XXX.
Minä käytin yleisen hämmästyksen hyväkseni, otin viitan ylleni, hatun päähäni ja läksin katurakennuksesta. Polveni vapisivat vielä ja veri tykytti kuumeentapaisesti suonissani; kohtaus oli kauhea! Tavaton ajattelemattomuus, että olin sekautunut Claudiuksen perheen salaisiin kohtiin, rankasi minua hirveästi ja heltymättömän johdonmukaisesti. Rengas renkaan perästä näistä salaperäisistä vitjoista kulki silmieni ohitse ja joku paha voima piti minua leikkikalunaan sekä pakotti minut tavalla tahi toisella ottamaan osaa asian joka muutokseen. Minun täytyi kuulla, miten häntä, jonka edestä mielelläni olisin vuodattanut sydänvereni, julkisesti syytettiin pettäjäksi. Joka sana tuntui minusta kuin tikarin pistos ja täytti minut palavalla kostonhalulla innokasta syyttäjää vastaan; ja kuitenkin täytyi minun, kädet nyrkissä, kyyneleitä vuotavin silmin pysyä piilopaikassani. Niin, minä olin melkein kuolla häpeästä. Enkö minäkin kerran, hovissa ruhtinattaren silmien edessä, juuri samoin kuin Charlotte nyt, kaikin voimin koettanut panetella pahaa aavistamatonta miestä? Enkö silloin rohkeasti selittänyt, ett'en voinut häntä kärsiä? Ja vaikka koko elämäni palvelisin häntä kuin palkkatyttö, en kuitenkaan koskaan voisi sovittaa, mitä pahaa hänelle olin tehnyt lapsellisessa sokeudessani! Jo se karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos olisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä eteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat suuren takan ääressä. Siellä olisin istahtanut pienen pallin päälle pörrökarvaisen Spits ystävän viereen ja tuntenut, kuin ennenkin hiljaisina, kodikkaina talvi-iltoina, Ilsen rakkaan, karkean käden pääni päällä; kentiesi silloin olisin saanut rauhaa! Nyt vasta tiesin pitää arvossa entistä sisällistä ja ulkonaista rauhaa, nyt kun sydämeni levoton sykkiminen ajoi minut ulos rauhattomana, milloin nosti minut onnen kukkuloille, milloin syöksi katkeran katumuksen ja itseni syyttämisen syvyyteen.
Huikaseva valo levisi avaran puutarhan ylitse; ikäänkuin veistettynä kiiltävästä hopeasta, nousi kuu kylmälle lasintapaiselle taivaalle. Minä menin sillan yli. Tuolla alhaalla kimelsi jäätynyt joki kiiltävän käärmeen kaltaisena lehdettömien ranta-pensaitten välissä ja lehtimajoissa kiilsi hopeiset lumihiuteet oksista. Lammikon kivi-titaanit eivät enää levänneet sinisen samettipeitteen päällä — jättiläisen kokoinen timantti kannatti heitä ja lumihuntu peitti heidän partaiset kasvonsa; viluinen Diana oli muuttanut keveän harsopukunsa paksuun, valkoiseen talviturkkiin. Ja lumikuningas oli maalannut hienolla penselillään pienen linnan kaikki koristeet valkoisiksi ja lasiovien edessä olevan balkongin päälle oli hän laskenut puhtaan untuvapatjan. Kuinka lapsellisen viaton olikaan ensi kuvailuni sinetittyjen huoneitten salaisuuksista ollut! luulinhan minä satujen elävinä vaeltavan siellä! Ja nyt kummittelee siellä enää vain paperikääry, jonka kaksi sanomattoman kunnianhimoista sisarusta odotti avaavan heille lumotun kultaportin, josta maailman aarteet itsestään lankeisivat heidän syliinsä.
Minä katsahdin kirjaston ikkunoihin, lamppu polot vielä kirjoituspöydällä, mutta katossa näkyi tumma varjo nopeasti liehuvan edestakaisin — minun isäni varjo; hän näkyi olevan entistä levottomampi ja kovin liikutettu. Alakuloisesti astuin portaita ylös — kirjaston ovi oli suljettu. Epäselvä mumiseminen kuului huonetta mittaavien askelten keskeyttämänä ja silloin tällöin löi isäni kaikuvasti nyrkkinsä pöytään.
Minä kolkutin ja pyysin häntä avaaman.
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän ankarasti ja kiivaasti, lähestymättä ovea. "Väärennetytkö, sanotte?" Hän naurahti. "Tulkaa sitä todeksi näyttämään! Mutta laskekaa pois sauvanne! Miksi lyötte minua päähän? Voi aivojani!"
"Isä, isä!" huusin minä tuskallisesti ja toistin rukoukseni päästä sisään.
"Mene! älä kiduta minua!" huusi hän maltittomasti ja meni huoneen toiselle puolelle.
Minun täytyi totella, ett'en häntä ärsyttäisi, ja menin pois silmänräpäykseksi. Alhaalla paloi lamppu ja minä menin hänen huoneesensa, järjestääkseni kaikki yöksi. Siellä olivat sen päiväiset sanomalehdet pöydällä päälletyksin ja silminnähtävästi lukematta, paitsi yksi, jonka hän oli rytistänyt palloksi ja heittänyt lattialle. Minä silitin sen ja huomasin heti pitkällä punaisella viivalla merkityn kirjoituksen. Säkenentapaisesti pisti kirjainten sekasorrosta nimi von Sassen silmiini, täyttäen minut kovalla peljästyksellä. Kiireesti silmäilin alkua, vaan en sitä ymmärtänyt, siksi oli siinä liian paljo taidesanoja. Mutta sitte tuli isku ja minä peitin tykkönään masentuneena pimenevät silmäni käsilläni. Siinä seisoi: "Tällä rahakiihkeydellä on luottamus oppineitten päätökseen saanut kovan iskun — yksi mainioimmista nimistämme on ainiaaksi alttiiksi heitetty. Tohtori von Sassen on käsittämättömän sokeasti antanut suosituskirjeitä rahanväärentäjälle kaikkiin hoveihin ja yliopistoihin. Kuitenkin vakuuttaa hannoverilainen professori Hart, joka ensiksi huomasi petoksen, väärennyksen olevan ihmeellisen hyvin tehdyn."
