XXII.
Tätä iltaa seurasi monta surun päivää, semmoisen surun, jonkalaista nyt ensi kerran eläessäni sain kokea — suru ja huoli sairaasta isästä. Hän sairasti niin kauheata päänkivistystä, ett'ei hän kolmeen päivään voinut mennä rakkaasen kirjastoonsa… Aron kesytön vaapsahainen, joka kauniilla säällä tuskin pysyi puolta tuntia Dierkhofin iloisessa tuvassa, istui nyt aamusta varhain myöhään iltaan hämärässä huoneessa, ääneti sairasvuoteen vieressä huolellisesti kuunnellen jokaista ääntä hänen suustansa. Ikävyys metsään ja halu nähdä loistavaa elokuun ilmaa, eivät ainoatakaan kertaa vaivanneet minua; välkähtihän päiväkin väliin synkkään sairashuoneesen! nimittäin kun minä istuin vuoteen syrjälle ja vuorotellen laskin joko viileän käteni taikka kylmän kääreen isäni kuumalle otsalle ja hän heikosti hymyen kuiskasi Ilselle, ei koskaan aavistaneensa, mikä siunaus oma lapsi on; äitini kuoltua oli hän joka kerta taudin ilmestyessä — hän sairasti aika-ajoin palaavaa pään-kivistystä — aina tuntenut itsensä kahta vertaa yksinäisemmäksi ja sairaammaksi, sentähden ett'ei mikään hoitava käsi eikä hellä, huolellinen silmä ollut hänen lähellänsä; hän katui syvästi, että oli niin monta vuotta elänyt erotettuna tyttärestään.
Herttuan henkilääkäri kävi hyvin usein isäni luona. Hovista tuli palvelija kaksi kertaa päivässä kuulustelemaan sairaan tilaa ja toi mukanansa aina jotakin virkistävää ja Ilsellä oli "täyttä työtä" vastata jokaiseen, kaikista kaupungin ääristä tulevaan kysymykseen. Neiti Fliedner tuli itse joka aamu meitä katsomaan ja sanoi kaikkien palvelioitten olevan meidän käytettävänämme. — Charlottekin oli eräänä iltana puolen tunnin aikaa luonani hieman lohduttaaksensa "pienokaista" yksinäisyydessään. Mutta minusta näytti hän itse paremmin tarvitsevan lohdutusta ja huvitusta kuin minä. Tummat, tiheät kulmakarvat osoittivat jonkinlaista synkkää mietiskeleväisyyttä; ylpeä, huolimaton vakavuus hänen käytöksessään oli kadonnut ja jonkinmoinen levottomuus astunut sen sijaan. Hän ei sanallakaan maininnut kohtaustaan sedän kanssa lehtimajan edessä; mutta kertoi sitä vastoin ilman katurakennuksessa olevan kuuman ja helteisen ikäänkuin ukkosen ilman syntyessä.
Herra Claudius täytti mitä huolellisimmin lupauksensa puhdistaa talonsa kaikesta sinne tunkeutuneesta ulkokultaisuudesta. Hän antoi jalomielisesti kaikki entiset työväen antamat raha-avut jäädä vanhan kirjanpitäjän haltuun, mutta lahjoitti itse yhtä suuren summan oman perustamansa rahaston aluksi, jonka tarkoitus oli helpottaa reaalikoulun käyntiä työväen pojille ja antaa vähän myötäjäisiä köyhempien tyttärille. Lukijaiskirjat kannettiin kaikki talosta ja nuorta kirjanpitäjää, joka tekojumalisuudesta yli voimiensa oli antanut rahaa lähetyskassaan ja niin suurella menestyksellä harjoittanut ulkokultaisuutta, nuhdeltiin julkisesti ja kiellettiin paikkansa kadottamisen uhalla jälleen antautumasta samaan inhottavaan tekohurskauteen. Vanha kirjanpitäjä oli tietysti vallan kurjannäköinen vihan vimmasta — sen tiesin jo, sillä minä olin monta kertaa akuttimen reiästä nähnyt hänet, hänen astuessansa veljen ja sisaren seurassa lammikon ympäri. He kolme näkyivät yhä hartaammin liittyneen toisiinsa — sen todistivat heidän alinomaiset yhteiset kävelynsä metsään.
