XX.
Rientoaskelin kävimme puutarhan lävitse; isäni ei muutaman silmänräpäyksen perästä enää tietänyt, että ujosti lepatteleva tyttö riippui hänen käsivarressaan ja varpaillaan lensi eteenpäin kuin kiehtova lumihiude. Hän puhui lakkaamatta vieraan herran kanssa ja, minun närkästyksekseni, yhtä käsittämättömästi kuin vanha professori arolla, sillä hän käytti vieraita sanoja.
Mennessämme vinosti pihan ylitse, kuului Helldorfin kaunis ääni alas, hän lauloi yksin. Isäni pysäytti hetkeksi kulkunsa. Siihen asti en ollut koettanut kotiutua pihaan, olihan se minusta liian paljas ja jokapäiväinen. Mutta nyt, kääntyessämme vasemmassa sivurakennuksessa olevaa porttia kohden, lensivät silmäni edessäni olevan alikerroksen yli. Neljässä ikkunassa oli toinen puoli avattu raolleen; ja nuori tyttöjoukko oli sisällä; ikkunat olivat sangen matalalla ja siellä näkyi lakkaamattoman ahkeria käsiä; likimmäisessä ikkunassa nosti tyttö juuri puolivalmista myrttiseppelettä sitä tarkastaaksensa, ennenkuin sitoi siihen toista oksaa.
Se oli siis pihakamari, jolla Charlotte jo toisena päivänä tuloni jälkeen minua niin kauheasti peljätti. Huone ei kuitenkaan näyttänyt minusta niin pimeältä ja kammottavalta; valoa ja ilmaa oli siellä kylliksi ja tytöt näkyivät olevan sangen puhtaasti ja eheästi puetut. Kaikki nämät tumman ja vaaleanveriset neidot kuuntelivat laulua, ei ainoakaan huuli liikkunut… Samassa näin, miten äkkiarvaamaton peljästys säikähytti kaikkia; päät kumartuivat vielä syvemmin työn ylitse; myrtti-seppelettä sitova tyttö lykkäsi hiljaa ja huomaamattomasti kyynäspäällään ikkunan kiini ja hänen punehtuvat kasvonsa kääntyivät sisälle päin… Ovi suljettiin sisällä ääneen ja heti sen perästä kuului kirjanpitäjän toruva ääni. "Mikä kauhea veto!" sanoi hän. Hänen sointuva äänensä kuului vielä kovemmin pihalle, kun laulu samassa vaikeni. "Vai niin, te olette avanneet ikkunat kuunnellaksenne saatanan viettelystä ja istutte sillä välin kädet ristissä!… Te tyhmät neitsyet, teillekin sanotaan kerran: totisesti, totisesti sanon minä teille, minä en tunne teitä … parempi on kuulla viisaan torumista kuin narrien laulua."
Niin lausuen sulki hän ikkunan toisensa perästä, että ruudut kilisivät, tärisytti niitä vielä nähdäksensä, oliko mikään niistä jäänyt vielä ravolleen. Hän näki meidän menevän ohitse; vaan hänen silmänsä katselivat ylpeästi ohitsemme — hän ei tervehtänyt.
Isäni pudisti ivallisesti hymyillen päätänsä. "Tuo tuossa on tavallansa käskeväinen pikku paavi", lausui hän vieraalle, "yksi noita tyhmiä, jotka ovat valmiit huutamaan häväistystä, jos vastavaikutus julistaa tieteen pannaan… Miten kummastuen ja pilkaten tulevaiset vuosisadat katsovatkaan näitä meidän aikakautemme rumentavia ja kuitenkin niin sydämellisesti suositeltuja auringonpilkkuja!"
