XXVII.
Minä riensin rappuja ylös seurahuoneisin. Kolme peräkkäin olevaa suurta huonetta — Charlotten siihen luettuna — olivat aina viehättävästi lämmitetyt ja valaistut. Ovet olivat selki seljällään, sillä herra Claudiusta huvitti puhuessansa silloin tällöin, vitkallisin askelin käydä huoneitten lävitse. Teepöydän ympäri kokoontuva seura ei ollut suurilukuinen. Muutamia vanhoja herroja, talon ystäviä entisiltä ajoilta tuli välistä; mutta isäni — tietysti "hanhenkukkineen" — ja nuori Helldorf olimme vakinaisia vieraita; Loviisakin, tuo nuori hiljainen orpo oli siellä. Sitä vastoin oli kirjanpitäjä kokonaan kieltäytynyt tulemasta, selittäen olevansa liian vanha sekä pelkäävänsä vilustumista mennessänsä kylminä, sumuisina iltoina puutarhan lävitse; mutta oikeastaan oli hän peittämättömästi ilmoittanut Claudiuksen kauppahuoneen muuttuneen niin pelottavasti, että hän kumminkin "pesi kätensä", eikä huolinut ottaa osaa rikoksiin, joista toimen päämiehen kerran oli vastaaminen edellisille päämiehille.
Sinä päivänä olivat huoneet vielä typötyhjät. Oli kylmä marraskuun ilta; ensimmäiset lumihöytyvät sekaantuivat hiljaiseen sateesen, joka maanpinnalla kohosi tiheäksi pahanhajuiseksi sumuksi ja tuuli vinkui tyhjillä kaduilla.
Astuessani saliin järjesti neiti Fliedner par'aikaa kiliseviä teekuppia. Hän oli liikutettu, sillä hän muutteli jotenkin typerästi astioita edestakaisin. Charlotte katseli häntä ivallisesti hymyillen. Hän oli heittäytynyt sohvan kulmaan, puoleksi vaipuneena pitseillä ja rimsuilla koristetun viheriöisen silkki-leningin kimeltäviin laskoksiin. Hänen uhkea kauneutensa miellytti minua taasen — muhkea ruumiin muoto kuvautui niin kauniisti lämpimässä, pehmeässä sohvassa; kuitenkin värisytti minun vertaillessani kylmää syysilmaa ihanan neiden paljaisin, ainoastaan erittäin hienojen pitsien peittämiin hartioihin ja käsivarsiin.
"Herran tähden, Fliedner kulta, menetelkää varovaisesti!" huudahti hän teeskentelijän pelolla, vähintäkään muuttamatta huolimatonta, mukavaa asemaansa. "Rouva Claudius-vainaja kääntyisi haudassaan, jos hän tietäisi, miten te nyt menettelette hänen posliinisten ristiäis- ja muitten perhejuhlamuistojen kanssa, sillä jotakin semmoista luultavasti kuppeihin poltetut kirjoitukset varmaan ylistänevät. Asia ei kannata puhumista — mitä siitä siis niin ällistytte? Voinko minä siihen mitä, että tämä Loviisa on minulle niin vastenmielinen? Ja olenko minä syypää siihen, että tämä itkullinen naama aina näyttää siltä, kuin tahtoisi hän pyytää sekä Jumalalta, että ihmisiltä anteeksi, kun on niin rohkea, että on ollenkaan olemassa? Tyttö tuntee vaistomaisesti, mitä minä nyt peittämättä lausun — hän koulumestaritapoineen ei kuulu hienoon seuraan. Ylipään on setä liian hyvä, kun asettaa hänet seuraan, johon hän ei missään tapauksessa kuulu. Hyvä Jumala, minä en ole mikään hirviö, mutta mikä oikeata on…! Hyvää iltaa, prinsessani."
Hän ojensi minulle kätensä ja veti minut viereensä sohvalle. "Pysykää nyt tässä, älkääkä aina lentäkö tuulispään tapaisesti ympäri huonetta!" lausui hän käskeväisesti! "Muuten asettaa setä taasen viereeni kumppalin, joka ikuisella korko-ompeluksellansa ja karkealla terässormustimellaan saattaa minut epätoivoon."
"Yhden noista monista vastuksista voitte helposti poistaa", arveli neiti Fliedner tyvenesti. "Antakaa Lovisalle yksi hopeasormustimistanne. Te ette kuitenkaan koskaan niitä käytä."
"Tai hyvin harvoin ainakin", nauroi Charlotte, liikuttaen kauniita valkoisia sormiaan silmiensä edessä. "Ja tiedänpä myöskin, mistä syystä. Katsokaa, hyvä Fliedner, näitä kynsiä! Ne eivät ole erittäin pienet, mutta somat, ruusuiset ja nuhteettomat — jokaisessa on aateliskirja — ettekö usko?" Hän avasi ylpeästi huulensa ja näytti nenäkkäästi nauraen koko rivin kauniita, tasaisia hampaita.