Professori Hart Hannoverissa! Hän se oli, tuo vierassanainen professori aroni muinaishaudalla, tuo hyvännäköinen mies, kalisema läkkikotelo seljässä. Minä pidin hänestä, kun hän niin hyväntahtoisesti puolusti rakasta aroani, ja tuo melkein lapsellisen lempeä vanhus oli nyt isäni vastustaja sekä sysäsi hänet alas satulasta, kuten Dagobert tänään lausui. Näitten rahojen ostoonhan minä juuri olin niin röyhkeästi vaatinut rahojani herra Claudiukselta, ja kun hän hyvin perusteellisista syistä kielsi pyyntöni, olin minä hovissa syyttänyt häntä itserakkaaksi olennoksi. Nyt olin näkevinäni hänen taasen seisovan muinaisraha-aarteensa edessä, niin viisaana ja vaatimattomana, mutta samassa niin tyvenen lujanakin päätöksessänsä. Ja tämä tietorikas mies, joka ei huolinut levittää tietoansa ja taitoansa maailman markkinoille, kärsi Dagobertin hävytöntä moitetta ja minä olin sujuvana kaikuna kertonut noita pahoja sanoja. Kuinka loistavaisesti tuo ylpeä harvapuheinen mies nyt puhdistuikaan! Juuri tämä rahaseikka syöksi isäni hovin epäsuosioon — sama asia se oli, josta löyhäluontoinen, kurja Dagobert tänä iltana puhui niin himmeästi ja pilkallisesti. Isä raukka! Se hairaus syöksi hänet alas maineen kukkuloilta vihamiestensä ja kadehtijainsa poljettavaksi. Siinä oli kylliksi huumaamaan yöt päivät tieteen palveluksessa ankarasti työskennelleen, kivuloisen, heikon miehen pään.
Kuinka avutonna seisoin minä heikko, kokematon tyttö siinä hänen kovan onnensa suhteen! Minä käsitin kyllä hyvin, ett'ei rakkahinkaan ääni täänkaltaisena hetkenä voinut häntä lohduttaa — ja mitä taitaisinkaan minä hänelle sanoa? Vaan minä en saanut jättää häntä yksin; hänen piti nyt kahta vertaa enemmän tunteman rakkauden mykkää huolenpitoa. Kiireesti läksin hänen huoneestansa, rientääkseni ylös ja lakkaamatta rukoillakseni päästä sisään, kunnes kirjaston ovi aukenisi. Äkkiä seisahduin kuuntelemaan — minun makuukammaristani kuului melua, juuri kuin huonekaluja siirrettäisiin paikoiltaan — minä tempasin oven auki; kuuvalo virtasi häikäseväisesti vastaani, sillä molemmat ikkunat olivat vielä auki. Liikutettu kun olin tätini tulosta, olin unhottanut sulkea ne ja panna luukut eteen. Huutaen peljästyksestä astuin minä säikähtyen askeleen taaksepäin — eräs mies koki molemmin käsin lykätä salaperäistä kaappia kaikin voimin sivulle, että salaovi tulisi täydellisesti näkyviin, huudostani kääntyi hän nopeasti. Dagobertin valkoinen otsa hohti minua vastaan ja hänen silmänsä säihkyivät tulta. Yhdellä ainoalla hyppäyksettä seisoi hän vieressäni, sulki oven takanani sekä veti minut keskelle huonetta.
"Olkaa toki kerran järkevä ja miettikää, että sekä minun että teidänkin onnenne riippuu tästä hetkestä!" kuiskasi hän korvaani. "Charlotte on tyhmästi ryhtynyt asiaan; hän on ilmoittanut salaisuutemme ruhtinattarelle ja joutunut ojasta allikkoon. Pahin seikka, mikä olisi voinut meille tapahtua, on vanhan ruhtinattaren ikäänkuin taivaasta äkkiä pudonnut mieletön rakkaus, sillä hänen korkeutensa ei edes suo haudassa lepäävää isääni toiselle. Nyt on meillä kaksi vastustajaa ja he kentiesi tulevat salaliittolaisiksi — hiisi luottakoon tuommoiseen hulluun vanhaan naiseen! Kuka takaa meille, ett'ei joku sineteistä eräänä yönä katoa yhdestä ovesta? Siihenhän ei setä ole syypää — varjelkoon — tietäähän koko maailma hänen juuri niin huolellisesti niitä vartioivan. Voihan se sattumalta pudota; ja kuka saa vihiä siitä, että kirjelaukku on kadonnut pöydänlaatikosta? Kas niin, älkää olko lapsellinen enää! Tässä on avain suulla, ei minun tarvitse muuta kuin vääntää se ympäri — ei ole murtovarkautta, jos menen ylös ja vien luotettavaan kätköön sen, mikä oikeastaan minulle kuuluu."
Minä en käsitä, miten minun onnistui niin nuolennopeasti luikahtaa hänen ohitsensa, temmata avain sala-oven suusta ja pistää se taskuuni.