Oi, kuinka minä säälin noita nuoria tyttöjä tuolla pihakammarissa! Heidänkin siipensä olivat kauheasti leikatut; heidän sieluissaan ei varmaan enää ollut "villiyden" merkkiäkään; mutta sentähden olivatkin he vankia ja omaa tahtoa vailla. He painoivat päänsä alas hiljaa kuin hiiret ja sallivat vielä, että heitä estettiin raitista ilmaakin nauttimasta, sentähden, että se oli tuonut mukanansa heille kielletyitä ääniä… Ja tämä hirveä aamuveisaajahan se oli, jonka täytyi leikata heidän siipensä ja heitä vartioida. Oi, herra Claudius, minä saatan teille paljoa enemmän vaivaa! Minä voin juosta kuin jänis, ja jos en täällä missään löydä suojelevaa kattoa, jonka alle voisin pistäytyä, niin lähden jonakuna päivänä äkkiarvaamatta sinne, mistä tänne tulinkin… Eihän minun juuri tarvitse mennä Dierkhofiin, jossa Ilse toruen ottaisi minut vastaan — minä hiivin pieneen viheriäikkunaiseen savimökkiin ja syön Heintzin kanssa tattaripuuroa ja lennän nauraen leikkaamattomilla siivilläni tasaisen aron yli…
Me olimme jo jättäneet Muurikadun varrella olevan talon jälellemme ja menimme nyt ruman pölyisen kaupungin lävitse, jota en koskaan tahtonut nähdä jälleen. Nyt se ei ensinkään näyttänyt niin kauhealta kuin puolipäivän kuumuudessa, paljon oli paitsi sitä muuttunut — eihän silmäni nyt kohdanneet ainoatakaan pilkallista katsetta. Meidän ohitsemme kulki rouvia, jotka hyvänluontoisesti ja ystävällisen uteliaasti kurkistivat hattuni alle, juuri kuin olisi heille niin erittäin hupaista tietää, minkälaiset kasvot olivat tuolla, ihka uuteen juhlapukuun vaatetetulla tepsuttelevalla lapsella… Mutta se tapa, jolla isääni tervehdittiin, antoi minulle äkkiä erityisen luottamuksen, jonkunlaisen sisällisen rohkeuden, jonka vaikutuksesta minä koetin pitää päätäni tavallista korkeammalla. Kiireesti eteenpäin rientävä, huolimattoman näköinen, pörrötukkainen mies ei suinkaan ollut kunnioitusta vaikuttavan näköinen ja sittenkin kumarsivat hänelle upseerit ja komeasti puetut herrat syvästi ja kunnioittavasti, ylhäiset, kauniissa vaunuissa ohitsekulkevat naiset tervehtivät häntä ja viittasivat hänelle käsillään, kuin olisi hän heidän likin tuttavansa… Se suuri kunnioituksen osoitus tarkoitti yksistään mainiota oppinutta, jolla oli niin äärettömän paljon taitoa ja viisautta päässä — kaikki kumarsivat hänen edessänsä paitsi Muurikadun varrella asuva "kauppias" — hän oli tietävinään kaikki paremmin…
Vihastuneena muistelin minä kohtausta rahakaapin edessä ja enimmin suututti minua sen vaikutus omaan itseeni… Hän seisoi todellakin siinä ikäänkuin suuremmalla vallalla varustettuna, ikäänkuin olisi hänen sanansa yhtä vahvalla pohjalla kuin vanha kauppahuoneensakin ja — kamalaa — loistava upseerikin oli, kaikesta komeudestaan ja kauneudestaan huolimatta joutunut tämän, yksinkertaiseen mustaan nuttuun puetun miehen rinnalla hetkeksi unhotuksiin… Mikä muutos! Ja hänkö oli siis sama "hiljainen, vanha herra", joka hautakummulla oli näyttänyt minusta niin mitättömältä, ett'en häntä edes tarkastellutkaan…
Meidän täytyi kävellä kauan aikaa ennenkuin saavuimme herttualliseen linnaan. Palvelija riensi meidän edellämme meitä ilmoittamaan ja rahanmyöjän jäädessä etuhuoneesen odottamaan, vei isäni minut lukemattomien salien lävitse. Hän pörristytti vielä kerran sormillaan hiuksiansa ja lykkäsi minut sitte hiljaa palvelijan avaaman oven kynnyksen yli. Nyt oli tuo suuri hetki tullut, jota aron kouluttamaton lapsi vaistomaisesti oli vastustanut — minä käytin itseäni ylen kurjasti. Charlotte oli opettanut minut kumartamaan — hyvä Jumala, tekihän Spits Heintzin opettamat konstinsa paljoa paremmin! Minun "elohopea"-jalkani pysyivät lyijyn raskaina samalla paikalla, johon isäni oli minut lykännyt. Minä näin alasluotujen silmäluomieni alta ainoastaan kappaleen peilikirkasta lattiaa jalkojeni edessä sekä kuulin silkkileningin kahisevan ja vihan kyyneleitä pidättäen supisin itsekseni, että seisoin siinä tyhmänä ja yksinkertaisena kuin mikä puinen pukki… Silloin kuulin lempeän ja puhtaan nais-äänen — ruhtinatar tervehti isääni — ja samassa tarttui pehmeä sormi leukaani ja nosti kasvoni. Minä katsahdin ylös, vaan ei mikään kiiltokivistä loistava ruunu häi'äissyt silmiäni — minä näin ihmeellisen paksujen ruskeiden kähäräin aaltoilevan hienojen ruusuisten kasvojen ympärillä ja säihkyvän silmäparin, niin sinisen kuin lemmittyni, aron perhoset, hymyilevän minua kohden. Minä tiesin, ett'ei ruhtinatar enää ollut nuori, olihan hän hallitsevan herttuan täti ja äitivainajani nuoruuden tuttava, ja sentähden arvelin, ett'ei tuo pitkä, solakka nainen, sametti-ihoineen ja nuorekkaine sivukuvineen, voinut olla Margareta ruhtinatar. Mutta isäni vapautti minut tästä epäilyksestä. "Teidän korkeutenne, voitte nyt itse nähdä, miten oikeassa olin, rukoillessani mitä suurinta anteeksi antamusta", lausui hän. Pidätetty hymy piileskeli hänen äänessänsä. "Minun ujo hanhikukkani on vallan allapäin ja neuvoton —"
"Sen kyllä kohta saamme muuttumaan", vastasi ruhtinatar nauraen. "Minä kyllä tiedän, miten seurustelen täänkaltaisten arkojen pienten tyttöjen kanssa… Menkää te vaan, hyvä tohtori, herttua odottaa teitä. Teepöydässä tapaamme toisemme."