Charlotten mainitessa herra Claudiusta tunsin aina pistoksen sydämessäni; mutta katumuksen ja itseni soimauksen tuska oli merkillisesti vähentynyt tultuani suuttuneena siihen päätökseen, että isäni sairaus sai alkunsa siitä mielenliikutuksesta, johon hän joutui muistoraha-kaupan myttyyn menemisestä; seitsentoistavuotisen pääni tarkka ajatus-kyky lykkäsi viimein koko syyn tuon kovasydämisen saiturin niskoille ja — olimmehan sillä tavoin kuitit! —
Mutta nyt olivat kaikki vaikeat päivät ohitse. Sairashuoneen kaikki ikkunat olivat selkiselällään, ilma ja aurinko virtailivat jälleen vapaasti sisään ja Ilse lakasi ja puhdisti joka nurkan, ikäänkuin olisi kaikki erämaan pöly tunkeunut sinne. Minä olin ensi kertaa taasen vienyt isäni kirjastoon, siellä valmistanut hänelle keittimessä kahvia, vetänyt viheriäiset villauutimet puoleksi ikkunain eteen, kuten hän oli tottunut niitä pitämään, ja käärinyt lämpimän villapeitteen hänen jalkojensa ympäri. Minä tiesin hänen olevan tyytyväisen ja onnellisen kun voi taasen ruveta työhön ja riensin nuolennopeasti puutarhaan. Silloin osasin paremmin arvostella tuoksuvaa metsäilmaa ja virkistävää kalvetta ristiin rastiin yhteen kutoutuneitten oksien alla. Aurinko paistoi tulipallon kaltaisena puutarhan yli, näyttipä siltä, kuin olisi se tahtonut ahnaasti juoda loppuun kaikki lammikon sinertävän veden, joka liikkumatonna pysyi kivikehyksensä sisäpuolella.
Minä astuin samaa tietä, jota en sunnuntaista asti ollut käynyt ja tunkeusin pensastoon: ihan oikein, siinä olivat vielä Gretchenin pikku vaunut täynnä surkastuneita kukkia ja osaksi kuivaneita, osaksi mädänneitä mansikoita. Ei kukaan ollut käynyt vaunuja etsimässä, paitsi kentiesi kuitenkin vanha puutarhuri Schäfer, vaikka ei ollut niitä löytänyt. Minusta oli sääli pikkuista tyttöä, joka varmaan kaipasi kadonnutta leikkikaluansa! Olivathan hänen vanhempansa köyhät, niin köyhät, että äidin täytyi itsensä toimittaa kaikki talon askareet — kentiesi he eivät voineet ostaa pienokaisellensa toisia vaunuja kadonneitten sijaan.
Vaikka herra Claudius moittivaa sanaa lausumatta silloin niin selvästi kielsi minulta porttitien, pistäessänsä minun silmieni edessä avaimen taskuunsa, juoksin kuitenkin puutarhan porttia kohti; mutta katso, uusi lukko kiilsi minua vastaan, suuri, vahva lukko ilman avaimetta, saranatkin olivat uudet. Todellakin! — he lienevät sangen paljon peljänneet lapsen käsien voimia, koska portti oli niin raudoitettu!
Minä kiipesin jalavaan; se oli sillä kertaa vaikea työ. Minulla oli niin sanotut pitsit jalassani, jotka sitten olin pistänyt arosuutarin tekemiin kenkiin, ne olivat niihin äärettömän suuret ja uhkasivat joka silmänräpäys pettäväisesti jättää minut ja lentää alas tiheikköön.
Viimein istuin onnellisesti jalavan latvassa. Pikku sveitsiläis-rakennuksen pylväskaton alla metsäviiniköynnösten katveessa olivat pienet lapsenvaunut — pikku Herman makasi siinä valkoisten tyynyjen päällä, kovin laiskana, kumminkin hyvin ravittuna. Hänen vieressänsä seisoi Gretchen halukkaasti syöden suurta voileipää, välistä loruellen pienen veljensä kanssa; mutta sisällä huoneessa näin äidin silittävän vaatteita ja alinomaa kurkistavan ovesta nähdäksensä, olivatko lapsukaiset lähellä.
