XXIII.
Ilse oli seuraavina päivinä tavallista uutterampi toimissaan. Hän oli isäni kapineitten joukosta löytänyt kaksi huolellisesti suljettua, liinavaatteilla täytettyä laatikkoa, joita ei ollut avattu äitini kuoleman jälkeen. Silloin kuului moittivia sanoja kummallisesta miehestä, joka purki ylös noita särjetyitä kivikuvia, ikäänkuin olisivat ne sokurileivoksia ja jätti mitä kauneimmat ja hienoimmat lakanat ja pöydänpeitteet homehtumaan kosteihin kellareihin. Hänen katseensa selkeni kuitenkin, kun vaatteet valkasevan auringon avulla jälleen muuttuivat keltaisista lumivalkoisiksi; mutta tämä toimi oli syypää siihen, ett'ei hän ehtinyt pitää aivan paljon huolta minusta, eikä hän huomannut, mitenkä minä usein sydämellisesti syleilin häntä, näillä rakkauden osoituksilla sovittaen tuota kamalaa: sittekun Ilse on lähtenyt.
Mutta oli toisiakin arveluksia, jotka huolestuttivat minua. Minä en tietysti miettinyt, että apuni tässä salaisuudessa voisi olla minulle vaarallinen — siksi oli minulla liian vähän maailmanviisautta; minä vaan himmeästi tunsin itseni rikoksen alaiseksi eturakennuksen omistajaa kohtaan, joka mitään aavistamatta levollisesti istui kirjoituspöytänsä ääressä, sillä välin kun kaikki salaisesti liittyivät häntä vastaan. Hän oli rikoksellinen, siitä ei ollut epäilemistä — riistihän hän eteenpäin pyrkivältä veljeltä ja sisarelta heidän jalon nimensä; minä toivoin hartaasti heidän mitä pikemmin pääsevän luonnollisiin oikeuksiinsa; mutta että syvimmän salaperäisyyden suojassa juoniteltiin häntä vastaan hänen omassa talossaan, että katala kirjanpitäjä ynnä veli ja sisar, kuten ennenkin, seurustelivat hänen kanssansa sekä nauttivat ruokaa hänen pöytäkumppaleinaan ja että isäni hallitsi ja vallitsi Karolinenlustissa kuin omassa kodissaan, hänen oman lapsensa ottaessa osaa kaikkeen tähän kavaluuteen, oli minusta tuskastuttavaa sydämen pohjaan saakka.
"Te kuuntelitte meitä eilen", lausui Dagobert minulle seuraavana aamuna, kulmat synkissä rypyissä, kun minä, peljästyneenä hänen äkkiarvaamattomasta läsnäolostansa, aioin etehisessä rientää hänen ohitsensa. Hän näkyi odottaneen minua. Isäni nöyrä "apulainen" oli yön kuluessa muuttunut käskeväiseksi herraksi, hän näytti taasen yhtä ylpeältä ja röyhkeältä kuin aron hautakummullakin ja se suututti minua; mutta näillä ruskeilla, rohkeilla silmillä oli niin paljo valtaa ylitseni, ett'ei ainoakaan niistä kiivaista sanoista, joilla aioin hänelle vastata, pujahtanut huulieni yli.
"Charlotten kertomus on saattanut minut mitä kauheimpaan pelkoon", jatkoi hän; "minä olin varma siitä, että jo tänään visertelevät varpuset katolla toisilleen meidän kallista salaisuuttamme, sillä te olette vielä liian nuori ja kokematon ymmärtääksenne, mistä on kysymys. Yksi ainoa ajattelematon sana teidän suustanne on herättävä vihollisemme epäluuloa ja tekevä ijäksi päiväksi kaikki käräjöimisyrityksemme tyhjiksi."
"Mutta sitä sanaa minä en lausu", tiuskasin minä vihaisesti. "Saadaanpa nähdä, kuka meistä paremmin taitaa olla puhumatta."
Niin sanoen juoksin rappuja ylös ja pakenin kirjastoon. Nyt oli minunkin huulillani sinetti — ennen tahdoin kuolla kuin ilmaista sanaakaan.
Dagobertin ylpeä ja nurja käytös teki minut uhkamieliseksi. Charlotte sitä vastoin minua peljästytti ja saattoi minut ujoksi. Tunnittain seisoi hän pensastossa käsivarret ristissä ja säihkyvin silmin katsellen toisen kerroksen ikkunoita. Tämä oli minusta paljoa kalpeampi entistänsä ja kohdatessansa minut, sulki hän minut syliinsä ja kuiskasi kuumasti hengähtäen: "koska Ilse vihdoin lähtee? Minä en syö enkä nuku — minä en kärsi näitä tuskia!"