Isäni läksi huoneesta ja minä seisoin siinä yksin, hovin pettäväisessä ilmassa ja sen liukkaalla pohjalla. Silloin huomasin myöskin, ett'ei ruhtinatar ollut yksinään. Muutaman askeleen päässä hänen takanansa seisoi sievä, nuori neito — ruhtinatar esitteli hänet minulle ja niin sain tietää hänen olevan hovineidon, nimeltä Konstansia von Wildenspring. Ennenkuin aavistinkaan, olivat hänen vikkelät kätensä riisuneet minulta hatun ja päällysnutun ja minä istuin vastapäätä ruhtinatarta, sillä välin kuin nuori neito istahti lähelle akuttimen taakse ja alkoi työskennellä korko-ompelusta.
Miten oivallisesti ymmärsikään ruhtinaallinen nainen päästää "pienen, aran tytön" sielun lumouksesta! Hän kertoi minulle, miten hän usein oli kohdannut äitiäni K:n hovissa, mikä onnellinen iloinen aika silloin oli, kuinka sivistynyt ja oppinut äitini oli ja kuinka ihmeen kauniita runoelmia hän kirjoitti. Samalla näytti hän minulle punaisiin kansiin sidotun kirjan — vainajan tekemät runot ja yksi draamallinen teos olivat siinä ja ne olivat ilmestyneet painosta vähää ennen hänen kuolemaansa. Monen minun kaltaiseni tytön mielestä olisi se kentiesi ollut suuri onni, kun ensi kertaa hovissa ollessa ilmestyi niin suosiollinen mielipide, vaan minä en tuntenut mitään senkaltaista. Jotenkin surullisesti ja ujosti katselin minä kirjaa; olihan sen sisällys syypää siihen, että ensimmäisen lapsuuteni täytyi kaivata äidinrakkauden auringon säteitä. Sillä välin kuin runoilija kirkkaassa iloisessa kadunpuolisessa huoneessa hellästi suojeli ja hoiti mielikuvituksensa teoksia, oli hänen lapsensa sielun täytynyt neljän synkän seinän välissä riutua ja ikävöidä rakkauden puutteesta.
Ruhtinatar kentiesi aavisti salaiset ajatukseni — olinhan minä kertonut hänelle, ett'en millään tavoin voinut muistaa äitiäni. Huomaamatta ohjasi hän puheen omaan elämääni — ja silloin unhotin viimeisen ujouden. Minä kerroin, ja annoin Heintzin, Ilsen, Mieken ja iloisesti nauravien harakkain tammen latvoista rohkeasti kulkea hovihuoneitten lävitse; vanha, yksinäinen honkakin karisti sinne neulasiansa ja suosta nousivat vedenhaltiat laahaten valkoisia viittojansa ja raskaita, kosteita liepeitänsä yönhiljaisen aron yli. Annoinpa vielä lumimyrskynkin viuhuen pauhata Dierkhofin vanhan katon ympäri, kun minä istuin Heintzin rinnalla takan edessä, ja omenat paistuen kihisivät kuumassa uunissa…
Monta kertaa pistäytyivät kauniin hovineiden kasvot esiin akuttimien takaa, ikäänkuin kauhistuneina, ja katselivat minua ivallisen kummastuneesti. Vaan minä en hukannut aivojeni avaimia — säihkyiväthän ruhtinattaren silmät yhä kirkkaammin ja katselivathan ne minua mitä suurimmalla hellyydellä, voisin sanoa hänen kuuntelevan melkein yhtä hengittämättä kuin Heintz ja Ilse, minun kotona, valkean ääressä lukiessani heille ihmeellisiä satuja.
Ja minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista — olivathan ne olleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä täydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni kaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli henkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon merkki näkyi yksinäisellä arolla. En tiedä enää, kuinka tapahtui, mutta äkkiä ilmestyi suuri hautakumpukin kertomuksissani — minä istuin sen kukkulalla keltaisten ginst-kukkien keskellä ja lauloin, kädet polvillani, että ääneni haihtui avaraan ilmaan.
Ruhtinatar tarttui äkkiä molempiin käsiini, veti minut luoksensa ja suuteli minua otsalle. "Minä tahtoisin mielelläni tietää, miltä yksinäisen tytön ääni kuului lavealla arolla." Tosin värisytti ja peljätti minua ajatus, että ääneni kaikuisi näitten neljän seinän välissä; mutta minä olin kuin jollakin tavalla lumottu — olinhan jo kuitenkin voittanut ujouteni ja kertonut osan lapsen-elämästäni. Minä rohkasin mieleni ja lauloin pienen laulun.