Kuka olisi voinut aavistaa senkaltaisen myrskyn, jonka minä sunnuntaiaamuna sain nähdä, taitavan lentää näitten suloisten naiskasvojen yli! Siitä ei enää voinut huomata vähintäkään jälkeä hymyilevissä silmissä, yhtä vähän kuin Gretchen näkyi ikävöivän kadonnutta leikkikaluansa. Mutta lapsen piti saaman se takaisin ja heti paikalla; minä poimin sen täyteen mansikoita ja metsäkukkia ja pyydän sitte vanhaa puutarhuri Schäferiä viemään sen kotiin. Minä kiipesin alas latvasta, hiipien oksalta oksalle, mutta siinä lähestyi ihmisiä Karolinenlustista ja luultavasti olivat he jo sangen liki piilopaikkaani! Peljästyneenä säikähdin kuullessani vanhan kirjanpitäjän äänen, joka kaikui minua kohti, ikäänkuin olisivat he olleet jo jalavan juurella. En enää voinut kuulumatta kiivetä takaisin latvaan. Hiljaa toivoen myrskyn pian menevän ohitse, kiersin käsivarteni tyven ympäri, sillä minä istuin sangen heikolla oksalla ja kuuntelin sykkyvin sydämin alhaalta päin lähestyviä ääniä.
Mitä ensiksi näin tiheän lehdistön lävitse, oli Charlotten purpuranpunainen samettinen ruususolmi, jota hän tavallisesti käytti hiuksissaan — missä Charlotte oli, siellä oli Dagobertkin; veli ja sisar pakenivat taasen katurakennuksen ukkosenilmasta metsän viileyteen; he olivat onnettomia ja tarvitsivat lohdutusta, mutta kuitenkin tuntui minusta tuskalliselta, että he kääntyivät kammottavan vanhuksen puoleen.
Kävijät poikkesivat minun piilopaikkani ohitse kulkevalle tielle, Eckhof hiljensi selvästi äänensä; mutta hänen leveä puhetapansa vaikutti, että minä selvästi käsitin hänen joka sanansa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen lumivalkeat hiuksensa hohtivat kirkkaasti, mutta muutoin olivat vanhat, kauniit kasvot eriskummallisen synkistyneet. — Vihastus ja kiukku olivat piirtäneet lukemattomia ryppyjä noihin tavallisesti kiiltäviin, voisi melkein sanoa turhamielisesti hoidettuihin kasvoihin.
"Lopettakaa jo herran tähden lohdutuksenne!" huudahti hän seisahtuen oikein epäkohteliaasti. "Seuraukset ovat arvaamattomat! Sitä ette te kumpikaan voi käsittää, te, jotka ette tiedä, minkä tavattoman askeleen eteenpäin me otimme sen kautta, että kauppahuone Claudius lukuisine työväkineen liittyi meidän riveihimme — se vaikutti ja tuotti monen heikon ja horjuvaisen takaisin kirkon helmoihin. Ja nyt revitään koko rakennus alas näin julkisesti ja hävyttömästi… Surkuteltavin sokeus asettaa nykyajan epäjumalan, niin sanotun sivistyksen, siihen paikkaan, missä vanhurskas Jumala jälleen vallitsi voimallaan ja ankaruudellansa."
"Setä läimähyttää keppihevosellansa itseään vasten naamaa", lausui Dagobert kylmästi. "Mahtavilla ja rikkailla ei ole parempaa liittolaista kuin kirkko niiden hyökkäyksiä vastaan, jotka julkeasti tahtovat kumota kaikkea pysyvää järjestystä… Jos minulla olisi varoja ja voimaa, niin olisi puolueenne yhtä innokasta edistäjää rikkaampi. Minä käsitän aikani ja kuulun niiden joukkoon, jotka estelevät hullua hurjuutta, jota kutsutaan edistymiseksi."
"Kirkon suhteen ajattelee neiti Charlotte ihan toisella tavalla", vastasi Eckhof ja hänen säihkyvät silmänsä katselivat ankarasti ja läpitunkevaisesti nuorta naista.
"Niin, siinä suhteessa olemme eri mieltä", vastasi Charlotte vilpittömästi. "Jos minulla olisi rahaa, niin olisivat ne ennen kaikkia välikappaleina, joilla poistaisin tuon häpeällisen pimeyden, joka peittää perheemme entisiä vaiheita — minä en tahdo enää syödä leipää, jota minulle armosta annetaan, sentähden en tahdo, että selvästi tiedän ja tunnen sen olevan minulle halpaa ja että kerran saan vielä hävetä siitä! Minä rupean täst'edes säästämään ja kokoomaan —"
"Tekö säästämään?" intti Eckhof ivallisesti ja epäileväisesti.