Päästäkseni näistä rettelöistä, etsin enemmiten suojaa isäni luona. Hän järjesti par'aikaa viimeisiä muinaistaideteoksia, sillä ruhtinatar oli ilmoittanut tulevansa niitä katsomaan muutaman päivän kuluttua. Minun täytyi olla hänelle armollinen siinä ja jos pitelin näitä särjetyitä kipsi- tahi marmori-palasia yhtä varovaisesti ja visusti kuin isänikin, tapahtui se hänen selityksistänsä yhteisessä työssämme. Minun käsitykseni oli tosiaan hyvin epäselvä, mutta minä huomasin kuitenkin "särjetyssä rohjussa" kuolemattoman ihmishengen taidon, joka vuosisadasta toiseen asuu aivoissa ja nyt jokaisella muodolla ja värinmuutteella osoittaa uuden mitan, uuden syyn inhimillisen kehityksen tavattomassa puussa.
Ja viimein koitti kauhea päivä. Aurinko levitti kuuman kultansa puitten latvoille ja kuvastui kummallisen sinisilmäisenä pikkuiseen lammikkoon. "Ah, miten minä uudestaan vihasin tätä lampea, loistavia, pilkallisesti minuun tuijottelevia kuvapatsaita ja pensasjoukkoja, joitten yli syksy jo oli hajoittanut muutamia kellertäviä lehtiä! Minä katselin sykkivin sydämin ulos ikkunasta — kyyneleeni taittoivat värien loiston.
"Itkeä et saa, lapseni, et millään muotoa", lausui Ilse pyyhkien silmiäni karkealla kädellään. Hän oli jo matkaviitassa, kirkkohattu oli pöydällä ja liki sitä pieni laatikko, jossa hänen vähäiset matkakalunsa olivat. Hän oli jo ollut ylhäällä isäni luona hyvästijättösillä, vaan minä en saanut seurata häntä sinne; mutta ulkona rappujen juurelta kuulin hänen vielä kerran rukoilevaisesti purkavan surullisen sydämensä. Hän palasi sieltä posket punaisena, mutta mielenliikutus ei estänyt häntä palaamasta pyyhinliina kädessä. Joka askeleella pyyhki hän leveitä marmoriportaita, sillä pitihän ruhtinattaren tuleman tunnin perästä ja silloin täytyi kaiken olevan "loistavan kirkasta" ja puhdasta.
Sitte otti hän mummovainajani antamat helmet pienestä kotelosta. "Katso tässä lapsi", lausui hän laskien helmet paljaasen kaulaani, "ruhtinatar huomatkoon, ett'et ole tullut aivan köyhänä isäsi luo. Minä tiedän, kuinka äärettömän paljon rahaa piilee tuonkaltaisissa kapineissa, sillä minä näin usein, miten rouva raukkani möi osan toisensa perästä koko Jakobsohnin perinnöstä."
Hattu pantiin kiireesti päähän, suuri villaviitta levitettiin hartioille, niin että se peitti pienen matkalaukun, jota hän kantoi vasemmassa kainalossaan. Sitte läksi hän kanssani taaksensa katsomatta katurakennukseen. Minä pidin häntä oikeasta kädestä ja painoin sitä sydämellisesti rinnoilleni, astuessani koneentapaisesti eteenpäin. Mutta etehisessä säikähdin; Ilse ei mennytkään neiti Fliednerin huoneesen. Hänen kysyttyään herra Claudiusta, vastasi vanha Erdmann osoittaen sormellaan: herran uusi työhuone.
"Oletko lapsekas vielä viimeisessä silmänräpäyksessäkin?" torui hän suuttuneena laskien laukun lattialle ja pitkittä mutkitta avaten osoitetun oven.
Niskoitellen astuin viheriänhämärään huoneesen. Minä en ollut nähnyt herra Claudiusta siitä illasta, jolloin niin syvästi loukkasin häntä. Minä olisin mieluummin karttanut häntä; mutta kun nyt pakotettiin minut astumaan hänen eteensä, koetin näyttää niin uhkamieliseltä kuin mahdollista, sillä hänhän oli syyllinen vaan minä en, en suinkaan!
Hän istui eteläisen ikkunan edessä ja kirjoitti. Nähdessänsä meidän astuvan sisälle, veti hän erästä nuoraa; viheriät ikkunan varjostimet lensivät syrjälle ja tuoksuvien pensaitten lehdistön läpi loistivat puutarhan kirjavat kukkapenkereet. Hän nousi ja ojensi Ilselle kätensä. Minä luulin hänen silmänsä välttämättömästi olevan ihan toisen näköiset, sen katseen jälkeen, jonka hän taannoin loi minuun, vaan ne katselivat minua yhtä tyvenesti ja vakavasti kuin hänen ensi kerran katsahtaessaan minua kirjoituspöydän edessä. Ne tekivät minut ujoksi.
"Herra Claudius, nyt on lähdön hetki tullut", sanoi Ilse ja siihen saakka pontevasti hillitty eron tuska kuului jokaisesta hänen sanastansa. "Minun täytyy välttämättömästi lähteä kotiin, ell'en tahdo, että kaikki menee päin mäntyyn Dierkhofissa. Jumala tietää, miten raskaalta se minusta tuntuu; mutta te olette lohdutuksenani, sillä te kyllä muistatte, mitä olette minulle luvanneet ja tuossa on Leonore!"