"En, sitä en usko", vastasi neiti Fliedner liikutettuna; puna lensi suuttumuksesta hänelle poskiin. "Luonto ei salli etevyyttä, joka vapauttaa ihmisen työstä, eikä tuolla kirjoitetulla ruhtinaansanallakaan, jolle mieletön luulo suo saman muuttamisen voiman kuin pyhälle ehtoollisellekin ja josta muka terve punainen luonnollinen veri muuttuu siniseksi — ei sillä sanallakaan ole valtaa vapauttaa ketään työstä, jota tekemään ihmissuku kuitenkin on luotu. Kovin pahaa olisi ja vasten Jumalan tahtoa, jos valtioille todellakin olisi suotu oikeus hyväksyä tyhjäntoimillista. Mutta eräästä asiasta täytyy minun nyt muistuttaa teitä, Charlotte — ne sanat eivät koskaan ennen ole käyneet huulieni yli; vaan teidän ylpeytenne on tullut rajattomaksi, hetki hetkeltä se tulee sietämättömämmäksi ja niin muodoin muistutan teitä siis: Älkää unhottako, että olette ottolapsi!"
"Niin, niin, tuommoinen armonleipää nauttiva raukka, eikö tosi, hyvä, armas Fliedner?" huudahti Charlotte, ja hänen tuliset, säihkyvät silmänsä katselivat terävästi vanhaa neitoa kasvoihin. "Mutta ajatelkaa vaan, minä en siitä paljoa huoli" — hän nipisti peukalonsa ja etusormensa — "armonleipä maistuu minusta oivallisesti, sentähden ett'en voi päästä vapaaksi ajatuksesta, että minulla on oikeutta sedän leipään. Paitsi sitä oli hynin totta, mitä tänään kirjoitin Dagobertille: te vingutatte ensimäistä viulua sedän teepöydässä, kun Eckhof on joutunut epäsuosioon. Te tulette nenäkkääksi, ystäväni!"
Hän vaikeni ja katsoi avonaisen oven puoleen, jonka kynnyksen yli herra Claudius kuulumatta juuri oli astunut. Vähintäkään hämmästystä osoittamatta nousi hän setäänsä tervehtimään, johon tervehdykseen setä lyhyesti vastasi, astui pöydän luo ja piti takavarikkoon otettua kirjettä lampun valossa.
"Mistä olet saanut tämän vaakunan, Charlotte?" kysyi hän tyvenesti, vaikka jotenkin terävästi.
Charlotte peljästyi — minä huomasin sen hänen puoleksi suljettujen silmäluomiensa väräjämisestä, vaikka hän huolimattomuutta teeskennellen katseli vaakunaa.
"Mistäkö sen olen saanut, setä?" toisti hän melkein leikillisesti kohottaen olkapäitään. "Minä olen pahoillani — mutta en voi sitä selittää."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Enkö ollut kylliksi selvä, setä? No niin, minä en tällä hetkeä voi selittää sinulle, millä tavoin tuo sievä sinetti on joutunut käsiini. Minullakin on pieniä salaisuuksia, jommoisia Claudiuksen vanhassa perheessä on yltäkyllin. Varastanut sitä en ole, enkä ostanutkaan, eikä sitä myöskään ole minulle lahjoitettu." Hän oli vielä kylliksi rohkea pitääksensä noiden vakavien silmien edessä salaperäistä arvoitustansa leikkikalunaan!
"Järjellinen selitys on siis, että olet löytänyt sen, vaikka en voi aavistaa, mistä", lausui herra Claudius silminnähtävästi pahoillansa hänen röyhkeästä leikkipuheestansa. "Minä en enää huoli urkkia salaisuuttasi — pidä se omanasi. Sitä vastoin kysyn sinulta vakavasti: 'Minkätähden käytät tätä sinettiä?'"
"Siksi että — no, että se miellyttää minua!"
"Vai niin! sepä kummallinen käsitys omastansa ja toisen omaisuudesta! Tällä sinetillä ei tosiaan ole omistajaa, enkä minä puolestani pidä minkään arvoisena tuommoista pientä vaakunaa ympäröitsevää loistoa; voisin siis suoda sinulle lapsellisen ilon sulkea kirjeesi tuolla kruunatulla kotkansiivellä, ell'et — olisi Charlotte; mutta himolliselle pelaajalle, jota tahtoo parantua, ei jätetä korttia käteen. Minä kiellän sinua täst'edes käyttämästä löydettyä sinettiä!"
