XXXI.
Monta päivää oli isäni henki vaarassa. Tuo vimma, jonka vaikutuksesta hän tuli syypääksi Karolinenlustin tulipaloon, ei ollut, kuten minä pelkäsin, mielettömyyttä, vaan hänessä jo kauan piileskelleen salaisen hermotaudin alku. Vaara, johon hänen henkensä oli joutunut, ei voinut jäädä minulta tietämättä, ja niin istuin minä yöt päivät hänen vuoteensa vieressä, vanhalla uhkamielisellä tavallani arvellen, ett'ei kuolema minun valvovien silmäini edessä tohtisi sammuttaa tätä heikkoa hengen kipinän. Pelkäsikö tuoni todellakin uhkaavaa tyttöä, en tiedä, mutta hän kumminkin jätti isäni eloon ja sanomattoman tuskallisen viikon kuluttua ilmoittivat lääkärit sairaan pelastuneeksi. Paitsi rouva Helldorfia oli minulla vielä taitava sairaanhoitaja, johon saattoi luottaa, ja herttuan henkilääkäri, jonka hänen korkeutensa itse oli lähettänyt, viipyi tuntikausia Karolinenlustissa huolellisesti valvoen "mainion oppineen kallista elämää". Kunnon pääkaupunki näytti erhettyneen luulossaan, että onnettoman raha-asian välttämättömästi täytyi saattaa isäni hovin epäsuosioon — ei herttua ollut koskaan ollut armollisempi eikä osanottavaisempi kuin tänä raskaana aikana; hänen lähettiläänsä saapuivat joka päivä pari kertaa kuulustelemaan sairaan tilaa ja niihin yhtyi matelevain hovilaisten enemmän tahi vähemmän nauhoitettu palvelijaparvi.
Katurakennukseenkin oli sairashuone valmistettu — puolipimeä, paksuilla uutimilla varustettu huone. Herra Claudius oli pudotessansa isäni kanssa pahasti niukahuttanut käsivartensa ja siihen yhtyi vaarallinen tukehuttavan savun sekä häikäsevien liekkien tuottama silmäpolte, joka alussa saattoi lääkärin pelkäämään pahinta. Minä olin sanomattomassa tuskassa, sillä en saanut häntä nähdä. Mutta heti lääkärien väkivaltaisin ajettua minut ulos sairashuoneesta raikasta ilmaa nauttimaan, juoksin eturakennukseen, enkä tyytynyt, ennenkuin neiti Fliedner itse tuli ulos kertomaan minulle hänen laitansa. Omassa kovassa kärsimyksessään ei hän kuitenkaan unhottanut pikku Leonoraansa. Huoneeni ikkunan laudat sekä kukkaispöydät olivat täynnä neilikoita, lehmänkieloja ja hyasinttejä — minä tunsin aina kevätilman ympäröivän itseäni. Hovilääkäri arveli aron prinsessan runollisesti kuolevan siitä kukkien tuoksusta ja vanha Schäfer uskoi minulle myhäillen kasvihuoneissa olevan kauhean tyhjää sekä ylipuutarhurin siitä kovin nurisevan. Rouva Helldorf, lääkärit, sairaanhoitaja, kaikki, jotka vähän tahtoivat virkistyä hengiteltyänsä sairashuoneen tukehuttavaa ilmaa, pakenivat aina minun kalliisti koristettuun huoneeseni; yksi vaan katseli sitä epäsuosiollisesti ja se oli Kristina tätini.