"Minä vakuutan teille", vastasi Charlotte kiivaasti, "minä teen niin, hankkiakseni varoja, joilla sitte voin lähteä Parisiin tiedustelemaan —"
"Mutta jos ette tarvitsisi lähteä niin kauas tämän pimeyden poistamisen tähden?"
Jokainen näistä sanoista soi kimakasti korvissani. Mies, joka hitaasti ja painavaisesti lausui nämät sanat, seisoi äkkiä siinä, juurikuin olisi hän ainoalla päättävällä iskulla lopettanut kovan sisällisen taistelun. "Tulkaa", lausui hän lyhyesti ja käskeväisesti nuorelle neidelle, joka äänetönnä ja koneentapaisesti seurasi häntä. Hän istuutui penkille, joka oli vähän syrjässä piilopaikastani ja jolla minä viime sunnuntaina lauloin pienen lauluni.
Voi minua, mihin hirveään pulaan nyt olin joutunut! Äärettömän tuskissani pidin puoleksi riippuen kiini jalavan tyvestä — minä pelkäsin painollani taittavani pienen oksan altani; ja lisäksi vielä nuo onnettomuuden jalkineeni vähitellen, vaan lakkaamatta luistivat pois roikkuvista jaloistani, eikä minulla ollut valtaa niiden ylitse! Herra Jumala, jos nuot hirviöt äkkiä putoisivat, mikä riemu siitä syntyisi Dagobertille ja mikä oivallinen tilaisuus viholliselleni pitää minulle pauhaava nuhdesaarna!
"Minä kerron teille tositapauksen", lausui kirjanpitäjä veljelle ja sisarelle, jotka olivat istahtaneet hänen viereensä. "Mutta kuulkaa ensin suora selitykseni… Minä en ilmase sitä, mitä nyt aion kertoa, rakkaudesta teihin — se olisi valhe, — enkä minä puhu koston halustakaan. Minä kostan, sanoo Herra! Te että tänä hetkenä saa pitää minua Eckhof-ihmisenä, vaan herran sotilaana, jolla ei ole valitsemista, jos hän asetetaan ihmisten maallisten toiveitten — vaikkapa hänen oman perheensä, oman verensäkin — ja kirkon edun väliin."
Ja rajaton uskon vimma todellakin innostutti vanhusta — kova vakaamielisyys oli hänen sanoissansa. Ei tarvittu siihen muuta todistusta kuin nähdä synkkää tulta, joka säihkyi hänen silmissänsä, kun hän hetkeksi katsahti ylös, lehtien väliltä etsien taivasta.
"Te olette lakkaamatta vakuuttaneet yhtyvänne meidän puolueesemme, jos saisitte ylhäisen nimen ja rikkautta" — sanoi hän Dagobertille.
"Minä toistan sen lupaukseni tässä juhlallisesti — enhän voisi hankkia niille kummallekaan parempaa suojaa — en katsoisi tuhansia taaleria liian paljoksi —"
Eckhof nyykäytti päätänsä.
"Herra on katsova ne sovintouhriksi kaikista salaisista synneistä ja on viimein kääntävä rankasevan kätensä niistä kurjista sieluista, jotka vielä vaeltavat ympäri rauhattomina", lausui hän innostuneena. "Syy kaikkiin pahoihin tekoihin oli, että kauppiaan poika halveksi sitä asemaa, johon Jumala oli hänet syntymisestään asti asettanut, ja tarttui miekkaan. Hän oli kaunis ja tiesi perinpohjin, millä tavoin viekoitella ihmisten sydämet puoleensa, ja sitte aateloitsi hänet herttua eikä laskenut häntä enää luotansa. Hovissa vietettiin silloin iloista elämää, vaikka sieltä olisi nuhteettomuuden, puhtauden ja Jumalan pelon pitänyt kirkkaana valona paistaman koko maalle. Herttua oli iloinen, hänen korkea puolisonsa herttuatar samoin ja hänen nuoria sisariansa ruhtinattaria Sidoniaa ja Margaretaa voi kuvailla Herodeksen tyttäresi. He noudattivat paljon omaa tahtoansa, sillä herttua rakasti heitä sydämellisesti — he voivat pyytää häneltä kaikkea paitsi hänen suostumustansa saada mennä naimisiin alhaisemmalle, sillä hän oli ylpeä ruhtinaallisesta verestänsä. Ihanat sisarukset lähtivät pois ja palasivat kotiin, koska heitä vaan miellytti — Margareta ruhtinatar oleskeli enemmän L:n hovissa kuin kotona; vanhempi sisar taasen oli mieltynyt matkoihin, Sveitsinmaahan ja Pariisiin. Hän lähti usein pois kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi, vieläpä pitemmäksikin ajaksi — aina tuntemattomana, vanhan sangen arvokkaan hovirouvansa ja saman ikäisen hoviherran suojassa — nämät kunnon ihmiset ovat jo aikoja sitte kuolleet!"