"Käärme", kähisi hän hampaittensa välistä. "Te tahdotte myydä itsenne kalliisen hintaan. Te arvelette tämä avain taskussa synnyttävänne minussa vielä palavampia himoja!"
Silloin en edes aavistanutkaan niitten sanojen inhottavaa merkitystä; sitte en olisi alentanut itseäni vastaamaan hänelle, kurjalle olennolle.
"Minä tahdon estää teitä vääryyttä tekemästä!" lausuin hänelle, päättäväisesti nojaten selkäni oveen. "Olkaa suora herra Claudiusta kohtaan; sillä tavoin paljoa ennemmin pääsette tarkoituksenne perille kuin lukon murtamalla. Minä tulen kanssanne — sanokaamme vielä paikalla hänelle kaikki."
Minä vaikenin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat minua loukkaavaisesti kiireestä kantapäähän ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillansa. "Ihana olette, pikku avojalkaseni! Sukkela, ruhtinattaren kruunua kantava sisilisko on muutamassa kuukaudessa muuttunut lumoavaiseksi tenhottareksi — mutta mihin sisiliskon viekkaus on jäänyt?" Hän naurahti ääneen. "Kaunis asema, totta tosiaan! Me astumme in corpore sedän eteen, tarjoamme kalliin salaisuutemme hänelle ikäänkuin hopeatarittimella ja palaamme pettyneenä!" Hän lähestyi minua niin liki, että tuskastuneena, vaan kuitenkin lujemmin nojauduin oveen. "Sallikaa minun nyt sanoa teille jotakin: nyt vielä voin hillitä itseni ja olla teihin koskematta — siitä voitte kiittää ääretöntä rakkauttani ja salaista teidän jumaloitsemistani! Minä en tahdo teitä ärsyttää, sillä minä tiedän teidän olevan pienen noidan, kun olette suuttuneet — luulenpa voivanne senkaltaisessa mielentilassa kieltää, mitä minä onnen poika, jo aikoja sitte olen tietänyt."
Mitä tämä merkitsee? Luultavasti näytin äärettömän kummastuneelta, sillä hän rupesi taasen nauramaan. "No, älkää käyttäytykö, kuin olisin minä susi ja te punahilkka, joka suurin, viattomin, kysyväisin silmin kummastuneena katselee hirviötä!" huudahti hän. "Asemani on kuitenkin tästä päivästä tullut paljoa vaikeammaksi — teidän käsittämättömän lörpöttelevä kielenne, jonka jo luulin taivuttaneeni meidän kummankin eduksi, on tahrannut sukunne juutalaisuuden häpeäpilkulla; lisäksi on isänne kadottanut herttuan suosion; mutta innokas rakkauteni teihin on kumoava kaikki esteet; vielä on äitini ruhtinaanviitta peittävä paljon" — hänen huulensa melkein koskivat korvaani — "ja minä haluaisin nähdä sen, joka riistäisi minulta viehättävän, pikku Leonorasen —"
Nyt ymmärsin hänet — ah, kuinka kovasti ja katkerasti minua rangaistiin siitä sokeasta mieltymyksestä, jolla miettimättä olin antautunut heidän liittolaiseksensa! Ihan tuskissani käännyin hänen puolestansa sekä nostin uhkaavaisesti käteni pääni yli — luulenpa asettuneeni ikäänkuin vastustamaan päällehyökkäystä.
"Ah, tuossapa on pieni raivio taasen, aiotteko taasen lyödä minua kuin taannoin?" kysyi hän pilkallisesti hampaittensa välistä. "Varokaa itseänne! Olenhan jo kerran sanonut teille —"
"Minä tiedän varsin hyvin, että te yhdellä ainoalla puserruksena voitte musertaa minut — tehkää se sitte!" huudahdin pelkäämättä. "Vapaaehtoisesti en anna avainta! Te olette kunniaton mies! Minä en enää ole mikään ymmärtämätön lapsi, joka näkee noissa" — minä osotin hänen kuutamassa kiiltäviä olkaimiansa — "yksin koristeita — minä tiedän, että niitä ainoastaan kunnialla voi kantaa! Ja nyt tulee tuo ylpeä upseeri öisin murtovarkaan tapaan ja uhkaa turvatonta tyttöä."
"Vai niin, kyykäärme koettaa pistellä!" mumisi Dagobert lyöden käsivartensa ympärilleni; mutta sukkeluuteni auttoi minut — huutaen luikahdin hänen sylistänsä ja seisoin yhdellä hyppäyksellä ikkunan laudalla.
"Jumalan tähden, mitä nyt?" kuului ulkoa vanhan Schäferin ääni; ukko oli kotimatkalla ja juoksi rientäen lumikentän yli.
"Tulkaa sisälle — ah, pian, pian!" sammalsin minä puoleksi itkien liikutuksesta, puoleksi riemuiten läheisestä pelastuksesta.
Kiroten hyppäsi Dagobert ulos toisesta ikkunasta, sillä aikaa kun vanha tarhuri juoksi rappuja ylös.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kummastuneena katsellen ympärillensä. "Herranen aika, neiti, näytättehän te yhtä peljästyneeltä kuin pikku kanaria-lintuni, kun kissa on huoneessa! Onko täällä kuulunut mitään melua? Älkää peljätkö — hiirien melua se vaan on. Ei aaveita löydy, vakuuttakootpa ihmiset kuinka innokkaasti tahansa, ett'ei Karolinenlustissa kaikki käy luonnollisesti."