Niin kauan kuin isäni vielä oli mielen horroksissaan, tuli hän joka päivä minua katsomaan. Minun täytyy myöntää, että aina vapisin kuullessani hänen keveitä askeleitaan; hänen ensimäinen käyntinsä isäni vuoteella liikutti minua syvästi. Mitä viehättävimmin kääntäen kaunista päätänsä, kuiskasi hän nähdessänsä isäni laihat kasvot minulle säälimättömästi: "lapsi, valmistaudu kestämään mitä ikävintä kohtausta — hänen kuolemansa on jo kovin lähellä". — Siitä asti pelkäsin häntä; mutta kiukku ja mieliharmi syntyi minussa, hänen eräänä päivänä astuessansa minun huoneeseni. "Jumalani, kuinka taivaallisen viehättävää!" huudahti hän lyöden valkoiset kätensä yhteen. "Sydänkäpyseni, sinulla lienee melkoisen paljo käsirahaa, koska olet noin äärettömän tuhlaavainen!"
"Minä en ole noita kukkia ostanut — herra Claudius on käskenyt koristaa huoneeni", vastasin minä loukattuna — minäkö tuhlari!
Hän kääntyi nopeasti ja nyt näin ensi kerran näiden säihkyvien lempeitten silmien voivun luoda tikarin teräviä katseita.
"Onko tämä sinun huoneesi, Leonore?" kysyi hän terävällä äänellä.
Minä myönsin.
"Ah, lapsukaiseni, sinä varmaan erehdyt. — No, no, se onkin hyvin siedettävä, olethan lapsi vielä!" arveli hän sitten nopeasti hymyillen ja silitti hyväillen poskeani sametinhienoilla sormillaan. "Katsos, vanha Schäfer on suuri kukkashupakko — hän se on, joka on täyttänyt kammarisi kukilla, että olen tukehtua niiden tuoksusta — pikku veitikka, näytät olevan hänen suosittunsa! Herra Claudiuksen vertaisen, vakavan miehen, joka on niin vaipunut onnettomiin muistoihinsa — kuten olen kuullut sekä sinulta että rouva Helldorfilta — ei varmaan juolahda mieleen tuhlata kasvihuoneittensa kukkasloistoa tuommoiselle — suo minulle se anteeksi — tuommoiselle, pienelle, mitättömälle keltanokalle."
Minä olin vaiti ja nielin närkästykseni. Hänen sanansa olisivat voineet kovin masentaa mieleni, en voi sitä kieltää, sillä hänen Junon-vartalonsa rinnalla olin minä ihan pienin, mitättömin olento, minkä voi kuvailla — mutta kukat olivat kuitenkin herra Claudiuksen lähettämät, sen minä varmaan tiesin, vaikka kätkin sen suloisen visseyden sydämeni pohjaan. Tätini ei enää astunut jalkaansa huoneeseni; hän vakuutti lyhyen olonsa "kasvihuoneen ilmassa" tuottaneen hänelle kauhean päänkivistyksen. Kummallista, ett'ei kaunis lempeä-ääninen, suikeavartaloinen rouva voinut tulla hyvälle kannalle sveitsiläisrakennuksen asukkaitten kanssa! Vanha Schäfer näytti aina nurjalta, minun puhellessani Kristina tädistä, ja väitti soman, puhtaan vierashuoneensa muuttuneen oikeaksi tomupesäksi — rouva ei muka milloinkaan koskenut tomuttimeen eikä näyttänyt tietävän, miksi vaatenauloja käytettiin, sillä kaikki vaatteet makasivat sikin sokin lattialla; rouva Helldorf eräänä päivänä oikein suuttui, nähdessänsä minun antavan tädilleni rahaa.
"Tuo on oikein syntiä", lausui hän jäätyämme kahden kesken; "siten te kannatatte vapaalla aikomuksella tätinne laiskuutta ja tuhlaavaisuutta. Hänen luonansa ovat pöydät täynnä kaikenlaisia herkkuja ja makeisia — rouva hävetköön syödä osteroita ja ankeriaita sekä pitää sampanjapulloja sohvan takana ja antaa teidän maksaa kaikki! Sitä ette voi pitkittää! Voisihan hän opettamalla ansaita leipänsä; hänen äänensä on tosin kulunut, mutta hänellä on oivallinen laulutapa."