Hän vaikeni hetkeksi, leukaansa sivellen, ja minä istuin syvästi tuskastuneena oksalla; jalkani vetäytyivät suonenvedon tapaisesti yhteen pidättääkseni kenkiä paikallaan ja veri syöksyi päähäni, sillä minä en edes tohtinut hengittää vapaasti. Ja tuo mies kertoi kaikki niin laveasti kuin mahdollista — eihän sitä näkynyt loppua tulevan.
"Mutta kummallista oli", jatkoi hän taasen, "että aina ilmestyi kaunis nainen Karolinenlustiin, kun Sidonia ruhtinatar oli lähtenyt Sveitsiin. Hän oli yhtä mustakiharainen ja yhtä solakkavartaloinen kuin ruhtinatar sekä oli ylipään erehdyttäväisesti hänen näköisensä. Silloin oli etupuutarhasta vievä silta, jos mahdollista, tavallista huolellisemmin suljettu ja joen rantaa myöten Karolinenlustin puolella kävi vahva lauta-aita, joka tietysti Lotharin kuoleman jälkeen heti revittiin alas. Ainoastaan yksi ainoa henki eturakennuksesta sai estämättä käydä sillan yli — neiti Fliedner. Vieläpä oli hänellä oma avainkin, jota hän käytti enemmiten illoin, mutta väliin öisinkin. Jos tahdotte tietää, mistä tiedän kaiken tämän, niin voin ainoastaan sanoa teille: vaimo-vainajani on kertonut sen minulle. Hän ei ollut osallinen siihen salaperäiseen juttuun — olkoon se sanottu hänen kunniaksensa — mutta naisen korvat ja silmät ovat tarkat ja kun vaimon uteliaisuus kerran on herätetty, ei hän enää huoli, kastuvatko jalat virrassa, ja aina löytyy joku reikä mistä hiipiä läpi —"
"Vai niin, tuo oivallinen rouva kuunteli myöskin!" ajattelin minä suureksi mielihyväkseni ja unhotin hetkeksi kauhean asemani.
"Siellä elettiin kuin kyyhkyispesässä. Ihana naisen ääni lauloi kauneimpia lauluja ja kuutamossa myöhemmin yön hiljaisuudessa kiilsivät upseerin olkaiset tuolla pienellä niityllä ja hoikka, valkoiseen puettu rouva piti häntä käsivarresta. Mutta eräänä iltana juoksi neiti Fliedner kiireesti tavallisesta varovaisuudesta huolimatta sillan yli. — Karolinenlustissa liehuivat kynttilät edestakaisin ja sydän-yön aikana kuultiin lapsen itkua."
Charlotte kavahti pystyyn, suu auki, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Hänen säihkyvät silmänsä imivät ahnaasti jokaisen sanan kertojan huulilta.