Minä jätin hyvän vanhuksen, joka lempeästi koetti lohduttaa minua, siihen uskoon, että luulin jonkun aaveen todellakin minua peljättäneen, sekä käskin hänen vaan mitä vahvimmin sulkea ikkunanluukut. Sitte lukitsin kaikki ovet ja menin ylös kirjastoon. Minä tunsin itseni hyvin väsyneeksi. Viimeinen loppu siitä melkoisesta uppiniskaisuudesta, joka niin valloitti minut astuessani uuteen maailmaan, oli nyt haihtunut, ja minä olin kuitenkin vielä niin nuori, niin nuori! Oliko koko ihmiselämä taistelu omien hairausten välttämättömiä seurauksia vastaan? Täytyikö minun aran, pelkäävän lapsensieluni aina kamppailla omaa itseäni vastaan, avutta ja turvatta taistella elämän kovaa taistelua? Minä värisin kauhusta — minun täytyisi vaipua alas tuskasta ja hädästä, ell'ei vahva lasi minua tukisi. Mun viittan' sulle tarjoisin, suojaksi tuulessa! — Ah, jos olisin suojassa! Ah, jos se, jonka siivet lennossa ovat väsyneet, saisi pelastautua toisen turvaan ja siellä vapaasti hengittää kaiken tuskansa jälkeen! Kuinka olinkaan arvellut "lapsenkäteni" voimat liian suuriksi, että ne iloisesti olivat torjuneet pois esteet, rientäessäni kevätmyrskyssä aron ylitse! Minkätähden vaipuivatkaan ne nyt väsyneinä alas haparoiden tukea ja turvaa!
Kirjaston ovi oli vieläkin lukossa ja vaikka kyllä kolkutin ja pyysin päästä sisään, en saanut vastausta. Ensin luulin isäni lähteneen ulos, sillä sisällä vallitsi kuolon hiljaisuus. Mutta sitte kuulin kaukaa epäselvän jytinän ja kohta sen perästä kimakan naurun; melu kuului muinaiskokoelma-salista, jonka ovet epäilemättä olivat auki. Minusta kuului, kuin olisi heitetty kovia raskaita esineitä lattiaan ja nauru kaikui niin kummalliselta, että tunsin hiukseni kauhusta nousevan pystyyn. Nyt lensi joku esine kirjastossa lattiaan sekä särkyi kilisten tuhansiksi kappaleiksi ja riemuhuuto kaikui tämän tapauksen jälkeen. Minä löin nyrkilläni ovea ja huusin epätoivoisesti isäni nimeä.
Silloin aukeni toisella puolella rappuja oleva ovi ja herra Claudius astui ulos tähtitornistaan — melkein päivän kirkkaasti valui kuuvalo minua vastaan. Minä riensin hänen luoksensa ja kerroin hänelle hätäni ja tuskani, kaikin voimin koettaen estää kyyneleitäni virtaamasta silmistäni. Kolkutukseni jälkeen oli kamala, syvä hiljaisuus syntynyt kirjastossa ja minä kerroin kuiskaten, alasluoduin silmin rahaseikasta.
"Minä tunnen sen", vastasi herra Claudius tyvenesti.
"Suru tekee isäni mielettömäksi; ah, miten minäkin olen tuskissani hänen tähtensä", huudahdin surussani. "Hän on häväisty ja kadottanut maineensa."
"Älkää uskoko sitä. Surkuteltavaa olisi, jos yksi ainoa erehdys saattaisi koko elämän ahkeran työn mitättömäksi. Herra von Sassenilla on tavattoman suuri ansio tieteestä, sitä ei voi kukaan häneltä riistää ja juuri sentähden koettavat kaikki pienet hyttyset nyt pistää häntä tähän kipeään paikkaan. Mutta tämä seikka kyllä unhottuu. Olkaa rauhassa, Leonore, älkääkä itkekö!" Hän kohotti ehdottomasti kätensä, ikäänkuin tarttuaksensa lohduttavaisesti minuun, vaan antoi sen nopeasti vaipua alas, astui kirjaston oven luokse avataksensa sitä.
Samassa putosi jotakin kalisten lattialle.
"Ethän sinä ole Agafiaan tekemä!" huudahti isäni; oh, minä tuskin enää tunsin sitä käreää ääntä! — "Sassen on valhetellut! Kysykää vaan Hannoverilaiselta Hartilta, hän sen kyllä tietää! Pois, sinäkin olet väärennetty!" — Nyt kuulin, miten hän jalallaan polkasi lattialle pudonnutta kuvaa.
"Ah, se on nukkuva poika, hänen epäjumalansa, josta hän on kirjoittanut monta nidosta, näyttääksensä todeksi, että se on Agafiaan tekemä!" huudahdin vavisten. "Taivaan Jumala hän särkee veistokuvat!"
Herra Claudius kolkutti vahvasti ovea.
"Ettekö tahtoisi avata minulle, herra tohtori?" huudahti hän ääneen, mutta ihan tyvenesti.
Isani naurahti kimakasti. "Ja kirjoitettu on — ha, ha, kaikki on alusta asti ollut valhetta! puolusta toki, jos olet Jumalan armon kautta kuolematon henki. Katso, miten keltaiset liekit sinut nielevät? Hui, tuossa kiemurtaa hengen valhesikiö, joka oli mainion miehen ylpeys, ylös kattoon! — Savua — ei mitään muuta kuin savua!"
Herra Claudius vetäytyi peljästyneenä takaisin; avaimen reiästä sekä ovenraoista tuprueli paksu savu ja paha käry; villaisia esineitä paloi nyt sisällä.
"Hän polttaa käsikirjoituksensa ja uutimet palavat", huudahdin ruveten mitä katkerimmasti valittamaan sekä heittäytyen epätoivoisesti ovea vastaan — ah, mitä minun heikot käteni ja jalkani voivat paksuja lankkuja vastaan! ne eivät edes liikahtaneetkaan!
