XXI.
Ukkonen oli sillä välin kulkenut kaupungin yli. Vilpoisesti suuteli iltailma otsaani ja linnan edustalla oleva läpimärkä hiekka kiilsi kaasulamppujen valossa. Hovivaunuissa palasimme kotiin; jyristen ajoimme Claudiuksen pihalle ja sydämeni sykki lapsellisesta ylpeydestä hypähtäessäni alas, kun ruhtinaallinen palvelija avasi oven ja nöyrästi seisoi kivipihalla, joka muutama päivä sitten vielä oli minulle kielletty paikka. Silmäni etsivät Charlotten ikkunia; minä toivoin hartaasti, että minut sieltä nähtäisiin. Mutta koko rakennus oli pilkkosen pimeä, paitsi porstuan ikkunat. Komea, vaikka ylen vanhanaikuinen lamppu roikkui keskellä kattoa, valaisten harmaat, vahvat kiviholvit, joita ei päivän valossa voitu nähdä.
Yksi niistä tavattoman suurista kasvihuoneista, joista ruhtinatar juuri oli puhunut, oli valaistu — kaksi isoa ympyriäistä lamppua loisti sieltä purpuranpunaisina. Astuessamme eteenpäin suurta valtatietä, kuulin nopeita askeleita lähestyvän ansarista — jotakin valkoista liehui likeisessä ruusupensastossa ja äkkiä seisoi Charlotte edessämme.
"Minä kuulin teidän tulevan", sanoi hän hengästyneenä ja puoliääneen. "Minä rukoilen teitä herra von Sassen, jättäkää pikku prinsessa vaan puoleksi tunniksi minun seuraani — onhan nyt herttaisen kaunis yö — minä saatan pienokaisen vahingotta takaisin Karolinenlustiin."
Isäni jätti minut hyvästi ja lupasi ilmoittaa viipymykseni Ilselle. Hän meni; Charlotte löi käsivartensa ympärini ja vahvasti likisti minua luoksensa.
"Ei auta, kultaseni, sinun täytyy vähän tulla ukkosenjohdattajaksi", lausui hän minulle kiireesti ja kuiskaten. "Tuolla", sanoi hän osoittaen kasvihuonetta, "on kaksi kovaa miestä toisensa kimpussa… Erkki setä viettää niin kummallisen harvoin iltansa meidän parissamme, että Eckhof vähitellen on tottunut soittamaan ensimäistä viulua teepöydässämme. Tänään ilmaantui kuitenkin setä itse kaikkien meidän kummaksemme; mutta tuskin olimme ehtineet ensimäisten sadepisaroitten pakoittamina paeta kasvihuoneesen, kun Eckhof sanomattoman yksinkertaisesti ja tyhmästi rupesi nuhtelemaan setää, että hän oli kutsunut Helldorfin täänpäiväisiin pitoihin — mutta silloin pisti hän kätensä kauheaan mehiläispesään…"
Hän vaikeni ja jäi hetkeksi kuunnellen seisomaan: Eckhofin vahva ääni kuului meidän luoksemme asti. "Ei se todellakaan voi vahingoittaa vanhusta, että hänen ulkokultaisuuttansa niin talossa kuin toimessa vähän kukistetaan", lausui Charlotte ja hänen äänestänsä kuului selvästi, että hän oli suuttunut; "hänen käytöksensä on tullut liian jäykäksi ja nenäkkääksi, se on tosi! mutta asian ei olisi pitänyt tuleman Erkki sedän korviin — hän tappaa vanhuksen terävillä silmillään, kylmyydellänsä ja tyvenyydellään, jotka tekevät jokaisen sanan teräväksi tikariksi". Me astuimme eteenpäin hiukan nopeammin. "Jumala tiesi, mikä lienee syypää tähän äkkinäiseen riitaan! Setä on monta vuotta ikäänkuin sokeana elänyt tämän ulkokullatun olennon kanssa — Eckhof on ollut varovainen eikä hänen kuullen ole joutunut tuohon kärsimättömään piplialliseen intoon; mutta nyt kiivauden ja mielenliikutuksen vaikutuksesta pujahtaa ulkokultaisuus ehdottomasti hänen huuliltansa — tuskin voi häntä kuunnella! Minun on kovin vastenmielistä kuulla tuonkaltaista lapsellista lörpötystä miehen suusta; mutta toiselta puolen olen kiitollisuuden velassa vanhukselle; hän pitää Dagobertista ja minusta ja sentähden on minun velvollisuus niin paljon kuin mahdollista lyhentää hänen kuritustansa… Tulkaa, teidän ilmestymisenne tekee heti lopun koko riidasta!"
Mitä enemmän lähestyimme kasvihuonetta — se ei ollut sama, jonka lajit Darling oli rikki potkaissut — sitä haaveksivammaksi tulin; töin tuskin käsitin Charlotten kuiskauksia; minä annoin koneentapaisesti hänen viedä itseäni eteenpäin.
