XXVIII.
Seuraavana aamuna haihtuivat suloiset unelmani ja minä heräsin vaalean ja kylmän auringonsäteen suudelmasta. Minä häpesin, vaikk'en oikeastaan tullut selville, mistä syystä. Neiti Fliedner kyllä vastusti kovin aikomustani, vaan turhaan: minä hypähdin vuoteesta, pukeuduin kiireesti vapisevin käsin ja juoksin Karolinenlustiin — minä pakenin katurakennusta. Mutta tuota vakavaa silmää, jonka edessä äkkiä rupesin vapisemaan, en enää voinut paeta ja kummallista — herra Claudius, joka siihen saakka oli kohdellut tylyä käytöstäni ankarasti ja vakavasti, ei enää peräyttänyt rahtuakaan vallasta, jonka hän tuona iltana oli saanut ylitseni. Hän oli kerran suojelevaisesti tukenut minua ja nyt tuntui sitä tekevän vieläkin näkymättömästi. Kaino pakoni hänen lähestyessään, alasluodut silmäni hänen minua puhutellessansa, äänettömyyteni, kaikki jäi häneltä huomaamatta — hän puhutteli minua muuttumattoman hellästi, eikä hänen kirkas otsansa enää synkistynyt. Hän piti lujasti minusta kiinni, minuun koskematta, ja lupauksensa, että hän tietäisi minua suojella, täytti hän kaikin puolin. Hän oleskeli melkein enemmän tähtitornissa kuin toimintohuoneessa; pieniä teepitoja ei enää ollut eturakennuksessa, mutta sitä vastoin istui hän usein meidän pienessä teepöydässämme kirjastossa, ja talvimyrskyn vinkuessa nurkissa ja eteen vedettyjen viheriäisten villa-akuttimien hiljaa heiluessa, piti isäni molemmille pöytäkumppaleilleen yhden maailman mainioista esitelmistään. Herra Claudius kuunteli häntä syvästi miettien; ainoastaan silloin tällöin väittäen jotakin vastaan — vaan siitä säpsähti puhuja, sillä hän kuuli jotakin uutta ja omituista, niin syvälliseen tieteesen perustuvaa, jommoista hän vähimmiten olisi odottanut "kauppiaalta."
Sopimuksemme kirjoitukseni suhteen oli myöskin käynyt toteen. Minä sain työn neiti Fliednerin kautta ja jätin sen jälleen hänelle, onnellisena ja kovin kummastuneena, että kirjoituksella voi ansaita niin "suunnattomasti" rahaa; huolet eivät milloinkaan enää minua rasittaneet, ja kuitenkin oli minulla aina pieni aarre käytettävänäni.
Mikä muutos! Tunsin olevani ijäiseksi sidottu toiseen sukuun, enkä kuitenkaan enää kadehtinut aron yli vapaasti liitelevää lintua — olisin voinut riemuiten kaikkiin ilman suuntiin kertoa olevani vangittu ja olisin todellakin voinut lyödä otsani puihin, nähdäkseni, miten tuo toinen sielu minun tähteni kärsi tuskia. Tämän ainoan seikan tähden unhotin itseni, koko maailman ja senkin että minun omaatuntoani vielä rasitti kaksi syntiä: valhe ja tietoni häntä niin liki koskevasta salaisuudesta. Mutta voi, miten putosin taivaastani, milloin vaan Charlotten äänen kuulin tahi näin hänen lähestyvän! Tosin peräytyi hän ylpeästi läheisyydestäni; mutta tuon myrskyisen kohtauksen jälkeisenä päivänä tuli hän kuitenkin huoneeseni. — "Minä en koske teitä sormellanikaan, en edes anna hengityksenkään saastuttaa teitä!" huudahti hän minulle katkerasti kynnykseltä, — "Tahtoisin vaan tehdä rauhaa kanssanne, prinsessani! Suotteko anteeksi, mitä tein teille?" Minä juoksin hänen luoksensa ja ojensin hänelle liikutettuna käteni.