Herra Claudius riensi takaisin tähtitorniinsa ja nyt muistin minä pientä tuskin näkyvää salaovea kirjastossa; se vei suureen kaikenlaisella rohjolla täytettyyn pimeään huoneesen, joka erotti mainitun huoneen tähtitornista. Jos ovi olikin lukossa niin oli helppo kahdella vahvalla potkauksella saada ohuet laudat rikki. Vaan ei edes sitä tarvittu; nopea juokseminen kirjastossa ja isäni vimmastunut huuto ilmoittivat minulle, että herra Claudius vastuksetta oli päässyt sisään. Avain väännettiin lukossa ja ovi heitettiin seljälleen. Mikä näkö! Savupylväitä ja niiden välillä korkealle kiitäviä liekkejä ja säkeniä aaltoili tuttavassa nurkassa, jossa isäni kirjoituspöytä seisoi. Raskaita paksuja villauutimia söivät "keltaiset kielet", ainoastaan hitaasti; mutta sitä pikemmin nuolivat ne ikkunoitten välillä seisovan hyllyn päältä vanhoja käsikirjoituskasoja. Isäni kirkasi ja puolustihe hurjasti. Hän koetti paeta herra Claudiusta, joka tahtoi saada hänet kiinni ja viedä hänet ulos huoneesta. Taistelemien jaloissa kirisi sirkaleita, sillä lattia oli peitetty kalleilla, vanhoilla saviastioilla.
Minä juoksin sisään. "Takaisin, Leonore! Ulos! Muistakaa ohueita, helposti syttyviä vaatteitanne!" huudahti herra Claudius tuskastuneena rientäessänsä isäni luo, joka nauraen koetti syöstä liekkiin. "Juoskaa katurakennukseen apua pyytämään!"
Minä näin pois rientäessäni, miten isäni kompastui lattialla makaavaan marmoripatsaasen ja kuinka herra Claudius, huolimatta hänen voimakkaasta vastarinnastansa, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet ulos; mutta tuskin olin ennättänyt etehiseen, niin kuulin, miten molemmat kaikin voimin taistellen saapuivat rapuille.
"Murhaaja, kamala murhaaja!" huusi isäni, että marmoriset seinät kajahtivat — sitte kuului kauhea melu.
En vielä tällä hetkelläkään käsitä, miten melkein kauhistuneena pelosta jälleen pääsin ylös toiseen kerrokseen, tiedän vaan, että minusta tuntui kuin olisi tuulispää minut saavuttanut ja heittänyt minut rappujen juurelle, jossa tumma esine makasi liikkumatonna myttynä lattialla.
Herra Claudius oli jo seisomassa; hän piti kiinni rappujen käsipuista ja käänsi minulle kasvonsa, jotka kuu valasi täydellä valollansa — hän oli kalman kalpea.
"Me putosimme onnettomasti", lausui hän hengästyneenä voimiensa ponnistuksesta ja osoittaen isääni. "Hän on tainnoksissa, enkä minä voi viedä häntä etemmäksi. Pikku Leonore raukka, jalkanne eivät teitä kannata ja kuitenkin täytyy teidän hankkia meille apua."
Nyt juoksin puutarhan lävitse — takanani syöksivät liekit ulos kirjaston ikkunoista ja mustia paksuja savupilviä kiemuroi puitten latvojen yli jäljestäni.
"Karolinenlust palaa!" huudahdin etehisessä.
Silmänräpäyksessä olivat kaikki katurakennuksessa jaloillaan. Yleinen kauhu vallitsi avuksi rientävien tullessa ulos pihalle ja nähdessä poppeliston yli lentävän paksun savun himmentämän hiljaista, hopeakirkasta taivasta. Kaikki tarttuivat joutuisasti sankoihin ja saaveihin ja vaunuvajasta tuotiin kaksi suurta paloruiskua. Sivukadullakin huomattiin tuli ja portista riensi ihmisjoukko toisensa perästä avuksi — muutaman minuutin kuluttua olivat puutarha ja Karolinenlustin etupuolella oleva aukea kenttä täynnä sammuttajia, jotka joutuisasti hakkasivat avantoja niin lammikkoon kuin jokeen, sekä ammensivat vettä ruiskuihin.
Palatessani oli herra Claudius nojallaan käsipuita vasten; oikealla kädellään painoi hän vasenta rintaansa. Minä en surusta ja kauhusta saanut sanaakaan suustani, vaan kumarruin isäni yli, joka makasi pää alimmalla portaalla. — Herra Claudius oli pannut viittansa hänelle päänalustaksi. Silmät olivat ummessa ja laihat kasvot näyttivät niin kalman kalpeilta ja verettömiltä, että luulin hänet kuolleeksi — ääneen valittaen peitin kasvoni käsilläni.
"Hän on ainoastaan tainnoksissa eikä, mikäli minä olen voinut tutkia, mikään jäsen ole taittunut", sanoi herra Claudius. Nytpä vasta, tänä sanomattoman tuskan ja surun hetkenä opin minä arvostelemaan tätä tyventä ääntä, jonka tähden kerran sanoin häntä jääkylmäksi! Kuultuani hänen sanansa rohkasin heti mieleni.
"Alas herra von Sassenin huoneesen", käski hän miehille, jotka nostivat isäni lattialta. "Se on syrjässä — talo on tiivis, vettä sekä sammuttavia käsiä on meillä tarpeeksi — sinne ei valkea voi tunkea!"
Ihmisjoukko tulvasi ohitsemme rappuja ylös.