Kuuman ilmanalan kasvien osasto oli hyvän matkan päässä valtatieltä — minä olin ennen ainoastaan nähnyt sen kimeltävän lasiseinät, enkä ollut koskaan ollut sen lähellä. Siihen aikaan ei minulla tietysti ollut vähintäkään aavistusta maantieteestä eikä kasvitieteestä; minä en silloin käsittänyt, että lasiseinäin sisälle vangitut kummalliset kasvit olivat osa kuumaa maata keskellä saksalaista kasvikuntaa. Minusta olivat ne vaan: ihme ja todellisuus.
Siellä ei ollut kukkaruukkuja eikä laatikkoja. Suoraan maasta kohosivat palmut uljaina ja tukevina korkeuteen, ikään kuin olisivat ne tahtoneet särkeä suojelevan lasitaivaan. Ruskeain kivilohkareitten välistä nousi vesisuihkuja ylös ilmaan ja alas pudotessansa hajosivat ne lukemattomiin säkenöiviin pisaroihin, saattaen kauniitten höyhenentapaisten sanajalkojen lehdet lakkaamatta vapisemaan. Kaktus-kasvit hiipivät kivien yli ja koettivat kummallisen näköisillä, rumilla varsillaan ulottua kaikkialle; mutta niiden viheriästä lihasta riippui suuria purpurakupuja ja syvimmässäkin hämärässä piileskelevistä oksista loisti keltaisia ja valkoisia kukkia ikäänkuin sinne asetellut pienet liekit.
Minä katselin Charlottea, luullen hänen olevan yhtä hurmaantuneen kuin minäkin, pieni kokematon olento, joka riipuin hänen käsivarressansa. Minä en muistellut, että sekin kuului "rihkamapuotiin", jota hän Dagobertin kanssa niin syvästi halveksi… Hänen säihkyvät silmänsä katsoa tuijottivat lakkaamatta yhtä samaa esinettä, herra Claudiuksen kasvoja, joka seisoi täydessä lampunvalossa palmun vieressä — juuri yhtä suorana ja solakkana kuin sen kuorinen tyvi… Charlotten puhe ei ollut totta — sinä silmänräpäyksenä ei ollut surmaavaa kylmyyttä noissa "terävissä läpitunkevissa silmissä". Kasvot olivat elävät ja punottivat sisällisestä liikutuksesta, vaikka rinnan yli ristissä olevat käsivarret tekivät hänet tyvenen ja liikahtamattoman näköiseksi.
Kummalliselta näytti joutuisasti sisäänkannettu teepöytä keskellä tätä tavatonta, vierasta paikkaa. Dagobert istui sen vieressä — hän oli vielä virkapuvussaan; kaikki loisto ja kiilto rinnalla ja olkapäillä sopi paljoa paremmin kukkien kirjavaan väriloistoon kuin sedän kaikkia koristeita kaipaava puku. Selkä käännettynä herra Claudiukseen päin, häveliäisesti viiputtaen teelusikkaa sormensa päässä, näytti hän siltä, kuin masentaisi häntä ehdottomasti hänen lähellänsä pauhaava myrsky. Hän ei näkynyt ainoallakaan sanalla ottavan osaa kiivaasen keskusteluun, hän, yhtä vähän kuin neiti Fliedner, joka neuloi sukkaansa niin kuumeentapaisen kiireesti, kuin olisi pakko varustaa sukilla kokonainen orpohuone.
"Sillä ette mitään minulta voita, herra Eckhof", lausui herra Claudius kirjanpitäjälle, joka melkoisen kaukana suuttuneesta isännästään seisoi kädet nojattuina tuolin selkälautaa vasten, mutta kuitenkin oli uhkamielisesti heittänyt päänsä taaksepäin. Hän oli juuri puhunut tuolla sointuvalla äänellä, jonka välttämättömästi täytyi vaikuttaa hämmästystä. "Jumalan pilkkaamista, uskottomuutta, Jumalan kieltämistä, noita teikäläisten lempisanoja ei todellakaan voi pitää mitättöminä sanoina", jatkoi herra Claudius. "Niillä juuri saatte yhdeksännellä vuosisadalla aikaan sen uskomattoman totuuden, että suuri osa valistuneista ihmisistä suostuu ahdasmielisiin yltiöihin; monet, erittäinkin älykkäät ja oppineet kammoavat vielä tuota kyllä kulunutta kirousta, joka vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, ja ovat vaiti vasten parempaa vakuutustansa; ja se vait'olo vielä jonkin aikaa tukee puolueenne valtaistuinta savijaloilla…"
Tuoli tärisi kirjanpitäjän kätten alla, vaan herra Claudius ei siitä huolinut.