Omaksi rauhoittamisekseni taisin vakuuttaa hänelle sen varmaankin olevan tädin aikomuksen, sillä olihan hän monta kertaa sanonut aikovansa panna jonkun tuuman toteen, vaan siinä tarvitsevansa miehen apua ja neuvoa, sekä toivoneensa saada sitä isältäni; ja isäni niin kovasydämmisesti hyljättyä hänet, tahtoi hän odottaa, kunnes herra Claudius paranisi. — Sen mukaan, mitä hän hänestä oli kuullut, luuli hän hänen parhaiten voivan auttaa ja neuvoa häntä. Minulla ei ollut tähän mitään sanomista ja olin vähällä suuttua, kun rouva Helldorf päätänsä pudistaen sanoi luulevansa herra Claudiuksen jättävän rouvan oman onnensa nojaan, kun näkee hänen maalatut kasvonsa.
Nuori rouva oli tänä surun aikana tullut minulle erittäin rakkaaksi, kuinka paljon uhrasikaan hän minun hyväkseni astuessansa taloon, jossa hänen isänsä asui. Ikäänkuin paeten tuli hän aina syvästi hengähtäen ja sykkivin sydämin — pelko tavata isäänsä riennätti hänen askeleensa. Hyljätty raukka rakasti kuitenkin isäänsä innokkaasti ja oli kovin suruissansa, kun kuuli hänen pantanneen koko omaisuutensa, maksaakseen hänelle uskotut lähetysrahat. Vaikka kaikin tavoin koetettiin saada varasta ilmi, ei kuitenkaan löydetty hänen jälkiänsä. Minusta oli kirjanpitäjävanhus kummallisesti muuttunut; hän tervehti minua nyt aina sekä alentui välistä kysymään isäni vointia. Charlotte vahvisti havaintoni; hän väitti suuttuneena kirjanpitäjän välttävän häntä ja Dagobertia; "vanha hupakko" muka varmaan katui, että oli ilmoittanut isäntänsä salaisuuden ja oli viimein — sen hän jo ennakolta tiesi — valhetteleva ratkasevana hetkenä. Intokiihkoinen neito oli kovissa tuskissa. Ruhtinatar oli kipeä eikä ottanut osaa hovielämän häärimiseen. Muurikadun varrella olevaa taloa ei hän enää näkynyt muistavankaan. Mitä nyt oli tapahtuva? Minä toistin ehdotukseni tunnustaa kaikki herra Claudiukselle, mutta Charlotte hylkäsi sen, sanoen kiivaasti ja pisteliäisesti, että kammarini kukkasenlemu oli varmaankin hurmannut minut. Sen jälkeen kuuntelin ääneti hänen valituksiansa.
Viisi viikkoa oli kulunut tulipalon ja kovan koetukseni tapahduttua. Isäni oli jo aikoja sitte jättänyt vuoteensa ja hän virkistyi ihmeellisen nopeasti; lääkäri ilmoitti hänelle varovaisesti kaikki, mitä oli tapahtunut ja hän kesti kaikkein kummastukseksi jotenkin helposti ikävän seikan, että hänen kalliit käsikirjoituksensa olivat muuttuneet tuhaksi, paljoa enemmän tuskastui hän kuullessansa suuren joukon kalleita kirjoja ja käsikirjoituksia jääneen pelastamatta, kauneimpien vanhanaikuisten saviastioitten särkyneen ja ett'ei voitu löytää nukkuvan pojan pientä marmorikättä, vaikka sitä erittäin huolellisesti etsittiin. Hän itki surusta ja voi tuskin rauhoittua syystä, että oli saattanut maailmalle ja herra Claudiukselle semmoisen korvaamattoman vahingon. Herttua tuli sangen usein häntä tervehtimään; niinmuodoin johdatettiin hänen ajatuksensa huomaamatta entiseen kulkuunsa ja hänellä oli jälleen lukemattomia tuumia miettiäksensä. Minua kohteli hän sanomattoman hellästi — kova onni oli likemmin yhdistänyt isän ja tyttären — hän ei enää voinut olla ilman minutta; kuitenkin vakuutti hän usein ja vakavasti kevään tullessa lähettävänsä minut kuukaudeksi Dierkhofiin, sillä minä olin muka vaalennut ja tarvitsin lepoa.
