo rahan oikeaksi ja sinä oikaset häntä?… Suo anteeksi, mutta sanat tunkeusivat ehdottomasti suustani — minä olin epäkohtelias!" lisäsi hän heti puolustaen itseään.
Herra Claudius nauroi hiljaa. "Sinä todistit vaan mielipiteeni, että meikäläiset tekevät parahiten, kun pitävät viisautensa salassa. Mainion tiedemiehen rinnalla on hänen mielipiteensä aina rohkeus."
Hän sulki kaapin oven ja minä läksin sanaakaan lausumatta ylpeästi huoneesta. Dagobert astui samalla aikaa kuin minäkin kynnyksen yli.
"Hävytöntä!" mumisi hän hampaittensa välissä, kuitenkin niin ääneen, että minä voin sen kuulla, ja meni sisarensa huoneesen, sillä välin kun minä ääneti ja ujona juoksin pois.
Niin, hävyttömyyttä se oli maailman mainiota isääni kohtaan!… Minä juoksin kuin takaa ajettuna puutarhan lävitse ja riensin mitä syvimmin liikutettuna Karolinenlustin rappuja ylös.
"No?" kysyi isäni melkein hengästyneenä mielen ahdistuksesta, minun sisään astuessani.
"Herra Claudius sanoo muistorahaa vääräksi!" kerroin minä tukehtuneella äänellä.
Vieras herra purskahti hillitsemättömään nauruun — hän tuskin voi tyyntyä. Isäni sitä vastoin nykähytti ylenkatseellisesti olkapäitään… "Kauppiaan viisautta", sanoi hän. "Senkaltaisten ihmisten kanssa ei san ruveta tekemisiin."
Hän otti hattunsa, laski sen pörröisten hiuksiensa päälle ja tarjosi minulle käsivartensa. "Menkäämme nyt", sanoi hän alakuloisesti.