"Entäs te?" kysyin herra Claudiukselta vetäytyessämme syrjään, kun miehet neiti Fliednerin seuraamana, kantoivat isääni hänen huoneesensa. "Minä näen aivan hyvin teidän kärsivän tuskia, te olette vahingoittaneet itseänne. Ah, herra Claudius, kuinka paljon te saatte kärsiä, että olette ottaneet isäni ja minut taloonne!"
"Luuletteko niin?" Melkein autuaallinen hymy kartoitti silmänräpäykseksi tuon tuskan näön, joka saattoi hänet rypistämään kulmiansa. "Minä olen toista mieltä, Leonore. Minä tunnen aivan hyvin viisaan säännön, jonka mukaan meidän ensiksi täytyy kärsiä useita koetuksia, ennenkuin pääsemme taivaasen; jokaisella vastoinkäymisellä lähestymme pyrintöperäämme ja sentähden olkoot ne siunatut."
Hän astui palavaan huoneesen ja minä riensin isäni luokse. Hän makasi hiljaa ja liikkumatonna vuoteellansa; ainoastaan jonkun paloruiskun jytiseväisesti ajaessa sillan yli, avasi hän silmänsä ja katseli ympärillensä mielettömästi ja epäselvästi. Sitte kuiskasi hän lakkaamatta hiljaa ja lempeästi itsekseen. Neiti Fliedner asetti kylmiä kääreitä hänen otsallensa ja ne näyttivät häntä rauhoittavan. Apua ei minulta puuttunut. Rouva Helldorfkin, joka ei tuon myrskyisen sunnuntaiaamun perästä ollut astunut jalkaansa Claudiuksen puutarhaan, voitti pelkonsa isäänsä kohtaan ja tuli luokseni.
Minä istuin sairaan vieressä, pitäen hänen kuumaa kättänsä omassani. Hänen aaveentapainen mumisemisensa, joka ei silmänräpäykseksikään lakannut, hänen tuskastuneet kasvonsa, josta itsenäisen ajatusky'yn viimeinenkin jälki näkyi ijäiseksi lähteneen, lisäksi kiduttava huoli herra Claudiuksesta, jonka tiesin olevan palavissa huoneissa — kaikki se saattoi minut mykkään epätoivoon.
Huoneen nurkassa paloi yölamppu — sairaanvuode oli melkein varjossa; mutta sitä valoisampaa oli ikkunoitten ulkopuolella. Hopealta välkkyväin puitten yli aaltoilivat savupilvien varjot liehuvina lippuina; sihisten lensi tuliruiskun kirkas vesisuihku keskeltä ihmisjoukkoa — savupilvet hajosivat sekä alentuivat kohta taasen majestetillisesti kohotaksensa äärettömäksi peljästyksekseni. "Ottakaa vaari!" kuului alinomaa muminasta ja suhinasta — pelastettuja kaluja, maljakoita, peilejä, marmoripatsaita kannettiin ulos sekä laskettiin Dianan viereen — suuret kirjakasat ulottuivat hänen kasvoihinsa asti ja ympäriheitetyt polstarit ja kiiltävät pöydät näyttivät sanomattoman kummallisilta tuossa välkkyvässä lumimaisemassa.
Vähitellen vähentyivät tiheät, mustat savupilvet jonkinlaiseksi harsoksi tuijottavissa silmissäni — melu rapuista kuului yhä heikommalta — ei enää viety alas tulesta pelastettuja kaluja.
"Vaara on ohitse", sanoi rouva Helldorf syvästi hengittäen ja minä kätkin kyyneleiset silmäni vuoteen tyynyihin.
Charlotte astui sisään. Hänen leninkinsä laahasi revittynä lattiassa ja hänen paksut palmikkonsa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin selkää — hän oli ollut avullisena sammuttaessa ja tehnyt työtä kuin mies.
"Tämä on kaunis ilta meille, prinsessani", sanoi hän epätoivoisesti ja istuutui väsyneenä viereeni pienelle jakkaralle. Hän nojasi otsansa polviini. "Oi, pääraukkaani!" kuiskasi hän, molempien toisten naisten hetkeksi mentyä viereiseen huoneesen. "Lapsi, jos tietäisitte, mitkä tunteet minua nyt valtaavat! Tiedättekö, tuolla ylhäällä juolahti hirveä ajatus mieleeni, että kentiesi olisi parasta, jos tulivirrat äkkiä tempaisivat minut mukanansa ja niin muodoin lopettaisivat sieluni tuskat. Ja rientäessäni sinetittyjen ovien ohitse arvelin niiden täytyvän aueta ja äitivainajani ojentaa minulle kätensä, vetääksensä onnettoman lapsensa syliinsä. Tänään en ensi kertaa voi antaa isälleni anteeksi, että hän niin epäilemättä luottaen veljensä kunniaan, jätti meidät hänen käsiinsä! Ja vaikka hän olisi ollut vieläkin suuremmassa epätoivossa, ei hänen olisi pitänyt kuoleman, hänen olisi täytynyt elää meidän tähtemme — hän oli pelkuri!"
Ulkoa väheni väkijoukko vähentymistään ja vesisuihkausten sihiseminen kuului selvemmin korviimme. Viimeinkin tuli odotettu lääkäri. Hänen äänettä kulkiessaan ja tarkastaessaan sairasta kaikui väkevä ääni käytävästä hiljaiseen huoneesen.
"Enkö ole tietänyt, herra Claudius että näiden viisasten esi-isiemme kätkemien, pakanallisten kuvien esiintuominen oli herralle inhottava teko?" kysyi vanha kirjanpitäjä hyvin intoisesti.
"Hän on parantumaton, tuo vanha raivio!" mumisi Charlotte suuttuneena.
"Enkö ole ennustanut tulta putoavan alas taivaasta?"