"Huomasitteko, miten eilen saatoin tirannimme oikein temppelin tornin huipulle? Hän on kuitti! Minä käyn äänettä, sykkivin sydämin kauppiaantalossa ja jokaisen ruokapalasen palkitsen harmilla ja mielessäni kuohuvalla vihalla; mutta minä kestän kaikkea — täytyyhän minun vartioida kirjoituspöydän laatikossa olevaa kallista aarrettamme, minä en saa poistua ennenkuin Dagobert palaa! Oi, miten olen riemuitseva viimein ijäiseksi sulkiessani 'rihkamapuodin' oven jälkeeni ja astuessani isänkodin kynnykselle!"
Tätä innostunutta puhetta kuullessani irroitin ujosti käteni ja astuin muutaman askeleen taaksepäin. Sen jälkeen kohtasimme ainoastaan harvoin toisiamme; mutta kerran palatessani hovivaunuissa ruhtinattaren luota, tuli hän pihalle ja saattoi minua puutarhan lävitse, ja silloin täytyi minun kertoa kaikesta. Kohta käyntinsä jälkeen Claudiuksen talossa oli herttuallinen rouva sairastunut jäsenten särköön ja lähtenyt K:sta parantuaksensa lämpimämmässä ilman-alassa. Hänen poissa ollessansa en tietysti käynyt hovissa, mutta nyt täytyi minun säännöllisesti käydä siellä kahdesti viikossa ne olivat ainoat hetket, joina herra Claudius oli synkän näköinen.
Niin kului viikko toisensa perästä, alinomaisen onnen ja sisällisen levottomuuden vaihdellessa. Sitte lähestyivät tammikuun viimeiset päivät, ynnä niiden kanssa Dagobert. Ääretön tuska valloitti minut kuullessani herra luutnantin saapuneen kaikkine kapineineen. Nyt lähestyi sitä tuo onneton hetki ja minä ummistin silmäni, päästäkseni näkemästä, kuinka jättiläisen kokoisena se kohosi edessäni, ja kuitenkin arvelin pikaista, vaikka tuskaistakin päätöstä paremmaksi kuin senkaltaista epätietoisuutta. Sillä tulipa minkäkaltaiseksi hyvänsä, niin olin kuitenkin vapaa onnettomasta vaikenemisen lupauksestani sekä voin puhua ja katuvaisesti rukoilla kevytmielisyyteni anteeksi.
Hankala aika koitti minulle, sillä toinenkin suru painoi sydäntäni: isäni oli äkkiä eriskummallisesti muuttunut. Koko hänen käytöksensä muistutti minua tuosta muistorahan oston ajasta; hän ei nauttinut ruokaa ja öisin kuulin hänen levottomasti kävelevän edestakaisin. Ääretön joukko kirjeitä saapui joka päivä tulvantapaisesti ja jokaisesta uudesta kohosi kuumeenpuna hänen laihoille poskillensa. Hän kirjoitti herkenemättä, vaan ei Karolinenlustissa tavatuita taideaarteita koskevaa käsikirjoitusta: se makasi pöydän laatikossa, Tarkasti kuuntelin hänen mumisevaa puhettansa, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessansa, vaan en voinut erottaa sanaakaan enkä tohtinut kysellä, kun pelkäsin kiivastuttavani häntä.
En milloinkaan ole unhottava hetkeä, jolloin hänen pidätetty tuskansa viimein puhkesi ilmi! Oli kolkko, mieltä masentava talvi-ilta. Isäni oli päivällisen jälkeen vetäytynyt sanomalehtineen kammariinsa. Jo muutaman minuutin kuluttua kuulin hänen kavahtavan ylös; hän heitti oven kovasti kiinni ja syöksi kirjastoon. Peljästyneenä menin hänen perässänsä.
"Isä!" huudahdin rukoilevaisesti ja syleilin häntä, kun hän minua huomaamatta meni ohitseni.
Lienen näyttänyt kovin peljästyneeltä, sillä hän silitti otsaansa silminnähtävästi koettaen tulla rauhallisemman näköiseksi.
"Ei mitään hätää, Lorchen", lohdutti hän minua huolestuneena. "Mene nyt vaan alas jälleen, lapsi kultani. Ihmiset valehtelevat! He kadehtivat isäsi mainetta — he tietävät antavansa hänelle kuolonhaavan ahdistaessansa hänen mainettansa. Ja nyt tulevat he joukottain ja jok'ainoalla on kivi kädessä. Niin, kivittäkää hänet, kivittäkää hänet! Hänen maineensa ja taitonsa ovat jo loistaneet liian kauan!"