Mitään aavistamattani sieppasi hän käteni ja aikoi laskea sen herra Claudiuksen oikeaan. Mutta hän katsahti toisaalle päin ja tarttui kirjaan, jota hän sitte piti kädessään — minä käsitin hänen tarkoituksensa liian hyvin — olihan siihen koskeminen vähää ennen minua värisyttänyt.
"Minä tahdon valvoa väsymättä, Ilse rouva", lausui hän tavallisen tyvenesti; "mutta saanko milloinkaan valtaa ohjata häntä ja häneen vaikuttaa, en varmaan voi taata."
"Herra Claudius, ettehän toki tarkoittane lapsen liian vähän kunnioittavan teitä?" kysäsi Ilse. "Leonore tietää kyllä, ett'ei tohtori tieteellisiltä töiltään ehdi paljon muistelemaan häntä, että jonkun toisen täytyy pitää hänestä isällistä huolta" — minä huomasin heikon punan lentävän herra Claudiuksen kasvojen yli hiusrajaan saakka — "kunnes hän jälleen voi palata kotiin Dierkhofiin… Minä tunnustan teille, että te olette lohdutukseni tänä vaikeana hetkenä ja vaikk'ette tahdokaan ojentaa Leonorelle kättänne, olette kuitenkin ankara ja vakava mies ja tyttö on vielä ihan lapsi niin sanoissaan kuin töissänsä —"
"Asian laita lienee kuitenkin toisin, kuin luulette", keskeytti hän Ilseä… Mikä tuska! Nyt Ilse vielä tarttui kovakouraisesti minun iskemääni haavaan. Katumus valloitti minut taasen kaikella voimallaan — olisihan minulla nyt tilaisuutta sovittaa mitä olin häntä vastaan rikkonut — vaan en, nyt en enää saanut sitä tehdä, sillä minä olisin siinä tapauksessa yhtä kamala kuin vanha kirjanpitäjä, joka häntä petti ja kuitenkin teeskenteli uskollisuutta ja ystävyyttä.
"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta", jatkoi hän, silmät tuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. "Hän on niin kalpea, että minä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan korkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta." Hän otti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle. "Minä tiedän, missä parhaiten tyynnytte eron ikävästä ja tuskista, neiti von Sassen. Minä olen toimittanut uuden lukon puutarhanporttiin — avaimen jätän teille; nyt voitte häiritsemättä käydä Helldorfin perheessä ja seurustella pienen lemmittynne kanssa, niin usein kuin teitä haluttaa."
Ilse näytti olevan äärettömän kummastunut; mutta nyt ei ollut aikaa selitellä. Ulkoa pihalta kuului vaunujen jytinä.
"Ilse rouva, nyt täytyy teidän lähteä", lausui herra Claudius mennen ikkunan luo ja vetäen uutimet enemmän syrjään. Portaitten edessä seisoivat hänen vaununsa ja vanha Erdmann nosti par'aikaa siihen hänen laukkuansa.
"Varjelkoon meitä, enhän minä toki vaunuissa lähde!" päivitteli Ilse.
"Miksi ette? Minä luulen eron tällä tavoin huokeammaksi, kuin jos lähtisitte jalkasin."
"No, Jumalan nimessä siis. Katso tässä! lapsi, älä unhota avainta!" — hän pisti sen taskuuni. "Minä en tosiaan tiedä, mitä sillä teet; mutta koska herra Claudius on antanut sen sinulle, niin jätän sen huoletta käsiisi."
Hän pudisti sydämellisesti herra Claudiuksen kättä ja lähti. Ulkona etehisessä seisoivat neiti Fliedner ja Charlotte. Minä en voinut kärsiä viimemainitun säihkyviä silmiä ja onnellista hymyä, vaan kätkin nyyhkien kasvoni Ilsen rinnoille. Hänkin, tuo voimakas nainen, taisteli urhoollisesti kyyneleitä vastaan, — minä kuulin sen hänen raskaasta hengähtämisestänsä — ja silmänräpäyksen ajaksi sulki hän minut innokkaasti syliinsä. Ikäänkuin sumun lävitse näin herra Claudiuksen seisovan viheriäisten uutimien välissä; hän viittasi salaa Ilselle lyhentämään tuskani ja suruni; hänen ei tarvinnut sitä tehdä — minä tein sen itse. Kädet puserrettuina kulmiini, pakenin minä pihasta puutarhaan ja vasta juostessani sillan yli kuulin minä vaunujen ajavan ulos portista kadulle.
Minä suljin ikkunaluukut, lukitsin ovet ja heittäydyin sohvankulmaan, jossa Ilse viimeiseksi oli istunut. Niin makasin pari tuntia syvän surun vallassa.