"Monta vuotta peräkkäin huomattiin aika ajalta naisen läsnäolo Karolinenlustissa — samankaltainen seikka kuin äsken kerrottu, tapahtui vielä kerran" — jatkoi Eckhof — "mutta sitte kuoli iloinen Sidonia-ruhtinatar äkkiä halvauksessa eräässä kylpylaitoksessa ja kaunis Lothar ampui kuulan otsaansa kolmea päivää myöhemmin Wienissä, jossa sattui olemaan herttuan kanssa. Erkki herra palasi muutamia päiviä kauhean tapauksen perästä kotiin; hän oli matkoillansa ollut Wienissäkin, etsinyt Lotharia ja tavannut hänet. Molemmat veljekset, jotka niin harvoin olivat kohdanneet toisiaan, olivat siellä yhtyneet sangen likeisesti — minä kuulin sen Erkiltä itseltään. Ensi kerran saadessani tilaisuutta puhutella häntä kahden kesken, mainitsin sivumennen, mitä Karolinenlustissa oli tapahtunut. Hän katseli minua ylpeästi ja synkästi, ja osoittaen Lotharin kirjelaukkua vastasi, tuossa ovat asiakirjat; veljeni eli vaimonsa kanssa laillisessa avioliitossa! Seuraavana päivänä kutsui hän vainajan tahdon mukaan oikeuden jäsenet. Minä seisoin heidän kanssansa sill'aikaa ulkona käytävässä, kun hän vielä kerran meni velivainajansa huoneisin. Minä näin hänen laskevan kirjelaukun suuren salin kirjoituspöytään ja lukitsevan laatikon; sitte kävi hän kaikkien huoneitten lävitse, joihin me emme päässeet, sulki ovet, pudisti ikkunoita katsoaksensa olivatko ne lujasti kiinni ja kolme minuuttia sen jälkeen olivat oikeuden sinetit ovissa… Molemmat Karolinenlustissa syntyneet lapset olette —"
"Hiljaa, hiljaa — ei sanaakaan enää! Älkää lausuko sitä!" huudahti Charlotte hypähtäen ylös. "Ettekö tiedä, että minä tulen mielenvikaan, että minun täytyy kuolla, jos — hetkisenkään vaan uskoisin tuota ihmeellistä kertomusta ja minun sitte täytyisi sanoa itselleni: se ei ole totta — se on vaan aikoja sitten kuolleen vaimon tyhjiä houreita."
Pusertaen kädellään kulmiansa hän melkein juoksi edestakaisin.
"Tyyntykää, älkääkä hukuttako aivojenne avaimia!" varoitti kirjanpitäjä nousten ja tarttuen nuoren neiden käsivarteen. "Minä kysyn teiltä ainoastaan: ell'ette ole Lotharin lapsia, kenenkä lapset sitte olette?"
Oi taivas, Charlotte ruhtinattaren tytär! Vähällä olin pudota alas piilopaikastani. Nythän kaikki oli hyvin, kaikki! Miten selvästi ruhtinaallinen veri todisti ylevyytensä hänen suonissaan! Minä olisin riemuinnut ääneen, ell'ei minulla olisi ollut hirveätä kiusaa jaloistani ja ell'ei minun olisi tarvinnut ponnistaa ihan viimeisiäkin voimiani pysyäkseni hiljaa ylhäällä. Mitähän olisikaan tapahtunut minulle, jos raivoisa vanhus nyt, todistuksensa jälkeen, olisi huomannut minut, vaikka tahtomattani kuunnelleen!
"Mistä syystä kasvattaisi herra Claudius vento vieraitten lapsia, liiatenkin toisia kansalaisia ja ottaisi ne omiksensa?" jatkoi vanhus. "Katsokaa, veljensä perintöä, teidän laillista omaisuuttanne hän ei tahdo teiltä ryöstää — siksi on hän liian rehellinen — niin, hän tekee vielä enemmän hyväksenne, hän vakuuttaa teille omankin omaisuutensa, kun pysyy nuorena miehenä. Rahojen puolesta pitää hän teistä huolta — vaikka vasta kuolemansa jälkeen, vaan hän tahtoo, että siihen asti käytte hänen ohjansa mukaan — mutta teidän oikean nimenne aikoo hän ijäiseksi salata teiltä, sentähden ett'ei hän salli tämän aatelisen oksan kasvaa — minä tunnen hänet perin pohjin — hänessä on Claudiuksen koko porvarillinen ylpeys! Mutta tyyntykäähän toki?" lopetti Eckhof maltittomasti, "ja koettakaa koota aikaisimpia muistojanne!"
"Minä en muista mitään, en mitään!" sammalsi Charlotte laskien kätensä otsalle. Vahva, luja mieli vallan masentui äkkinäisen onnen painosta.