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi pääni ylitse ovea kohti. Eräs nainen astui kuulumatta sisään, kookas vartalo puettu mustaan, kärpän nahasta päärmettyyn samettiviittaan. Hän nosti harson silmiltään: taivas, mikä kauneus! Minä muistelin ehdottomasti Lumisirkkua: silmät nokimustat, otsa valkea ja poskilla hieno puna. Isäni katsoa tuijotti kummastuneena häneen, kun hän kevein askelin lähestyi meitä. Hieno hymy lepäsi hänen huulillansa ja veitikkamaisesti iski hän sivulta päin silmää isälleni: kaikki näytti lumoavalta, melkein lapsellisen viehättävältä; mutta kuitenkin arvelin viattomien liikuntojen salaavan tuskallisesti sykkivän sydämen, sillä huulet vapisivat heikkohermoisesti.
"Hän ei tunne minua enää", lausui hän sointuvalla äänettä, kun isäni yhä oli vaiti. "Täytyneehän minun siis muistuttaa häntä ajasta, jolloin leikimme Hannoverin puistossa ja vanhempi sisar kiltisti juoksi hevosena ja sai maistaa Willibaldin ruoskaa — muistatko sitä vielä?"
Isäni peräytyi, kuin olisivat peikon kynnet pilkistäneet esiin ihanan rouvan samettinutun alta. Jääkylmällä katseella silmäili hän vierasta kiireestä kantapäähän; en milloinkaan olisi luullut tämän hajamielisen oppineen voivan osoittaa senkaltaista kovuutta ja ylenkatsetta!
"En todellakaan voi käsittää, että Kristina Wolf, joka kerran eli isäni, herra von Sassenin talossa, rohkenisi astua jalkaansa minun kynnykseni yli", lausui hän ankarasti.
"Willibald —"
"Mä pyydän", keskeytti hän kieltäväisesti ojentaen kätensä, "meillä ei ole mitään yhteyttä! Jos olisitte ainoastaan hairahtunut, vastustamattomasta taiteenhalusta kotoa luopunut tytär, ottaisin teidät heti vastaan — mutta varkaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä."
"Oi, Jumalani!" Hän löi kätensä yhteen, katsellen surullisesti taivasta kohti. Minä en käsittänyt, miten isäni voi tuota madonna-katsetta vastustaa, vaikka sana "varas" sattui minuun kuin sähköinen isku. — "Willibald, ole armollinen! Älä tuomitse niin ankarasti nuoruuden rikosta!" rukoili hän. "Kuinka olisin tyhjin käsin voinut alkaa hartaasti toivottua taidetietäni? Äitini ei antanut minulle äyriäkään, sen tiedät, ja kuitenkin oli rikkaalta rouvalta anottu summa niin vähäinen."
"Ainoastaan kaksitoista tuhatta taaleria, jotka otit hänen huolellisesti lukitusta kirjoituspöydästänsä —"
"Eikö minulla ollut oikeutta niihin, Willibald! Sano itse!"
"Ja myöskin vapaaherratar Hankenin, vieraamme kiiltokiviinkö, jotka sinun kanssasi katosivat ja jotka äitini täytyi suurimmalla uhrauksilla maksaa, pelastaaksensa nimeämme täydellisestä häpeästä?"
"Valhe, Valhe!" huudahti vieras.
"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!" sanoi isäni taluttaen minut oven luokse.
"Ei, älä mene, lapsi kulta! Ole armollinen ja koeta saada isääsi uskomaan minua viattomaksi! Niin, sinä olet Leonore! Oi, noita lempeitä suloisia silmiä!" Hän syleili minua ja suuteli silmiäni — leveä samettiviitta peitti minut tykkänään ja lumoava orvokin tuoksu lemusi oikein hurmaavaisesti minua kohtaan hänen rinnoiltansa. Kovalla kädellä irroitti isäni minut hänestä. "Älä saastuta viatonta lastani!" huudahti hän kiivaasti, vieden minut ulos.