"Minä kunnioitan kristinoppia — ymmärtäkää minut oikein — en kirkkoa", jatkoi hän. "Minä olen omasta vakuutuksestani pitänyt lukua esi-isäni jälkisäädöistä, joitten mukaan minun pitää valvoman, että hurskas henki pysyy työmiehissäni ja apulaisissani. Mutta minä en milloinkaan ole kärsivä, että taloni tulee hengellisen harhauskon kotipesäksi!… Kauppatoimi, jonka juuret ulottuvat merten toiselle puolelle ja kasvavat Turkinmaassa ja Kiinassa ja jokaisessa maassa — ja synkkä puhdasuskoisuus, hairahtumattomuus uskonasioissa, joka hiipii sisälle hyvin kitattuun raakunkuoreensa — ristiriitaisempaa yhteyttä ei ole!… Eikö meidän nuoret tavaran-näytteliämme, joita te hartaasti koetatte kasvattaa puhtaasen uskoon, tule ulkokullatuiksi joutuessaan ystävälliseen kauppaan niiden kanssa, joita he pitävät Jumalan hylkääminä uskottomina?… Minä en voi antaa itselleni anteeksi, että tämä synkkä aave on niin kauan saanut vallita minun talossani, että väkeni on saanut siitä haittaa."
"Minä en ole ketään pakottanut!" huudahti kirjanpitäjä.
"Ette tosin ruoska kädessä, herra Eckhof, mutta sitä enemmän asemallanne, joka teillä on väkeni suhteen… Minä mainitsen esimerkiksi, että nuorempi kirjanpitäjäni, joka palkastaan elättää äitiänsä, antaa paljoa enemmän, kuin hänen varansa kannattaisivat, lähetysrahastollenne, jonka olemisesta ei minulla ole ollut vähintäkään vihiä. Kaikki työväkenne sallivat kärsivällisesti teidän joka viikon lopussa ottaa heidän palkastansa osan samaan rahastoon, kun he eivät tohdi vastustaa, kun he luulevat teidän voivanne vaikuttaa minuun ja siten vahingoittaa heitä… Ettekö mieti, että he kalliisti kyllä saavat maksaa uskonsa? Eikö pappi jokaisessa heidän tärkeimmässä elämänkohdassansa tule heidän luoksensa, aina valmisna ottamaan? Työllään saavat he maksaa kasteensa, vihkimyksensä, sovintonsa Jumalan kanssa, yksin viimeisen matkansakin täältä maailmasta saavat he maksaa kirkolle — ja sentähden pois kaikki lähetysrahasto minun talostani! Pois kaikki lukijaiskirjat, joita tänään joukottain löysin työhuoneitten pöytälaatikoista ja jotka lapsellisilla lörpötyksillään turmelevat puhtaan kielemme ja muistuttavat meitä keskiajan raaoista mielipiteistä!"
Koko tämä masentava tuomio lausuttiin mitä tyvenimmällä äänellä, tuskin kohosi punaa puhujan poskille, hän vaan siiloin tällöin ojensi rauhallisesti, ikäänkuin pois torjuen, kätensä kirjanpitäjää kohtaan.
Charlotte oli pysähtynyt kuin kiininaulattuna — hän näkyi unhottaneen tuoneensa minut mukanansa saadakseen lopun asiasta. "Hän puhuu hyvin", mumisi hän itsekseen. "Minä en olisi sitä hänestä uskonut, kun hän tavallisesti on niin harvapuheinen… Eckhof on todellakin kylliksi tyhmä ja ottaa vielä kerran ylös hansikkaan, saadaksensa toisen löylytyksen!" mumisi hän suuttuneena ja loi säihkyvät silmänsä niin läpitunkevaisesti kirjanpitäjään kuin tahtoisi hän särkeä lasiseinän sirkaleiksi. Vanhus oli lähtenyt paikaltansa ja lähestynyt herra Claudiusta muutaman askeleen.
"Vaikka te halveksitte lapsellista lörpötystä, herra Claudius", lausui hän ja hänen kimakka äänensä tuli tikarin teräväksi — "niin virvoittaa ja vahvistaa se minua ja tuhatta muuta oikeata kristillistä sielua… Tahtoohan Herramme meitä vaeltamaan lapsellisessa yksinkertaisuudessa ja sentähden saammekin ennen armoa hänen silmäinsä edessä kuin lukiessamme 'kuolemattomien' herrojen Schillerin ja Goethen mestariteoksia, jotka luonnollisesti eivät turmele kieltämme. Jos ette te tahdo kärsiä rehellisiä pyrintöjäni teidän talossanne Jumalan kunniaksi, täytyy minun tietysti kärsivällisesti tyytyä siihen… Minä arvelin vaan, ett'ei olisi Muurikadun varrella olevalle kauppahuoneelle haitaksi, jos paljo, paljo rukouksia sieltä nousisi taivaasen — siellä on niin paljon tapahtunut, joka huutaa taivaalliselle Jumalalle ja vaatii sovitusta —"
"Te lausutte jo toista kertaa muutaman päivän kuluessa tämän salaisen nuhteen", keskeytti herra Claudius tyvenesti. "Minä kunnioitan ikäänne ja ansiotanne meidän toimissamme, enkä sentähden huoli nimittää sitä käytöstapaa, joka ei halveksi repiä ylös vanhoja haavoja, käyttääksensä niitä liittolaisina puolustaessansa katoavaa voimaa — minä jätän teidän itsenne päätettäväksi, onko se jalosti tehty… Mitä minä nuoruudessani himosta ja hulluudesta olen rikkonut, otan omille niskoilleni — minä olen, ikävä kyllä, koonnut uuden velan, siten, että tahtoessani jollakin tavoin olla teille pojan sijainen, olen antanut teille liian rajattoman vallan talossani ja toimissani sekä itsenikin ylitse. Hirveä vääryys olisi, jos antaisin kaikkien valtani alaisten ihmisten päivääkään enää minun kanssani kärsiä pahantekoni rangaistusta — minä en huoli esirukouksistanne, jotka eivät vaikuta mitään, kun ne kuitenkin ovat pakollisia!"