Kerran säikähdin keskellä laulua — hovineidon harmaat silmät kiilsivät niin kummallisesti silkkiuudinten takaa; minun täytyi ehdottomasti muistella Dierkhofin kissaa sen kiiluvin silmin väijyessä pihlajan oksissa viserteleviä lintusia. Joutavia, mitähän minä huolin tuon pienen neitosen mielipiteestä! Enhän minä hänelle laulanut, eikä ääneni tarvinnut vähintäkään vavista — minä annoin sen paisua enemmän ja lauloin rohkeasti loppuun.
Minun kertoessani oli kaksi palvelijaa kuulumatta kantanut täydellisesti katetun teepöydän huoneesen ja samassa kun viimeinen laulun ääni vaikeni, astui mustaan frakkiin puettu herra sisälle. Hän kumarsi syvään, riensi sitte eteenpäin ja loi kieltämättömän viehättävästi hansikkailla peitetyt kätensä yhteen.
"Ihmeen kaunista, Teidän Korkeutenne! Oivallista, totta Jumaliste," huudahti hän innostuneena, nopeasti, mutta kuitenkin kuulumatta rientäen ruhtinattaren tykö. "Mutta mikä kovuus meitä kaikkia kohtaan", lisäsi hän moittivaisesti ja antaen viehättävästi nostettujen käsivarsiensa vaipua alas. Hän oli vanhanpuoleinen olento, mutta näyttihe teeskentelevän nuoren neiden tapaisesti. "Vuosia sitte rukoilemme polvillamme saada kuulla vaan yhdenkin äänen tästä satakielen kurkusta — turhaan! Ikäänkuin varas, kuin onneton pois ajettu, täytyy meidän seisoa tuolla oven takana, jos haluamme kauan kaivattua nautintoa… Kuinka! tämäkö olisi siis sairas, turmeltunut ääni? Tämä hieno, hopeanheleä ääni, mistä se siis tulisi, Teidän Korkeutenne!"
Hän katsahti taivaasen päin ja pani kaksi sormea suullensa käsimuiskuksi… Minä olin oikein hämilläni. Tämä ihmislaji oli minulle yhtä outo kuin Otaheitin asukkaat. Ainoastaan jotenkin syvä ääni ja huolellisesti jaettu leukaparta saattoi minut arvelemaan häntä mieheksi; muuten olisin voinut vannoa hänen olevan frakkiin puetun hovineidon.
"Hyvä herra von Wismar", sanoi ruhtinatar salaisesti nauraen, "ennen aikaan olin väliin rikoksellinen suututtaessani läheisiäni sangen heikolla ja kovin keskinkertaisella äänelläni — älkää toki muistuttako minua siitä, olenhan koettanut sovittaa lakatessani hyvissä ajoin… Paitsi sitä huomaan suurimmalla mielihyvällä soitannolliset pahatekoni unhotetuiksi, sillä meidän jalo kammariherramme muuttaa minun syvän alttoääneni hopeanheleäksi sopraaniksi, varpusen satakieleksi — Sidonia lauloi hyvin — minä en milloinkaan.
"Jalo kammariherra" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet kasvonsa huvittivat minua suuresti — minä nauroin itsekseni, kuten aina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin odottamatonta.
Neiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa, nopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin kasvoihini ja meni teepöydän tuo.
"Mutta, Teidän Korkeutenne, tuo vastaus on jotenkin ontuva!" mairitteli hän askaroidessaan hopeisella teekannulla. "Jos herra von Wismar erehtyykin äänenne laadusta, niin olette, Teidän Korkeutenne, kuitenkin laulaneet ihmeen kauniisti — kreivitär Fernau on vieläkin vallan innoissaan puhuessansa siitä!"
"Varjelkoon meitä, hänkö siitä vaan puhuu, Konstansia", nauroi prinsessa. "Tuo hyvä Fernau on viisikolmatta vuotta ollut umpikuurona."
"Mutta vanhempanikin ihmettelevät vielä Teidän ääntänne", puolustihe hovineiti uutterasti, vaan loi kuitenkin alas silmänsä siitä ivallisesta katseesta, jolla ruhtinatar häntä tarkasti.
"Olkaa hyvä, herra von Wismar, luokaa silmänne oikealle", lausui ruhtinatar! osoittaen minua, "tuossa on satakieli."
Hoviherra kääntyi joutuisasti. Hän ei ennen ollut huomannut minua, sillä suurilehtinen kasviryhmä peitti minut kokonaan. Ruhtinatar lausui esitellen nimeni ja minä nousin seisomaan hänen syvästi kumartaessaan, nauroin hänelle vasten silmiä ja kumarsin minäkin niin syvästi ja taiteellisesti, että Charlotte sitä nähdessänsä olisi nauranut täyttä kurkkua. Veitikkamaisuus, joka mummoni kuolemasta saakka oli melkein nukkunut sielussani, heräsi jälleen ja antoi liikunnoilleni luonnollisen liukkautensa takaisin.