"Setä, minä kysyn teiltä, onko teillä todellakin siihen oikeus!" huudahti Charlotte tuskin hillittävällä innolla. Minä vapisin tuskasta ja pelosta: Charlotte oli vähällä hakata yhdellä ainoalla lyönnillä poikki gordilaissolmun.
Herra Claudius peräytyi askeleen ja katsoi häntä kiireestä kantapäähän ylpeällä, kummastuneella silmäyksellä.
"Rohkenetko sitä epäillä?" Hän suuttui, mutta hillitsi kuitenkin tykkänään vihansa. "Hetkenä, jolloin te — veljesi ja sinä — minun taluttaminani jätitte rouva Godin'in kodin, sain minä oikeuden siihen. Minä olen antanut teille nimen Claudius, eikä mikään oikeuskunta maailmassa voi kieltää minua vaatimasta sinua käyttämään sitä ilman kaikitta koristeitta. Koittaisiko todellakin hetki, jolloin minun täytyisi katua, että olen pitänyt tätä esi-isieni kalliinta aarretta kilpenä sinun ja Dagobertin pään yli? Veljeni tahrasi sen, liittäessänsä tämän pienen turhamaisuuden siihen" — hän osoitti sinettiä; — "minun suostumuksellani se ei enää saa tapahtua."
Pilkallinen hymy näkyi Charlotten suunsopissa; herra Claudius näki sen ja rypisti synkästi kulmiansa.
"Lapsellisen heikko, kivulloinen sielu niin terveessä, voimallisessa ruumiissa!" sanoi hän silmäillen nuoren neidon uhkeata vartaloa. "Sinä valitat ja nureksit aateliston sietämätöntä ylpeyttä ja vahvistat sen kuitenkin, ynnä tuhannet toisetkin heikot sielut, halullasi pyrkiä heidän pariinsa ja orjamaisella alamaisuudellasi, jos sinua vaan siellä kärsittäisiin. Minä en kuulu aatelissäädyn raivoisaan vastustajajoukkoon, joka tahtoo syöstä sen kantakiviltään — pysyköön se minusta nähden siinä aivan kernaasti — mutta minäkin puolustan asemaani. Aateliston merkitys on nyt ihan toisenlainen: ell'en tee itseäni sen palvelijaksi, en siksi tulekaan. Sen luuleteltu voima ja etevyys ovat ainoastaan teidän heikkoudessanne; missä ei ole rukoilijaa, ei ole epäjumalaakaan."
Charlotte heittäytyi jälleen sohvankulmaan. Hänen poskensa hehkuivat; selvästi oli hänen äärettömän vaikea hillitä kieltänsä.
"Herra Jumala, mitä voin minä luontooni!" huudahti hän ivallisesti. "Olkoon niin — minä en voi auttaa, että kuulun noitten heikkohenkisten lukuun! Miksi sitä salaisin — jos tuo kruunattu kotkansiipi todellakin kuuluisi oikeaan sukunimeeni, olisin ylpeä — ylenmäärin ylpeä!"
"No, onhan, Jumalan kiitos, pidetty huolta, ett'eivät puut kasva taivaasen asti. Voi niitä raukkoja, joitten täytyisi elää sinun parissasi, jos todellakin tulisit osalliseksi tuosta säädyn niin sanotusta etevyydestä! Kaikeksi onneksi ei sinun nykyinen nimesi eikä oikea sukunimesikään oikeuta —"
"Oikea sukunimenikö? — Mikä se on, setä?" Neiti kavahti ehdottomasti seisomaan, ja hänen säihkyvät silmänsä oikein salamoivat hänen katsellessansa herra Claudiusta kasvoihin.
"Oletko todellakin unhottanut sen, joka kuuluu tuhat vertaa kauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin karkea, karhumainen, saksalainen poroporvarillinen nimi Claudius?… Méricourt, se on." Hän lausui, kuten selvästi näkyi, tuon nimen vastenmielisesti. Charlotte vaipui jälleen pehmeisin tyynyihin ja pusersi nenäliinaansa huuliansa vastaan.