"Mitä hän sitten on tehnyt?" kuiskasin Charlottelle.
"Hän on ampunut Eckhofin ainoan pojan."
Minä irroitin itseäni kauhistuen hänestä ja tukehutin vaivalla huudon.
"Herra Jumala, älkää toki olko niin lapsellinen!" torui Charlotte minua kärsimättömästi ja veti minut voimallisesti jälleen luoksensa. "Rehellisessä kaksintaistelussa Eckhofin poika kaatui ja se oli luultavasti romantillisin kohta Erkki sedän koko poroporvarillisessä elämässä… Mutta menkäämme jo sisään. Riita on nyt noussut korkeimmillensa."
Sen enempää lausumatta kävi hän kanssani lasiseinää myöten ja lykkäsi minut sivuoven kynnyksen yli. Minä seisoin nyt hienon hiedan päällä; mutkallisia polkuja kävi synkän näköisten pensastojen ja kalliolohkareitten välitse leikaten siellä täällä poikki mitä hienoimmat, viheriän sametin kaltaiset ruohokentät. Mitä enemmän meitä lampunvalosta ja riitaveljistä erottava lehdistö harveni, sitä enemmän rupesin tuskastumaan… Niin tuttu en toki ollut katurakennuksen asukkaitten kanssa, että olisin myöhään illalla voinut ilmautua heidän keskellensä kuulemaan sanoja, jotka eivät olleet aiotut vieraille korville… Entäs jos talon omistaja suuttuisi siitä?… En tiedä mistä syystä, vaan en voinut, kuten ennen, ajatella: "Joutavia, onhan se vaan herra Claudius!" — Minä vapisin hänen edessänsä.
Charlotte laski käsivartensa ympärilleni ja kun kiireesti paeten astuin taakse päin, pusersi hän minua armottomasti. Rientoaskelin menimme eteenpäin ja äkkiarvaamatta seisoimme ikäänkuin taivaasta pudonneina kummastuneen seuran edessä.
"Minä kohtasin prinsessan puutarhassa", lausui Charlotte rohkeasti, sillä tavoin keskeyttäen lausetta, joka jo oli kirjanpitäjän huulilla. "Fliedner kulta, katsokaa toki lasta, eikö hän ole ihan toisen näköinen? Hän on juonut hoviteetä ja ajanut kotiin hovivaunuissa, juuri kuin tuhkimuskin — katsokaa, lapseni, ett'ei toinen silkkikengistänne ole jäänyt linnan portaille!"…
Kaikessa peljästyksessäni nauroin kuitenkin ja istahdin tuolille, jonka Dagobert toi minulle. Charlotte oli oikeassa: lopetettu, keskeytetty oli koko kiista, juurikuin sitä ei olisi ollut olemassakaan ja katsahtaessani ylös näin vanhan kirjanpitäjän katoavan samaa tietä kuin minä olin tullut… Herra Claudius seisoi vielä palmupuun vieressä; ujosti tarkastellen loin silmäni häneen — eikö hänellä ollut Kainin merkkiä otsassa? olihan hän surmannut ihmisen! — Minä näin ainoastaan hänen vakavain sinisten silmäinsä katselevan minua ja vedin peljästyneenä pääni olkapäitteni väliin.
Neiti Fliedner hengitti huojennettuna; hän iloitsi silminnähtävästi tulostani ja pudisti hellästi kättäni.
"Kerropas, lapseni, kerro!" kehotti hän minua, riisuen pois hattuni ja silittäen rytistyneitä hihojani. "Miten oli hovissa olla?"
Minä hiivin syvälle vitsatuoliin — jättiläisen kokoinen, viuhkan tapainen, lampun valossa smaragdinviheriäisenä kimeltävä sanajalan lehti heilui pääni yllä ja toiset koskivat sivulta hyväillen niskaani ja alastomia hartioitani. Minä istuin siinä ikäänkuin varjoovan päällystimen suojassa ja tunsin olevani piilossa. Lisäksi vetäytyi herra Claudius takaisin; mutta hän ei lähtenyt kasvihuoneesta — hän kuului hiljaa ja lakkaamatta kävelevän edestakaisin kivilohkareitten ja pensastojen välissä.