Herra von Wismar heti minua mairittelemaan ja niin muodoin ylistettiin isäni hanhenkukkaa ruusunuppuseksi ja keijukaiseksi; hän torui "hyvää tohtoria", joka tähän saakka oli riistänyt hovilta minun huvittavan läsnäoloni ja niin sanaksi jättänyt minut kasvatuslaitokseen.
"Missä oppilaitoksessa olette kasvatettu, armollisin neiti?" kysyi hän viimein.
"Eräässä talonpoikaistalossa yksinäisellä arolla, herra von Wismar!" huudahti neiti von Wildenspring, hymyillen viattomasti kuin lapsi.
Kammariherra säpsähti; mutta silmäys ruhtinattaren minulle hymyileviin kasvoihin saattoi hänet jälleen entisellensä. "Ah, siitäpä siis tuo raitis ääni… Se maalaisilma, niin maalaisilma!… Teidän Korkeutenne, tässäpä vasta olisi jotakin uutta tarjottavana hovilaulajaisiimme —"
"Mikä ajatus, herra von Wismar!" keskeytti häntä hovineiti. "Eihän toki neiti von Sassen tahtone kilpailla hoviteaterimme oivallisen laulajattaren kanssa — siinä suhteessa olisi minun häntä sääli!"
"Katsokaa teetänne, Konstansia, pelkäänpä sen karvastuvan!" lausui ruhtinatar. "Muutoin voitte rauhoittua, minä en missään tapauksessa hyväksy ehdotusta; harvinaisia vieraita varjelen minä kuin silmäterääni ja 'yksinäisestä talonpoikaistalosta' meidän helteisiin seuroihin tunkeutuneen, virkistävän aron ilman pidän minä ihan itseäni varten."
Neiti von Wildenspring oli ääneti, hän kallisti teekannua sekä kaatoi niin äkkiä ja kiivaasti ensimäisen kelvottoman veden viereiseen hopea-astiaan, että ruskeita pisaroita läikkyi lumivalkoiselle tamasti-pöytäliinalle.
"Ja asutteko nyt isänne kanssa herra Claudiuksen talossa?" kysyi kammariherra minulta äkkiä, huomatessaan ylpeän, nuhtelevaisen katseen, jolla ruhtinatar rankasi taitamatonta hovineitoansa. Herra von Wismar näkyi olevan jonkinmoinen ukkosenjohdattaja linnassa.
"Me asumme Karolinenlustissa", vastasin hänelle.
"Ah, Lothar raukan huoneissa!" virkkoi hän sääliväisesti ruhtinattarelle.
"Ei suinkaan", oikasin minä häntä innokkaasti, "ei siellä. Ovathan ne sineteillä suljetut."
Minä huomasin, miten tumma puna kohosi ruhtinattarelle aina hiuskähäröihin asti. Hän tarttui molemmin käsin vieressä olevan hortensian kukkaryhmään ja painoi syvästi hengittäen kasvonsa alipuolen siihen. "Vai vieläkin sinetityt? Mistä syystä?" kysyi hän hetkisen vait'olon jälkeen kammariherralta. "Eikö hänen veljensä ole hänen ainoa perillisensä?" Herra von Wismar kohotti olkapäitänsä. Hän ei sanonut tietävänsä enempää; "ovathan ne unhottuneita asioita, ja Claudius-nimeä on nyt vasta ruvettu mainitsemaan, kun herra von Sassen löysi muinaistaiteet vanhasta kauppahuoneesta", arveli hän.
"Sinettien täytyy jäädä ovien eteen ijäksi päiväksi", ilmoitin minä ujosti. Minä muistelin aivan hyvin uteliaisuuttani ja häpesin hieman; mutta en kuitenkaan tahtonut olla tietoani ilmoittamatta ruhtinattarelle. "Vainaja on tahtonut sen; herra Claudius ei sentähden salli, että ainoaankaan sinettiin kajotaan! Hän on niin ankara, niin hirveän ankara!"
"Vai niin, kuuluupa melkein siltä, kuin pelkäisitte häntä, pikku armoni!" nauroi kammariherra.