"Onko teenne jo valmis, hyvä Fliedner?" kysyi herra Claudius vanhalta neideltä, joka, kuten minäkin, äärettömässä mielen ponnistuksessa kuunteli vaarallista puhetta. Herra Claudiuksen lykätessä tuolia pöydän viereen kaatoi neiti Fliedner kiireesti teetä; hänen pienet, somat kätensä olivat hieman epävakavat hänen tarjotessaan isännälle kuppia ja huolestunut katse vilkasi ujosti hänen rypistynyttä otsaansa. — Mutta kuinka: pitihän tuon vanhan naisen oleman hänen rikoskumppalinsa, tuon lempeän, helläsydämmisen, hyvän neidon tietämän siis jatketusta, julmasta rikoksesta — mahdotonta! Herra Claudius oli lujana, vakavalla vastauksellaan taasen saattanut asian mitä suurimpaan epätietoon; mutta häntä minä uskoin. Charlotte oli sitä vastoin toista mieltä; minä huomasin sen hänen kasvoistansa, hän oli luja uskossansa. Ruhtinattaren tapaisesti istui hän vieressäni sallien neiti Fliednerin häntä palvella, ja ivallinen, halveksiva, suunsoppia alasvetävä hymy syntyi Méricourt nimestä. Mikä ristiriitaisuus tässä ylpeässä sielussa! Muinoin vastusti hän suuttuneena ja pontevasti tällä ranskalaisella nimellä luulon, että Claudiusten saksalainen poroporvarillinen veri tykytti hänen suonissansa ja nyt heitti hän sen luulon ikäänkuin vanhan kuluneen vaatteen, huomatessaan todellakin olevansa Claudiuksen, halveksitun kauppiaan lihallinen veljentytär. Ah, minä aron viaton lapsi, enhän minä käsittänyt, että ruhtinaan mahtava sana, muutama kirjain hänen kädestänsä oli halaissut vanhan kauppahuoneen suvun kahteen osaan aina juuriin asti ja jalostuttanut erotetun vesan tuntemattomaksi! Loviisa astui sisään ja kohta hänen perässänsä Helldorf. Minä hengähdin vapaammin, ikäänkuin raitis ilma olisi tuulahtanut minua vastaan — he kumpikaan eivät aavistaneet, millä tulivuorisella pohjalla viehättävä, rauhallinen teepöytä seisoi, he keskeyttivät tietämättänsä herra Claudiuksen sanojen jälkeen syntyneen synkän äänettömyyden, ja lisäksi tuntui minusta turvallisemmalta, kotoisemmalta Helldorfin läheisyydessä, sillä vähitellen olin tullut lellitellyksi lapseksi hänen veljensä kodissa.
Hän tarjosi minulle hymyillen ja varovaisesti paperitötterön. Minä tiesin, mitä se sisälsi — tuskin täysipuhjenneen teeruusun, jota rouva Helldorf jo kauan aikaa oli hoitanut minua varten ja jonka hän jo aamulla lupasi teen aikana lähettää minulle, jos se päivän kuluessa avaisi kupunsa. Minä huudahdin ilosta, avatessani paperin — valkoisena, vähän keltaiseen vivahtaen riippui tuoksuva kukka varressaan.
"Ah, varokaahan toki hiukan pukuani, Loviisa! Revittehän pitsit rimsuistani!" huudahti Charlotte samassa kiukkuisesti ja veti kankean puvun kahisevat poimut likemmäksi. Hän oli kovin vihastunut, vaan minä en saanut päähäni, että hän olisi huolinut leningistänsä, sillä läpi kalleimmassakin puvussa oli hänestä aina yhdentekevä. Minä näin hänen kerran suurentavan ruusupensaan repimää kolmikulmaista läpeä pitsisessä nenäliinassansa sentähden, että se näytti "niin naurettavalta", ja neiti Fliednerin pientä villakoiraa repi hän kerran nauraen ja hyväellen korvista, kun se "niin viehättävän häijysti" oli repinyt hänen uuden leninkinsä rimsut rikki.
Loviisa kavahti pystyyn kuolon tuska silmissään, sammaltaen toisen anteeksipyynnön toisensa perässä, vaikk'ei väitettyä vahinkoa missään näkynyt; selvästi voi huomata, miten ujo orpo raukka pelkäsi tuota vallanhimoista nuorta naista. Koko kohtaus oli erittäin tukala ja olisi varmaan tuottanut Charlottelle ankaria nuhteita, ell'ei neiti Fliedner olisi tullut ukkosenjohtajaksi. Luoden silmäyksen herra Claudiuksen ankarasti rypistyneihin kasvoihin otti hän ruusun ja pisti sen kähäröihini.
"Te näytätte komealta, pikku itämaalaiseni", lausui hän taputtaen minua poskelle.
Charlotte nojautui takaisin sohvankulmaan — pitkät, tummat ripset hänen alasluoduista silmistänsä varjosivat hänen hehkuvia poskiansa, eikä hän edes katsahtanutkaan koristettani.
Huolimatta pahasta ilmasta tuli muutamia vieraita kaupungista. Vilkas keskustelu alkoi kohta ja Charlottekin heräsi valeellisesta haluttomuudestansa, eikä voinut vastustaa puhetaidollansa toistamisen viettelyä. Hän oikein säkenöi elävyydestä; minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin vilkkaan puheliaana. Tosin kuului hänen ilkkunaurunsa usein sekä terävältä että tuimalta ja uhkean naisen hillitsemättömät liikkeet ynnä paljaitten hartioitten rohkea keikaileminen riistivät häneltä vaimollisen kainouden viimeisenkin jäljen. Oli ikäänkuin sähköä jokaisessa hänen jäsenessänsä ja tulta veren asemasta hänen suonissaan.