Minä menin rappuja alas ja vaivuin ikäänkuin hurmaantuneena alimaiselle portaalle. Hän oli siis Kristina tätini, "perheemme häpeäpilkku", joksi Ilse häntä nimitti, "tähti", joksi hän itse sanoi itseään. Tähti hän olikin, tuo lumoava rouva. Kaikki naisellinen viehättävyys, mitä siihen saakka olin nähnyt, vaaleni tätini nuorekasten, loistavien kasvojen rinnalla! Miten hänen mustat kiharansa lepäsivät raskaasti paksun kärpän-nahan päällä! Ah, kuinka tuo peloton, sileä otsa loisti ja kuinka kauniisti hienot, siniset suonet näkyivät hänen kulmissansa! Ja tuo lumoavan hellä ääni, sen oli hän saanut takaisin, parannuskeino oli siis auttanut! Ja nuo pienet kätöset, jotka niin lempeästi ja hellästi vetivät minut lumoavan rouvan rinnoille — nekö olivat varastaneet! Ei, ei, tätini viha näytti tämän syytöksen kokonaan valheeksi: näinhän minä kyyneleitten kiiltävän hänen silmissänsä!
Sykkivin sydämin kuuntelin kirjastosta kuuluvaa sananvaihtoa. En voinut erottaa sanaakaan, eikä se kauankaan kestänyt. Ovi aukeni — "Antakoon Jumala tämän sinulle anteeksi!" kuulin tätini lausuvan; sitte kahisi hänen liepeensä portaissa. Hänen askeleensa tulivat yhä hitaammiksi ja hiljaisemmiksi; äkkiä peitti hän silmät kädellään ja nojautui käsipuita vastaan. Minä juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen oikeaan käteensä.
"Kristina täti!" huudahdin liikutettuna.
Hän antoi kätensä vitkaan vaipua alas, katsoen minua, surullisesti hymyillen.
"Pikku enkelini, sydänkäpyseni, eikö totta, ethän sinä luule minua pahantekijäksi?" sanoi hän, hellästi silittäen poskeani. "Ethän voi aavistaa, miten pahanilkiset ihmiset kiduttavat minua kuoliaaksi valheellisilla syytöksillään! Oi, jos tietäisit, mitä kaikkia minun jo on täytynyt kärsiä! Ja missä hirveässä asemassa olenkaan nyt ankaran isäsi ijäiseksi hyljättynä! Lapsi, minulla ei ole kattoa suojaksi, ei turvapaikkaa, mihin yöksi voin laskea pääni levolle! Viimeinen grosheni taskussa saavuin viimein vaivaloisesti K:hon, sillä tahdoinhan nähdä sinua, pikkuista Leonoraani! Taivaan Jumala, jospa vaan muutamaksi päiväksi saisin suojaa, niin kyllä sitten taasen voisin suoriutua tästä pulasta!"
Minun asemani oli tuskallinen! Mielelläni olisin jättänyt hänelle oman huoneeni ja itse maannut oljilla — niin äärettömästi oli tämä rouva minut lumonnut; mutta vasten isäni tahtoa en tohtinut ottaa häntä huoneeseni. Minä muistelin neiti Fliedneriä — hän oli aina niin hyvä ja avulias, kentiesi voisi hän minua neuvoa. Ah, mihin olivat nyt kaikki hyvät aikomukseni joutuneet, joitten mukaan ensin tahdoin miettiä ja sitten käyttää itseäni?
Sanaakaan lausumatta, vein tätini alas ja sitte hiekkakentän yli. Hän seurasi minua myöntyväisesti kuin lapsi. Olimme juuri menemäisillämme pensaston ohitse, kun Dagobert sekä Charlotte tulivat meitä vastaan, viimemainitulla kiiltävän valkoinen silkkihattu päässä ja sinertävä samettinuttu hartioilla. He olivat silminnähtävästi kävelemässä.
Minä en vielä ollut nähnyt "herra luutnanttia", sillä olin säännöllisesti karttanut häntä, vaikka hän usein tuli Karolinenlustiin. Nyt säpsähdin ja peljästyin sydämeni pohjasta. Hänkin näkyi kummastuvan: ruskeat silmänsä, joita minä oikein pelkäsin tuon kohtauksen jälkeen suljetussa salissa, katselivat minua eriskummallisesti säihkyen. Minä en ollut huomaavinani hänen iloisesti ojennettua kättänsä ja esittelin tätini Charlottelle. Kummastuksella huomasin äkkinäisen liikutuksen vivahtavan onnettoman rouvan kasvojen yli. Hän tahtoi puhua, vaan ei saanut ääntäkään huuliensa yli.