"Minäkö pelkäisin? En — en!" vastustelin minä kovin suuttuneena. "Minä en ollenkaan pelkää, en yhtään enää… Mutta minä en voi kärsiä häntä!" lisäsin melkein ehdottomasti. "Oh, häntä ei kukaan rakasta; ei kukaan koko maailmassa pidä hänestä ja sehän onkin luonnollista!" huudahdin elävästi. "Hän rakastaa itse ainoastaan kahta asiaa, työtä — sanoo Charlotte — ja suurta, paksua tilikirjaansa… Hänellä on kukkia, niin suunnattoman paljon kukkia, että hän voisi haudata niihin koko Muurikadun varrella olevan ruman talonsa, mutta työhuoneessa, jossa hän aamusta myöhään iltaan piileskelee työssään, ei hän kärsi ainoatakaan viheriäistä lehteä… Kello kädessä toruu hän väkeänsä, jos he silmänräpäyksenkään myöhästyvät umpihenkiseen huoneesen tulemasta ja öisin katselee hän taivaan tähtiä sentähden vaan, että hän voi lukea ne samaten kuin pöydällä olevat taalerit. Hän on saituri, eikä milloinkaan anna köyhälle ropoa —"
"Seis, lapseni", keskeytti minut ruhtinatar, "tätä täytyy minun vastustaa! Kaupunkimme köyhillä ei ole parempaa ystävää kuin hän, vaikka hän kentiesi antaa ja vaikuttaa hyvää jotenkin eriskummallisella tavalla eikä milloinkaan kirjoita nimeään keräyslistoille."
Minä olin hetken aikaa liikutettuna ääneti. "Mutta hän on kovasydäminen ja jääkylmä — Charlottea kohtaan", lausuin sitte kiireesti, "ja kaikki tahtoo hän paremmin ymmärtää kuin muut."
"Kaunis synninluettelo!" nauroi kammariherra. "Muuten on hän vähän aikaa sitte osoittanut todellakin vähän ymmärtävänsä jotakin muita paremmin", lausui hän ruhtinattaren puoleen kääntyen. "Viekas kreivi Zell on vihdoin kaikeksi iloksemme perin pohjin petetty; hänen Darlinginsa, jonka hän toi mukanaan viimeiseltä matkaltansa, on erittäin kaunis mutta häijy ja viekas eläin. Moni väittää sen olleen sirkushevosena, kun sillä on niin kummallisia tapoja. Zell tahtoi erittäin mielellään jälleen päästä siitä; mutta meikäläisistä ei tietysti kukaan ole tarttunut onkeen, vaikk'emme kreivi Zellin tähden ole lausuneet mitään, ett'emme peljättäisi muita… Nuori luutnantti Claudius syttyi sentähden ilmituleen, kun muutamat Zellin ystävistä vakuuttivat hevosen olevan hyvän kaupan, mutta setä herra on tarkastanut hevosen ja hyljännyt sen; sangen suuri hyvätyö nuorukaiselle, sillä tunti sitte on hepo heittänyt alas pankiiri Tresselin pojan, joka oli ostanut sen ja jota sanotaan hyväksi ratsastajaksi, sekä vielä sangen pahasti tallannut häntä kavioillaan."
"Sen sanon, herra von Wismar, semmoinen säälimys teikäläisissä suututtaa minua kovin, ja olkoon kreivi varoillaan, kun tulee ensi kerran tänne!" huudahti ruhtinatar ja hänen suuret silmänsä säihkyivät vihasta. "Onko nuori Tressel pahasti haavoitettu?"
"Tuskinpa luulen sen", sammalsi kammariherra. "Teidän Korkeutenne, te voitte rauhoittua, kun vaan muistatte kuka ratsastaja oli", lisäsi hän hiljaa yskien ja nauraen. "Hänessä on väkevää vertä ja ihan toisenlainen luurakennus kuin aatelistolla, hän ei vähästä kuole; muutamilla naarmuilla ja sinisillä pilkuilla pääsi hän koko tapauksesta."
"Te puhuitte äsken eräästä Claudiuksen talossa asuvasta Charlotte-nimisestä naisesta", lausui herra von Wismar, joka luultavasti huomasi menneensä liian pitkälle ja nyt tahtoi kääntää puheen toisaalle. "Onko hän tuo uhkea, nuori kaunotar —"
"Niin, eikö totta, Charlotte on kaunis?" keskeytin häntä autuaallisena — minä annoin hänelle kohta anteeksi kaiken lapsellisen käytöksensä näitten sanojen tähden.
"Minusta on hän liian kookas, itsetyinen ja uhkamielisen näköinen; minä olen kerran nähnyt hänet rouvasyhtiössä", lausui ruhtinatar kammariherralle. "Itsetyis"-sanaa en ymmärtänyt, mutta käsitin moitteen enemmän äänestä kuin sanoista ja se suretti ja loukkasi minua syvästi. "Kummallinen seikka", jatkoi ruhtinatar. "Mistä syystä on Claudius ottanut ranskalaisen lapset omikseen?"
Herra von Wismar kohotti olkapäitään taitamatta antaa ruhtinattarelle tietoja asiasta.
"Ja sitte vielä ovat nämät ottolapset kovin kiittämättömät siitä", huudahti neiti von Wildenspring. Tämä Charlotte vastusti aina Claudius-nimeä; hänen koulukirjoissaan oli Méricourt ja koulukumppanit olivat häijyjä kyllä ja lausuivat niin usein kuin mahdollista vihattua nimeä, ainoastaan saadaksensa nähdä, miten hänen silmänsä säihkyivät."