"Charlotte, tyynny toki!" huudahti nyt Dagobertkin — hän oli silmiinnähtävästi paljoa tyvenemmällä mielellä kuin sisko; mutta minusta tuntui, kuin olisi hän äkkiä kasvanut, sillä hän ojensihe niin ylpeästi ja hänen kasvonsa minua oikein peljättivät. "Tietysti voit ainoastaan vähän ja sangen epäselvästi muistaa, mitä ennen asemamme ensimmäistä muutosta tapahtui; tuskinpa minäkään sen enempää tiedän", lausui hän kirjanpitäjälle. "Me emme eläneet pienintä lapsuuttamme Parisissa, vaan pienellä tilalla kaupungin lähellä erään rouva Godinin luona — sen jo ennakolta tiedätte. Minä muistan selvästi, kuinka isäni antoi minun ratsastaa polvellansa, mutta, vaikka kuolisin, en muista, minkä näköinen hän oli. Tiedän vaan hänen kiiltäneen ja loistaneen — onhan meille kerrottu, että hän oli upseeri. Äitini näin harvoin — selvimmin pysyy eräs ilta muistissani. Hän tuli Erkki-sedän ja toisen herran kanssa luoksemme; kahvia juotiin puutarhassa ja Erkki-setä juoksi kanssani ruohokentän yli, heitti minut korkealle ilmaan ja kantoi Charlottea tunnittain sylissään. Hän oli silloin ihan toisen kaltainen; kasvot olivat terveennäköiset, posket punottivat, liikunnot vilkkaat ja nopsat. Kahtakymmentä vuotta vanhempi ei hän saattanut olla —"
"Hän läksi yhdenkolmatta vuotiaana Parisista ainiaaksi", todisti kirjanpitäjä synkän näköisenä.
"Äiti istahti pianon eteen", jatkoi Dagobert, "ja kaikki huusivat rukoillen: Tarantella, laulakaa Tarantella! Ja sitte lauloi hän, että seinät tärisivät ja kaikki olivat ikäänkuin hullut ihastuksesta, minäkin. Rouva Godinin täytyi sittemmin usein heikolla vanhalla äänellään laulaa se minulle, saadaksensa minua tottelemaan, enkä minä koskaan voi unhottaa sitä. Äitini kasvoja en millään tavoin voi muistaa — minun mielestäni oli setä sinä iltana päähenkilönä. Jos te näyttäisitte minulle vaikka kaikenlaisia naisen kuvia, en voisi niistä tuntea äitini kuvaa. Minä muistasin hänen ainoastaan olleen sangen kookkaan ja solakan ja pitkien kähäröitten riippuneen alas hänen rintansa yli — kentiesi olisin unhottanut nekin, ell'ei äiti juuri niiden tähden olisi torunut minua, sillä minä olin hyväillessäni häntä saattanut ne epäjärjestykseen. Sen käynnin jälkeen tuli Erkki setä hyvin usein yksin meitä katsomaan; hän lellitteli meitä — nyt tekee hän päinvastoin — sitten pysyi hän kauan poissa, kunnes hän eräänä päivänä erotti meidät rouva Godinista. Siinä on kaikki, mitä minä tiedän kertoa."
"Se riittääkin kylliksi", lausui Eckhof. "Herra Claudius lienee jo aikaisemmin saanut tiedon salaisuudesta ja saattanut kälynsä veljensä lasten luokse. Lähtihän ruhtinatar tavallisesti Parisiin, kun herttua ajutanttineen oli matkoilla."
Hän pisti käsivartensa nuoren luutnantin kainaloon. "Nyt on vaan saatava selville, miten voimme tiedustella ja käyttäytyä varovaisesti, päästäksemme yhteisen tarkoituksen perille", jatkoi hän hitaasti käyden Dagobertin kanssa metsään. "Neiti Fliedneriä, joka yksin tietää kaikki, ette tietysti voi saada puhumaan sanaakaan — ennen antaa hän hakata itsensä palasiksi! Eikö totta, kuinka viattoman näköiseksi hän voi tekeytyä tuo vanha, viekas kissa! Ruhtinattaren hovirouva, sekä herra ja lääkäri, jotka saivat vapaasti käydä Karolinenlustissa, ovat kaikki kuolleet —"
"Ja rouva Godinkin — monta vuotta sitten", lisäsi Dagobert äänettömästi.
"Rohkeutta vaan, me emme tarvitse heitä! Me kyllä keksimme keinoja", lohdutti Eckhof päättäväisesti — hän oli tykkönään unhottanut hurskaan puhetapansa — "Mutta, kuten sanottu, kaikkea kiirettä täytyy meidän välttämättömästi karttaa, vaikka vuosiakin kuluisi."
He astuivat eteenpäin — Charlotte ei seurannut heitä, huomattuaan olevansa yksinänsä, nosti hän äkkiä käsivartensa ylöspäin ja purskahti vapisevin sydämin kummalliseen nauruun tahi yhtähyvin nyyhkäykseen. Minä en tietänyt, kuvasivatko ne sanattomat äänet sanomatonta autuutta — tahi olivatko ne mielettömyyden alkua. Juuri samankaltaisena olin nähnyt mummoni seisovan kaivolla. Peljästyneenä kumarruin taaksepäin: silloin lensi toinen kengistäni alas tiheikköön — pieni, nauloitettu hirviö kolisi aika lailla pensastossa. Charlotte huudahti heikosti.