Margareta ruhtinatar tuli; isäni tervehti häntä etehisessä. Minä kuulin, miten herra von Wismar ja hovineiti toruen ajoivat pois kurjen, joka luultavasti oli alinomaa kumartaen lähestynyt liian liki herttuallista vierasta. Toisessa kerroksessa katosivat ylös astuvien askeleet kuulumattomiin, ruhtinatar viipyi luultavasti salaperäisten sinettien edessä. Kauhea tuska ahdisti rintaani, sillä olihan Ilse nyt poissa ja hetki lähestyi, jolloin olin sitoutunut hankkimaan kumoamattomia todistuksia kirjanpitäjän kertomuksille. Minä pistin käteni taskuun ja heitin äsken saadun avaimen kauas lattialle, ikäänkuin olisi se polttanut sormiani. Minua uskottiin, ja minä olin kuitenkin kamala, kummallista, tuo mies tuolla katurakennuksessa oli aina vieressäni, mihin menin, vaan vakavana, tyvenenä ja karkoittamattomana. Enkä minä kuitenkaan tahtonut olla hänen hoidokkaansa, minä vetäydyin toisten puoleen, luopumattomasti veljen ja sisaren puoleen; kerran oli hän sen huomaava — omaksi vahingokseen. Minä kätkin kasvoni syvemmin tyynyihin. Silloin häikäsi kapea ikkunanluukun reiästä tuleva päivän valon siinne silmiäni.
Ruhtinatar tuli alas jälleen ja isäni kolkutti oveani; hän kutsui minua. Minä en liikkunut ja olin iloinen, kun kuulin kaikkien lähtevän pois; mutta hetken perästä tuli Charlotte rientäen käytävään; hän pudisti kovasti ovea ja huusi käskeväisesti nimeäni. Entistä kauniimpana ja komeampana seisoi hän, kun avasin oven, edessäni mitä kalleimmassa puvussa.
"Joutuun, joutuun, lapsi, ruhtinatar tahtoo nähdä teidät!" huudahti hän kärsimättömästi. "Oletteko mieletön, kuin suljette itsenne todelliseen, egyptiläiseen pimeyteen! ja kaiken tämän teette ainoastaan sentähden, että olette päässeet vapaaksi ikävästä nuhdesaarnaajasta! Te olette oikein hullu arkatuntoisuudessanne!"
Hän silitti hiuksiani ja rypistynyttä leninkiäni ja käsivartensa, jonka hän kiersi ympärilleni, ohjasi niin voimakkaasti liikuntojani, että sangen pian olimme matkalla katurakennukseen.
"Minä olin Dagobertin kanssa sattumalta puutarhassa ruhtinattaren ohitse mennessä", kertoi hän minulle melkein huolimattomasti. Vaikka olinkin viaton; ja heti valmis uskomaan kaikkea, mitä minulle kerrottiin, katselin kuitenki vähän epäillen tuota verrattoman sievää pukua, johon hän "sattumalta" oli pukeutunut "ja mitä siitä sanotte, teidän hajamieliselle isällenne, joka ei tavallisesti voi erottaa minua vanhasta Erdmannista, johtui mieleen esitellä Dagobert ja minut ruhtinattarelle, ja ajatelkaas vaan, se onnistui hyvin, hän ei kertaakaan erehtynyt Dagobertin ja minun suhteeni!"
Siinä oli taasen tuo ylpeä käytös, joka aina minua ujostutti ylevyytensä kautta.
"Erkki setäkin joutui hoviseuraan — tietysti vasten tahtoansa", jatkoi hän. "Hän antoi par'aikaa muuttaa kasvihuoneen kivilohkareita, kun ruhtinatar astui sisään meidän seurassamme. Minä olen varma siitä, että hän sydämensä pohjasta kiroaa kaupunkimme sanomalehtiä, jotka huomenna laveasti kertovat Hänen Korkeutensa käynnistä Claudiuksen kauppatoimistossa; mutta siitä ei voi mitään huomata; hän on varustanut itseään porvarillisten avujensa koko tyvenyydellä ja näyttää siltä, kuin kunnioittaisi hän ylhäistä seuraa läsnäolollansa. Naurettavaa, vaan minä luulen sen melkein vaikuttavan ruhtinattareen — tämä on jos mahdollista haistellut jokaista kukkaa ja on nyt mennyt katurakennukseen perin pohjin tarkastelemaan koko toimistoa — hirveää pihakammaria esimerkiksi. Hui hui, no, jokainen tekee mielensä mukaan!"
Me saavuimme juuri etehiseen ruhtinattaren tullessa pihakammarista. Hän kävi herra Claudiuksen vieressä, suuri komea kukkakimppu kädessä.
"Missä aron prinsessa on piileskellyt?" kysyi hän ja uhkasi nauraen minua sormellaan. Charlotte oli jo saanut tilaisuutta kertoa pilkkanimestäni.