Oli sumuinen maaliskuun ilta. Ensi kerran aioin jälleen viiden viikon kuluttua mennä sveitsiläisrakennukseen; tätini oli nimittäin muutamilla rivillä nuhdellut minua, että kovasti laiminlöin häntä, vaikka isäni jo oli terve jälleen. Etehisessä syöksi Charlotte vastaani. Minä peljästyin hänestä — senkaltaista hurjaa voittoriemua en ollut milloinkaan nähnyt ihmiskasvoissa. Hän tempasi paperin taskustansa ja piti sitä silmäni edessä.
"Katso tässä, lapsi", huudahti hän hengästyneenä. "Viimein nousee minunkin onnen aurinko! Ah! —" Hän levitti käsivartensa, ikäänkuin tahtoisi hän sulkea koko maailman rinnoillensa. "Katsokaa minua, pienokaiseni — tään näköinen onni on! Tänään tohdin ensi kerran lausua: tätini Margareta ruhtinatar! Oi, hän on kuitenkin hyvä, niin, hän on sanomattoman jalo! Niin voi ainoastaan todellakin korkeasukuinen, jaloverinen nainen voittaa itsensä! Hän kirjoittaa minulle, hän tahtoo minua puhutella; huomenna täytyy minun olla hänen luonansa. Jos vaatimuksemme ovat todenperäisiä — ah, minä tahtoisin nähdä sen, joka olisi kylliksi julkea kieltääksensä sitä — niin sitte saatetaan luonnolliset oikeutemme voimaan. Hän on jo keskustellut siitä herttuan kanssa — kuuletteko herttuan kanssa!" Hän tarttui käsivarteeni ja pudisti sitä. "Tajuatteko, mitä se on? Meidät julistetaan Sidonia ruhtinattaren lapsiksi ja me tulemme herttuallisen perheen jäseniksi."
Minua värisytti — ratkaseva hetki lähestyi.
"Aiotteko todellakin puhua tästä asiasta, kun herra Claudius vielä on sairas?" kysyin häneltä epäselvällä äänellä.
"Joutavia, hän ei ole enää sairas. Paksut uutimet ovat jo otetut hänen ikkunoistansa; hän käyttää viheriäistä silmävarjostinta ja on tänään ensi kerran minun huoneeni viereisessä, ohuilla akuttimilla varustetussa salissa. Hän on huvittanut itseään antamalla Eckhofille hänen syntymäpäivänään mitä sievimmän pikku kukkaron täytettynä tuhannella taalerilla, että vanhus voisi lunastaa omaisuutensa. Tämä koski niin ukon sydämeen, että minä kovasti pelkäsin hänen lankeevan sedän jalkojen juureen ja tunnustavan, mitä hän oli meille ilmoittanut — suureksi onneksi ei hän pelkästä liikutuksesta saanut sanaakaan suustansa. Paitsi sitä olen minä tullut kivikovaksi — minä olen kärsinyt liian paljon näinä viimeisinä päivinä; Dagobertiltakin olen aamusta iltaan saanut kuulla katkerimpia moitteita 'röyhkeästä ilmoitustavastani'. Minulla ei ole enää armahtavaisuutta; ja vaikka setä tänä hetkenä vietäisiin oikeuteen — en minä liikuttaisi sormeakaan sitä estääkseni."
Hän seurasi minua aina puutarhan portille asti, sitten näin hänen nuolennopeasti rientävän lehdettömään metsään. Rintaa melkein halkaseva onnentunto pakotti hänet nousemaan mäen kukkulalle, josta hän voi riemuitsevaisesti julistaa onnensa avaraan maailmaan, ja minä sitä vastoin olisin mieluisimmin kääntynyt takaisin sekä kätkeytynyt Karolinenlustin pimeimpään nurkkaan, salatakseni pelkoni ja tuskani herra Claudiuksen tähden.