Puoleksi väristen, puoleksi ihaillen olivat silmäni kuin häneen lumotut, vaan silloin laskeusi vitkaan käsi silmien eteen; herra Claudius, joka istui vieressäni, tahtoi siten estää minua häntä katsomasta. Samassa pyysi hän Helldorfia laulamaan. Hänen epäilemätön aikomuksensa saada nuorukaisen laululla tuo punainen sutkasuu kumminkin hetkeksi vaikenemaan, ei näkynyt onnistuvan; Charlotte jatkoi puhettansa, vaikka kuitenkin hieman hiljemmin, juurikuin ei hänellä olisi aavistusta, että Schubertin "Matkamiestä" par'aikaa mitä tunteellisimmin laulettiin.
"Ell'et itse huoli soitannosta, niin älä kuitenkaan häiritse toisten nautintoa", keskeytti äkkiä herra Claudius ankarasti vaatien käden viittauksella vait'oloa.
Charlotte säpsähti ja vaikeni. Välinpitämättömästi ja ylpeästi nojasi hän päänsä sohvaa vasten, tarttui toiseen paksuista alasroikkuvista kähäröistänsä ja kiersi sitä heikkohermoisesti sormissaan. Hän ei edes katsahtanut ylös nuoren miehen jälleen astuessa huoneesen ja saadessa kaikkien läsnäolevien kiitoksen.
Eräs herroista pyysi häntä laulamaan yhdessä Helldorfin kanssa.
"En, en tänään — minä olen haluton", vastasi hän välinpitämättömästi, liikahtamatta ja huolimatta edes luoda silmiään ylös.
Minä näin, miten Helldorfin kauniit kasvot kalpenivat aina huuliin saakka. Minun oli häntä sanomattoman sääli. Minä en voinut kärsiä, että joku siitä perheestä, jota minä niin rakastin, tulisi solvaistuksi. Rohkeasti nousin seisomaan.
"Kyllä minä laulan kanssanne, jos tahdotte", sanoin hänelle — ääneni vapisi ehdottomasti, sillä minusta olivat sanani äärettömän rohkeat ja yli-inhimilliset.
Helldorf tiesi sen — tunsihan hän pelkoni laulaa vieraitten kuullen.
Kiitollisesti suuteli hän kättäni; sitte menimme pianon luokse.
Luulenpa, ett'en koskaan eläessäni ole laulanut niin hyvin ja tunteellisesti kuin sinä iltana. Mahtava käsittämätön liikutus saattoi minut voittamaan ensi säveleitäni heikentävän pelon. Jo laulun alkupuolessa tulivat läsnäolijat toinen toisensa perästä luoksemme ja lopetettuamme saimme ylen runsaat kiitollisuuden osoitukset osaksemme; vanhat herrat kiittivät minua erittäin, vertaillen minua leivoseen ja Jumala tiesi mihin kaikkeen. Charlottekin tuli rientäen. Hän syöksi luokseni ja laski käsivartensa ympärilleni. Minä peljästyin — hän kumartui syvään ylitseni, että voin nähdä kyyneleet hänen säihkyvissä silmissänsä, mutta vihan kyyneleitä ne olivatkin, joita hän yhteen likistetyin huulin, tukalasti hengähdellen, koetti pidättää. Jos minulla silloin olisi ollut vähintäkään aavistusta, mistä syystä hän oli niin kiihtynyt, helppo olisi minun todellakin ollut häntä rauhoittaa! Mielelläni olisinkin sen tehnyt. Mutta nyt minut valloitti ääretön pelon tunne ja ehdottomasti koetin irtaantua hänen syleilyksestänsä.
"Hei, kuulkaa vaan pikku aroleivosta!" nauroi hän. "Yhdellä ainoalla syleilyksellä voisi musertaa tämän pienen linnunruumiin." Hän likisti minua, että olin vähällä tukehtua, "ja kuitenkin lirittelee se, että seinät kaikuvat!"
Ennenkuin aavistinkaan, oli hän, silminnähtävästi hyväillen minua, siirtynyt etemmäksi kanssani muitten joukosta, silitti kiireesti päätäni ja äkkiä lensi ruusu hiuksistani kauas viereiseen saliin.
"Pikku, viehättävä koketti, te olette loistavasti toimittaneet osanne — ken olisi luullut niin vaarallista ainetta piileskelevän tuommoisessa pienessä avojalassa!" kuiskasi hän vapisevin äänin. "Tiedättekö, miten ylistetyitä kohdellaan?" huudahti hän kovemmin. "Ne kohotetaan korkealle halvan ihmisjoukon ylitse. Katsokaa, noin, noin — te höyhenen painoinen, mitä sievin pikku nukkeni!"