"Ah, tunnetteko tarkemmin häntä, Konstansia'?" kysyi ruhtinatar.
"Tunnen, Teidän Korkeutenne, sen verran kuin yhteenpakoitetut erisäätyiset oppilaat voivat toisensa kanssa tutustua", vastasi neiti välinpitämättömästi nykähyttäen olkapäitään, joka saattoi vereni kuohumaan. "Me olimme kaksi vuotta samassa opetuslaitoksessa Dresdenissä… Hän koetti tänne tultuansa uudistaa tuttavuuttamme ja kävi heti minua tervehtimässä —"
"No?" tiedusteli ruhtinatar, kun nuori nainen vaikeni.
"Hänen seuransa ei ollut isälleni mieleen ja sentähden lähetin kerran ohitsekulkiessani vaan käyntikorttini hänelle —"
Hän vaikeni äkkiä, kääntyi sivulle päin ja kumarsi syvästi ja sievästi. Kaunis, nuori, vakavannäköinen mies astui sisälle sivuovesta isäni ja muutamien muitten herrain seurassa; hän oli herttua.
Ruhtinatar tervehti häntä hellästi ja sydämellisesti kuin äiti ja esitteli minut hänelle. Minä en enää tarvinnut erittäin paljoa rohkeutta katsella hänen Jalouttansa silmiin ja tyvenesti vastata hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, minä olin äkkiä oppinut seisomaan mukavammin liukkaassa hovissa ja "isän hanhenkukka" lienee paljoa uljaammin nostanut päätänsä, kuin isä osasi odottaakaan, sillä hän katseli minua kummastuneena ja silitti äkkiä hyväillen kähäröitäni.
Hänen kasvonsa olivat taasen sangen kuumat. Oikein vihaisesti katselin kultarahoja, joista nyt herttuakin näytti muutamia tädillensä. Hän kertoi sen muistoraha-aarteen maksaneen melkoisen rahasumman; mutta nyt olikin vanhastaan mainiossa K:n herttuallisessa muistorahakokoelmassa mitä harvinaisimpia aarteita, sillä hänen oli juuri onnistunut saada ostaa kappaleita, jotka monelle harrastajalle olivat yhtä tarunomaisia kuin Niebelungenin aarteet.
Minä näin, miten isäni vavahti kerta kerralta ja minun oli häntä sanomattoman sääli. Aivan hyvin voin käsittää, miten hän kärsi tuskia, nähdessänsä sen aarteen, jota hän niin hartaasti olisi tahtonut omaksensa, kulkevan kädestä käteen, toisen rehellisesti ansaittuna omaisuutena… Katkeruus ja viha häntä kohtaan, joka "kauppiviisaudessansa" oli kieltänyt isältäni tuon omistusilon, saattoi sieluni raivoon ja minun unhottamaan kaiken varovaisuuden.
"Katsokaa", sanoin puoliääneen ruhtinattarelle, joka juuri ihastuneena katseli keisarirahaa, "tätäkin on herra Claudius tahtonut ymmärtää paremmin, hän väittää rahan vääräksi!"
Herttua kääntyi äkkiä ja kauhukseni katsahti minuun terävästi, puoleksi kummastuneena, puoleksi vihaisesti.
Mutta isäni vaan nauroi ja silitteli kädellänsä lakkaamatta hiuksiani otsallani. "Katsos vaan pikkuista valtioviisasta tyttöäni!" huudahti hän. "Onni on, että isänsä istuu lujasti satulassaan, muuten voisi tämä sukkela lörpöttelijä saattaa hänelle paljon tekemistä! Naurettavaa!" sanoi hän halveksien herra von Wismarille, — ainoalle, joka epäileväisesti koetti rypyttää kasvojansa, vaikk'ei koko narrimainen ihminen varmaan ymmärtänyt hituakaan asiasta. "Herra Claudius ymmärtää numismatiikkiä yhtä paljon kuin minä hänen tulpaani-hoitoansa… Rauhoittaakseni teitä ilmoitan nyt, että rahakauppias vielä tänäpäivänä lähtee K——sta, monta minun antamaani suosituskirjettä taskussaan; hän matkustaa nyt moneen hoviin ja yliopistoon minun nimeni suojassa; tyydyttääkö teitä tämä vakuutus Hänen Korkeutensa viimeisen oston suhteen?"
Herra von Wismar nauroi häveliäisesti ja vakuutti, ett'ei hän muka vähimmällä ajatuksellakaan ollut epäillyt puheenalaisten rahojen todenperäisyyttä.
Oikea kapina muinaisharrastajia vastaan syntyi nyt läsnä olevien seassa, eikä kenkään ollut ankarampi lauseissaan kuin neiti von Wildenspring, joka äsken mitä lujimmin oli seoittanut oppineita lauseita puheesensa.