Mieleni rohkeni ja minä kerroin, alussa ujosti, vaan sitte itsekin huvitettuna, kunniarikkaasta esittelemisestäni ja siitä, miten hyvin harjoitettu kumarrus jäi piileskelemään polviini; kerroin vielä laulustani ja elämästäni, jonka vilpittömästi olin kertonut ruhtinattarelle.
Charlotte keskeytti minua tuontuostakin suurella naurulla; neiti Fliednerkin hymyili itsekseen ja taputteli hyväillen poskiani; ainoastaan Dagobert oli nauramatta; hän katseli minua samalla kummastuneella kauhulla kuin hovineidon harmaat silmät, ja kun viimein heitin huivin pöydälle sentähden, että minun tuli liian lämmin ja samassa ilmoitin sen olevan ruhtinattaren oman, otti hän hyvin kunnioittavasti huivin ja ripusti sen varovaisesti tuolinsa selkälaudalle, joka kaikki mahdottomasti ärsytti ja närkästytti minua.
"Odottakaa!" huudahti Charlotte äkkiä ojentaen kätensä minulle, kun aioin jatkaa kertomustani. "Sanokaa nyt itse, neiti Fliedner, eikö prinsessa, vaikka hänellä on tumman siniset silmät, ennemmin voisi olla yksi Israelin tyttäristä, joista Raamatussa puhutaan, kuin ikivanhasta saksalaisesta aatelissuvusta!… Nyt juuri mustan kähäräisen pään kurkistaessa esiin sananjalan lehden alta — olkaa hyvä prinsessani, antakaa kätenne vielä olla otsanne päällä — muistutatte minua elävästi Paul Delarochen nuoresta juutalaistytöstä, joka Niilin kaislikossa salaa vartioitsee pientä virtaan laskettua Moosesta."
"Mummovainajani olikin juutalainen", lausuin minä huolimattomasti.
Säännölliset askeleet kasvien takana vaikenivat äkkiä, teepöydän ympärilläkin vallitsi tuokion aikaa kuolon hiljaisuus.
Kuu oli noussut, mutta piileskeli vielä pilvien takana, joitten syrjät se valasi hopeanvärisiksi. Lavean kentän yli liiteli heikko, epäselvä valo, muuttaen aaveentapaiseksi esineitten näön — valkoinen, joen rannalla kasvamien puitten suojassa leviävä liljapenger näkyi anastaneen kaiken heikon kuuvalon ja loisti kirkkaasti silmissäni: minun täytyi taasen väristen ja säälien muistella mummoraukkaani, miten hän tunnotonna makasi tammien alla… Minussa heräsi taasen muisto siitä, mitä sinä yönä olin kokenut ja kärsinyt. Minä muistelin taasen niitä muutamia kertoja, jolloin monen pitkän vuoden kuluessa olin tavannut mielenvikaista vanhusta, miten hänen rakkautensa minuun oli äkkiä tullut näkyviin hänen viimeisinä hetkinään ja miten itse olin tuskissani, kun huomasin kuoleman todellakin anastaman vasta voittamani sydämen — kaikki se valloitti minut ja samalla tavalla, kuin sen tunsin, kerroin sen myöskin. Minä kerroin hirveästä tapauksesta mummoni ja vanhan kirkkoherran välillä, kuinka mummo hylkäsi hengellisen avun ja kuoli juutalaisena ja kuinka lempeä vanha pappi silloin oli. — Äkkiä kaikkien huomiollisesti ja hiljaa kuunnellessa narisi hiekka kiireistä, raskaista askeleista ja vanha kirjanpitäjä, jonka jo aikoja luulin olleen kotona Karolinenlustissa, seisoi edessäni. "Mies oli oikea pölkkypää!" huusi hän minulle kaikuvalla äänellä. "Hänen ei olisi pitänyt lähteä vuoteen vierestä, ennenkuin vastahakoinen sielu olisi ollut hänen vallassansa. Hänen olisi pitänyt pakottamalla kääntämän hänet, papeilla on kyllä keinoja millä kauhistuttaa uskonheittäjiä, heidän julkein mielin ja vapaaehtoisesti syöstessään helvettiin —"
Minä kavahdin seisomaan. Ajatus, että tuommoinen raivoava ääni kuuluisi jonkun kuolinvuoteen ääressä ja enentäisi viimeistä, vaikeaa taistelua kamppailevan sielun tuskia, liikutti minua sanomattomasti.
"Ei, sitä ette olisi tohtineet! Me emme olisi sitä sallineet, Ilse ja minä emme missään tapauksessa!… Enkä minä nytkään salli teidän lausua ainoatakaan sanaa armaasta mummovainajastani!" huudahdin tuskastuneena.
Neiti Fliedner oli kiireesti noussut seisomaan — hän laski suojelevaisesti molemmat käsivartensa ympärilleni ja katseli pelonalaisesti kivilohkareitten takana olevaan pensastoon; sieltä kuului taasen askeleita — ne lähestyivät nopeasti meitä. "Oletteko kertoneet kaikkea tätäkin ruhtinattarelle, neiti von Sassen?" kysyi Dagobert äkkiä. Se esti kaikki muut kiistat ja saattoi kuuluvat askeleet paikalla vaikenemaan.