Minä hiivin aluksi Kristina tädin kammarin oven ohitse. Kummastuksekseni kuului sieltä koiran haukkumista. Minä menin ylikertaan. Helldorfin perheessä rauhoittuivat aina levottomasti tykyttävät suoneni. Suuri riemu kohtasi minua siellä. Herra Helldorf ojensi minulle molemmat kätensä, Gretchen syleili polviani ja pikku Hermann istui lattialla sätkytellen jalkojansa ja pyrkien syliin. Rouva puolestansa otti kohta kahvikeittimen kaapista, toi minulle säästetyn torttupalasen syötäväksi ja pian istuimme kodikkaan kahvipöydän ympärillä. Silloin tällöin keskeytti vaikea koloraturilaulu — hopeanheleitä äänijuoksuja ja lirityksiä — puheemme — Kristina täti lauloi tahi oikeammin rallatteli alhaalla; se kuului ihmeelliseltä; mutta heti hänen koetettuaan lujasti laulaa jotakuta pitempää säveltä, kirveli oikein sydäntäni ääni, joka ennen lienee ollut ihastuttavan kaunis, oli tykkänään särkynyt.
"Rouvan tuolla alhaalla täytyy niin pian kuin mahdollista saada jotakin työtä — hän todellakin viettää oikeata laiskurin elämää", lausui herra Helldorf hieman rypistäen otsaansa. "Hänen laulutapansa on oivallinen ja minä olen tarjoutunut hankkimaan hänelle oppilaita. Hän voisi ansaita paljon rahaa, jos tahtoisi. Mutta ylpeätä katsetta sekä pilkallista hymyä, jolla hän kiitti minua hyvästä suojeluksesta, en milloinkaan voi unhottaa. Sen perästä ei hän enää ole käynyt luonamme."
"Blanche haukkuu — joku tulee, äiti", sanoi Gretchen.
"Niin, Blanche — se on sveitsiläisrakennuksen uusi asukas, jota ei
vielä ole teille esitelty, Leonore", arveli rouva Helldorf hymyillen.
"Tätinne osti toissa päivänä pienen, viehättävän silkki-villakoiran.
Schäfer on harmissansa, hän ei siedä sitä häijyä eläintä."
Hän vaikeni äkkiä ja kuunteli: vakavia miehen askeleita kuului portailta, ne astuivat etuhuoneen yli ja viipyivät tuokion aikaa oven takana. Rouva Helldorf oli muuttunut kalmankalpeaksi; hän seisoi siinä hengittämättä, liikkumatta kuin patsas, ikäänkuin olisi hänen mahdotonta astua askeltakaan ovea kohti sitä avataksensa. Nyt laskeusi käsi ulkopuolella avaimen päälle, ovi aukeni ja pitkä, korkea mies astui vitkaan kynnyksen yli.
"Isäni!" huudahti nuori rouva. Se huuto oli melkein sydäntä särkevä voihkaus, melkein suurimman riemun osoitus. Eckhof otti horjuvan tyttärensä syliinsä ja pusersi hänet rinnoillensa.
"Anna, minä olen ollut kova — unhota se", lausui hän epäselvällä äänellä.
Rouva Helldorfilla ei ollut sanaakaan vastaukseksi, hän vaan kätki kasvonsa syvemmin isänsä syliin, josta hän niin kauan aikaa oli ollut karkoitettu. Vävyllensä ojensi vanhus sanaakaan lausumatta oikean kätensä, Helldorf tarttui siihen voimakkaasti ja pusersi sitä kyynelsilmin.
"Minäkin tarjoon sinulle käteni, vaari", sanoi Gretchen, nousten varpaisillensa ulettuaksensa vanhukseen.