Charlotte nyykäytti välinpitämättömästi ja ylhäisesti päätänsä, sekä loi ylpeän, tarkastelevan katseen edessänsä seisovaan naiseen.
"Neiti Fliedner tuskin voi teitä neuvoa", sanoi hän minulle kylmäkiskoisesti, kerrottuani hänelle muutamin sanoin aikomuksestani. "Ja vielä vähemmin taitaa hän teitä auttaa; meillä on sangen ahdasta katuhuoneuksessa. Jos saan teitä neuvoa, niin menkää ystävienne Helldorfien luo; heillä on varmaan pieni kammari, johon voitte asettaa tätinne."
Minä käännyin suuttuneena ja tätini laski kiireesti harsonsa kasvojensa eteen. Samassa meni Schäfer puutarhuri tervehtien ohitsemme. Sveitsiläistalo oli hänen omansa ja minä tiesin hänen usein vuokranneen rouvavainajansa niin sanotun "juhlahuoneen" vieraille. Minä riensin hänen jälkeensä kysymään. Hän oli heti valmis antamaan sen tädilleni ja pyysi meitä heti tulemaan hänen kanssansa, kaikki oli muka "parhaimmassa järjestyksessä."
Luomatta katsettakaan veljeen ja sisareen meni tätini vanhuksen kanssa, joka sävyisesti häntä puhutellen, vei hänet portin luo, jonka avain oli minun hallussani. Sisällinen tuskako häntä niin kiireesti ajoi eteenpäin — Schäfer tuskin voi pysyä hänen vieressänsä, ja minä, vaikka kyllä ponnistin voimiani, jäin koko joukon jäljelle.
"Herran tähden, poistakaa tuo pilvistä pudonnut täti niskoiltanne!" huudahti Charlotte jälkeeni. "Hän ei tuota teille kunniaa — näkyyhän maalia sormenpaksulta hänen kasvoistansa! Ja tuo valheellinen teaatteri-kärpänpäärmä! Hyi! Lapsi, teillä on kummallisia sukulaisia: syntyisin juutalainen mummo ja nyt tuo ylen määrin maalattu opera-täti! Kuulkaapa, älkää tulko aivan myöhään tänä iltana — setä on, odottamatonta kyllä, tuhlaava rahoja — kasvihuone tulee komeasti valaistuksi — olkoon se hänelle hyödyllistä!"
Hän naurahti ja tarttui tätiäni katselevaa Dagoberttia käsivarteen.
"Minä en tiedä — minä — olen varmaan ennen kohdannut tuon rouvan", sanoi hän miettiväisesti hivuttaen otsaansa. "Jumala tietäköön, missä —"
"No, se on helppo sanoa — sinä olet nähnyt hänet näyttämöllä", arveli
Charlotte, vetäen hänet maltittomasti mukanansa.
Kovin suuttuneena katselin heidän peräänsä. Täti raukka! Niin, hän oli onneton, ihmisten hätyyttämä nainen — ainoa mikä hänellä vielä oli jäljellä, hänen kauneutensa, oli muka lainattu — oli maalattua.
Minusta oli kulmakammari, johon Schäfer saattoi meidät, erittäin soma ja viehättävä. Silmänräpäyksessä oli vanhus asettanut tulta pesään, ja ikkunoihin kukkivia reseda- ja ruusupensaita.
"Ahdas ja matala", sanoi tätini nostaen käsivartensa ikäänkuin koskeaksensa lumivalkeaan kattoon. "Minä en ole tämmöiseen asuntoon tottunut, mutta voinhan tätä kuitenkin kestää — lujalla tahdolla voin kaikkia tehdä — tiedätkö sen, enkeliseni?"
Hän heitti pois hatun ja viitan, sekä seisoi nyt edessäni puettuna siniseen samettileninkiin. Saumoista ja kyynäspäistä oli se tosin vaalennut ja kulunut, mutta se ympäröi mitä kookkaimman hoikan vartalon, lyhyt lieve teki tämän ruhtinaallisen muodon täydelliseksi ja aukeasta herttamaisesta kaulakaarteesta loisti lumisirkun rinta vastaani. Mutia mitkä hiukset! Otsassa oli pieniä sinertävän mustia kiharoita, ja niitä riippui rintaa ja selkääkin alas, vaan sittekin seppelöi mitä kauneimmat palmikot pientä päätä — en käsittänyt, miten se voi kantaa kaiken sen komeuden, vielä vähemmin, että hän liikutti päätään niin nopeasti ja keveästi.