"Herra Eckhof, tuli ei pudonnut taivaasta", keskeytti häntä herra
Claudius silminnähtävästi maltitonna.
"Te käsitätte asian ehdollisesti väärin, hyvä herra," intti toinen ääni lempeästi.
"Ah, tuo on lukijaispappi, koko kaupungin pahin ihmiskalastaja — he tulevat nyt molemmat rukoushuoneesta, se kuuluu selvästi! Heistä on tämä tulipalo mitä suurin riemutapaus", kuiskasi Charlotte.
"Veli Eckhof tietää varsin hyvin, ett'ei Herra enää nykyajoissamme lähetä rangaistustaan niin suoraan taivaasta kuin muinoin", jatkoi ääni.
"Mutta hänen voimansa tulee aina näkyviin, jos vaan huolii sitä huomata. Niin, herra Claudius, minua surettaa kaikesta sielustani, että teitä on niin koeteltu; mutta en myöskään voi olla Herraa kiittämättä, että hän lakkaamattomasta armostansa teitä niin muistelee. Hän on viisaudessaan ja oikeudessaan sallinut, että tuo pakanallinen inhottavaisuus — minä huomasin vast'ikään noitten niin sanottuin ihmetöitten makaavan nokisina ja särjettyinä puutarhassa —"
Hän ei ehtinyt lopettaa nuhdesaarnaansa, sillä herra Claudius avasi sanaakaan tuhlaamatta huoneen oven ja minä kuulin hänen astuvan sinne. Lääkäri meni hänen luoksensa. Herra Claudius seisoi pöydällä olevan lampun vieressä, niin että sen valo kirkkaasti valasi hänen kasvojansa. Hän pusersi kummallisella tavalla vasempaa käsivarttansa oikealla kädellään vasten rintaa. Minä huomasin hämärästä istuinpaikastani, miten hänen kasvonsa lääkärin kuiskaamasta kertomuksesta kovasti synkistyivät.
"Tekin kärsitte, herra Claudius", kuulin lääkärin viimein lausuvan kovemmalla äänellä.
"Minä olen satuttanut käsivarteni," vastasi herra Claudius tyvenesti, "ja jätän katurakennuksessa itseni teidän huostaanne."
"Hyvä — ja silmätkin täytyy meidän joksikin aikaa sulkea pimeään huoneesen, huomaan minä," vastasi lääkäri.
"Vaiti, vaiti — tiedättekö minun tässä kohdassa olevan aran ja te voitte saada minut peljästymään!"
Sydämeni lakkasi sykkimästä — jos hän tulisi sokeaksi? Minä luulin, ett'ei niin suuri tuska eikä kurjuus koskaan voisi kohdata ihmissydäntä kuin mitä tänään olin saanut kokea.
Charlotte nousi kiireesti ja meni luotani. Melkein samassa aukeni kammarini ovi äkkiä ja joku mies astui nopeasti sisään.
"Herra Claudius, herra Claudius! Oi, mikä konnan työ!" kuulin vanhan kirjanpitäjän valittavan. Hän tuli näkyviini — ikäänkuin poisheitetty oli kaikki ulkokultaisuus; tuo hurskauden, sekä Jumalan että ihmisten edessä pyhän vaeltamisen teeskenteleminen oli tykkänään haihtunut hänen tuskasta vääristyneistä kasvoistansa.
Herra Claudius viittasi kädellään häntä hiljentämään äänensä, mutta hän oli liian liikutettu huomataksensa tätä viittausta.
"Ja tämä on tapahtunut minulle, minulle!" huudahti hän kiivaasti ja kovasti suuttuneena. "Herra Claudius, joku kurja konna on käyttänyt tulipalosta syntyneen häiriön hyväksensä, on murtanut itsensä huoneeseni ja ryöstänyt minulta vähät säästörahani. Ah, tuskin voin pysyä seisoalla! Minä olen niin liikutettu — muistakaa, tämä minut surmaa!"
"Tuo on syntisesti ja epäkristillisesti lausuttu", nuhteli häntä pappi lempeästi. "Muistakaa, että on kysymys maallisesta mammonasta. Paitsi sitä ei ole mahdotonta, että varas saadaan ilmi ja te saatte rahanne takaisin, ja ell'ei, niin lausuu Vapahtaja: helpompi on kamelin mennä neulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" — minä näin selvästi hänen tässä terävästi katselevan herra Claudiusta. "Eikö tämä ole kallis, suloinen lohdutus sille, jota Jumala koettaa maallisten varojen ryöstämällä?"
"Mutta samassa lippaassa olivat nekin tuhat taaleria lähetysrahaa, jotka juuri näinä päivinä piti pois lähetettämän!" oihkasi kirjanpitäjä epätoivoisesti vieden molemmat kätensä huolellisesti kammattuihin hiuksiinsa.
Nyt oli papin vuoro säikähtyä.
"Oi, tämäpä oli todellakin äärettömän onnetonta, hyvä herra Eckhof!" huudahti hän suurimmassa hämmästyksessä. "Mutta kuinka olittekaan — suokaa anteeksi — niin puolustamattoman kevytmielisesti tallettaneet teille uskotut rahat? Te tiedätte kuitenkin, että joka groshenista riippuu toisten autuus! Mitä nyt on tekeminen? Meidän täytyy välttämättömästi lähettää rahat ensi päivinä. Seuraamme mainitaan aina säännöllisyyden esimerkkinä emmekä voi teidän tähtenne kadottaa hyvää mainettamme — se teidän kyllä pitäisi käsittämän. Minun on teitä sääli, vaan en millään muotoa voi teitä auttaa, teidän täytyy hankkia rahat ennen määrättyä aikaa!"