Vieno lapsen ääni saattoi nuoren rouvan viimein katsahtamaan ylös; hän juoksi pikku pojan luo, nosti hänet lattialta ja näytti hänet isällensä. "Suutele häntä, isä kulta!" lausui hän puoleksi itkien, puoleksi nauraen. "Gretchenin tunnet jo entiseltään, vaan et pienokaistani. Katso vaan, hän on perinyt äitivainajani suuret siniset silmät — oi, isäni!" Hän kavahti uudestaan isällensä kaulaan.
Minä ennätin ovelle, hiivin kuulumatta ulos. Vaikka olinkin kotiutunut Helldorfin perheesen, huomasin kuitenkin nyt, kun tuo suuri aukko isän ja tyttären välillä täyttyi, ett'en kuulunut siihen pieneen seuraan: ei minkään vieraan silmäyksen pitänyt sinä pyhänä hetkenä kohdata katuvaista isää. Mutta minun sielussani vallitsi autuaallisuus ja kirkkaus — kirkkaus, jommoinen niin kummallisesti valasi yläkerran onnellisia ihmisiä minun ulos hiipiessäni, sillä samassa pilkisti ohut vaalea auringonsäde pilvisestä taivaasta, jakaen loistoaan seinien vanhoille perheenkuville, ikäänkuin kehoittaen heitä ottamaan osaa autuaalliseen sovintoon.
Tätini makasi sohvalla minun huoneesen astuessani. Hurjasti haukkuen hyökkäsi pieni Blanche raivio vastaani, tavoittaen minua hampaillansa. Minä löin häntä vähän päähän, jonka perästä hän muristen pakeni emäntänsä syliin.
"Ei, ei, Leonore, sinä et saa lyödä pikku lemmittyäni!" huudahti täti puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuen. "Katsos, nyt on Blanche vihastunut sinuun ja saat nähdä paljon vaivaa jälleen päästäksesi hänen suosioonsa."
Minä arvelin itsekseni tuskin huolivani nähdä sitä vaivaa.
"Katsos, eikö hän ole viehättävän kaunis eläin?" Hän silitti lempeästi silkin hienot karvat todellakin ihmeen kauniin elukan älykkäiltä silmiltä, "Ja ajattelepas, minä sain sen oikeasta polkuhinnasta. Myöjä oli varmaankin rahan puutteessa; neljä taaleria minä vaan siitä maksoin; enkö saanut sitä melkein ilmaiseksi?"
Syvässä hämmästyksessäni en saanut sanaakaan huulieni yli. Nykyään olin rehellisesti tasannut rahani Kristinan ja itseni välillä, ja hän sai kahdeksan taaleria.
"Minulla oli jo ennenkin tuommoinen pikku silkkikoira, oikein pulskea elävä — minä sain sen kreivi Stettenheimiltä ja se maksoi useampia Louisd'oria kuin tämä taaleria. Ei voitu kauniimpaa elävää nähdä, kuin tuota pikkuista, vaaleankeltaista kiiltävää, sinisellä silkkityynyllä makaavaa koiraa. Poloinen tukehtui viimein syödessänsä metsäkanan siipeä."
Niin laverteli hän hymysuin. Vieläkin näkyi siitä hymystä kauneimmat kuopat hänen poskissansa ja silmäni riippuivat ehdottomasti noissa kauneissa, tasaisissa, lumivalkoisissa hampaissa, jotka loistivat esiin hänen purpurapunaisten huuliensa väliltä. Kauniin rouvan hiukset olivat moittimattomasti kammatut, mutta hänen pukunsa minua oikein peljätti. Kulunut, sinertävä, likainen aamupuku täynnä tahrapilkkuja riippui löysästi hänen hartioillansa, rinta-aukosta sekä lävistä kyynäspäässä kurkisti epäiltävän valkoinen yöpaita rohkeasti esiin. Puvun mukaan oli koko huone. Keskellä lattiaa oli kaksi likaista rikki-poljettua valkoista atlaskenkää, jotka varmaan olivat arvossaan alentuneet sekä tohveleiksi että Blanchen leikkikaluiksi. Tavallisesti kiiltäviä pöytiä ja pesukaappia peitti läpitunkematon pöly ja vuoteen uudinten takana oli tyynyjä ja pitovaatteita mullin mallin; ilma sitä vastoin oli täytetty hienoimmalla ja viehättävimmällä neilikkahajulla.