Minä pudistin kieltäväisesti päätäni. "No, siinä tapauksessa olisi — jos minä saan teitä neuvoa — parasta jättää se täst'edeskin kertomatta."
"Mutta mistä syystä?" kysyi neiti Fliedner.
"Sen voitte aivan hyvin käsittää, Fliedner kulta", vastasi hän melkein vastahakoisesti ja olkapäitään nykähyttäen. "Onhan kyllin tunnettu asia, ett'ei herttua voi kärsiä juutalaisia, sentähden että hänen entinen asiamiehensä Hirschfeld äärettömästi petti häntä ja viimein pakeni maasta. Sitä paitsi — ja se onkin pääasia — pidetään von Sassen-nimeä hovissa jo vuosisatoja sitten puhtaana ja saastuttamattomana. Hänen herttuallisen korkeutensa mielestä on kyllä herra von Sassenin oppi ja taito tärkein, mutta ihan toisin ovat hovilaisten mielet — siihen vaikuttaa ainoastaan nimen vanhuus ja sukutaulun puhtaus; tuommoinen pieni kielevyys ei olisi ainoastaan haitaksi herra tohtorille, vaan se hämmentäisi neiden omaa loistavaa vastaanottoakin hovissa, eikä hän luultavasti tahtoisi sitä."
Minä olin ääneti, sillä hänen puheensa ei ollut minulle oikein selvä; minä en käsittänyt, millä tavalla se seikka, että mummoni oli juutalainen, voisi vahingoittaa isääni; eihän minulla ollut vähääkään käsitystä niin sanotuista maailman tavoista. Ei se hetki paitsi sitä ollut otollinen aika sitä miettimään — vapisinhan minä vielä kauhusta, jonka tuo pelottava vanhus äkkiarvaamattomalla esiinastumisellaan oli minussa herättänyt. Siinä hän vielä seisoi, käsivarret ristissä ja silmät säihkyvinä minua vastaan harmaitten kulmien alta, ikäänkuin olisi hän tahtonut minua polttaa. Minä tunsin nyt ensikerran elämässäni olevani vihattu — kokemus, jota nuoren sielun on vaikea käsittää: ilma, jota minä vihamieheni kanssa hengitin, oli vähällä tukehuttaa minut ja minä tahdoin välttämättömästi päästä pois. "Minä lähden kotiin — Ilse odottaa", sanoin viimein. Voimakkaasti irtaannuin neiti Fliednerin käsivarsista ja otin hattuni, katsellen kuumeentapaisesti ulos viileään, avaraan puutarhaan.
"No, menkäämme siis", lausui Charlotte nousten. "Minä huomaan katseestanne, ett'emme voi enää pidättää teitä — Te voisitte särkeä ikkunat, kuin hurja Darling…"
"Darling on tänä päivänä heittänyt alas herransa ja pahasti tallannut häntä kavioillaan."
Dagobert kavahti seisomaan. "Kuinka, Artur Tresselinkö? Verrattoman ratsastajan! Mahdotonta!"
"Joutavia, kaunis ratsastaja! Hänen olisi ollut parempi jäädä kotiin kirjoitustuoliansa ratsastamaan", virkkoi Charlotte silminnähtävän tyvenesti; mutta halveksivaisesti alasluotujen ripsien alta leimahti vihainen katse salaisesti lasihuoneen peräpuoleen. "Onko poika raukkaan sattunut?"
"Herra von Wismar sanoi ruhtinattarelle hänessä olevan väkevää verta ja ihan toisenlaisen luurakennuksen kuin aatelissäätyisissä — ei hän vähästä kuole."
Kivilohkareitten takaa kuului hiljainen nauru. Eipä olisi äkillinen maanjäristys voinut hirveämmin vaikuttaa veljeen ja sisareen kuin minun välinpitämätön vastaukseni ja se lyhyt, tuskin kuuluva nauru. Mitä minä, pieni olento raukka, olinkaan rikkonut, että Dagobertin silmät noin salamoivat vihasta ja kiukusta? Ja näyttäähän siltä, kuin olisi Charlotte ensimäisessä kiivastuksessa tahtonut sinkahuttaa vihansa kivilohkareitten taakse, vaan hän malttoi mielensä ja oli ääneti, pää ylpeästi pystyssä.
"Tulkaa, pienokaiseni — lyökää kättä neiti Fliednerille ja sanokaa hyvää yötä! Jo on aika viedä teidät levolle!" lausui hän minulle.
Se kehoitus olisi jossakin toisessa tilaisuudessa lausuttuna mitä syvimmin loukannut seitsemäntoista-vuotista arvokkaisuuttani, mutta nyt annoin sen heti Charlottelle anteeksi; sillä hänen suunsa, joka pakottihe leikkipuheesen, oli ihan vaalea: ylpeä nainen oli syvästi loukattu, sen huomasin, vaikka en käsittänyt mistä syystä.