"Oi, Jumalani, miten on se minulle mahdollista? Olenhan nyt kerjäläinen!" Hän nosti valkoiset, hyvin hoidetut kätensä lampun valoon. — "Ei minulla edes enää ole timanttisormustani, entisen päämieheni kallista lahjaa, sekin oli lippaassa — minä riisun aina kaikki kevytmieliset maalliset koristeet mennessäni Jumalan sanaa kuulemaan. Oi, minun taivaallinen Herrani ja Jumalani, miksi olen minä, uskollisin palvelijasi, ansainnut tämän kohtalon?"
Pappi lähestyi häntä ja laski lohduttavaisesti kätensä hänen käsivarrellensa. "No, no, älkää toki epätoivoon langetko, hyvä herra Eckhof. Asia on tosin ikävä kyllä, mutta kellä, niinkuin teillä, on mahtava puolustaja, sen on helppo rohkaista mielensä. Herra Claudius on jalo mies, rikas mies; hänestä on asia vähäpätöinen ja hän kyllä on auttava teidät pulastanne. Eihän hän siinä pane mitään alttiiksi, onhan teidän vuosipalkkanne hänen käsissänsä ja te voitte siitä vähitellen maksaa hänelle rahat takaisin."
"Asia vaatii miettimistä, herra pappi", lausui herra Claudius tyvenesti. "Minä en sekaannu senkaltaisiin asioihin; paitsi sitä väititte äsken Kaikkivaltiaan viisaudessaan ja oikeudessaan sallineen jalojen ihmishenkien kauniimpien muistojen, suuren sivistyksen kukkasien kurjasti hukkua — no, nyt tahdon minäkin kerran asettautua uskovaisten kannalle, tahdon heidän vaativaisella yksipuolisella tavallansa harkita asiaa ja tulla päätökseen, että Herra viisaudessaan ja oikeudessaan on sallinut rahojen hukkua, joilla pakanan sielu — tuhat taaleriako semmoinen käännetty maksanee? — pakotetaan kristinuskoon; pappi on tahtonut opettaa teitä, herra Eckhof, että kirkko, jonka hyväksi olette uhranneet kallihin tavaranne — perheenne — on raha-asioissa armahtamattomin velkoja."
Hän katseli ylpeästi olkapäänsä yli pikkuista pappia, joka kiivaasti juoksi hänen tykönsä. "Meidän täytyy olla armottomat — meidän pyhä velvollisuutemme se on", huudahti hän innoissaan. "Mihin kirkko joutuisi, ell'emme me Sionin uskollisina vartioina kokoilisi, säästäisi tahi tekisi työtä koko päivän. Ja mitä vaivaloisemmin ropo on ansaittu, mitä enemmän sekä työn että köyhyyden hikeä ja verta siinä riippuu, sitä otollisempi on se Herralle. Te, herra Eckhof, joka olette yksi meikäläisistä, te tiedätte minkäkaltaisten sääntöjen alaiset olemme ja olette ponnistava kaikki voimanne hankkiaksenne rahat. Minä pesen käteni! Minä olen tehnyt enemmän kuin mitä velvollisuuteni olisi vaatinut — minä olen alentanut itseni epäuskoisten edessä!"
Hän meni, niska kankeana, ovelle.
Silloin seisoi rouva Helldorf äkkiä masentuneen isänsä edessä.
"Isä", lausui hän vapisevin äänin. "Minä voin sinua auttaa, tiedäthän, eitä minulla on seitsemän sataa taaleria äitivainajani perintöä, loput saan varmaan langoltani, jolla on vähän rahaa säästössä."
Eckhof säikähti, ikäänkuin olisi hän hänen suloisessa äänessään kuullut kutsumuksen viimeiselle tuomiolle. Hän katseli jähmettyneenä tytärtänsä ja lykkäsi hänet molemmin käsin luotansa.
"Pois, pois! Minä en huoli rahoistasi", huusi hän hoiperrellen papin perässä ulos ovesta.
"Olkaa huoletta, rouvaseni", lohdutti herra Claudius itkevää tytärtä. "Sehän vielä puuttuisi, että tekin heittäisitte viimeisen roponne tähän pohjattomaan syvyyteen. Minä olen pakotettu olemaan kova — tätä vaativaa uskonlahkoa kohtaan ei voi olla kylliksi ankara. Mutta rohkaiskaa mielenne — kaikki voi vielä muuttua hyväksi."
Kaikkien suuttuneina moittiessa isän kovuutta tuli Claudius sairashuoneesen, jossa minä puolihämärässä istuin vuoteen vieressä. Hän kumartui kuuntelevaisesti isäni yli, joka, tietämättä, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, yhä edelleen mumisi itsekseen.
"Hän on onnellinen hourauksissaan, hän luulee olevansa päivänpaisteisessa Kreikanmaassa", kuiskasi herra Claudius minulle hetken kuluttua. Hän seisoi ihan vieressäni — silloin tartuin molemmin käsin hänen oikeaansa ja suutelin sitä pahantekoni, entinen raakuuteni häntä kohtaan olivat nyt sovitetut.
Hän oikein horjahti taaksepäin; ei sanaakaan tullut hänen huuliensa yli, mutta hän laski kätensä pääni päälle, kallisti sen taaksepäin ja katseli minua syvästi ja tutkivaisesti silmiin — ah, kuinka raskaina luomet peittivät hänen kauniit silmänsä!
"Onko meidän välimme nyt kaikin puolin hyvä, Leonore?" kysyi hän viimein tukahutetulla äänellä.
Minä nyykkäsin vilkkaasti päätäni, muistelematta, että tuo synkkä salaisuus vielä erotti meitä.