"Niin, harrastajajoukko on oikea kiusa tiedemiehelle", lausui isäni. "Vanhempaa Claudiusta en tosin voi tähän saakka valittaa, — hän elää hyvin itsekseen, karttaa minua silminnähtävästi omalla maallansakin ja antaa minun hallita ja vallita taideteoksia oman mieleni mukaan — sitä vastoin tekee niin sanottu apulaiseni minulle elämän sangen raskaaksi."
"Ah, tuo kaunis luutnanttiko?" nauroi eräs herroista.
"Hän maistelee tiedettä niinkuin perhonen kukkakupua", jatkoi isäni nyykäyttäen myöntäväisesti päätään kysyjälle. "Mutta jos vähintäkään vetoan hänen ymmärrykseensä, niin menee hän kohta tiehensä!… Hänen mielestänsä on hovista lähtevä muinaistieteen rakkaus yhtä ja samaa vaihtelevien hullujen pukutapojen kanssa, jotka määräävät häntä tänään kantamaan pientä kultasatulaa, huomenna kuoriaista kellonvitjoissansa… Lyhyt aika sitten seurasi hän setäänsä toimimatkalle pohjoiseen päin. Hänen hartaista pyynnöistänsä annoin hänelle suosituskirjeen Hannoverilaiselle professori Hartille, joka olikin kyllin ystävällinen, vei molemmat herrat Lüneburgin arolla olevien muinaishautojen luo ja avautti yhden niistä… Oi minun päiviäni, minkä näköiset ne jäännökset olivat, jotka herra luutnantti antoi käsiini! Taitetuita ja kappaleiksi särjetyitä, sentähden että hän oli pannut ne erään kivikokoelman sekaan, jonka professori Hart lähetti eräälle virkaveljellensä, kuten hän puolustihe — siitä olisin voinut tulla melkein mielettömäksi!"
Kuinka vähän voi isäni silloin aavistaa, että minäkin olisin voinut tulla melkein mielettömäksi, että sanomaton viha syntyi minussa niitä vastaan, joitten parissa olin!… Veljeä ja sisarta naurettiin ja pilkattiin eikä kenenkään mieleen juolahtanut puolustaa poissa olevia. Herra Claudiusta oli ruhtinatar kohta puolustanut minun liioiteltuja syytöksiäni vastaan; herra von Wismarkin oli puhunut hänen puolestansa — Charlotten ja Dagobertin hyväksi ei vaan lausuttu ainoatakaan ystävällistä sanaa — orpo raukat!…
Ruhtinatar keskeytti äkkiä yleisen puheen kysymällä isältäni, koska muinaistaideteokset Karolinenlustissa tulisivat järjestetyiksi; häntä muka erittäin halutti nähdä päivän valoon tuodut taideaarteet ja hän oli päättänyt seurata herttuata hänen ensikerran mennessänsä sinne.
"Minulla on samassa toinenkin aate", — lausui hän. "Minä tahtoisin mielelläni nähdä Claudiuksen koko talon — ovathan hänen kasvihuoneensa suurine palmuineen lavealti kehutut… En tahtoisi vartavasten mennä sinne, — onhan isäntä tavattoman ylpeä; kentiesi olisi vielä vaikeakin saada lupaa —"
"Entäs tuo silmiinpistävä jumalallisuus, jota laitos on jonkun aikaa muka ollut noudattavinaan ja joka Teidän Korkeudestanne on niin vastenmielistä?" kysyi neiti von Wildenspring viekkaasti. Ruhtinattaren aikomus näkyi häntä erittäin inhottavan.
"Juuri sentähden on taideteosten katseleminen päätarkoitukseni — minä vaan ohitse mennen tarkastelen puutarhaa, enkä siis ota lukuun herra Claudiuksen ylpeyttä enkä jumalisuutta."
Hovineiti tarjoi ääneti hallitsijattarellensa kupillisen teetä ja tarttui sitte silminnähtävän alamaisesti työhönsä. Ilta vietettiin sitte vilkkaalla keskustelulla muinaistaiteesta ja hoviherrat, jotka äsken armotta olivat tuominneet tieteen harrastajia, haastelivat niin vakavasti ja innokkaasti samaa ainetta, juuri kuin olisivat he kaikki yhtä mainioita oppineita kuin isäni ja kuin olisi muinaistiede ollut ainoa asia, jota he koko ikänsä olivat tutkineet ja joka heiltä muka oli vaatinut kaikki heidän sielunsa ja ruumiinsa voimat. Minä olisinkin perinpohjin uskonut sitä, ell'en olisi huomannut pilkallisia katseita, joita herttua väliin loi isääni.
Lähtiessämme käski ruhtinatar hovineitonsa tuomaan huivin, jonka hän pani kaulaani. Ilma oli muuttunut viileäksi eikä hänen rakas aron leivosensa saanut vilustua. Isälleni vakuutti hän hyvin usein tahtovansa nähdä minut luonansa ja sanoi aikovansa erittäin suojella minua; sitte suuteli hän minua otsalle ja me läksimme linnasta.