Hän kulki tyvenen näköisenä ja äänetönnä minun vieressäni lasihuoneen ohitse ja puolen puutarhaa; mutta tuskin olimme ehtineet sillan yli, kun hän seisahtui ja syvästi hengähtäen pusersi kätensä rintoihinsa.
"Kuulitteko, kuinka hän nauroi?" kysyi hän vihastuen.
"Herra Claudiusko se oli?"
"Niin, lapseni! Kun olette meidän parissamme vähän kauemmin, huomaatte itse, ett'ei tämä suuri elävä henki koskaan naura ääneen, ja jos hän ollenkaan nauraa, niin se tapahtuu, kuin äsken, inhimillisille heikkouksille. Pienokaiseni, kun täst'edes kerrotte, mitä olette kuulleet hovissa, täytyy teidän sedän läsnäollessa olla varovaisempi."
Minä suutuin. He olivat pyytäneet minua kertomaan ja minä olinkin oikeastaan ollut suoraan, vilpittömään luonteeseni nähden sangen varovainen; ei sanaakaan pujahtanut huulieni yli siitä, mitä hovissa lausuttiin Dagobertista.
"Mitä varten torutte?" kysyin uhkamielisesti. "Enkö saisi kertoa, että maahan heitettyä ratsastajaa pidetään hovissa vahvana ja voimakkaana?"
"Taivas, mikä yksinkertaisuus!" huudahti Charlotte pilkallisesti nauraen. "Artur Tressel on solakka, ja hieno kuin sokerikakusta leivottu. Älykkään herra von Wismarin lause tarkoitti raakaa porvarissäätyä ylimalkaan. Aatelismies olisi pudotessaan taittanut eritavalla rakennetut kylkiluunsa ja lähettänyt jalon sielunsa takaisin taivaasen; mutta voimakkaassa porvariveressä on aivan paljon soraa, se tarttuu kiinni siihen, eikä sentähden niin vähästä vahingoitu."
Hän nauroi taasen, kävi nopein askelin eteenpäin ja pian seisoimme
Karolinenlustia ympäröimällä ruohokentällä.
Kuu paistoi, pilvistä vapautettuna, kirkkaasti pienen linnan yli. Pieni, hiljainen, metsän hämärästä anastettu maakappale hurmasi minut kirkkaassa kuutamossa samoin kuin puutarhan kukkien tuoksu. Marmorinen Dianankuva näytti tammien alla niin kauhistuttavan elävältä kantakivellänsä, että olisi luullut viekkaan nuolen heti viuhuvan jännitetystä jousesta halkasemaan ilmaa. Kuu valasi seinien kukka- ja hedelmäköynnöksiä, koristuspatsaitten jäykkiä silmiä ja suljetuita huulia, sekä uiskenteli lammikon pinnalla ja kuvastui ikkunoitten suuriin lasilevyihin. Minä taisin erottaa jokaisen laskoksen palkonki-ikkunan vaalenneissa silkkiuutimissa — nyt käveli kuu hopeajaloillaan salaperäisissä huoneissa; varmaankin pysyi kynttiläkruunu nyt liikkumatta vanhan raivion huoneen katossa.
"Hän, joka asui tuolla ylhäällä, hän olisi käsittänyt veljeäni ja minua", lausui Charlotte osoittaen sormella Karolinenlustin toista kerrosta. "Hän viskasi pois vahvalla kädellä kauppias-hengen kaiken pölyn ja lian ja astui uljaasti siihen piiriin, joka yksin antoi hänelle elämän vapauden." Neito katseli lakkaamatta kiiltäviä ikkunoita ja nykähytti olkapäitään. "Hän kyllä kaatui, pää muserrettuna — vaan mitäpä siitä? Hän pakotti kuitenkin tuon ylpeän aatelissäädyn häntä tunnustamaan heihin kuuluvaksi; hän tuli heidän vertaiseksensa ja on kulkenut loistavaa elämän tietään samalla alalla, jonka he raivoavalla kateudella aina olivat anastaneet omakseen. Ihan yhdentekevä on, kulkeeko sitä tietä kymmenen tai viisikymmentä vuotta. Minä kuolisin mielelläni nuorena, jos sillä hinnalla voisin lunastaa itselleni kahdentoista kuukauden elämän kunnian kukkuloilla!… Minä olen täydellisesti saanut kokea, mitä on viettää puolen aikaa nuoruudestansa, sydän ylpeä ja kunnianhimoinen, nimi halpa, nenäänsä niuristavien aatelisten oppilaitten joukossa — minä en ainiaan tahdo olla toisia halvempi — minä en tahdo!"
Hän löi nyrkillään pontevasti ilmaa ja astui nopeasti hengittäen rajusti edes takaisin.