"Eikö totta, sinä tapaat huoneeni äärettömässä epäjärjestyksessä?" sanoi hän kysyväisesti huomatessaan minun katselevan ympärilleni. "Minä en tahtonut valittaa siitä luonasi käydessäni, ett'en liiaksi surettaisi sinua. Onhan sinulla sitäkin paitsi kyllä raskas taakka hartioillasi. Mutta nyt ilmoitan sinulle, että tunnen itseni äärettömän onnettomaksi tässä kurjan köyhässä pesässä. Schäfer on oikea narri — senkaltaisella ihmisellä ei ole vihiäkään, minkä kaltaisiin oloihin minun vertaiseni, Jumalan ja koko maailman hemmoitettu rouva on tottunut. Sen sijaan, että hän, kuten aina on tavallista vuokrahuoneessa, pitäisi huolta kamarini puhdistamisesta, vaatii hän naurettavasti, että minä pölyttäisin hänen huonekalujansa ja koskisin luutaan — sitä hän saa odottaa."
Hän otti pikkuisen rusinoilla ja kuorimanteleilla täytetyn vadin pöydältä ja rupesi syömään.
"Ota sinäkin", lausui hän tarjoten Blanchelle makean rusinan. "Tosin on minulla vaan vähän sinulle tarita, mutta veitikka se, joka antaa enemmän kuin on annettavaa. Kerran koittaa minulle parempi aika ja silloin saat nähdä, minkälaisia viehättävän hauskoja pitoja minä taidan valmistaa. Mutta palatkaamme Schäferiin! Tuo vanha lempeä ulkokullattu voi myöskin olla jotenkin raaka. Ajattelepas vaan, kaksi päivää sitten, ostaessani Blanchen ja maksaessani miehelle rahat varoitti hän minua hävyttömästi ja vaati minulta ensin viime kuukauden hyyryä ja mitä hän vielä oli maksanut puista ja valosta puolestani täällä asuessani. Eikö totta, se ei kuulu minuun, sydänkäpyseni? Sinähän se olet, joka olet toimittanut minut tänne."
Tuskan hiki valui otsastani — kuinkahan tämä päättyisi? Jos kirjoittaisin aamusta iltaan herra Claudiukselle, en kuitenkaan voisi elättää tätiäni. Ilse muistui mieleeni — kuinka usein olinkaan moittinut sydämessäni tuota vanhaa rehellistä sielua kovaksi ja järkähtämättömäksi, syystä että hän kaikin voimin koetti estää minua yhtymästä Kristina tätiin — nyt olin kauniissa pulassa.
"Täti, minun täytyy vilpittömästi tunnustaa sinulle, että varani ovat sangen vähäiset", lausuin hänelle punastuen, mutta kuitenkin lujamielisesti: "Minä tahdon olla suora sinua kohtaan ja kertoa, mitä ei edes isäni tiedä; melkein kaikki talousrahat ansaitsen minä kirjoittamalla kukkien nimiä herra Claudiuksen siemenkoteloihin."
Ensin tuijotti hän minuun ällistyneenä ja epäillen, vaan sitte purskahti hän hillitsemättömään nauruun. "Siis on keskinäinen välimme niin runollista laatua? Sepä on taivaallista! Ja minä kuin olin niin lapsellinen, että hetken aikaa pelkäsin — no, pienokaiseni," keskeyttihe hän iloisesti; "se työ on loppuva sinä päivänä, jolloin kohtaloni muuttuu, siitä voit olla varma! Sitten en enää kärsisi sitä! Hyi, kuinka poroporvarillisen halpaa! Saat nähdä, miten minä menettelen hänen kanssansa! Kopioiminen on todellakin raskas työ, enkä minä sentähden millään tavoin enää tahdo elää sinun varoillasi. Mutta mitä tehdä? Lapseni, minä luen minutteja, kunnes sanottaisiin herra Claudiuksen olevan terveen ja jälleen voivan laskea ihmisiä puheillensa."