Minä liitelin äkkiä korkealla ilmassa ja olisin voinut koskea kattoon käsilläni, sillä ylikerran huoneet olivat jotenkin matalat. Hänen vahvoissa käsissään olin minä todellakin ylös ilmaan nousevan höyhenen kaltainen, heikko olento; kykenemätön puolustamaan itseäni heikoilla lapsenkäsilläni, en ollut niin mitään; ääntänikään en voinut hallita, häpeä ja pelko likisti kurkkuni kiinni; minä luulin olevani mielettömän vallassa. Nauraen lensi hän kanssani huoneitten lävitse, jolla aikaa minä ehdottomasti ummistin silmäni. Silloin sattui jotakin äkkiä kovasti päähäni — hän oli viimeisessä salissa juossut matalalla riippuvaa vaskista kynttiläkruunua vastaan. Minä kirkasin: läsnäolijat riensivät luoksemme ja pelästyneenä antoi Charlotte minun vaipua alas. Ikäänkuin harson lävitse, tiesin vaan herra Claudiuksen nostavan minut ylös — sitten laskeutui unentapainen hämärä tuntoni yli.
En tiedä, kuinka kauan makasin tainnoksissa, mutta minusta tuntui tointuessani samalta kuin muinoin herätessäni Ilsen sylissä. Minä tunsin, että minua lempeästi syleiltiin ja korvaani hiipi silloin tällöin heikko kuiskaus, jota en ymmärtänyt, vaan joka kuitenkin kuului samalta kuin Ilsen salaiset lempinimet, joita minun ei oikeastaan olisi pitänyt saada kuulla. Mutta sydän, jota vastaan pääni nojautui, sykki kovasti — se oli toista kuin Ilsen sylissä. Peljästyneenä avasin silmäni ja näin kalman kalpeat kasvot, joitten ääretöntä tuskaa en milloinkaan ole unhottava.
Äkkiä käsitin asemani ja käänsin punastuen pääni toisaalle; äkkinäinen liikkuminen teki kovin kipeätä. Heti vetäytyi käsi pois ympäriltäni ja herra Claudius, joka istui vieressäni sohvan päällä, nousi seisomaan.
"Ah, armas lapsi kulta — Jumalan kiitos, ovathan suuret silmänne auki jälleen!" huudahti neiti Fliedner vapisevalla äänellä, vääntäen liinariepua posliiniastiassa.
Minä koskin päähäni, joka oli sidottu ja vasemmalla kulmalla olevasta liinakääreestä tippui kylmää vettä alas. Nopeammin, kuin olisin voinut luulla, voitin heikkouteni ja äskeisen ihmeellisen tunteen, joka niin sanomattoman suloisesti värähteli minussa, tuskastuneena muistelin Charlottea ja häntä odottavia nuhteita — minun täytyi niin pian kuin mahdollisesti taasen seisoa vakavasti jaloillani.
"Mitä hullutuksia nyt olen tehnyt?" kyselin uljaasti nousten seisomaan.
"Te pyörryitte, sydänkäpyseni", vastasi neiti Fliedner silminnähtävästi iloisena reippaudestani.
"Mikä heikko olento mä olenkaan? Jos Ilse sen tietäisi! Hän ei voi kärsiä heikkoja naisia. Mutta ottakaamme kääre jälleen pois, eikö niin, neiti Fliedner? Sitä ei todellakaan tarvita." Minä koetin sitä tehdä. "Oi ruusuni!" huudahdin ehdottomasti.
"Te saatte sen takaisin", sanoi herra Claudius alakuloisesti. Minä huomasin, miten hiljainen huokaus kohotti hänen rintaansa. Hän meni läheiseen huoneesen, missä kukka vielä oli lattialla, ja toi sen minulle.
"Minun täytyy pitää se visusti, rouva Helldorf on niin kauan hoitanut sitä minulle — me olemme yhdessä pitäneet sitä silmällä ja nähneet jokaisen lehden kasvavan", lausuin häntä katsellen, hänen tarjotessaan sitä minulle.
Niillä muutamilla sanoilla oli kummallinen vaikutus; ne karkoittivat viimeisenkin alakuloisuuden jäljen herra Claudiuksen otsasta; silloin kahisivat akuttimet ja Charlotte, joka silminnähtävästi ensimäisessä pelossaan ja hämmästyksessään oli paennut pimeän ikkunakomeron suojaan, tuli nyt nopeasti esiin. Rientäen lähestyi hän minua ja heittäytyi polvillensa eteeni.