"Pilkkopimeässä huoneessa, Teidän Korkeutenne", vastasi hän minun sijastani. "Pienokaisella on ikävä, sentähden että hänen on tänään täytynyt erota vanhasta palkkapiiastansa."
"Minun täytyy toki pyytää sinua mainitsemaan Ilse rouvaa toisella tavalla, Charlotte", ojensi herra Claudius. "Hän on hellästi ja uskollisesti monta vuotta ollut neiti von Sassenilla äidin sijaisena."
"No, sitte hän kyllä ansaitsee, että hänen tähtensä olette itkeneet silmänne noin punaisiksi", vastasi prinsessa hellästi suudellen minua otsalle.
Neiti Fliedner tuli nyt helisevä avainkimppu kädessä juhlallisesti rappuja alas ja ilmoitti syvästi kumartaen kaikki huoneet olevan avatut. Vanhanaikuinen kauppahuone miellytti ruhtinatarta erittäin ja hän halusi nähdä ylikerroksen, kun herra Claudius kertoi huoneitten suurimmaksi osaksi olleen monta vuotta samassa kunnossa. Silloin astui isänikin herra von Wismarin ja hovineiden seurassa hymyillen neiti Fliednerin kammarista; he olivat olleet katsomassa kaikenlaisilla harvinaisilla kalleuksilla täytettyä lasikaappia.
Silmäni seurasivat ehdottomasti herra Claudiusta hänen astuessaan herttuallisen ruhtinattaren rinnalla hitaasti portaita ylös. Charlotte oli oikeassa: ylpeässä umpimielisyydessään ja arvokkaisuudessaan näytti "kauppias" todellakin siltä, kuin kunnioittaisi hän korkeita vieraita läsnäolollaan, ja minusta tuntui, kuin olisi koko se loisto äkkiä levinnyt hänen esi-isiensä vanhaan, synkkään taloon ja kivikaarien yli, joista joka sana, joka askel majesteetillisesti kaikui, ja leveiden vaan hienotekoisilla käsipuilla varustettujen portaiden yli.
Vanhanaikuisen porvarillisesti ja käytännöllisesti olivat todellakin ylikerroksen huoneet sisustetut; huonekalut näyttivät olevan sitä varten hankitut, että "kestäisivät ikuisesti". Mahdottomasti eroten Karolinenlustin aistillisesta komeudesta loistivat ne sisällisestä rikkaudesta. Siinä ei näkynyt pehmeästi topatuita tuolia kiiltävine, hienoine silkkipäällyksineen, veistettyinä kalleimmista puulajeista; mutta kulmillisina ja suorina kuin niiden entisten istujain kankeat niskat, olivat tuolit järjestetyt pitkin seiniä, joista kukkia ripoittelevien, veitikkasilmäisten keijukaisten sijasta korkeintaan tummaksi muuttunut Kristuksen kuva tahi Holbeinin maalaama siivo saksalaisvaimo katselivat alas, silmät sävyisesti luodut maahan ja otsa käärittynä kummallisen kirkkaasen läpinähtävään harsoon; mutta oikean gobelini-kankaan vaalenemattomat värit ja nahkatapettien vääristämätön kultaus loisti siellä sen sijaan ja kultakirjaiset uutimet kohisivat synkässä komeudessaan jokaisen ikkunan edessä.
Todellisen saksalaisen porvariston ankarat tavat, jotka olivat melkein suljetut näitten seinien väliin, lienevät epäilemättä vaikuttaneet kummallisesti ruhtinattareen. Hän astui ensimäiseen saliin, tarttui siellä molemmin käsin keskellä huonetta tammi-pöydässä loistavaan hopeamaljaan, jättiläisen kokoiseen esineesen. Nauraen koetti hän nostaa sitä huulilleen. Samassa seisoi herra Claudius nopealla askeleella hänen vieressään ottaaksensa vastaan raskaan astian, joka luiskahti ruhtinattaren käsistä; mutta korkea vieras tuijotti kalmankalpeana kauniin Lotharin kuvaa.
"Oi Jumalani!" sammalsi hän laskien kätensä silmien eteen.
Jos jotakin löytyy, joka tuskallisissa hetkissä tuottaa meille lujuutemme takaisin, niin on se muitten teeskennelty osanottavaisuus ja sääli. Neiti von Wildenspring syöksi hallitsijattarensa luo häntä tukeaksensa. Mutta ruhtinatar tointui pian ja viittasi hänet takaisin ylpeällä, käskeväisellä liikunnolla.
"Mitä ajattelettekaan, Konstansia?" kysyi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. "Olisinko siis niin heikko, että luulette minun pyörtyvän? Eikö voisi tulla liikutetuksi nähdessään aikoja sitten kuolleen henkilön äkkiarvaamatta seisovan edessänsä peljästyttävän elävänä? Luultavasti olen unhottanut hajuvesipullon kasvihuoneesen ja minä soisin mielelläni, eitä toisitte sen minulle."