"Hän on tänään ensi kerran lähtenyt sairashuoneestansa."
"Taivas! Ja sen sanot minulle nyt vasta?" Hän kavahti ylös puoleksi makaavasta asemastaan. "Etkö tiedä jokaisella turhaan kuluneella silmänräpäyksellä viivyttäväsi elämäni onnea? Enkö kylliksi usein ole sanonut sinulle tahtovani laskea tulevaisuuteni onnen tämän kunnon miehen käsiin sekä antaa onneni ja onnettomuuteni riippua hänen neuvostansa ja päätöksestänsä?"
"Minä en luule hänen voivan neuvoa sinulle muuta kuin herra Helldorfkaan, täti kulta", vastasin hänelle. Herra Claudius ei huoli ottaa osaa seuroihin, kun sitä vastoin Helldorfille opettajana ovat ylhäisintenkin ovet auki. Hän kertoi minulle taannoin, että sinä voisit ansaita paljon rahaa, jos —"
"Pidä tietosi itseksesi, ole hyvä", keskeytti hän minua jääkylmästi. "Minun asiani se on, millä tavalla raivaan itselleni tietä, ja minä tunnustan sinulle suoraan, ett'en ollenkaan tahdo tekemistä ylikerran asukkaitten kanssa, ole siis pakottamatta minua vahimpäänkään yhteyteen heidän kanssansa. He ovat tuommoisia tuttuja, jotka sitten riippuvat kiinni takiaisen tapaan ja — niin, lapseni, he pysyvät aina kaukana niistä seuroista, joihin minä olen tottunut kuulumaan! Ja nyt pyydän sinua hartaasti koettamaan parastasi hankkiessasi minulle lupaa puhutella herra Claudiusta."
Minä nousin ja hän kumartui alas sohvasta sekä puki kiireesti atlaskengät jalkaansa ja nyt näin minä lihankarvaisten sukkien ympäröivän hänen hienoja jalkojaan.
"Ah, sinä, pikku hiiri!" nauroi hän iloisesti korottaessansa hoikan vartalonsa ja ojentaen käsivartensa ylitseni. Me seisoimme juuri peilin edessä ja ehdottomasti katsahdin siihen; minun valkea ihoni, vaikka se olikin moitteettoman sileä ja nuorekas, oli kuitenkin ruma tätini persikan-väristen poskien ja lumivalkoisen otsan rinnalla; mutta tänään näin myöskin ensi kertaa tuota inhottavaa maalia, joka paksulta peitti hänen neljänkymmetä-vuotiset kasvonsa. Minä häpesin kaikesta sielustani ajatellessani, että herra Claudiuksen terävät, ankarat silmät huomaisivat sen; mutta vaikka kuinka useasti avasin huuleni, pyytääkseni häntä nenäliinallaan pyyhkimään pois enimmän osan siitä, en kuitenkaan saanut sanaakaan suustani, sitä vähemmin kun hän samassa kutsui minua pieneksi ruskeaksi hasselipähkinäksi ja äärettömästi ihmetteli tuota "samettimaista mustalaisihoa", vaikka Jakobsohnit, kuten hänestä selvästi näkyi, aina olivat olleet lumi-valkoisia.
Minä vetäydyin pois hänen hyväilevistä käsistänsä ja läksin huoneesta, vakuuttaen kohta meneväni neiti Fliednerin luo keskustelemaan hänen kanssansa tuon puheen mahdollisuudesta.
Sydämmellisesti suudellen minua jätti täti minut hyvästi.