"Hiljaa Jumalan tähden!" kuiskasin minä, hypähdin alas ja juoksin hänen luoksensa.
"Onneton lapsi, oletteko kuunnelleet?" kuului hänen huuliltansa, jolle olin laskenut käteni — hän heitti sen vihaisesti luotansa ja katseli minua hurjin silmin.
"Kuunnellutko?" kerroin minä syvästi loukattuna. "Voinko minä siihen mitä, että te tulette pakinoimaan puun juurelle, jonka latvassa minä istun? Voinko minä huutaa: älkää tulko tännepäin, jos teillä on salaisuuksia kerrottavana, sillä minä olen täällä, sillä en millään muotoa tahdo, että tuo vanha kirjanpitäjä minut näkisi, joka aina on minulle niin vihainen? Ja minkä tähden pitäisi minun olla onneton? Onnellinenhan minä olen, niin onnellinen ja hyvillä mielin, ett'en sitä voi selittää, neiti Charlotte! Nythän on kaikki hyvin! Nyt voitte ylpeillä! Ajatelkaa toki, Margareta ruhtinatar on tätinne?"
"Taivaan Jumala, tahdotteko kiusata minut kuoliaaksi?" huudahti hän, pudistaen minua niin voimakkaasti olkapäästä, että häilyin edestakaisin kuin höyhen. Sitte laski hän minut äkkiä irti ja käveli nupein askelin edestakaisin. "Älkää uskoko sitä — en minäkään usko siitä sanaakaan!" sanoi hän pitkän hetken perästä silminnähtävästi tyvenempänä, vaikka rinta kohoili nopeasti hengähdyksistä. "Vanhus on uudestaan tullut lapseksi — hän on joskus nähnyt unta siitä ja luulee nyt aikoja sitten kuolleen vaimonsa kertoneen hänelle tuon tarinan. Vähän todenperäisyyttä saa asia siitä, että Erkki-setä on ottanut meidät lapsiksensa — ei kukaan ole tähän saakka käsittänyt, mistä syystä hän on sen tehnyt ja minä lisään aina sydämessäni: sääliväisyydestä ei hän varmaan sitä ole tehnyt. Ainoastaan käyminen Karolinenlustin toisen kerroksen lävitse voisi vakuuttaa minulle, onko vanhuksen kertomus todenperäinen. Minusta on mahdotonta, että ylpeä ruhtinatar on voinut elää Karolinenlustissa salaisesti naituna, kun koko meidän herttuaallinen perheemme on erittäin ylpeä. Voisin vannoa, jos sinetit tänään otettaisiin pois ovista, ett'ei siellä ole muuta kuin komea nuoren-miehen asunto, yksinäisen nuoren-miehen koto."
"Älkää vannoko, neiti Charlotte!" keskeytin minä kuiskaten — minä olin ikäänkuin huumaantunut, ikäänkuin aivoni olisivat olleet sekaisin. "Huoneissa riippuu naisen silkkinuttu ja kirjoituspöydällä on paperia, joihin on piirretty: Sidonia K——n ruhtinatar — sen lienee hän itse kirjoittanut, sillä ei isäni eikä herra Claudiuskaan kirjoita senkaltaista — niin voi ainoastaan nainen kirjoittaa."
Hän katsoa tuijotti minuun. "Oletteko ollut siellä? Sinettien sisäpuolella?"
"Niin, minä olen ollut siellä", vastasin nopeasti, vaikka silmäni olivat maahan luodut. "Minä tiedän tien sinne ja vien teidät huoneisin, mutta vasta — sitte kun Ilse on lähtenyt."
Lausuessani Ilsen nimen, tunsin äärettömän tuskan. Minusta tuntui, kuin olisi hän seisonut edessäni varoittavaisesti kohottaen etusormeansa ja kuin olisin tehnyt sanomattoman pahan, jota en koskaan voisi sovittaa. Ei edes Charlotten hyväilemisetkään minua rauhoittaneet ja minä pysyin yhtä levottomana hänen innokkaasti painaessansa minua rinnoillensa. Olinhan hänen tähtensä uhrannut vanhan uskollisen Ilseni.