"Prinsessani!" rukoili hän hellällä, puoleksi sortuneella äänellä ja ojensi minulle anteeksi rukoillen oikean kätensä.
Herra Claudius astui väliimme. Minä vapisin — en koskaan ollut nähnyt noiden suurien sinisien silmien säihkyvän niin hillitsemättömästä vihasta ja kiivaudesta.
"Älä koske häneen sormillasikaan! Et koskaan, koskaan enää! Minä olen täst'edes tietävä suojella häntä sinusta!" huudahti hän kiivaasti lykäten hänen kätensä takaisin. Kuinka taipumattoman kovalta ja ankaralta hänen heleä, tyven äänensä voi kuulua!
Neiti Fliedner kääntyi peljästyneenä ja katsoi häntä tuskastuneena silmiin — mielenkiihkeys, jonka jo luultiin viimeiseen kipinään asti sammuneen, ilmestyi nyt ensi kerran moneen vuoteen ja rikkoi ankaran tyvenyyden ja itsensähillitsemisen sulun. Kuulumatta sulki vanha neiti oven — olivathan kaikki vieraat vielä Charlotten huoneessa.
"Minä kadun — kadun nyt katkerasti hetkeä, jolloin otin sinut lapsekseni ja koetin muuttaa sinua siivompiin oloihin!" jatkoi herra Claudius kiivaasti. "Minä olen ammentanut vettä seulalla — luonto ei kieltäydy koskaan ja hurja veri suonissasi —"
"Sano, setä, ennemmin: ylpeä!" keskeytti häntä Charlotte noustessaan. Hän oli kalman kalpea ja taaksepäin heitetty pää oli todellakin ikäänkuin kivettynyt ivallisessa tyvenyydessään.
"Ylpeä!" toisti setä katkeralla hymyllä. "Sanopas, millä tavalla sinä osoitat ylpeyttä, naisen kauniinta koristetta ja koska! Kentiesi äsken, jolloin, vailla kaikkea vaimollista kainoutta ja armollisuutta, käytit itseäsi vallattoman irstaisesti!"
Charlotte peräytyi, kuin olisi häntä lyöty kasvoihin.
"Ja mitä sinä muuten ylpeäksi nimität?" jatkoi hän säälimättömästi. Perusteeton arvon ja korkean elämän aseman halusiko? Vai ylpeä sydämetön tapako, jolla kohtelet ihmisiä, jotka luulosi mukaan ovat sinua halvempia? Semmoisella käytöksellä loukkaat minua usein mitä syvimmin, ja tietämättäsi uurrat tärisevätä pohjaa jalkojesi alta. Varo itseäsi —"
"Mistä, setä?" keskeytti hän herra Claudiusta kylmästi, pilkallinen hymy suunsopissa.
"Emmekö jo, veljeni ja minä, ole kärsineet sortoa kaikissa muodoissaan. Onko enää ainoatakaan kohtaa ylevissä sieluissamme, johon et ole kovakätisesti koskenut sekä väittänyt kelvottomaksi ja epäkäytännölliseksi konttiporvarillisessa elämässäsi. Etkö koeta polkea ihanteitamme, milloin vaan voit?"
"Kyllä, mutta myrkyllisinä käärmeinä, tyhjinä houreina, joilla ei ole vähintäkään yhteyttä siveyden eikä ihmishengen korkeitten ja pyhimpien pyrintöjen kanssa. Sinä ja veljesi, te olette halpoja ja epäjaloja sielunne pohjasta! Siellä ei ole tilaa kiitollisuudellekaan!"
"Minä kiittäisin sinua nautitusta leivästä, ell'ei minulla olisi enempää vaadittavana!" kiivastui Charlotte.
"Jumalan tähden, vaietkaa, Charlotte!" huudahti neiti Fliedner kalman kalpeana tarttuen hänen käsivarteensa. Vihoissaan irtaantui nuori neiti hänestä.
Mykkänä kummastuksesta katseli herra Claudius uhkaavaa naista kiireestä kantapäähän. "Ja mitä vaadit?" kysyi hän tavallisella tyvenyydellään.
"Ennen kaikkea, selkoa syntyperästäni!"
"Tahdotko tietää totuuden!"
"Niin — sanokaa se — minun ei tarvitse sitä peljätä!" huudahti hän melkein riemuiten. Herra Claudius kääntyi hänen luotansa ja kävi kerran lattian yli. Kaikki oli niin hiljaa, että luulin voivani kuulla sydämeni kovan tykytyksen.
"Ei, ei nyt — ei nyt, kun olet minua niin syvästi loukannut; se olisi halpa kosto!" sanoi hän viimein seisahtuen hänen eteensä. Hän nosti kätensä ja osoitti ovea. "Mene! Sinä et milloinkaan olisi voinut vähemmin kestää totuutta kuin juuri nyt!"