Peittämättömän ihailemiseni luki hän selvästi kasvoistani.
"No, Leonoraseni, mitä pidät tädistäsi?" kysyi hän veitikkamaisesti hymyillen.
"Ah, sinä olet liian kaunis!" huudahdin innostuneena. "Ja niin nuori, niin nuori — mutta kuinka se onkaan mahdollista? Olethan kuitenkin kolmea vuotta vanhempi isääni!"
"Hupsu tyttö, sitä ei huudeta noin kaikkiin ilman suuntiin!" sanoi hän vaivaloisesti nauraen ja laski hienon kätensä huulilleni.
Hänen silmänsä lensivät etsien ympäri huonetta ja pysähtyivät viimein pieneen ikkunain välillä seisovaan peiliin.
"Ah, tämä ei käy laatuun — ei millään muotoa!" huudahti hän peljästyneenä. "Tuossa palasessa ei voi nähdä nenänippuansakaan! Kuinka voin nyt pukea päälleni? Enhän minä ole mikään porvarinvaimo, lapsi — minä olen tottunut elämään ruhtinaallisesti! Mielelläni suostun kerraksi mihin hyvänsä, vaan tähän en voi! Kuuleppas, hankithan minulle toisen, sopivamman peilin, että kuitenkin vähän saisin noudattaa tavallisia tapojani? Tuolla linnassa, missä asut, on luultavasti joku liikanainen, suuri peili. Kaikessa salaisuudessa — lapseni — voin sanoa sinulle että, jokainen apu, jonka tässä satunnaisessa pulassani minulle annat, tulee myöhemmin eräältä toiselta puolelta tuhat kertaa palkituksi. Tuota huoletta tänne, mitä välttämättömästi tarvitsen mukavuudekseni; minä vastaan kaikesta."
"Kuinka voisin sitä hankkia?" vastasin kainosti. "Ovathan kaikki huonekalut herra Claudiuksen omat!"
Hän hymyili.
"Minulla ei ole valtaa asettaa tuoliakaan toisin kuin miten olivat tänne tullessani", jatkoin vakavasti häntä vastustaen. "Karolinenlustista en voi, vaikka kuinka tahtoisinkin, hankkia sinulle mitään; mutta kentiesi rouva Helldorf lainaa sinulle, mitä tarvitset. Menkäämme hänen luoksensa."
Mieleni masentui kovasti, kun rouva Helldorfkin vastaanotti kauniin komean holhokkaani silminnähtävän kummastuneena ja kylmästi. Ei auttanut, että täti vastustamattoman hellällä äänellä lausui hänelle tuhansia kohteliaisuuksia ja kutsui molempia leikkiviä lapsia kultakutrisiksi enkeleiksi. Ystäväni hienot kasvot eivät vähintäkään kirkastuneet, vaan pysyivät yhtä kylmän ja epäileväisen näköisinä ja kun viimein ujosti pyysin häntä lainaamaan peiliänsä, tuli hän vielä kylmemmäksi, otti melkoisen suuren peilin — ainoansa — seinältä, tarjosi sitä kauniille rouvalle ja sanoi ivallisesti: "Minä kyllä tulen ilmankin toimeen."
"Olkaa varoillanne, Leonore! Kyllä minäkin olen pitävä häntä silmällä", kuiskasi hän minulle etuhuoneessa sinisen samettipuvun kadotessa rappusissa.
Kovin alakuloisena laskin alhaalla pienen kukkaroni pöydälle. Palkinnoksi sain suutelon sekä vakuutuksen, että "kaikki pienet uhraukseni" kaikissa tapauksissa vähän ajan kuluttua tulisivat maksetuiksi tuhat vertaa runsaammin. Sitte oli tädilläni suuri vaiva asettaessansa peiliä valoisimpaan paikkaan ja minä palasin kahta vertaa raskaimmin sydämin takaisin Karolinenlustiin.