Hovineiti ja herra von Wismar katosivat heti käytävään. Dagobert ja Charlotte peräytyivät ikkunakomeron läpitunkemattomien uudinten taakse ja isäni katseli sivuisessa huoneessa erästä veistettyä ristiinnaulitun kuvaa. Huone näytti niin muodoin hetkiseksi jääneen tyhjäksi. Syvästi hengittäen meni ruhtinatar kuvan luo; tuokion äänettömyyden perästä viittasi hän herra Claudiusta luoksensa.
"Antoiko Claudius maalata tämän kuvan teille?" kysyi hän nopeasti hengittäen.
"Ei, Teidän Korkeutenne."
"Sitten ette luultavasti tiedä, kenen oma se ennen oli?"
"Tämän ainoan esineen olen ottanut velivainajani kodista."
"Ah, Karolinenlustista", lausui hän huojennettuna; "siis hänen omasta asunnostansa. Kuka lienee sen maalannut? Tämä ei ole vanhan, typerän hovimaalari Krausen tekoa; hän ei koskaan taitanut näin valloittavaisesti kuvata sielua silmiin."
Hän vaikeni hetkeksi ja painoi nenäliinaa huuliansa vastaan.
"Tämä ei voi olla maalattu pitkää aikaa ennen hänen poismenoansa", jatkoi hän vapisevalla äänellä. "Tämän toisten rintatähtien välillä esiin pilkistävän pienen hopeatähtisen keksi Sidonia sisareni kerran vallattomalla tuulella ollessaan eräällä pienellä huviretkellä. Sen päällekirjoitus on: 'uskollinen ja virkkamaton', eikä se tietysti ollut koristetulle suuremman arvoinen kuin ainoastaan muisti hauskasti vietetystä hetkestä."
Taasen vallitsi kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silkkiakuttimien hiljainen kahina keskeytti.
"Kummallista", puhkesi ruhtinatar äkkiä sanomaan, "Claudius ei milloinkaan käyttänyt sormuksia, turhamielisyydestä, sitten sanottiin; hän ei sallinut niiden peittää kätensä kaunista muotoa, ja tuossa — katsokaa kultaviivaa vasemman käden nimettömässä sormessa! Minä tunsin tarkoin tämän käden, näinhän minä sen niin usein, mutta, aina tuohon onnettomaan tapaukseen asti, joka kerta ilman tuota kummallista — yksinkertaista koristetta — mitä varten kantoi hän sitä siinä? Näyttääpä se — vihkisormukselta."
Herra Claudius ei vastannut sanaakaan; hänen somat huulensa, jotka aina olivat ummistetut, kuten miettiväisten henkilöitten useimmiten, näyttivät nyt tavallista selvemmin kaikki juonteet; mahtoiko hän nähdä yhtä hyvin kuin minä, miten Charlotten silmät oikein hehkuen riippuivat hänen kasvoissansa?
"Herrainen aika, mitäpä tässä kuvittelen!" jatkoi ruhtinatar hetkisen äänettömyyden perästä. "Eipä hän ollut edes kihloissa — ei, koko maailma sen tietää. Sanokaa minulle kuitenkin suoraan, eikö kukaan todellakaan ole hänen kuolemansa jälkeen omistajana vaatinut tätä kuvaa?"
"Teidän Korkeutenne, ei ole ketäkään paitsi minun, jolla olisi oikeutta velivainajani omaisuuteen".
Mitä se oli?… Vastaus oli niin selvä ja näytti niin erehtymättömän todenmukaiselta, että oli melkein mahdotonta häntä epäillä. Kalpein kasvoin ja sangen peljästyneenä kurkisti Charlotte esiin uutimien väliltä. Silminnähtävästi oli herra Claudiuksen vastaus vaikuttanut samaa häneen kuin minuunkin. Ainoastaan Dagobert mittasi setäänsä pitkällä halveksivalla silmäyksellä ja pilkallinen hymy näkyi hänen huulillansa: hän oli varma asiastansa, ja lujasti uskoi ruhtinattaren edessä seisovan miehen valhetelleen. Kuka heistä oli oikeassa? Minä toivoin vielä voittoa veljelle ja sisarelle; mutta minä tunsin myöskin, ett'en koskaan eläessäni enää voisi luottaa ihmiseen, jos nyt toteutuisi, että herra Claudiuksen vertainen mies oli alentunut valhettelijaksi.
Molemmat lähettiläät palasivat olkapäitään kohottaen tyhjin toimin kasvihuoneesta ja hajupullo löydettiin viimein ruhtinattaren taskusta; hän oli äkkiä voittanut takaisin koko vaikuttavan tyvenyytensä. Ainoastaan hänen poskensa, joita tavallisesti hieno puna rusotti, hehkuivat nyt purpuranvärisinä.