"Minä tiesin sen!" nauroi Charlotte rientäen ulos.
Neiti Fliedner asetti äänettä, vapisevin käsin uuden kääreen päähäni; sitte meni hän ulos katsomaan, tarvitsivatko herrat mitään.
Minun sydämeni sykki; minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa.
Hän istahti tuolille viereeni.
"Se oli hurja kohtaus, sopimaton näille peljästyneille silmille, joita ennen kaikkea tahtoisin varjella pahoilta vaikutuksilta!" sanoi hän epävakaisella äänellä. "Te näitte minut kiivastuneena ja se pahoittaa mieltäni! Nyt on luultavasti tänään osoittamanne vähäkin luottamus kadonnut — eikö niin?"
Minä pudistin päätäni.
"Eikö?" kysyi hän levottomasti hengähtäen, surullisen näköiset silmät säihkyen ilosta. — "Liekki on syttynyt aivoihini — minä olen kauan sitä tuntenut, mutta aina kukistanut sen; vaan tänään, kuullessani valitushuutonne ja nähdessäni veren juoksevan kalpeitten kasvojenne yli, en sitä enää voinut." Hän nousi, astui äkkiä kerran huoneen yli edestakaisin, ikään kuin valloittaisi se näkö hänet tykkönään.
Hän silmäili kattoa ja vanhanaikuista kynttiläkruunua.
"Paha, vanha talo!" lausui hän seisattuen. "Joku paha henki on loihtinut huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Nyt voin käsittää, miksi Karolinenlust täytyi rakentaa — minä ymmärrän vanhan Eberhard Claudiuksen. Ihana isoäitini kuihtui täällä kuin kukkanen — yksinkertaiset emännät, joita ei rakkaus tänne tuonut, ovat hallinneet ja vallinneet sekä löytäneet täällä hiljaisen, rauhallisen kodin — jumaloidulle, rakastetulle naissydämelle on tämä vanha talo aina ollut vaarallinen turvapaikka."
Hänen liikutettu äänensä tunkeutui aina ytimiini saakka. Sillä äänellä oli hän varmaankin puhutellut uskotonta lemmittyänsä — kuinka olikaan mahdollista, että hän kuitenkin voi hänet hyljätä?
"Viaton lapsensydämenne varoitti teitä ehdottomasti kylmästä, kolkosta katurakennuksesta", jatkoi hän jälleen istahtaen viereeni.
"Niin, alussa", keskeytin häntä elävästi, "alussa, jolloin tulin arolta ja luulin jokaisen vieraan muurin vankilaksi — se oli kovin lapsellista. Mutta eihän Dierkhofissakaan ole kirkasta eikä valoisaa — siksi on siellä kylliksi auringon polttamia lasiruutuja, joista päivä ainoastaan pilkistää sisään ja luuvassa on aina vilpoista ja hämärää, vaikka päivä kimeltää kuumana aron yli. Ei, nyt rakastan vanhaa katurakennusta, nyt katson sitä ihan toisilla silmillä, ja luettuani Augsburgista ja Fuggerin perheestä on minusta aina, kuin täytyisi vanhojen rouvien harsoineen astua alas kehyksistänsä ja tulla minua vastaan käytävissä ja portailla."
"Ah, tämä on runollisuutta, jolla aron prinsessa tiesi koristaa kolkon yksinäisen lapsuutensakin kodin! Voisitteko sen avulla kestää vanhassa kauppahuoneessa, pakenematta valoisaan Karolinenlustiin?"
"Voisin — täällä on minusta mieluisampaa ja kodikkaampaa. Eikö täällä katurakennuksessa siis ollut ketään, jota ihana iso-äitinne rakasti?"
Mitä olinkaan sanonut, että hän kavahti ylös ja katsoi minuun meikein kangistunein kasvoin.
Samassa aukeni ovi ja neiti Fliedner astui sisään kutsutun kotilääkärin kanssa; kohta sen jälkeen saapui isänikin. Hän oli alussa sangen peljästyksissään tapaturmastani, mutta lääkärin vakuutuksen mukaan ei ollut vähintäkään syytä pelkoon. Yksi kiharoistani leikattiin pois ja pieni side pantiin haavan päälle ja sitten kiellettiin minua menemästä ulos yö-ilmaan. Ensi kertaa makasin, neiti Fliednerin vartioimana, katurakennuksessa; ja keveissä houre-unelmissani näin pienen olennon; entisten emäntien harso päässä astui hän käytävillä ja leveillä rapuilla. Mutta hänen jalkansa eivät koskeneet kylmiin kivilattioihin, sillä puutarhojen koko kukkarunsaus oli levitetty niille, ja autuaallisella varmuudella huomasin, että se olinkin minä itse.