"Erkki setä tuntee piileskeleväisen tulen sydämessäni — Dagobert ajattelee, tuntee ja kärsii ihan samaa kuin minä", jatkoi hän seisahtuen, "ja kaikella poroporvarillisella ylpeydellään koettaa setä sitä tukehuttaa… Meidän pitäisi muka etsiä arvomme omasta itsestämme eikä ulkonaisista kohtauksista, lausuu tuo suuri filosofi — naurettavaa! Se minua ärsyttää; minä tunnen olevani sidottuna kidutuspaaluun, minä kalistelen kahleitani ja kiroan kohtaloani, joka on saattanut nuoren kotkan variksen pesään! Mistä nämät poistamattomat tunteet ovat syntyneet?" kysyi hän hitaasti astuen eteenpäin. "Ne ovat jo olleet minussa niin kauan, kuin olen hengittänyt, ja niiden alku on veressäni… Puhe ylimyksellisistä tunteista ei ole tyhjä houraus, ihan varmaan venyy sukupolvesta toiseen lankoja, jotka tietämättämme yhdistävät meidät menneesen suuruuteen, vaikk'ei sitä enää ulkonaisista oloista huomaa, kuten esimerkiksi Dagobertin ja minun laitani, kun meidän syntyperämme pidetään ihan salassa, synkän pimeyden verhossa —"
Hänen innokas valituksensa vaikeni äkkiä ja viimeiset sanat muuttuivat jonkinlaiseksi sammaltamiseksi, sillä herra Claudius seisoi edessämme pensaston lävitse vievällä tiellä ja katseli liikutettua naista tyvenesti ja vakavasti.
"Kerran on tämä pimeys selkeävä, Charlotte, minä lupaan sen sinulle", lausui hän niin tyvenesti, kuin olisivat kiivaat, katkerat sanat olleet lausutut suoraan hänelle ja hän vastaisi niihin. "Mutta silloin vasta saat kuulla totuuden, kun voit sen kantaa, jolloin elämä ja minä" — hän osoitti käskeväisesti itseään — "olemme tehneet sinut järkevämmäksi… Mene nyt kotiin, Dörte on siellä valmistava sinulle lasillisen sokurivettä… Ja vielä yksi asia: Minä kiellän sinua täten ankarasti täst'edes kävelemästä kuutamossa neiti von Sassenin seurassa, luuletukset ylhäisyydestä ovat tarttuvaisia, sinä kyllä käsität, mitä tarkoitan."
Kummallista, lujamielisellä naisella ei ollut sanaakaan vastaukseksi; äkkiarvaamaton kohtaus lienee hetkeksi veltostanut hänet ja vienyt häneltä kaiken vastustamisen voiman. Heittäen päätänsä uhkamielisesti taaksepäin, pusersi hän niin lujasti kättäni, että olin vähällä huutaa, viskasi sen sitte äkkiä luotansa ja syöksi pensastoon.
Minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa — tuska ja pelko valloittivat sydämeni; mutta minä en tahtonut näyttää pelkoani hänelle, en millään muotoa! Jos vahva Goljatti oli hetki sitte joutunut hämilleen ja paennut, niin pysyi pikkuinen Taavetti rohkeampana!… Minä astuin hitaammin, kuin nopsat jalkani olisivat suoneet, Karolinenlustia kohti ja herra Claudius käveli ääneti vieressäni… Etehinen oli kirkkaasti valaistu; minun huoneeni oven ohitse vievässä käytävässä paloi joka ilta herra Claudiuksen käskystä kaksi lamppua. Kun minä ehdin käytävän lattialle, seisattui hän. "Te läksitte tänään iltapuolella suutuksissanne luotani", lausui hän. "Antakaa minulle kättä, minä en tahtoisi tehdä yhtä pahaa kokemusta kuin Heintz pahan kaarneen suhteen."
Hän ojensi minulle kätensä. Käytävän ovessa olevan purppuranpunaisen lasin lävitse heitti lamppu punaisen valon valkoisten sormien päälle, ja kalliilla kivellä koristettu sormus säkenöi: minua värisytti.
"Kätenne on verinen!" huudahdin kauhistuneena ja työntäsin sen pois.
Hän peräytyi ja katseli minua. En elämässäni unhota sitä sammuvaa katsetta, joka kohtasi silmiäni — ei koskaan ihmissilmä ole minua sillä tavalla katsellut! ei koskaan!… Hän kääntyi ja läksi pois lausumatta sanaakaan.
Minä laskin ehdottomasti käteni sydämelleni, juuri kuin olisi pisto sattunut siihen — ah, miten sitä kirveli! Katumus, syvä katumus se oli!… Minä juoksin portaita alas, ulos häntä etsimään. Minä tahdoin antaa hänelle kättä, kuten hän pyysi, ja rukoilla, ett'ei hän minuun suuttuisi. Mutta hiekkakenttä oli tyhjä; enkä minä kuullut poistuvia askeleitakaan, herra Claudius oli varmaankin mennyt metsään päin.
Hyvin alakuloisena menin viimein Ilsen luokse. Hänen aina valppaat silmänsä huomasivat kohta kyyneleet ripsissäni, vaan minä sanoin tuon hirveän, veripunaisen lasin käytävän ovessa olevan syynä siihen ja että olisi ollut paljon parempi, jos Darling olisi särkenyt sen eikä lasihuoneen ikkunoita.