Neiti von Wildenspring vakuutti huolestuneena taivaan olevan ukkosenpilvillä peitetyn, ja sitä sanomaa todistivat synkät varjot, jotka äkkiä levisivät huoneesen. Kuitenkin istahti ruhtinatar nauttiaksensa harvinaisen kalleita hedelmiä, joita neiti Fliedner tarjosi hopea-astiasta. Läsnä olevat istuutuivat hänen ympärillensä, ainoastaan isäni puuttui; äärimmäisessä huoneessa käveli hän tutkien huonekalua toisensa perästä: hän näkyi ihan unhottaneen, kenen seurassa hän oli tullut sinne ja ruhtinatar antoi nauraen hänen jatkaa tutkimistaan.
Minä olin niin synkkämielinen ja minusta alkoi tuntua oikein kamalalta, juuri kuin olisin peljännyt koko katon raskaine veistoksineen putoavan helteiseen saliin, taikka kauniin Lotharin koska hyvänsä astuvan alas kehyksestänsä ja yhtyvän seuraamme. Miten pelottavaisesti ja puhuvin silmin hän meitä katseli ja miten lämpimästi ja elävästi tuo "tavattoman kaunis käsi" yksinkertaisine koristelemattomine sormuksineen erosi tummasta sametintapaisesta pohjasta!
Kentiesi luki ruhtinatar nämät tuskalliset ajatukset minun kasvoistani; hän viittasi minut luoksensa.
"Lapseni, ette saa olla niin surullinen", lausui hän hellästi ja lempeästi, sillä välin kun minä vavisten kaikkien katseesta, äkkiä ja ehdottomasti laskeusin polvilleni hänen eteensä — olinhan minä usein tehnyt niin Ilsellekin. Hän laski kätensä pääni päälle painaen pääni taaksepäin. "Aron prinsessa! Miten kauniilta se kuuluu! Mutta te ette oikeastaan olekaan pohjoisten arojen lapsen kaltainen, teillä kun on ruskeat kasvot, itämainen nenä, mustat vastahakoiset kiharat ja ujo uhkamielisyys käytöksessänne ja liikunnoissanne: Paljoa ennen otaksuisin teidät Unkarinmaan arojen prinsessaksi, jonka jalkojen eteen illalla lasketaan kaikki ryöstetyt aarteet ja joka koristakse itämaiden kalleimmilla helmillä — ah, katsokaa, kuinka oikeassa olen!" nauroi hän tarttuen alas rinnalleni luistaneesen helminauhaani; hetken aikaa kierteli hän sitä kummastuneena sormiensa välissä. "Mutta ovathan nämä verrattoman kauneita helmiä!" huudahti hän ihmetellen! "Ovatko ne teidän omanne ja keneltä olette saaneet tämän harvinaisen koristeen?"
"Mummo-vainajaltani."
"Isänne äidiltäkö? Ell'en aivan paljoa erehdy, oli hän syntyisin von Olderode, tuosta ikivanhasta rikkaasta vapaaherran suvusta — eikö totta lapseni!"
Liikunto ruhtinattaren pään yli saattoi minut katsahtamaan ylös: siinä seisoi Dagobert, etusormi varottavaisesti pystyssä ja hänen silmänsä kohtasivat minua maneitillisesti ja läpitunkevaisesti. "Älä ilmase mitään!" varoitti minua mielenilmeinen liikunto. Ikäänkuin unessa muistin hänen jo ennenkin kerran minua varoittaneen; mutta tässä elämäni rumimmassa hetkessä ei minulla ollut aikaa eikä ajatuskykyä kysymään itseltäni: "mistä syystä", ainoastaan sen katseen valloittamana ja äärettömän hämmentyneenä sammalsin: "minä en tiedä."
Mitä olin tehnyt? Viimeistä sanaa lausuessani katosi lumous ja oma valheellinen ääneni kauhistutti minua. Kuinka! Olinko todellakin selittänyt kaikille läsnäoleville, ett'en tietänyt, oliko mummo-vainajani ollut syntyisin vapaaherratar von Olderode? Valhetta! valhetta! Yhtä hyvin kuin tunsin Jumalan kymmenet käskyt, tiesin hänen olleen syntyisin Jakobsohn. Olinhan nähnyt hänen kuolevan juutalaisena ja olinhan ollut hänen viimeinen lohdutuksensa… Minkä tähden siis valhettelin? Vielä tänään täytyy minun tunnustaa, "ett'en sitä tietänyt". Minä puhuin melkein koneentapaisesti vieraan vaikutuksen alaisena ja huomasin katkeralla tuskalla saavani koko ikäni hävetä sitä tapausta. Ja mitä se auttoi, jos kaikki Dagobertin kanssa osoittaisivat minulle tyytyväisyyttänsä siitä? Yksi tuomitsi minua kuitenkin ankarasti — hän katseli minua hillitsemättömästi säikähtyen, kääntyi ja meni ulos; hän oli herra Claudius.
Minä taistelin itseni kanssa, vaan ei minulla ollut rohkeutta heti tunnustaa totuutta. Häpeä ja pelko tulla naurunalaiseksi sulkivat huuleni; sitä paitsi keskeytettiin samassa vastaukseni tuottama hetkinen äänettömyys; ukkosen ilman ensimäinen tuulenpuuska syöksi katua pitkin, heittäen kadun tukehuttavaa pölyä ja kuivia lehtiä ikkunoita vasten. Vielä kerran halkasi salama paksun pilviseinän, kirkas säde tunkeusi sisään, kiilsi loistavasti vastapäätä olevien talojen ikkunoissa ja heitti vaalean heijastuksen hämärän salin tummiin seiniin ja huonekaluihin.
Ruhtinatar nousi seisomaan, kaikki riensivät ikkunoitten luo ja isänikin luopui miellyttävästä tutkimisestansa ja tuli kiireesti meidän luoksemme.
Äärettömässä tuskassani näin ja kuulin kaikki ikäänkuin unessa. Minä näin herra Claudiuksen jälleen astuvan sisään, — korkeana, lujana ja vakavana; mutta nyt vasta käsitin, miksi ruhtinatar niin lakkaamatta häntä katseli, häntä puhutellessansa — olihan hänellä juuri sama loisto silmissään kuin kuvallakin, loisto, jonka ruhtinatar kutsui "sieluksi" ja jota typerä vanha hovimaalari ei voinut maalata. Ruhtinatar laski kätensä hänen käsivarrellensa antaaksensa hänen taluttaa itsensä alas; minä seurasin heitä koneentapaisesti ja menin niinmuodoin neiti Fliednerin ohitse; hänen lempeässä katseessansa oli jotakin kylmää ja vierasta, kun hän kääntyi minuun päin, — ah niin, olihan hänkin nykyään kuullut kasvihuoneessa Dagobertin varoituksen ja näki nyt valheen mustan, häpäsevän pilkun otsassani; minä purin alihuultani ja astuin kynnyksen yli. Naisten silkkiliepeet kahisivat rappusissa ja niiden yli kuului ruhtinattaren lempeä, sointuva ääni; minusta ei hän koskaan ennen ollut puhunut niin hellä-äänisesti. Häntä halutti vielä kerran tulla tähän "mielenkiintoiseen ylimystaloon", vakuutti hän herra Claudiukselle. Neiti von Wildenspring ja herra von Wismar kuiskasivat toisillensa ja sitte nosti hävytön hovineiti lievettänsä, katseli epäileväisesti rappusia ja herra von Wismar löyhytti nauraen ilmaa nenäliinallansa, juuri samaten kuin Dagobert teki hautakummulla. Se oli mitä selvin tyytymättömyyden osoitus ruhtinaalliseen päätökseen. Charlotte käveli heidän takanansa; minä huomasin sivulta, miten hänen poskensa punottivat ja miten juonteet suun ympäri osoittivat sanomatonta vihastusta — ei sekään minuun koskenut! mutta nyt heräsin siitä jäykkyydestä, johon olin vaipunut.
"Oivallista!" kuului ääni kuiskaavan vieressäni. "Aron prinsessa on käyttäytynyt urhoollisesti, nyt olen rauhoitettu salaisuutemme suhteen!" Ja Dagobert kumartui niin tuttavasti puoleeni, että tunsin hänen hengityksensä.
Jos joku olisi äkkiä lyönyt minua kavalasti ja kovasti, en olisi voinut kiivastua siitä enemmän kuin tästä kuiskauksesta. Minä vihasin noita surkeita silmiä, jotka hymyilivät minulle? ne olivat viekoitelleet minut tuohon julmaan käytökseen ja tuo lämmin, poskiani koskeva hengitys, ärsytti ja loukkasi minua — hän ei enää ollut mies, jonka hyväksi urhoollisesti taistelisin jokaisen vastustajan kanssa — hän oli katala, tuo kaunis Tankred, ja hänen kastanjankarvaiset kiharansa, joita niin paljon olin ihaillut, olivat otsan ympäri kiemuroitsevia käärmeitä. Mielettömänä löin häntä kädelläni, juoksin kuin hullu rappuja alas ja turvauduin isäni käteen, kun hän ruhtinattaren vieressä astui alas juuri viimeiseltä portaalta.
"No, no, lapseni, emmehän nyt ole arolla!" nuhteli hän minua nauraen, Hovineito ja kammariherra olivat kauhistuneina väistyneet syrjään, juostessani heidän ohitsensa ja ruhtinatarkin käänsihe kummastuneena, kun kuuli minun tavatonta meluani.
"Älkää toruko pientä metsämehiläistä, rakas tohtori", puolusti hän minua hellästi. "Iloitkaa, että hänen lapsellinen luontonsa niin pian tointuu eron ikävästä."
Siitä olin vähältä tulla mielettömäksi: nyt luultiin vielä vihastustani lapsimaisuudeksi ja siksihän herra Claudiuskin sen otaksui. Hän katseli ylitseni, hänestä en ollut olemassakaan — ja olinhan ansainnutkin sen rangaistuksen.